ABC oli parhaimmillaan heti esikoisalbumillaan Lexicon of Love, joka poiki The Look of Loven lisäksi hitit Poison Arrow ja All of My Heart.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan seitsemäs osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuu Joan Jett & the Blackheartsin kappale I Love Rock N Roll. Lisätäksemme karkeaa merisuolaa märkiviin haavoihinne, olemme sisällyttäneet soittolistalle kappaleesta The Rock Mastersin (älkää kysykö) perin hidiöösin version.

Soittolistalla on kaikkea muuta kuin definitiivinen versio kahdesta muustakin kappaleesta: Split Enzin Six Months Leaky Boatsista kuullaan Extravagenza-albumilla julkaistu live-versio vuodelta 1993, kun taas Bow Wow Wow’n I Want Candysta kuullaan myöhemmin uudelleen äänitetty versio.

Näiden kolmen kappaleen alkuperäiset versiot voit kuunnella Youtuben avulla tästä (Joan Jett), tästä (Split Enz) ja tästä (Bow Wow Wow).

Vuoden 1982 Top 30

1. ABC – The Look of Love
2. Michael Jackson – Billie Jean
3. Madness – Our House
4. Violent Femmes – Blister in the Sun
5. The Clash – Rock the Casbah
6. Yazoo – Don’t Go
7. Dexys Midnight Runners – Come On Eileen
8. Grandmaster Flash & The Furious Five – The Message
9. Prince – Little Red Corvette
10. Lords of the New Church – Russian Roulette
11. Roxy Music – More Than This
12. New Order – Temptation
13. Billy Idol – White Wedding
14. Tears for Fears – Mad World
15. Carly Simon – Why
16. Toto – Africa
17. Associates – Party Fears Two
18. Duran Duran – Hungry Like the Wolf
19. Simple Minds – New Gold Dream (81-82-83-84)
20. Prefab Sprout – Lions in My Own Garden (Exit Someone)
21. Blancmange – Living on the Ceiling
22. Orange Juice – Rip It Up
23. Patrice Rushen – Forget Me Nots
24. Split Enz – Six Months in a Leaky Boat
25. Bow Wow Wow – I Want Candy
26. The Rock Masters – I Love Rock N Roll (Joan Jett)
27. Malcolm McLaren – Buffalo Gals
28. The Pale Fountains – Thank You
29. Eurythmics – Love Is a Stranger
30. Kid Creole & The Coconuts – Stool Pigeon

Linkki soittolistaan tästä.

Edwyn Collins ja lantringit.

Pari vuotta tässäkin sarjassa käsitellyn Falling and Laughing -debyyttisinglensä jälkeen Edwyn Collinsin keulakuvittama skottibändi Orange Juice ehtinyt muuttaa muotoaan rankasti.

Kesken debyyttilevynsä You Can’t Hide Your Love Foreverin nauhoitusten se myi itsensä ja vaihtoi budjetillisista syistä Postcard Recordsilta Polydorille.  Pari vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Rip It Up -kakkoslevyyn mennessä puolet nelikon jäsenistöstäkin oli vaihtunut ja musiikkiin oli pakkautunut entistä enemmän motown-sävyjä.

Rip It Upin ensisingle I Can’t Help Myself oli kaupallinen floppi. Simon Reynoldsin post-punk-historiikille pääfraasinsa lainannut levyn nimibiisi paikkasi tilannetta tehokkaasti ja nousi brittilistan kahdeksanneksi, mikä oli Orange Juicen paras noteeraus ikinä.

Ja voi miten hienosti Rip It Up sen tekeekään. Kappaleen elementit ovat niin kohdallaan, että on parhausteknisistä syistä täysin paradoksaalista, että biisi onnistuisi olemaan enemmän kuin osiensa summa.

Brittipopin kaunein poika Edwyn Collins vie morrisseymäisen voihkinnan pidemmälle kuin itse Moz ikinä. Funkrytmit ovat kuin suoraan Talking Headsilta, ja kaikki nojaa täydellisyyttä hipovan kitarakoukun ja hölmistyttävän bassosoundin varaan.

Aluksi Rip It Upin sentimentaalisuus vaikuttaa Orange Juicelle tyypilliseltä epäonnistuneelta ihastumistarinalta, tällä kertaa muotoa ”haluan aina jonkun, jota en voi saada, mutta lopulta päätän, etten edes halua.”

Collins näkee surkimukselta vaikuttavan hahmon sateessa, muttei uskalla tehdä asialle mitään  – tietenkään, ujo kun on. Silti sydän vavahtelee ja pienimmätkin tunteet nousevat kontrolloimattoman suuriksi. Sama tendenssi kuuluu muutenkin Orange Juicen biiseissä vahvana, mihin pohjaa koko bändin asema nynnypop-pioneerina.

C-osassa kaikki asettuu kontekstiinsa, kun tuolle hahmolle annetaan sielu ja tausta. Collins suurena Buzzcocks-fanina siteeraa ensin bändin vuoden 1976 Spiral Scratch -ep:n Boredom-biisin kertosäettä

”You know me I’m acting dumb-dumb
You know this scene is very humdrum”

Seuraavaksi hän nimeää Boredomin suosikkibiisikseen, ja koko referenssi kruunataan biisin kömpelön kitarasoolon kömpelöllä matkimisella.

”And my favourite song’s entitled ’Boredom’”

Yhtäkkiä koko kappale onkin suunnattu Boredomin epäonnistuneelle protagonistille, joka kuvailee itseään ja samalla koko punkia genrenä tulevaisuudettomaksi has-beeniksi, jolle Collins ei vain ole rohkaistunut välittämään tätä rip-it-up-and-start-again-skarppausvaatimustaan ennen viimeistä kertosäettä.

I said rip it up and rip it up and rip it up and rip it up and rip it up and start again

Video ei ole enää saatavilla

BONUS: Tästä vielä se Buzzcocksin Boredom 66 nuotin kitarasooloineen, koska te olisitte googlanneet sen joka tapauksessa.

Video ei ole enää saatavilla

1980-luvun alussa Edwyn Collins (edessä) tottui poseeraamaan kylillä kaikkein kauneimpien tyttöjen ympäröiminä, nyt hän ei ollut yhtä onnekas.

1970- ja 1980-luvun taitteen Skotlannin ääniympäristö koostui lähinnä atonaalisista punkyhtyeistä. Tuolloin musiikkifani Alan Horne hyppäsi lempiyhtyeidensä Orange Juicen, Josef K:n, Aztec Cameran ja The Go-Betweensin julkaisijaksi ja istutti tanssikenkiä kiillottavan indiepopin juuret Glasgow’n tylyyn konkretiaan. Horne perusti ”the sound of young Scotlandia” kannattelevan Postcard Recordsin, jonka singlejen kansissa komeili (lähitulevaisuudessa väijyvää twee-estetiikkaa enteilevästi) rumpua hakkaava sarjakuvakissa.

Orange Juicen Falling and Laughing oli ensimmäinen julkaisu Postcardin vuoden mittaisella elinkaarella. Yhtyeen poikamaisista jäsenistä oli kovistelu ja machoileva rocktähteys kaukana. Silti Edwyn Collinsin joukkio poseerasi kylillä kauneimpien tyttöjen ympäröiminä ja yleisö seurasi heidän hauskanpitoaan kateudensekaisella ihailulla. Belle and Sebastianin Stuart Murdoch tunnelmoi muisteloissaan, että Orange Juice oli ainoa hauska asia koko kaupungissa ja bändin nimikirjoitusten saaminen levynkanteen yksi hänen popnörttinuoruutensa myyttisimmistä hetkistä.

Falling and Laughingin kiihdyttelevä diskokomppi kompastelee aikaansa edellä solmittuihin kengännauhoihinsa ja muistuttaa Gang of Fourin, Televisionin ja Buzzcocksin kaltaisista nokkelista postpunk-bändeistä. Kappaleen ensimmäisessä singleversiossa kielisoitinten vire horjahtelee, mutta Orange Juicen innokkuus kuulostaa raikkaalta kuin lasi halpaa vissyä gintonic-bileitä seuraavana aamupäivänä.

Edwynin hengästyneet vokaalit notkahtelevat koukkivan bassoraidan yllä kiihkeässä upbeat-etukenossa ikään kuin bändin jäsenet olisivat viettäneet levytyssessionsakin kaatuillen ja kikatellen. Tunnelma ei möyri muiden jälkipunkkareiden ahdistuneissa mielenmaisemissa vaan holtittomassa sentimentaalisuudessa Jonathan Richmanin tapaan.

”You say that there’s a thousand like you
Maybe that’s true
I fell for you and nobody else
So I’m standing here so lonesome
What can I do
But learn to laugh at myself”

Sanoituksissa kieriskellään yksipuolisissa tunteissa samaan aikaan ironisesti ja keskenkasvuisesti pelkäämättä naiiviksi leimautumista tai kolhujen keräämistä. Edwyn Collins käsittelee klassista ever-fallen-in-love-with-someone-you-shouldnt-have-tematiikkaa, mutta kiertää patetian ja katkeroitumisen erämaat kaukaa. Sydänmurskan prosessointi on kappaleessa jo uhmakkaan itsevarmassa vaiheeseessa, jossa selviytymiskeinoihin uskalletaan tarttua. Toipumismetodit saattavat tosin kuljettaa vilpittömästi tuntevan popparin pää edellä asfalttiin. What can you do.

Video ei ole enää saatavilla