Pää kii / Teemu Bergman 08.06.2013 Kivenlahtirock, Espoo.

Hyvää juhannusta! Pysykää hengissä!

Pää Kii, harrastuksena mojovat kurapierut.

Kun on helppoa, on hauskaa.

Lukuisat tahot ovat jo julistaneet punkbändi Pää Kiin esikoisen yhdeksi vuoden levyistä. Kuoroon on helppo yhtyä: tämä kiekko on veistetty timantista. Albumi kuulostaa siltä, että sen tekeminen on ollut helppoa ja hauskaa. Silti siinä kuuluvat myös näkemys, kokemus ja kivulias itseilmaisun pakko. Teemu Bergmanin sävelkynä terävöityy bändi bändiltä: nyt melodinen mahla valuu kuin kalja Lepakkomiehen hanoista.

Pää Kii on räkäinen, mutta tuotettu. Soiton svengi rullaa vastustamattomasti. Koukkuja tukevat lapsekkaat naisäänet ja muut voimapop-jipot. Välillä melodisia oivalluksia on piilotettu herkullisesti keinuviin bassolinjoihin: kuuntelija huomaa hyräilevänsä neljäkielisen tahdissa. Reikäpäisen kaahauksen tempo rauhoittuu juuri oikeissa väleissä.

Laulut kertovat sekakäytöstä, pahasta olosta, ihmissuhteista ja ajan ilmiöistä. Osa ralleista on silkkaa humoristista rienaamista ja jätkämeininkiä. Vakavammat tekstit ovat ilmeisen henkilökohtaisia, ne tulevat iholle ja tekevät kipeää. Pienen ruskeasilmäisen tytön kohtalo on käsinkosketeltava Kalifornia Dreaming -kappaleessa. On komediaa, on tragediaa, on tragikoomisuutta.

”Kuuden vuoden vitutus” on levyn päivänpoliittisin kappale. Sauli Niinistön suurimpia oivalluksia on uudenlaisen kielen politiikan tuominen suomalaiseen kampanjointiin. ”Työväen presidentti” -slogan hämärsi valtasuhteet, kaappasi duunarit puolelleen ja verhosi vaikeat aiheet siloteltuun ympäripyöreyteen. Pää Kii nauraa mainostoimistoretoriikalle ja töräyttää päälle mojovan kurapierun.

Merkillinen yksityiskohta levyllä on Otto Grundströmin piipahdus kahdessa kappaleessa. Bergmanin ansiokkaan määkimisen rinnalla Oton perinteisempi rocksoundi tuntuu vähän irralliselta. Toisaalta puolikuurokin huomaa, että kyseessä on yksi Suomen parhaista laulajista, jonka draivi etenkin Kun tänään lähden -biisissä on sekä aggressiivinen että seksikäs.

90 Pää Kiin päänavaus on syyskauden tapaus, joka on mitä terapeuttisinta viihdettä kilpailukyky-liturgian ja masennuslääkkeiden uuvuttamassa Suomessa.

Video ei ole enää saatavilla

Näin paljon Pää kiitä kiinnostaa olla joulukalenterissa.

Nuorgamin tämän vuoden joulukalenterissa yksi kirjoittaja päivässä esittelee kolme ylistyksen arvoista tämän vuoden albumia sekä halutessaan yhden tänä vuonna ilmestyneen kokoelman, reissuen tai ep:n. Tänään vuorossa Mervi Vuorela.

Master: The New Elite

Masterin uusimman levyn olisi pitänyt herättää siemensyöksyjä vanhan koulun death metal -fanien kalsareissa. Koska skenen portinvartijat eivät kuitenkaan hiiskuneet levystä sosiaalisessa mediassa, massat jäivät epätietoisiksi siitä, saako tätä nyt diggailla vai ei. No kyllä saa! The New Elite on juuri niin nopeaa, päällekäyvää ja rässäävää kuoloa, kuin Chicagon underground-puristeilta on totuttu kuulemaankin. Kitaraa ei ole opeteltu soittamaan liian hyvin (lue: progressiivisesti), rummuista ei ole tehty tykin kuuloisia eikä laulukaan tule kurkusta, vaan ison partaisen miehen palleasta. Näin elinvoimaiselta pitäisi kaikkien 80-luvulla perustettujen hevibändien yhä kuulostaa.

Video ei ole enää saatavilla

Pää Kii: Pää Kii

Monien yhtyeiden olisi syytä pitää päänsä kiinni. Onneksi eräs kouvolalaissyntyinen punkkari (jonka nimi jätettäköön tässä ajan- ja tilanpuutteen vuoksi mainitsematta) ja hänen bändikaverinsa eivät totelleet omaa neuvoaan, vaan julkaisivat vuoden puhuttelevimman kotimaisen punkrock-levyn. Rikkaasti sovitettu, mukaansatempaavasti sävelletty ja pistävän nokkelasti sanoitettu albumi noteerattiin myös etelän median ulkopuolella, sillä Pää Kii on ehdolla vuoden 2012 Nordic Music Prize -palkinnon saajaksi. Aika hyvä saavutus bändiltä, jota tilanne ei luultavasti voisi vähempää kiinnostaa.

Video ei ole enää saatavilla

Ride For Revenge: Under the Eye

On tapahtunut vääryys. Myöhäisestä julkaisuajankohdastaan johtuen Ride For Revengen kolmas albumi Under The Eye ei ehtinyt vuoden 2011 kriitikkoäänestyksiin. Vahinko on syytä ottaa takaisin viimeistään nyt, koska Under the Eye on törkyisintä, laahaavinta ja sadistisinta black metallia, jota Suomessa on koskaan tehty. Tällaiseen kvlt-tason primitiivisyyteen ei päästä corpse painteilla, teknisellä pätevyydellä eikä bandwagonin seuraamisella. Sen sijaan tarvitaan näkemystä, johon vain kostoa janoava ja demoneita kuhiseva mieli pystyy. Tehkää perässä jos pystytte, wannabet. Tosin ettehän te pysty.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Mana Mana: Totuus palaa

Svart Records teki miehen työn ja uudelleenjulkaisi maamme kaikkien aikojen raskaimman, ahdistavimman ja pökerryttävimmän rock-debyytin. Nuff said?

Video ei ole enää saatavilla

Dead Oceans

72 Motorista meteliä rakastava newyorkilaisduo on kolmannella albumillaan odotetun hilpeällä tuulella: silloin, kun laulaja Oliver Ackermann ei mökötä sellaisten teemojen kuin Fear, Mind Control ja Revenge parissa, hän laukoo joviaaleja icebreakereita, kuten “I want to die” kappaleessa Why I Can’t Cry Anymore. Worship on pieni pettymys verrattuna keväällä julkaistuun Onwards to the Wall -EP:hen, jolla A Place to Bury Strangersin teollisesti takovassa sirkkelirockissa oli tavallista enemmän melodiaa. Avauskappale Alone lupaa vielä paljon Raveonettesin kevyt-goottia ja Curven kevyt-industrialia nättiin poppiin yhdistäessään, mutta sen jälkeen levy taantuu odotetun yksipuoliseksi, joskin tehokkaaksi korvienpuhdistusssessioksi, joka lainailee vapaamielisesti niin Jesus & Mary Chainin kahden nuotin narkkaripoppia kuin Primal Screamin Exterminatorin brutaaleja särösinfonioita. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

DIIV– Oshin

Captured Tracks

75 Kun kuulin Beach Fossilsin keikkakitaristi Zachary Cole Smithin DIIV-yhtyeen vielä Dive-nimellä julkaistut singlet Humanin ja Sometimesin, aistin poikkeuksellista biisinkirjoituslahjakkuutta ja harmoniantajua. Kun täyspitkällä Smith priorisoi tunnelman biisien edelle, lopputulos tuntuu resurssien haaskuulta. Oshin on kuin 40-minuutin mittaan venytetty siima täynnä kitaran konemaisella tasaisuudella kutomaa kahdeksasosanuottien ketjua, jonka lähtökohdat ovat ennen kaikkea uneliaan impressionistiset. Smithin kaaviomainen kitaransoitto ja pyrkimykset täydellisiin harmonioihin muistuttavat lähtökohdiltaan Durutti Columnista, vaikka sävyt piirtyvät täysin erilaisina. Toiselta puolelta DIIVin velka Stereolabin hienomekaanisiin krautsävyihin on havaittavissa selkeästi. Levyn haikeussumu rakentuu tietoiseen minimalismiin. Tapettimainen äänivirta paljastaa detaljinsa vasta, kun se alkaa kiertyä kuulijan selkärangan ympäri. Silloin huomaa, että levyn harmaudessa Air Conditioning on nimensä mukainen tuulahdus raikasta ilmaa, Waitin kone sylkee vesihöyryn alta raskasta krautpakokaasua ja Doused huipentaa soljuvan unen takaa-ajokohtaukseen. Ilmiselvästi DIIVin kitaralinjat matkaavat vääjäämättä johonkin, mutta tärkeintä levyyn ihastumisen kannalta on, että määränpää jää pimentoon. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Echo Lake – Wild Peace

No Pain in Pop

64 Birminghamilaisyhtye on opiskellut kenkiintuijottelun alkeet esimerkillisesti ja luo kitaroiden, kaikupedaalien ja analogiurkujen avulla esikoisalbumillaan äänimaailmoita, joissa ei voi kuin viihtyä. Kuten niin monelle, myös Echo Lakelle ikimuistoisten kappaleiden säveltäminen osoittautuu kuitenkin lähes mahdottomaksi tehtäväksi; ryhdikäs Even the Blind nousee ylivertaisena esiin albumilla, jonka kappaleista suurin osa vesittyy viimeistään Linda Jarvisin löysän ja hengettömän, Cranesin Alison Shaw’n lapsekkuudesta muistuttavan laulun takia. Lupaavan bändin pitää pystyä ensi kerralla parempaan.(Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kiki Pau – Pines

Kiki Pau

79 Hattua pitää nostaa yhtyeelle, joka on näin ennakkoluulottomasti lähtenyt liikkeelle uuden albuminsa suhteen. Pelkästään digitaalisena julkaistu Kiki Paun uutukainen sisältää neljä varsinaista kappaletta, joiden yhteismitta yltää reiluun 40 minuuttiin. Onko tämä nyt jonkinlaista progeindiemusiikkia, oli niin tai näin, Pines yllättää aika suvereenisti. Pitkien kappaleiden säveltäminen on taitolaji. Kiki Pau on onnekseen onnistunut säilyttämään kokonaisuudessa ilmavuuden, ja paketti pysyy kasassa. Tunnelmasta toiseen seilaava materiaali olisi voitu julkaista omasta puolestani yhtenä tiedostona. Kohokohtia löytyy sieltä täältä, esimerkiksi toisen kappaleen Astronauttijan ajassa 5.51 alkava junnaava osa. Tokihan mieleen tulee välillä esimerkiksi The Mars Volta, mutta mitä sitten? Yllättävin suomalainen pitkäsoitto pitkään aikaan. (Petrus Koskimies)

Mission of Burma – Unsound

Fire Records

51 Mission of Burma oli ilman epäilyksen häivääkään yksi 1980-luvun alun parhaista kitararockyhtyeistä, ellei paras. Yhtye pani pillit pussiin vuonna 1983 laulaja Roger Millerin tinnutuksen takia, mutta teki kymmenen vuotta sitten täysimittaisen comebackin. Unsound on neljäs albumi paluun jälkeen – ja ensimmäinen, jonka soisi jäävän viimeiseksi. Siinä missä OnoffOn (2004), The Obliterati (2006) ja The Sound the Speed the Light (2009) kuulostivat raikkailta ja elinvoimaisilta, Mission of Burman vaikutuksen Guided by Voicesin, Fugazin ja The Constantinesin kaltaisiin yhtyeisiin selväksi tekeviltä veteraanirockin pieniltä aarrearkuilta, soi Unsound myötähävettävän kolhosti ja kulmikkaasti, Millerin pinnistelevän mylvinnän säestämänä. Albumin yhdestätoista kappaleesta vain Second Televisionissa ja 7’sissä on bostonilaiskvartetille ominaista rapeutta ja ketterää räväkkyyttä, muuten Unsound kompuroi eteenpäin kankeasti lompsuttaen kuin kolmijalkainen hurtta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Pää kii – Inkkarit kanootissa EP

Airiston punklevyt

88 Jos Kakka-hätä 77 oli kotimaisen punkin pelastaja, on Pää kii suomalaisen rockin tuhoaja. Tai jotain. Varmaa on vain se, että aiemman Kalifornia Dreamin’ -singlen ohella Inkkarit kanootissa on siunatuinta rähinää pitkiin aikoihin: äärimmilleen viritetyn koneen hajoaminen kuulostaa tältä, mutta jotenkin osaset pysyvät kasassa. Kaikki eivät sen energiaa tule sulattamaan. Pää kiin kuunteleminen vaatii kosolti suolia ja tiettyä levydivarimaista anaalisuutta. Inkkarit kanootissa on musiikillinen vastine levykaupalle, jonka valikoimassa on ainoastaan henkilökunnan suosikkilevyjä ja kyltti tiskin yllä käskee asiakkaita pysymään hemmetin kaukana. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Brittiläinen elektropopyhtye Hot Chip tekee kellon tarkkaa työtä. Bändi julkaisi neljä ensimmäistä albumiaan vuosina 2004, 2006, 2008 ja 2010, joten tottahan toki viidennen aika on nyt. Domino julkaisee In Your Headsin 11. kesäkuuta. Luovuus jyllää muutenkin Hot Chip -leirissä: tänä vuonna yhtyeen jäsenten sivuprojekteista albumin ovat julkaisseet niin The 2 Bears kuin New Build.

Video ei ole enää saatavilla

Beach House – Myth

Beach House kulkee Hot Chipin kanssa samaan tahtiin. Baltimorelainen dreampopduo julkaisi kolme ensimmäistä albumiaan vuosina 2006, 2008 ja 2010, joten numeroloogisesti nyt on neljännen vuoro. Chris Coadyn (Yeah Yeah Yeahs, Blonde Redhead) tuottama Bloom ilmestyy Sub Popin kautta 15. toukokuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Lapko – Love Is Sick and Wrong

Lapkon poikia soisi mätettävän turpaan, sillä he ovat antaneet viidennelle albumilleen nimeksi ΓΟΛΕ. D. James Goodwinin (Devo, Norah Jones) kanssa New Yorkin Woodstockissa äänitetyn albumin ensimmäinen maistiainen on 6-minuuttinen järkäle Love Is Sick and Wrong, joka muistuttaa harjavaltalaisten rakkaudesta niin Toolia kuin Queeniäkin kohtaan.

Video ei ole enää saatavilla

Bobby Womack – Please Forgive My Heart

Across the 110th Street -elokuvan (1972) musiikista parhaiten tunnettu amerikkalainen soul-veteraani tekee kesäkuussa näyttävän paluun, kun äärimmäisen arvostettu indieyhtiö XL Recordings julkaisee miehen ensimmäisen studioalbumin yli kymmenen vuoteen. The Bravest Man in Universen on tuottanut Damon Albarn, jonka Gorillaz-yhtyeen Stylo-singellä Womack toissa vuonna vieraili.

Video ei ole enää saatavilla

Pää kii – Kalifornia Dreamin’

Kakka-hätä 77– ja The Heartburns -yhtyeistä tutun Teemu Bergmanin uusi yhtye esittäytyy melankolis-energisellä punkrock-rallilla, jossa taustoja laulaa Tehosekoittimesta tuttu Otto Grundström.

Video ei ole enää saatavilla