Wall of Sound

59 Martyn Ware, Ian Marsh ja Glenn Gregory tunnetaan paremmin yhtyeestä Heaven 17, mutta Ware ja Marsh toimivat 1980-luvulla myös tuottajatiiminä British Electric Foundation -aliaksella, jonka tuotoksena syntyi loistavasti ajan hengen tiivistänyt ja samalla historian kerroksia leikkaava kokoelma Music of Quality and Distinction. Albumilla ajan vaihtoehtoväki ja jo parhaat päivänsä nähneet tähdet tulkitsivat vanhoja klassikkoja 1980-luvun sliikeillä tuotantoarvoilla täydellistettyinä. Tina Turnerin uran levy käänsi uuteen nousuun, Gary Glitteriä edes B.E.F. ei pystynyt pelastamaan. Menestyskokoelmalle lypsettiin yksi jatko-osa ja nyt on toisen vuoro. Konsepti vain ei enää kanna yhtä charmikkaasti vuonna 2013. Pääosassa ovat yhä eilisen tähdet, tosin nyt ne, jotka sarjan ensimmäisen osan ilmestyessä olivat pinnalla. Kappalevalinnat ovat turvallisia. Boy George mörisee Lou Reedin ja Iggyn biisejä. Glenn Gregory tulkitsee ties monettako kertaa Party Fears Twon ja brittien ikuinen euroviisudarling Sandie Shaw Walk in My Shoesin. Kornista tuotannosta huolimatta Blondien Picture This kasvaa Kate Jacksonin hitaampana versiona uusiin mittoihin. Bonuksena mukaan on ujutettu Maximin komeasti camp Day Before Came -versionti. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Keiji Haino / Jim O’Rourke / Oren Ambarchi – Now While It’s Still Warm Let Us Pour in All the Mystery

Black Truffle

81 Nämä kolme improvisaatiomaailman jättiä kokoontuivat viime vuonna sillanrakennuspuuhaan improvisaation ja mielettömän melurockin välille. Kyseinen levy, Imikuzushi, oli peto suoraan Vanhan testamentin ajoilta puettuna power trio -muottiin – luolamiesrytmejä, jyrisevää bassoa – mutta tuolloin tähtiroolissa oli Hainon liekehtivä kitaratyöskentely. While It’s Still Warm… tarjoaa yhä puhtaasti julmaa kitarahelvettiä, mutta lähestyy myös toista puolta japanoisesta ja viettää alusta parikymmentä minuuttia saarivaltion legendaaristen Taj Mahal Travellersin, East Bionic Symphonian ja Les Rallizes Denudesin äänimaailmassa. Helvetti aukeaa levyn toisella puoliskolla, missä A New Radiancen ja Even That Still Heren kaksoistornit sortuvat kuulijan niskaan kuurouttavalla voimalla. Kun päätös saapuu nimikkoraidan muodossa, luulisi kuuntelevansa kadonnutta Far East Family Bandin tai White Heavenin äänitystä. While It’s Still Warm… osoittautuu pirteän monipuoliseksi ekskursioksi. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Kuudes silmä – s/t

Combat Rock Industry

72 Kuudes silmä soutaa vaarallisilla vesillä. Jylhän postpunkin, varhaisen goottirockin ja kajal-suomirockin yhdisteleminen on taitolaji, joka asioiden mennessä poskelleen voi tuottaa kauhistuttavia lopputuloksia. Esikoisalbuminsa Combat Rockilla julkaiseva lohduuttomuusrock-kvartetti selviää kuitenkin tulikokeestaan hienosti; mitään varsinaisesti uutta yhtye ei Ratsiansa ja Mustan Paraatinsa kuunnelleelle tarjoa, mutta tuskinpa se on ollut tavoitteenakaan. Kuudennen silmän ehdoton valttikortti on napakkuus: moni yhtye venyttäisi levyn introna toimivan Hypnoosin kaltaisen kappaleen 5-minuuttiseksi murhenäytelmäksi, mutta Kuudes silmä pitäytyy minuutissa. Levyn muistakin kappaleista puolet pysyy plus-miinus-kahden minuutin punkmitassa, ja neljän minuutin raja rikotaan vain kahdesti. Militanttien ryskyvien rumpujen, kinisevien hyönteiskitaroiden ja melankolisten syntetisaattorien muodostamaa äänimaailmaa hallitsee laulaja Jere, jonka energinen ja heittäytyvä ilmaistu estää rehellisen kliseistä ja absoluuttisen lohdutonta kokonaisuutta (olisitko mieluiten Ihmisraunio, Tuomittu vai Kuollut mies?) lipsumasta lähellekään tahatonta komediaa puolelle. Kuudennen silmän esittämänä ”tervetuloa mun elämään” on tarjous, johon kannattaa tarttua. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Majical Cloudz – Impersonator

Matador

46 Ujeltavan mieslaulun ja ambientisti hipsuttelevan instrumentaation yhdistelmä on tuottanut 2010-luvulla tukun hienoja levyjä esimerkiksi sellaisilta artisteilta kuin Perfume Genius tai Active Child. Samaan saumaan yrittää iskeä Devon Welshin ja Matthew Otton kanadalaisduo Majical Cloudz. Yritykseksi jää, sillä Impersonator on lähes kuolettavan tylsää kuultavaa. Grimesin Oblivion-albumilla vieraillut Welsh on laulajana persoonaton ja keskinkertainen, minkä johdosta levyn raukeat, minimalististen elektronisten taustojen päällä soljuvat kappaleet kuulostavat lähinnä narsistiselta vaikerrukselta. Jonkinlaista toivoa tarjoavat (kamalasta sanoituksestaan huolimatta) singlenäkin julkaistu Childhood’s End sekä Mister, joka tuo rytmikkäässä ilmavuudessaan mieleen Band of Horsesin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Peals – Walking Field

Mellon Curb / Thrill Jockey

81 On hyvä, että maailmassa on levyjä, jotka kuulostavat takkatulen rätinältä, kesämökin kuistilta, päiväunilta riippumatossa sekä japanilaisilta eläinanimaatioilta, joissa tuhisevat pandakarhut järsivät sokeriruokoa rauhoittavasti liplattavan joen varressa. Tätä mieltä ovat oletettavasti myös William Cashion erinomaisesta Future Islands – konepopyhtyeestä sekä Bruce Willen edesmenneestä Double Dagger -noiserocktriosta. Baltimorelaismuusikot tekevät Peals-nimen suojissa instrumentaalimusiikkia, jonka lämpimään syliin tekee mieli käpertyä. Lähinnä akustisilla ja sähköisillä kitaroilla, mutta myös lelupianoilla, tamburiineilla ja selloilla luotu Walking Field muistuttaa nimensä mukaisesti pitkää kävelyretkeä luonnon helmassa; maisemat muuttuvat huomaamattomasti ja radikaalistikin, vaikka ”paikka” pysyykin koko ajan samana. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Sink – Holy Testament 1 & 2

Svart Records

82 Rituaalimusiikin tekeminen nykymaailmassa on mielenkiintoinen ilmiö. Ennen esimerkiksi katolinen kirkko sääteli, mitä melodioita sai käyttää, ja pakotti täten säveltäjät käyttämään esimerkiksi bassolinjoja uusien ja edistyksellisempien musiikillisten ideoiden tutkimiseen. Dub syntyi siis Roomassa. Nyt sana on vapaa ja varsinkin raskaamman musiikin puolelta löytyy projekteja, joissa lähdetään tekemään rituaalimusiikkia vaihtelevasti implisiittisestä eksplisiittiseen kulkevalle akselille sijoittuen. Esimerkiksi Svartin tallissa levyttävä Arktau Eos on selkeä tapaus – Sink ehkä vähemmän. Kaikkea syntikkadronesta ja tasabassarista blackmetal-sahaukseen ja industrial-riffittelyyn sekoittava orkesteri on nimennyt käynnissä olevan kaavaillun tetralogiansa tavalla, joka vie ajatukset rituaaleihin. Vaikutelmaa vahventaa se, että jos eri tyylien läpikäynnin lomassa on mitään punaista lankaa havaittavissa, se on juhlallisuus. Ja ykkösosan Ritual ja Ritual Transfigured antavat myös osviittaa mielenmaisemasta, jossa tässä samoillaan. Niinäkin hetkinä, jolloin liikutaan vahvasti ambienteissa maisemissa, ei musiikki suostu taipumaan taustaksi vaan vaatii huomiota. The Holy Testamentin kahdesta ensimmäisestä osasta varsinkin toisessa on havaittavissa samaa huumaavuutta kuin suitsukkeilla kyllästetyssä tilassa. Monotoniakaan ei muutu missään vaiheessa unettavaksi. Olen joskus miettinyt onko rituaalitoimitukselle olemassa samanlaista läpikäymisen karttaa kuin se, jonka ihmisen kerrotaan käyvän läpi suuren menetyksen koettuaan. Ehkä se kuuluu tässä musiikissa. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Editions Mego 2012

77 Australialainen kitaradronevelho vaihtaa vapaalle uudella Sagittarian Domain -albumillaan. Levy sai alkunsa, kun Ambarchi sai toimeksiannon säveltää musiikkia installaatioon. Mitään suuntaa-antavaa briiffiä ei ollut, mutta ovet Melbournen parhaaseen studioon aukesivat. Ambarchi päätyi soittamaan jousia lukuun ottamatta kaikki soittimet itse, ja koko levy äänitettiin päivässä. Sagittarian Domain on groovaavinta Ambarchia tähän mennessä. 33-minuuttinen krautrock-psyke-eepos kiemurtelee sykkivän analogisynan pulssiin, jonka kanssa Ambarchin soittamat rummut kisailevat. Tämä syke hukuttaa alleen raivoisan kitaranoisesoolon, josta on Ambarchin edellisiltä albumeilta tutuksi tullut hillintä kaukana. Ehkä hiljattainen yhteistyö Jim O’Rourken ja noisejumala Keiji Hainon kanssa on jättänyt jälkensä. Levyn viimeisellä kolmanneksella mukaan tulevat viulut. Ne saattelevat ehtoopuolella olevan biisin loppuhuipennukseen. Outro on kaunis ja luo hienon kontrastin levyn pääosaan, mutta se tuntuu hieman eri kappaleelta. Vapaus voi olla myös musertavaa, ja se saakin albumin massiivisen jumituksen rakoilemaan. Se, syveneekö Sagittarian Domain jokaisella kuuntelulla, ei ole varmaa, mutta siitä huolimatta se on huikea ja riemastuttavan leikkisä kokeilu. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Cody ChesnuTT – Landing on a Hundred

One Little Indian

75 Cody ChessnuTT on Näitä levyjä me odotamme -juttusarjassa, esittelemistämme artisteista toinen, joka saa puristettua itsestään uuden albumin vuosien odotuksen jälkeen (ensimmäinen oli Hal ja kolmas on näillä näkymin Missy Elliott). ChesnuTTin kohdalla odotus venyi vuosikymmenen mittaiseksi – ja paljon on tuona aikana tapahtunut paitsi artistille itselleen (crack on maistunut…) myös hänen musiikilleen. Siinä missä The Rootsin versiona hitiksi nousseen The Seedin sisältänyt Headphone Masterpiece oli rönsyilevä, neliraiturilla taltutettu tulivuorenpurkaus kaikkia maailman musiikkityylejä, on Landing on a Hundred siisti ja konstailematon albumi perinnetietoista soulia. Komean parran kasvattanut ChesnuTT laulaa väkevästi ja vilauttelee välillä pirullista huumorintajuaan, mutta kuulostaa varsin usein joltain muulta kuin itseltään: avausraita Til I Met Theellä ChesnuTT kujertaa kuin Marvin Gaye, Love Is More Than a Wedding Daylla taas kuin Smokey Robinson. What Kind of Coolin jouset muisuttavat Isaac Hayesin 1970-luvun psykedeelisistä odysseioista ja Where Is All the Money Goingin napakka indiefunk hieman yllättävämmin Talking Headsista. Teksteiltään levy on sympaattinen ja maailmojasyleilevä: osansa rakkaudesta saavat niin oma puoliso, äiti, sielunveljet Afrikassa kuin lapset, joita huumeet, uhkapelit ja vilunkipelin taakseen jättänyt ChesnuTT nyt opettaa pyhäkoulussa. Aww. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Ultrasound – Play for Today

Fierce Panda

72 Ultrasound julkaisi ainoan albuminsa brittipopilmiön kuolonkorahdusten aikaan huhtikuussa 1999. Everything Picture osoitti – niin hyvässä kuin pahassa – mitä voi tapahtua, kun taidoiltaan keskinkertainen indierockyhtye hurahtaa progressiiviseen maailmankatsomukseen ja julkaisee esikoisalbuminaan massiivisen tuplalevyn, joka huipentuu 39-minuuttiseen noise-järkäleeseen. Levy sai kriitikoilta hyvän vastaanoton, mutta yleisönsä Ultrasound onnistui lähinnä karkottamaan. Pian bändi riitaantuikin niin keskenään kuin levy-yhtiönsä Nude Recordsin kanssa ja hajosikin omaan mahdottomuuteensa jo ennen vuosituhannenvaihdetta. Play for Today on ihan raikas paluulevy ja kuulostaa hyvin pitkälle samalta kuin Everything Picture – pahimmista ylilyönneistään karsittuna. Mansunin progressiiviset harhakuvitelmat, Gay Dadin kosminen glamrock ja Radioheadin 1990-luvun lopun klassikot muodostavat musiikillisen kolmion, jossa edelleen muhkea Andrew ”Tiny” Wood kumppaneineen seikkailee. Avausbiisi Welfare State tekee jo tekstillään selväksi, että takaisin on tultu ja tosissaan (”We crashed and burned, but now we’ve returned”), ja sitä seuraava Beautiful Sadness hehkuu bändin parhaiden biisien (Floodlit World, Stay Young) kiihkeää melankoliaa. Kovin jännittäväksi tai vaaralliseksi vuosimallin 2012 Ultrasoundia ei voi kuitenkaan sanoa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Why? – Mumps, etc.

Anticon

63 Mumps, etc. on todennäköisesti merkittävämpi albumi tekijöilleen kuin satunnaiselle popmusiikin kuluttajalle. Kuvaavasti sikotaudin mukaan nimetyllä albumilla kalifornialaiskvartetin narisevaääninen laulaja Yoni Wolf käy läpi omaa sairaskertomustaan niin tyhjentävästi – päätösraita As a Card sen kiteyttää: ”I hold my death as a card in the deck to be played when there are no other cards left” – että kuuntelija alkaa toivoa levystä heikkohermoisemmille suunnattua instrumentaaliversiota. Tuskin sitä tosin jaksaisi kovin taajaan kuunnella, Why? kun ei ole levyllä ihan terävimmillään. Jos Mumps, etc. on lyyriseltä sisällöltään hieman uuvuttava tapaus, niin sitä se on musiikillisestikin. Bändi seikkailee hiphopin ja vaihtoehtorockin rajapinnoilla samalla tavalla kuin kanadalainen Buck 65 tai varhainen Eels, eivätkä CocoRosien ja Dirty Projectorsin kaltaisilta avantgarde-poppareilta anastetut sovitusideat kokonaisuutta juurikaan tuoreemmaksi tee. Jonathan’s Hope, Kevin’s Cancer ja Gnarls Barkleyn hengessä rullaava Sod in the Seed sentään lunastavat paikkansa jokaisessa itseään kunnioittavassa indie-iPodissa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla