84 Kuluva vuosi on osoittautumassa varsin suotuisaksi rapeasti surisevalle indierockille. Cloud Nothingsin, Japandroidsin ja Black Twigin seuraan lyöttäytyy nyt Crocodiles, kalifornialaisten Charles Rowellin ja Brandon Welchezin duo, jonka kolmas albumi yhdistelee hyväksi havaittuja aineksia konstailemattomalla tavalla. Vähälahjaisemmat lajitoverinsa Crocodiles hotkii kitaansa jo melodiatajunsa turvin: jo Ramones tiesi, että suorin mutkin vedetty Beach Boys on aina hyvä idea, eikä Crocoiles ole katsonut aiheelliseksi tätä totuutta kyseenalaistaa, kuten riemastuttava Bubblegum Trash osoittaa. Parhaimmillaan, kuten nimikappaleellaan ja Sunday-singlellään, Endless Flowers on suorastaan juovuttava yhdistelmä new waven suoraviivautta, Spector-popin raikkautta sekä Dinosaur Jr:n ja My Bloody Valentinen kitaramyrskyjä. Kliseisiinkin bändi sortuu (Dark Alleys on se indieraamatun velvoittama motorisella kompilla naputtava krautpop) mutta silloinkin meiningistä välittyy kesää 2012 markkeeraava soittamisen riemu. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Paloma Faith – Fall to Grace

Sony

48 Kotimaassaan platinasarjaan noussut brittilaulaja Paloma Faith näyttää promokuvissaan dramaattiselta burleskihahmolta, mutta kuulostaa aika tavanomaiselta eurooppalaisen popsoulin tekijältä. Naisen esikoislevy Do You Want The Truth Or Something Beautiful? jaksoi kiinnostaa vahvojen sävellysten ansiosta: varsinkin Smoke and Mirrors ja New York olivat Duffyn tai Adelen parhaisiin verrattavissa olevia helmiä. Kakkosalbumilta sellaisia ei valitettavasti löydy. Meininkiä leimaa puiseva ihankivuus. Kun Adele lauloi särkyneistä parisuhteista, on Palomakin päättänyt panostaa särkyneen sydämen teemaan. Levyn avaavasta, kovin rutiininomaisesta Pickin’ Up the Pieces -sinkusta lähtien jauhetaan pitkälti samaa asiaa. Ei sekään juuri auta, että Just Be rauhoittuu pelkän pianon säestämään herkistelyyn: biisi on keskinkertainen, ja Paloma ylitulkitsee. Kohtalaisen tarttuva 30 Minute Love Affair ja hieman dramaattisempi päätösraita Streets of Glory nousevat kohokohdiksi, mutta kyllä tätä levyä on vaikea kuvitella kuuntelevansa enää arvostelun lähetettyään. On kai väistämätöntä, että Adelen ennenkuulumattoman menestyksen jälkeen markkinoille tulee ilmaantumaan paljon bulkkia ainoana motiivina murusten pyydystäminen samasta kultarysästä. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Jaakko Eino Kalevi & Long Sam – Totuuden rakastajat / Amateurs de vérité

Helmi-levyt

74 Jaakko Eino Kalevi on eräänlainen suomalaisen elektron outolintu, mistä kertoo sekin, että hän levyttää enimmäkseen aivan erilaisesta musiikista tunnetulle Helmi-yhtiölle. Musiikki on kuitenkin parhaimmillaan loistanut Flexible Heart -biisin kaltaisina täysiverisinä pop-timantteina. Jotain hieman erilaista on tarjolla tällä kaksijakoisella äänitteellä, jonka materiaali on tehty nuoruudenaikaisen soittokaveri Long-Samin kanssa. Levy alkaa neljällä biisillä vuosien 2001–2003 julkaisemattomista sessioista; loput neljä ovat viime vuosien satoa. Kronologisesti järjestetty julkaisu starttaa hieman fokustaan hakevalla likaisella elektrolla, mutta peliääniä ja rock-kitaraa naittava Cruisin’ piristää tunnelmaa, ja avauspuolen päättävä upean syntisesti funkkaava I’m Scared I’m Getting Used to This Low Life I’m Living on falsettilauluineen ja nimeään myöten nerokas. Sen tasolle ei uudempikaan tuotanto yllä, mutta tarjoilee kyllä entistä kiteytyneempiä sävellyksiä, meheviä synasoundeja ja riittävästi vaihtelua. Plastic Bag on hienoa, minimalistista poppia, She’s the Line hämmentää tönkköenglanniksi vedetyllä koomisella mystiikallaan. Kokonaisuutena voi todeta, että herrat Savolainen ja Toroi tasapainoilevat onnistuneesti popin ja erikoismusiikin välisellä ei-kenenkään maalla. Hyvän käsityksen toiminnan sympaattisesta outsider-luonteesta saa jo kansiposeerauksista. (Niko Peltonen)

Peaking Lights – Lucifer

Mexican Summer

83 Peaking Lights julkaisi alkuvuodesta Lucifer-nimisen streamin. Se osoittautui uuden albumin sijaan mixtapeksi, joka antoi ymmärtää, että tuleva levy veisi duon dub-vaikutteista soundia lähemmäs New York Hustlea, lovers rockia ja UK-discoreggaeta. Aivan näitä odotuksia Lucifer ei onnistu täyttämään, mutta loistava, calypsomaisena keinuva Live Love tai monotonisessa klubiusvassa uiskenteleva Midnight kyllä toimisivat tanssiinkutsuina; mieluiten jossain merenrannalla sijaitsevassa ränsistyneessä yökerhossa, jossa jäämurska olisi alkoholia tärkeämpi osa drinkkejä ja äänentoisto kilpailisi aaltojen pauhun ja patiolla sähköä tuottavan generaattorin hikisen puuskutuksen kanssa. Edessä on silmänkantamattomiin pimeää rantaviivaa ja lupaus seikkailusta tai pelkästään ajelehtimisesta yössä vailla kontaktia todelliseen. Edellinen levy 936 toi tunkkaista lämpöä talveen keinotekoisella tropiikilla, Lucifer taas helpottaa helteitä, kun kukat mätänevät parvekerasioissa, ja toimii vilvoittavana suihkuna, jossa vesipisarat on terästetty kiniinillä. Se on sadekuuron ropinaa peltikattoon kuivuuden riivaamassa shanty townissa. Miinuksen sanana todettava, että loppua kohti tällaiset levytykset onnistuvat toki aina kääntymään junnaaviksi basso-orgioiksi ja lapsen jokelluksen miksaaminen mukaan mihin tahansa biisiin saa minut ajattelemaan hippejä ja kantoliinoja ja avojalkaisuutta, ja siinä vaiheessa heiluu delete. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

The Pond – s/t

43 Kathryn Williams löi läpi vuosituhannen vaihteessa julkaistulla Little Black Numbers -albumilla, jonka herkät ja tummasävyiset laulut toivat liverpoolilaiselle Mercury-ehdokkuuden ja poikivat jopa maltillista listamenestystä. Brittiläisen folkpopin sankarittareksi Williamsista ei kuitenkaan ollut; hänen myöhemmistä julkaisuistaan eniten huomiota on herättänyt vuoden 2004 coveralbumi Relations, jonka kappalevalinnat (Neil Young, Leonard Cohen, Jackson Browne, Tim Hardin) kertovat paljon 37-vuotiaan musiikillisesta vaikutepaletista. Kahdeksannella albumillaan Williams hylkää sooloartistin identiteettinsä ja korostaa kuuluvansa nyt yhtyeeseen. Williamsin ja sessiomuusikoiden Simon Edwardsin ja Ginny Cleen muodostama The Pond (ei sovi sekoittaa juuri uuden albumin julkaisseeseen australialaisyhtyeeseen Pondiin) tekee valitettavasti armottoman tylsää musiikkia; sellaista jazzfolkin ja electronican yhdistelmää, jonka hengettömyys paljastui jo vuosituhanteen vaihteessa Bentin ja Mint Royalen kaltaisten downtempo-artistien toinen toistaan laimeammilla leyvillä. Bebopin yllättävä räp-osuus herättää horroksesta, muuten levy ärsyttää lähinnä mitäänsanomattomuudellaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Edward Sharpe & the Magnetic Zeros – Here

68 En suoraan sanottuna ymmärrä, millä lihaksilla Edward Sharpe & the Magnetic Zeros on kasvanut muutamassa vuodessa niin suureksi, että Alex Ebertin cityhippikollektiivin kakkosalbumi singahti ilmestyessään Yhdysvaltain albumilistan viidenneksi. Kaikkia mahdollisia amerikkalaisen juurimusiikin tyylejä vapaamielisesti sekoitellut Up from Below (2009) oli toki viehättävä albumi, mutta ei juuri millään tavalla kaupallinen – ainakaan Mumford & Sonsin maailmanvalloitusta edeltäneessä maailmassa. Here on edeltäjäänsä huomattavasti hallitumpi ja seesteisempi albumi. John Phillipsin ja American kaltaisia 1970-luvun alun länsirannikkolorvailijoita muistuttavassa ilmavuudessaan ja raukeudessaan se on melkeinpä liiankin rento. Ilman Jade Castrinon, joka laulaa levyn reippaimman kappaleen, jalkaa saluunanlattiaan polkevan That’s What’s Upin, ruudikasta panosta levy olisi huomattavasti tylsempi. Ebertin biisien perustaso on periaatteessa korkea, mutta kauniiksi yhteislauluksi kasvavaa Maylaa lukuun ottamatta kovin moni levyn kappaleista ei muistijälkiä jätä.

Video ei ole enää saatavilla

The Walkmen – Heaven

Fat Possum

70 Albumi albumilta sointiaan rikastanut The Walkmen on löytänyt musiikissaan tietyn ajattomuuden tilan, jossa se on vapaa nykyhetkeen sidotuista trendeistä ja tyyleistä kuulostaen silti aina myös ajankohtaiselta – sekä ennen kaikkea itseltään. Toistaiseksi terävimmillään ja kiinnostavimmillaan newyorkilaisyhtye oli vuoden 2008 albumillaan You & Me. Vuonna 2010 ilmestynyt Lisbon jatkoi yhtyeen soundin kehittämistä sekä irtiottoa 2000-luvun jenkki-indien loputtomasti toistetuista kaavoista. Heaven on tyylikäs jatko The Walkmenin uralla, mutta aiempiin levytyksiin nähden se kuulostaa omaan korvaani hieman enemmän välityöltä ennen uusien ideoiden kristalloitumista. Se on edeltäjänsä tavoin albumillinen brooklynilaista kitararockia aikuisempaan makuun, mutta siltä puuttuu You & Men ristiriitaisuus, jollaista se kieltämättä kaipaisi. Vaikuttaakin siltä, että yhtye on Heavenilla löytänyt sisäisen harmoniansa. Kuuntelijaa tasapainoisuus käy silti hetkittäin tympimään. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla