King Krule, tervetuloa!

Syksyllä 2011 äänestimme Nuorgamissa järjestykseen olennaisinta 100 artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa. Mikä on tilanne kuusi ja puoli vuotta myöhemmin?

#40 Coldplay (–17)

Mikä: Yksi 2000-luvun suosituimmista yhtyeistä, jota tuskin tarvitsee sen suuremmin esitellä.

Kauan odotettu: Koko 2000-luvun ajan.

Tuleeko: Ehkä kesällä 2020, kun Helsingin Olympiastadion on saatu remontoiduksi. Mikään muu paikka Suomessa ei ole yhtyeelle tarpeeksi iso. Tarinan mukaan Coldplay oli muutama vuosi sitten tulossa Hartwall Areenaan, mutta viikonloppu oli jo varattu monsteriautoille.

Video ei ole enää saatavilla

#39 Sun Kil Moon (+29)

Mikä: Entisen slowcore-mestarin ja nykyisen tajunnanvirtaänkyrän ja Vaikean Ihmisen Mark Kozelekin folk-akti, joka samaan aikaan on ja ei ole synonyymi kaikille Kozelekin nykytekemisille.

Kauan odotettu: Vuodesta 2001, jolloin Kozelekin edellinen yhtye Red House Painters käytännössä vaihtoi nimensä ja jatkoi toimintaa korealaisen höyhensarjan nyrkkeilijän Sung-Kil Moonin mukaan nimettynä Sun Kil Moonina.

Tuleeko: Periaatteessa on jo tulossa: Sun Kil Moon on yhtä kuin Kozelek, joka esiintyy soolona Savoy-teatterissa lokakuussa, mutta soittaa Sun Kil Moonin musiikkia. Vuoden 2014 konsertti jäi yritykseksi Kozelekin suivaannuttua ääniteknikkoihin soundcheckissä. Kozelekin uusin levy ilmestyi toukokuussa ja on julkaistu hänen omalla nimellään, vaikka se on tyyliltään identtinen parin edellisen Sun Kil Moon -levyn kanssa. Että päätä siinä sitten.

Video ei ole enää saatavilla

#38 Sampha (uusi)

Mikä: Draken, Kanye Westin ja Solangen levyillä laulanut ja The xx:ää ja Chairliftiä remiksannut lontoolainen soul-laulaja ja tuottaja, jonka musiikissa on TV on the Radiota ja tunnetta.

Kauan odotettu: Hype ehti kiehua vuodesta 2013 asti, kunnes yksikään indiefani ei päässyt saati halunnut päästä pakoon Process-levyn singlejä Blood on Me ja (No One Knows Me) Like the Piano. Lopullisena sinettinä levy voitti vuosi sitten Mercury-palkinnon.

Tuleeko: Kaikki oli jo valmiina, kunnes Suuri Flow-myrsky tuli ja pilasi. Paikkaava keikka lienee lähitulevaisuudessa itsestäänselvyys.

Video ei ole enää saatavilla

#37 Panda Bear (uusi)

Mikä: Lissabonissa asuva Noah Lennox, Animal Collectiven merkittävintä soolouraa tehnyt neljännes.

Kauan odotettu: Vuoden 2007 Person Pitch -levy valmisteli indieyleisön korvia Animal Collectiven Merriweather Post Pavilionia varten ja osoitti, ettei Lennoxin oma materiaali kalpene lainkaan pääbändin tekeleiden rinnalla.

Tuleeko: Lennoxin houkutteleminen Portugalista Pohjois-Eurooppaan on ollut yllättävän vaikea tehtävä. Edesmenneen H2Ö:n ympärillä pyöri huhuja tai ainakin toiveita, mutta Lennox on käynyt edes Ruotsissa viimeksi vuonna 2010. Sopivia keikkapaikkoja kyllä piisaisi: Panda Bear on soittanut viime vuosina niin Berliinin Berghainissa kuin New Yorkin MoMassa ja Music Hall of Williamsburgissa.

Video ei ole enää saatavilla

#36 Spoon (+9)

Mikä: Neljännesvuosisata sitten Texasin Austinissa perustettu bändi, joka yhdistelee melodista kitararockia kokeelliseen ilmaisuun. Kuulostaa siltä mitä onkin: power pop -yhtyeeltä, joka on ottanut nimensä Canin kappaleesta.

Kauan odotettu: Viitisentoista vuotta. Vuoden 2007 Ga Ga Ga Ga Ga -albumi taisi haravoida täydet pisteet niin Rumbasta, Soundista kuin SUE-lehdestäkin.

Tuleeko: Vaikeaa, muttei mahdotonta. Bändi on ollut kotimaassaan reilut kymmenen vuotta top 20 -kamaa, mutta on löytänyt aikaa maailman kiertämiselle – Australiaa ja Etelä-Amerikkaa myöten. Viime vuonna bändi soitti Euroopassa yli 30 keikkaa, lähimmät Norjassa ja Tanskassa.

Video ei ole enää saatavilla

#35 Johnny Jewel (uusi)

Mikä: 43-vuotias John Michael Padgett, Italians Do It Better -levy-yhtiön perustaja, mestarmieli Chromaticsin, Glass Candyn ja Desiren takana ja viime vuosina myös soolomuusikko ja soundtrackintekijä.

Kauan odotettu: Bändiensä kanssa Jewelin on saattanut jo nähdä Suomessa, mutta soolokeikka on alkanut kiinnostaa hänen tehtyään musiikkia viime kesänä Twin Peaks: The Returniin. Tänä talvena ilmestyi soololevy Digital Rain.

Tuleeko: Vaikea sanoa. Ainakaan tähän mennessä Jewel ei ole tehnyt keikkoja soolomateriaalinsa tiimoilta.

Video ei ole enää saatavilla

#34 Alvvays (uusi)

Mikä: Perinteensä läpikotaisin tunteva torontolainen indiepop-bändi.

Kauan odotettu: Viime syksynä ilmestynyt kakkoslevy Antisocialites ja sen huippukappaleiden nippu lunastivat nimettömän debyytin (2014) luomat odotukset.

Tuleeko: Miksei. Ainakin Alvvays olisi erittäin hyvää viihtymismusiikkia maamme indiefestivaaleille.

Video ei ole enää saatavilla

#33 Adele (+58)

Mikä: Aikamme suurin popdiiva.

Kauan odotettu: Ensilevystä 19 alkaen, eli jo kymmenen vuotta.

Tuleeko: Ei varmaan pitkään aikaan, mutta mahdollisesti joskus. Adele kärsii pahasta ramppikuumeesta, minkä lisäksi hänellä on ollut ongelmia äänensä kanssa. Mutta toisaalta Adele on vasta 30-vuotias ja voi hyvin jatkaa uraansa melkein puoli vuosisataa. Ehkä siis ehtii joskus tännekin.

Video ei ole enää saatavilla

#32 The Strokes (–7)

Mikä: Vuosituhannen vaihteessa kitararockin ”pelastanut” ja New Yorkin pelastanut kvartetti.

Kauan odotettu: Keväästä 2001 alkaen, jolloin bändin esikois-ep The Modern Age hullaannutti niin diskohileet kuin kriitikotkin.

Tuleeko: The Strokesin edellisestä levystä on jo viisi vuotta aikaa, seuraavaan liittyy epämääräisyyttä, eikä bändi ole kiertänyt viime vuosina kovinkaan ahkerasti. Kyseessä on silti sen luokan mahatapaus, että eiköhän jokin Suomen suurista festivaaleista – ehkä todennäköisimmin niistä rock-mielisin eli Provinssirock – vielä jonain vuonna pulita itsensä kipeäksi.

Video ei ole enää saatavilla

#31 Sleater-Kinney (uusi)

Mikä: 1990-luvun Riot grrrl -liikehdinnän bändeistä viimeisiä ja suurimpia. Oli tauolla vuodet 2006–2014 ja palasi levytyskantaan vuonna 2015 hukkaamatta mitään vanhoista vahvuuksistaan. Tällä välin bändin laulaja-kitaristi Carrie Brownsteinista oli ehtinyt tulla Portlandia-tv-sarjan tähtikäsikirjoittaja.

Kauan odotettu: 1990-luvun puolivälistä.

Tuleeko: Vaikeaa vaan ei mahdotonta. Paluunsa jälkeen bändi on tehnyt Euroopassa tasan yhden festivaalikeikan (Primavera 2015) ja pienen nipun klubikeikkoja (mm. Lontoo, Berliini, Amsterdam). Brownstein on lupaillut uutta levyä ensi vuoden alkuun. Jos sitä seuraa jäntevämpi Euroopan-kiertue, ainakin Sideways-toimistossa toivottaneen kalenterivoittoja ja tehtäneen tarjouksia sormet syyhyten.

Video ei ole enää saatavilla

#30 Taylor Swift (uusi)

Mikä: Kantrin ihmelapsesta popin megatähdeksi vuosien varrella kasvanut laulaja-laulunkirjoittaja.

Kauan odotettu: Kuranttien kantritähtien koukkailut Eurooppaan ovat ylipäätään aika harvinaisia, joten realistisesti Swiftiä on odotettu tänne noin kahdeksan vuotta, Speak Now -albumista lähtien.

Tuleeko: Swift on tuoreimmilla kiertueillaan esiintynyt Euroopassa vain suurimmissa kaupungeissa ja suurimmilla stadioneilla. Juuri Yhdysvalloista käynnistynyt Reputation-kiertue käsittää surkeat kuusi keikkaa Euroopassa, kaikki Brittein saarilla. Eli ei tule.

Video ei ole enää saatavilla

#29 Mitski (uusi)

Mikä: Brooklyniin päätynyt japanilais-amerikkalainen rock-muusikko, jonka soitossa ysärin collegerock kuuluu vahvasti.

Kauan odotettu: Viimeistään vuodesta 2016, jolloin läpimurtolevy Puberty 2 ilmestyi.

Tuleeko: Ennen pitkää. Mitski on kiertänyt Eurooppaa taajaan, ja Sidewaysin tai Flow’n luulisi buukkaavan artistin lähivuosina. Klubikeikkakaan ei ole poissuljettu, sillä kokoonpano on pieni.

Video ei ole enää saatavilla

#28 Jim O’Rourke (uusi)

Mikä: Chicagolaislähtöinen, useita vuosituhannen taitteen amerikkalaisia indieklassikoita (Wilco, Smog, Joanna Newsom) äänittänyt ja tuottanut erikoismies, joka on soolourallaan touhunnut yhtä sun toista noisesta Burt Bacharach -covereihin. Soolotuotannosta tunnetaan parhaiten Drag Cityn julkaisemat viisi poplevyä, joista vuoden 2001 Insignificancea pidetään yleisesti indieklassikkona.

Kauan odotettu: Jim O’Rourke on kyllä käynyt Suomessa, mutta vain Sonic Youthin rivijäsenenä Ilosaarirockissa 2003. Suomessa hänen suosionsa indie-nörttien keskuudessa lieneekin karttunut juuri Sonic Youth -yhteistyön kautta.

Tuleeko: Epätodennäköiseltä näyttää. O’Rourke on lentopelosta kärsivä erakkoluonne, joka on asunut jo liki 20 vuotta Japanissa. Hän viihtyy parhaiten tokiolaisessa Steamroom-studiossaan tai paikalliskiertueilla uudessa kotimaassaan. Viime syksynä suomalaiset O’Rourke-fanit hieraisivat tosin silmiään, kun ruotsalaisen Extravagans-festivaalin esiintyjälistasta löytyi myös O’Rourken nimi. Kävi kuitenkin ilmi, että tapahtumassa vain esitettiin hänen sävellyksensä.

Video ei ole enää saatavilla

#27 Guided by Voices (–11)

Mikä: Kaikkien janoisten sankari Robert Pollard sekoittaa varhaista R.E.M.:iä, The Whota ja miljoonaa unohdettua voimapopbändiä ja julkaisee levyjä useammin kuin sinä vaihdat sukkia.

Kauan odotettu: Ainakin 1990-luvulta lähtien. Vaikka taso vaihtelee, Pollard (ja keitä bändissä nyt sillä viikolla sattuu olemaankin) on yksi suurimpia jenkki-indien sankareita.

Tuleeko: Vaikeaksi menee: kuluvalla vuosikymmenellä bändi on hajoillut ja kasautunut uudelleen ja tehnyt vain yhden keikan Yhdysvaltojen ulkopuolella. Jostain syystä se nähtiin vuoden 2011 Øya-festivaalilla Oslossa. Sitä edeltävänä kahdeksana vuonna se ylitti Kanadan rajan vain kahdesti. Edellisestä Euroopan-kiertueesta on 15 vuotta.

Video ei ole enää saatavilla

#26 Weyes Blood (uusi)

Mikä: Natalie Mering, ihan juuri kolmekymppinen pehmopsykedelikko ja kevytprogeilija Santa Monicasta.

Kauan odotettu: Kiinnostus roihahti vuoden 2016 Front Row Seat to Earth -levystä ja erityisesti sen Do You Need My Love? -huippulaulusta ja on sittemmin ottanut lisäkierroksia Ariel Pinkin kanssa tehdystä ep:stä ja keikkasettiin ilmaantuneista Moonlight Shadow’sta ja Vitamin C:stä.

Tuleeko: Viimeistään seuraavan levyn aikaan Suomen-keikalle ei pitäisi olla esteitä tai hidasteita.

Video ei ole enää saatavilla

#25 Grandaddy (uusi)

Mikä: Indierockyhtye Modestosta Kaliforniasta.

Kauan odotettu: Suomesta löytyy naivistisen indiepsykedelian pikkuklassikosta The Sophtware Slumpista (2000) hullaantunut kiihkomielinen Grandaddy-seuraajakunta, joka on pitänyt käsiään ristissä vuoden 2012 comebackistä lähtien.

Tuleeko: Hetken näytti paremmalta, nyt taas heikommalta. Yhtyeen basisti Kevin Garcia kuoli vuosi sitten vappuna, minkä jälkeen Grandaddy perui tulevat keikkansa, eikä ole antanut ennustetta tulevaisuudestaan.

Video ei ole enää saatavilla

#24 Chance the Rapper (uusi)

Mikä: Chicagolainen hyvästä ja voimauttavasta meiningistään tunnettu räppäri Chancellor Bennett (s. 1993), joka sai aikoinaan urahaaveilleen tsemppiä itseltään Barack Obamalta (Bennettin isä työskenteli tämän avustajana senaatissa). Sittemmin Bennett on kirjoittanut kappaleita muun muassa Kanye Westin Life of Pablo -albumille.

Kauan odotettu: Enemmistö vuoden 2013 Acid Rap -mixtapesta ja loput vuoden 2016 The Colouring Book -debyyttialbumista lukien. The Colouring Book oli ensimmäinen vain striimauspalveluissa julkaistu albumi, joka nousi Billboardin top 10:een ja voitti Grammyn.

Tuleeko: Chance on tyypillinen amerikkalainen räppitähti, jonka saaminen Eurooppaan on kiven takana ja vaivannäöstä kiitos on usein peruminen – kuten Øya ja Way Out West huomasivat vuosi sitten. Flow ei ollut Chancea buukannut ja välttyi perumiselta. Todennäköisin syy on artistin täkäläisen vetovoiman ja keikkapalkkion välinen epäsuhta. Se lienee merkittävä hidaste Suomen-keikoille myös jatkossa.

Video ei ole enää saatavilla

#23 Dead Can Dance (+72)

Mikä: Brendan Perryn ja Lisa Gerrardin yrmystä keskiaikagotiikasta etnisiä ulapoita kohti seilannut taiderockyhtye.

Kauan odotettu: Mustahuulisimmat varmaan jo vuoden 1984 debyytistä saakka, esoteerisempi yleisö kenties 1990-luvulta, jolloin kaksikon ilmaisu karisti viimeisetkin yhteytensä klassiseen rockilmaisuun.

Tuleeko: Voipa hyvinkin tulla! Maailma on pienentynyt siinä missä Dead Can Dancen ilmaisu on laventunut, joten ilmeisesti tänä syksynä uuden albumin julkaiseva yhtye voisi hyvin tulla Suomeenkin. Musiikkinsa puolesta sopisi monen hyvinkin erilaisen festivaalin ohjelmistoon, tosin Kalajoen Juhannuksen tuskin kannattaa tarjouspyyntöä jättää.

Video ei ole enää saatavilla

#22 Eminem (+47)

Mikä: Eminem.

Kauan odotettu: Parikymmentä vuotta.

Tuleeko: Eminemin kesän keikat Skandinaviassa ovat ensimmäiset 17 vuoteen. Seuraava, edes spekulatiivinen mahdollisuus saada Eminem Suomeen lienee siis noin vuonna 2035.

Video ei ole enää saatavilla

#21 King Krule (uusi)

Mikä: Archie Marshall, 23 vuotta, mölinälaulaja, pisamanaama ja ihmelapsi Etelä-Lontoosta.

Kauan odotettu: Pikkuklubeille vuoden 2011 nimettömästä esikois-ep:stä lähtien, isommille areenoille vuoden 2013 esikoisalbumista 6 Feet Beneath the Moon.

Tuleeko: Todennäköisesti ennen pitkää. Etelä-Suomen Krule-fanit rukoilevat Flow’n tai Sidewaysin – tai esimerkiksi Tavastian – ehtivän ennen Ilosaarirockia, jonka monipuoliseen linjaan brittinuorukainen sopisi paremmin kuin hyvin.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 29 Elbow – Birds

Kaikki lähtee pienestä ja kasvaa mykistävän suureksi ‒ tietenkin. Birds on kuin kaavakuva Elbow’n musiikista: tasainen mutta kuohuva, lohduttava mutta arvaamaton. Laulu venyy sellaisiin mittoihin, ettei rajojen uskoisi enää ylittyvän, mutta samalla se leikkii ilmalla kuin linnun siipi. Niinpä musiikin syliin mahtuvat niin taivaankansi kuin ihmisten talloma maakin. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 28 Panda Bear – Last Night at the Jetty

Noah Lennox tuntuu olevan usein epävarma siitä, mitä hän haluaa olla ja edustaa. Tummasävyisesti ja toiveikkaasti pulppuileva Last Night at the Jetty on samaa sarjaa kuin Person Pitch -levyn Comfy in Nautica tai Animal Collectiven My Girls, tutkiskelu siitä, mikä on oikeasti hauskaa ja aitoa. Lennoxin musiikkia ei onneksi tarvitse kuunnella sanoitusten takia, koska rytmit ja äänimaailmat ovat niin rikkaita ja valloittavia. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 27 Matti Johannes Koivu – 80-luvun lapset

”Tässä lauletaan 60-luvun virkamiehistä, ei tähän samaistu kukaan! Tee uusi teksti ja laula oikeista asioista jos haluat saada tästä hitin.” Näin Kauko Röyhkä neuvoi Matti Johannes Koivua kuultuaan tämän kappaleen demoversion yhteiskiertueellaan. Onneksi Matti jätti tekstin ennalleen. Se ilmestyi vuotta myöhemmin ja on tehnyt pesän monen 80-luvun lapsen sydämeen. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 26 Chisu – Kohtalon oma

Kun valaistun -albumin upean alkupuolen parhaiten päähän soimaan jäänyt hetki hytkyttää riemastuttavasti ensimmäisistä huumaavista syntetisaattoritahdeista alkaen. Kertosäkeen ”hei kohtalo, oon iso tyttö jo” lienee kaikunut pikkujoulussa halki valtakunnan vuoden lopulla. Entä montako Emma-palkintoa laulaja rohmuaa? Ja voisiko mies laulaa ”mä katkon sun peukalon”? (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 25 Austra – Lose It

Katie Stelmanisin ansiot vokalistina tiedettiin entuudestaan, mutta Austran debyytti yllätti silti täysin omintakeisella sekoituksellaan tummaa karnevalismia ja heleää syntikkapoppia. Nykyindien vavahduttavimpiin kuuluvaa ääntä voisi kliseitä viljellen kuvata sekä väkeväksi että eteeriseksi, eikä ärsytyskynnys ylity missään vaiheessa. Päihittää björkit ja knaiffit. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 24 Girls – Love Like a River

Hyvät taiteilijat lainaavat, suuret varastavat. Girls on vielä toistaiseksi pysytellyt lain oikealla puolen, mutta Love Like a Riverin velka Sam Cookelle ja A Change Is Gonna Comelle on selviö ensimmäisistä urkunuoteista alkaen. Alkuperäisen kappaleen yhteiskunnallinen sanoma ei sovi hedonististen rokkareiden suuhun, mutta katkeransuloinen haaveilu on ikuista. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 23 Destroyer – Kaputt

Se ui lempeän haikeasti korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta välissä tapahtuu valtavan sykähdyttäviä asioita. Kanadalaisyhtye Destroyerin Kaputt oli yksi vuoden ilahduttavimmista ja hyväilevimmistä levyistä. Nimiraita nousi vinhan videon vanavedessä indiesuosikiksi. Vietteleviä bikinityttöjä, ihku nörttipoika, saksofonia, kitaraa, kuplivuutta. Vastustamatonta. (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 22 Rubik – Laws of Gravity

Nyt kelpaa olla suomalainen! Rubik saa olon kovin ylpeäksi, vaikka vaarana olisikin leimautua persuksi: meidän pojat! Laws of Gravity on vuoden 2011 tanssittavin biisi. Nuorgamissakaan ei nähdä niin pimeää kaamospäivää, ettei tämän tahtiin jaksaisi nousta ylös ja tanssia. Up and down and all the way around, up and down and all the way around. Kaikki mukaan! Up and… (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 21 Britney Spears – I Wanna Go

On aina yhtä riemukasta huomata vanhan suosikkinsa löytäneen jälleen punaisen langan. Popikoni Britney Spears palasi keväällä kuin uudestisyntyneenä. I Wanna Go todistaa Max Martinin ja Shellbackin pistämättömät kyvyt kirjoittaa tutun tarttuvia ja sopivan särmikkäitä poplauluja europopbiitteineen sekä vihellyskoukkuineen. Eittämättä vuoden kovimpia tanssibiisejä. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 20 Gang Gang Dance – MindKilla

MindKilla kuulostaa siltä kuin Gang Gang Dance olisi sekakäyttänyt kaikkia vaikutteitaan ja saanut kahdeksanminuuttisen aivastelukohtauksen. Sen kuunteleminen on kuin pelaisi happopäissään Segalla Mortal Kombatia ja söisi samalla 400 gramman pussillista kirpeitä irtokarkkeja. Ylivireässä tilassa tekisi mieli myös tanssia – jos vain uskaltautuisi nousemaan tuolista. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 19 Adele – Rolling in the Deep

”There’s a fire starting in my heart / Reaching a fever pitch and it’s bringing me out the dark”. Täydelliset popkappaleet vangitsevat ensi säkeillään, vaikkei niissä olisi mitään sinänsä omaperäistä. Adelen kipinöivää vihaa ja kiihkeää kaipuuta naittava täysosuma johdatti 21-albumin ansaittuun megamenestykseen. Helposti samastuttavaa suurten tunteiden musiikkia. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 18 The Pains of Being Pure at Heart – Heart in Your Heartbreak

The Pains of Being Pure at Heartin toinen levy kuulosti Smashing Pumpkins -vaikutteiden kaltaisista soundipäivityksistä huolimatta harmillisen väsyneeltä ja epätasaiselta kokonaisuudelta. Singlejen kirjoittajana yhtye ei silti pettänyt taaskaan, ja Heart in Your Heartbreakin kaltaisissa osumissa tanssitennari juuttuu kiinni tuttuun vaaleanpunaiseen tweepurkkaan. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Panda Bear on Lennox-McCartney.

Olin joskus menneen vuosikymmenen puolivälissä lainannut Lahden kaupunginkirjastosta Animal Collectiven Sung Tongs– ja Feels-albumit. Ne molemmat kuulostivat aluksi jännittäviltä, mutta kolmanteen biisiin mennessä joko kädenlämpöiseltä pulputukselta tai raivostuttavalta sekoilulta. Kuuntelin albumit  hampaat irvessä ja keskittymiskyvyn rajoilla loppuun asti, kunnes dumppasin ne valtavaan indiekasaan, jonka olin kantanut kirjastosta mukanani.

Tasaisin väliajoin suorittamani Animal Collective -testit ovat tuottaneet yleensä saman tuloksen. Innostun hetkiseksi, kunnes totean, ettei meidän välillämme ole oikeanlaista kemiaa.

Vuoden 2009 alussa ilmestyi Animal Collectiven uusin albumi Merriweather Post Pavilion. Pitchfork piti siitä kovin. Päätin jälleen kokeilla. Ja kas, tällä kertaa sain ensimmäisestä kuuntelusta pitäen levystä otteen. Välimme Merriweather Post Pavilionin kanssa on yhä lämpimät ja rakastavat. Albumia seurannut Fall Be Kind -ep palautti kuitenkin suhteeni Animal Collectiven ennalleen: vaikeaksi, epävakaaksi ja jopa riitaisaksi.

Animal Collectiven taitavimmaksi jäseneksi on helppo valita Panda Bear eli Noah Lennox – lähinnä bändin ulkopuolisen materiaalinsa pohjalta. Ydinkaksikon toinen puoli Avey Tare on julkaissut niin ikään soololevyjä, mutta ne eivät yllä lähellekään vuoden 2007 Person Pitchin tai tänä vuonna julkaistun Tomboyn helmeilevän sydämellistä elektropsykedeliaa. Lennoxin soololevyt muistuttaa muotokieleltään juuri Merriweather Post Pavilionia: loputonta äänimerta, jonka päällä liplattavat oppikirjamaisen kauniit pop-melodiat.

Panda Bearin soololevyiltä puuttuu kuitenkin se absoluuttinen nerous, jolla Lennoxin paikka tällä listalla oikeutettaisiin. Päätin lähteä etsimään sitä.

Eräällä internet-foorumilla (enkä nyt tarkoita Punk in Finlandia) Animal Collectiveen suhtaudutaan vakavasti. Tai ehkä paremminkin sanottuna intohimoisesti. Musiikkinörtit kiimailevat hymiöspämmiensä välissä kaikesta, mikä liittyy edes löyhähkösti baltimorelaisbändiin. Vääräoppisten kohtalo on julma.

Tutkimusmatkallani Noah Lennoxin ja Animal Collectiven nerouden ytimeen päädyin lukemaan 43-sivuista ja tällä hetkellä 1 269 viestin mittaista keskustelua yhtyeestä. Terveisiä vaan asianosaisille.

Luku-urakkani aikana opin muun muassa, että Noah Lennox alias Panda Bear on Animal Collectiven Paul McCartney, kun taas Avey Tare on John Lennon. Kakkossarjan jäsenistä Deakinin vastine on George Harrison ja Geologistin Ringo Starr.

Lisäksi opin, että Animal Collectivea voi pitää yhtä hyvin 2000-luvun The Beach Boysinä kuin The Beatlesinäkin. Allekirjoittaneen kaltaisille lähetettiin myös seuraavia terveisiä:

”Säälinsekaista huutonaurua dissaajille ja heittereille, tää ei oo mitn hipsterimuzaa vaan sitä kuuluisaa parasta ikinä, ajatonta neroutta.”

Kovia sanoja, mutta käyvät todisteiksi siitä, että jotain nerokasta bändissä piilee. Minä vain olen nähnyt siitä ainoastaan vilahduksia.

Ehdin neljännelle keskustelusivukymmenelle, kun silmäni vihdoin avautuivat.

Kappaletta For Reverend Green kuvailtiin muun muassa seuraavilla lauseilla:

”Tiesin jo reilu vuosi sitten, että Reverend Greenissä on ainesta. Keikalla kuultuna se sai aikaan melkein sydänkohtauksen. Se oli maailman paras julkaisematon biisi. Nyt, ensimmäistä kertaa levyltä kuultaessa, se on virallisesti maailman paras biisi.”

”joo eipä tähän voi mitään lisätä. tästä biisistä puhuttaessa PARASTA IKINÄ!!!!1 on aivan vähättelyä. nyt puhutaan oikeasti maailman parhaasta pop-kappaleesta”

Oletin päässeeni Animal Collectiven loistavuuden alkulähteille. Klikkasin Youtube-upotusta. Olin vaikuttunut jo ensisekunneista lähtien.

Suljin silmäni. Kuuntelin jumittavaa efektibiittiä ja Avey Taren karjumista.

”En nähnyt, mutta koin voimakkaasti”, kuten eräs internetissä vaikuttava blogiprofeetta asian ilmaisi.

For Reverend Green oli ”sitä kuuluisaa parasta ikinä.”

Silloin minä ja Animal Collective olimme vihdoin täysin yhtä. Vain kuuden minuutin ja 35 sekunnin ajan, mutta olimme silti.

For Reverend Greeniä kuvailtiin myös yhdistelmäksi Grassin kiimaa, Purple Bottlen melodista rikkautta ja rullaavuutta sekä Who Could Win a Rabbitin lallattelevaa leikkisyyttä.

”Nämä kolme elementtiä jo itsessään täydellisistä biiseistä yhdistyvät Reverend Greenissä huikeaksi kappaleeksi. Tää on parasta, mitä Animal Collective on tehnyt toistaiseksi.

Kuuntelin myös kaikki nuo kappaleet. Nekin lähettivät sisälläni niitä väreitä, joita loistavan musiikin kuuluukin.

Tunsin oloni suorastaan valaistuneeksi. Ehkä ne ovat sittenkin neroja. Ja ehkä meidän yhteinen aikamme on vasta alkamaisillaan.

Video ei ole enää saatavilla

Löysin Panda Bearin New Yorkista keväällä 2008. Olin samoillut Manhattanilla tuntien ajan, kun ajauduin lupaavan näköiseen levykauppaan. Kuormasin kassalle sylin täydeltä levyjä ja pyysin myyjää suosittelemaan niiden perusteella muutamaa uutta artistia. Myyjä osasi ammattinsa; kasa karttui Fleet Foxesin Sun Giantilla ja Panda Bearin Person Pitchillä.

Hotellihuoneessa sulkeuduin Panda Bearin maailmaan. Kokemus oli huumaava. Levyn houreinen sointi yhdistyi väsymykseeni ja jalkojeni hysteeriseen särkyyn. Monien tunteiden ristiaallokossa päädyin avoimeen nauruun. Mauton maisemajuliste tuijotti minua ihmetellen.

Levy olisi yhtä hyvin voinut olla Tomboy. Niin vähän on muuttunut Animal Collectivessakin vaikuttavan Noah Lennoxin musiikissa neljän vuoden aikana. Herttaisen nimimerkin taakse piiloutuva Lennox luottaa edelleen utuisen kauniisiin melodioihin, jotka kurkottelevat kiireettä mutta voimalla kohti uusia maailmoja. Niiden alla kouristelee harhaisen lumoava soitinpohja.

Panda Bearin taide kantaa mukanaan amerikkalaisen popmusiikin laveaa historiaa. Sen juuret ovat The Beach Boysin kunnianhimoisimmissa kollaaseissa, jotka Lennox on muovannut hallusinaatioiden kaltaisiksi sukelluksiksi todellisuuksien rajapinnoille.

Kalifornian lisäksi albumille on tarttunut ripaus mustaa rytmiä, progressiivista suuruudenhulluutta sekä urbaaniin surrealismiin sekoittuvaa chillwavea.

Levyn kirkkaasti värähtelevät vokalisoinnit asettavat Panda Bearin myös aikalaiskontekstiin. Vaikka kolmiulotteinen äänimaailma julistaa Lennoxin uskoa kokeelliseen ja koneellisen ilmaisuun, löytyy hänen melodiantajustaan luja sukulaisside Fleet Foxesin ja Midlaken kaltaisiin uusfolkisteihin.

Lennox ei kuitenkaan anna itsestään umpimielisyyteen asti huolellista ja vakavamielistä kuvaa. Pikemminkin mies välttelee melodioidensa hiomista täysin muotovalioiksi. Tämä on yksi osa hänen musiikkinsa kiehtovuutta. Vaikka äänimaailma on perusteltu ja puleerattu, muistuttavat lauluosuudet usein hajamielistä lauleskelua, jossa kaikuvat sattuma ja haavoittuvuus.

Lennox ei myöskään pyri toistamaan mennyttä. Hänen tapansa sulattaa satapäinen vaikutejoukko musiikkiinsa osoittaa, että hän toimii ennen kaikkea nykyhetkessä. Aikatasojen dynamiikka lipsahtaa kuin ohimennen mukaan myös sanoituksiin:

“Dreams that we once had […]
Now we’ll have them all the time”
(Last Night at the Jetty)

Tomboyn kiehtovasta soinnista kuulunee osittainen kiitos Spaceman 3:n perustajajäsenelle Sonic Boomille. Miksaajan paikalle istutetun vierailijan vaikutusta voi vain arvailla, niin paljon samaa löytyy hänen ja Lennoxin näkemyksistä. Suorien vaikutteiden sijasta kyse lienee kuitenkin ennen kaikkea syvästä hengenheimolaisuudesta.

Kaksikon Tomboylle loihtimaa yhtenäistä ilmettä voi pitää hienoisena ihmeenä, sillä Lennox on työstänyt levyn kappaleita pitkään ja julkaissut niiden vaihtoehtoisia miksauksia itsenäisinä singleinä. Albumikontekstissa sirpaleet sulautuvat toisiinsa ihailtavan saumattomasti. Levy on kuin yksi pitkä progressiivinen kappale, jonka osat ovat reaktioita toisiinsa.

You Can Count on Me nousee hiljaisuudesta hartaaksi johdannoksi koko albumille. Nimikkoraita vastaa siihen elektronisempana ja ristiriitaisenakin rakennelmana, jonka sydän tulvii lämpöä. Slow Motionilla Panda Bear osuu varsinaiseen napakymppiinsä asetellessaan helkkyvän laulunsa taustalle virkeän hiphop-kompin. Last Night at the Jettyn ja Afterburnerin kaltaisten kohokohtien uumenissa kaikuvat puolestaan kaaoksen ja massahurmoksen potentiaalit, joita albumin hitaammat palat tyynnyttelevät.

Vaikka rytmi ei äkkiseltään tunnu levyn olennaisimmalta elementiltä, vaikuttaa se kappaleiden vetovoimaan rajusti. Ilman rytmiraitojen tukea Lennoxin veltosta laulusta alkaa löytyä ärsyttävän pisteliäitä sävyjä.

Levyllä vallitseekin kauhun tasapaino. Panda Bearin musiikki ei perustu mukaansa nykäiseviin koukkuihin, vaan kuulijalle tarjottuun mahdollisuuteen upota tarinan uumeniin viimeistä soluaan myöten. Jos jokin kappale ei onnistu heti alussa välittämään kutsuaan, se jää kauttaaltaan etäiseksi ja kylmäksi. Samalla musiikin maneerit nousevat uhkaavan lähelle pintaa.

Lennox onnistuu kuitenkin pysymään mestarillisesti rajan paremmalla puolella. Hänen musiikillinen kaavansa ei ole monimutkainen, mutta rikkaalla tuotannollaan mies onnistuu muovaamaan ilmaisunsa todelliseksi runsaudensarveksi.

Albumi pursuaa referenssejä, jotka katoavat juuri kun niitä luulee pystyvänsä nimeämään. Kiekko tarjoaakin sekä intertekstuaalisen älyllisen haasteen että kokonaisvaltaisen emotionaalisen kokemuksen. Ja samalla se on peittelemättömän makea kokonaisuus, joka tekee kokeellisuudestaan huolimatta kuulijan roolin nautinnollisen helpoksi.

Kallisarvoisinta on kuitenkin levyn lähes uskonnollinen hartaus, joka ylevöittää kuuntelukokemuksen ja vie lähelle jotakin pyhää.

Ehkä kyse on pohjimmiltaan kauneudesta.

90 Panda Bearin musiikki on jäljittelemätöntä – ja sellaisena sen toivon pysyvänkin. Taitamattomammissa käsissä hänen suosimistaan elementeistä voisi nimittäin syntyä sietämätöntä jälkeä. Olisi liian suuri menetys, jos huonot kopiot veisivät maun myös alkuperäisestä.

Video ei ole enää saatavilla