”Daniel Lopatinin kappaleet ovat musiikkiobjekteja, jotka luovat paikantunnun ja esineisiin elämän.”

Chrome Country on Daniel Lopatinin joka-aamuinen utopia.

Mikä on Chrome Country?

Onko Chrome Country seuraava aamu Blade Runnerin lopputekstien jälkeen, kun aurinko yllättäen palaa taivaalle ja hohtaa valoaan pilvenpiirtäjien lasipinnoista.

Onko Chrome Country arkkitehtitoimiston hyperrealistisisissa kaavakuvissa, joissa toimeliaisuutta puhisevat simulaatioihmiset virtaavat huomaamatta, että heidän arkensa hallitsee heitä eivätkä he sitä.

Onko Chrome Country utopia?

Daniel Lopatinin Oneohtrix Point Never -nimellä tekemää instrumentaalimusiikkia on helppo käsitteellistää. Erityisesti vuoden 2013 R Plus Seven -levy jo pyysi siihen.

Tuoreessa muistissa oli, kuinka Simon Reynolds oli Retromania-kirjassaan ylistänyt Lopatinia. Tämän musiikki kuvasi Reynoldsin mukaan haudattua konsumeristista utopiaa ja toisaalta nykyistä maailmaa, jossa internetistä on tullut uusi subliimi, jonka edessä ihminen havahtuu pienuuteensa.

Lisäksi James Ferraron Far Side Virtual -levyn kulttuurinen arvo oli alkanut kirkastua. Levy oli kuin Marx eksyneenä Windows 95:een. Äänipankkijinglet ja soittoäänet kuvasivat monien mielestä kiihtyvyysopin mukaista musiikkia matkalla kapitalisminjälkeisyyteen.

Vaporwave, kriitikot sanoivat ja horisivat menemään.

Ferraron tavoin Lopatin oli kuudennella levyllään löytänyt soitinmallinnukset ja virtuaalistudiot. Hän rakensi niillä omaa MIDI-maailmaansa, jossa oli helppo kuulla Reynoldsin oppien mukainen menneisyyden ja tulevaisuuden samanaikainen läsnäolo.

Lopatinin oma lukuohje on kuitenkin yksinkertaisempi. Levyn kappaleet ovat musiikkiobjekteja, jotka luovat paikantunnun ja esineisiin elämän. Teema on Lopatinin mukaan domestic bliss, arjen autuus.

Kodin Chrome Country on keittiö.

Jääkaappi, leivänpaahdin, kahvinkeitin, liesi – kaikki laitteita, joiden pinnat ovat kromia, jonka alta lähtee pian yhteys internetiin.

Oneohtrix Point Neverin kappaleessa soivat niiden digitaalikellojen vilkkuvat minuuttierottimet, samea peilikuva jääkaapin ovessa ja teknologian jokapäiväisyys. Se pitää meidät hengissä, käynnistää ja ylentää arkisen. Kappaleen ja koko albumin viimeinen minuutti on loppusoitto sen kunniaksi.

Orgaaninen juhlistaa synteettistä – eikä vain sanaleikin tasolla. Urkufanfaarissa soi länsimainen kulttuurihistoria: katedraalit, kirkot, kuolema, mutta erityisesti elämä.

Ikkunantakainen kirkkaus toivottaa tervetulleeksi aamuun. Ihminen seisoo älyjääkaappinsa edessä ja hörppää höyryävää kahvia. Data virtaa laitteissa. Onni leviää ihmisen kasvoille.

Uusi päivä voi alkaa.

Video ei ole enää saatavilla

Daniel Lopatin (Oneohtrix Point Never). Ei puhu joutavia.

Oneohtrix Point Never -nimellä kokeellista elektronista musiikkia tekevä Daniel Lopatin julkaisi viimeisimmän albuminsa R Plus Sevenin lokakuussa. Nyt marraskuussa hän tekee viiden esiintymisen mittaisen Euroopan-kiertueen. Helsinkiin saapuva newyorkilaismuusikko antoi Nuorgamille erittäin niukkasanaisen sähköpostihaastattelun. Lopatin jätti vastaamatta moniin kysymyksiin, mutta sen suostui paljastamaan, että koripallo on hänestä kiinnostavaa.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Gang Starrin Robbin Hood Theorya.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä lopettaneen yhtyeen tai edesmenneen artistin olisit halunnut nähdä livenä, mutta et koskaan nähnyt?

”Slowdiven.”

Video ei ole enää saatavilla

Viimeisin albumisi R Plus Seven ilmestyi brittiläisen Warp Recordsin kautta. Mitkä ovat omia suosikkejasi levy-yhtiön julkaisuista?

”Kaikki julkaisut Autechrelta, Forgemastersilta, Tuff Little Unitilta, Prefuse 73:lta ja Aphex Twiniltä.”

Video ei ole enää saatavilla

Jos sinun pitäisi säveltää mainosjingle kuvitteelliselle tuotteelle, mikä se tuote olisi?

”Se liittyisi tavalla tai toisella tietokoneella ohjattaviin seksileluihin.”

Kuka oli ensimmäinen idolisi teini-ikäisenä?

”Reggie Lewis.”

Video ei ole enää saatavilla

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Olisin arkistonhoitaja.”

Millä tavalla tuhlaat aikaasi kaikkein mieluiten?

”Koripallon parissa.”

Mikä inspiroi sinua tällä hetkellä?

”[Kuvanveistäjä] Constantin Brâncuși.”

Video ei ole enää saatavilla

Oneohtrix Point Never, Clouds ja Tsembla Helsingissä Korjaamolla maanantaina 25. marraskuuta.

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 137 Sak Noel – Loca People

Vuoden totaalinen korvamato! Täysin järjetön yhden hitin ihme, jonka vääjäämättömästä hittistatuksesta ei ollut mitään epäselvyyttä edes ensikuulemalta, riippumatta siitä aiheuttiko biisi inhon vai riemun väristyksiä. Juuri kuten klassisen yhden hitin kesäihmeen kuuluukin! Simppelit ainekset, nerokas koukku, ripaus salaista ainesosaa ja homma on paketissa. Hitti. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 136 Low – Especially Me

Low luottaa osaamiseensa. Se antaa tuttujen kohtalokkaiden ja riipaisevien äänirihmojen valua lävitseen ja kostua sydänverestä. Kun viiltävät harmoniat kertaavat kylmäverisen analyyttisesti ihmissuhteen kohtalonkysymyksiä, on asetelma jotakuinkin hyytävä. Kappaleen kauneudessa värisee uhka ja uhassa kauneus. Tässä ristiriidassa on jotakin lähtemättömän kiehtovaa. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 135 Stephen Malkmus & the Jicks – Tigers

Tämä Malkmusin kesäbiisi on hauskaa poppia tärkeästä aiheesta: klassikkoeläin on katoamassa planeetalta! Maailmassa on jäljellä enää alle 4 000 tiikeriä, joista Intiassa on 1 200. Yhdeksästä eri tiikerin alalajista on keskuudessamme enää kuusi. Kohta heitä ei voi nähdä muualla kuin biisinnimissä ja täytettyinä luonnontieteellisissä museoissa. Pelastakaa tiikerit! (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 134 Oneohtrix Point Never – Replica

Maailmassa, jossa kaikki on lähtökohtaisesti post, ilmaisukeinot käyvät vähiin. Synamaagikko Daniel Lopatinin uusimman albumin nimikappale kuulostaa päättömästi kaikkeen viittaavan ja kaikkea kopioivan 2000-luvun popmusiikin glitchiltä, virheeltä koodissa. Näennäisen kaunis pianomelodia toistaa itseään tarkoituksetta, kohina sen ympärillä ottaa vähitellen vallan. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 133 Ewert & the Dragons – Road to the Hill

Etelänaapurin ylpeydenaihe yhdistelee älykkäästi aineksia kiitettävästi hehkutusta osakseen saaneessa indiepopissaan. Huomion kiinnittävä pianointro saattelee Road to the Hillin vauhtiin. Biisissä yhteen kietoutuvat akustinen kitara, Ewert Sundjan äänen kiehtova nuotti, taustaujellukset ja loppua kohden kasvava instrumenttivyöry. Tunnelmallinen fiilistelykappale. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

# 132 The Decemberists – Down by the Water

Down by the Water muistuttaa americana-teoksen lähdeluetteloa: nimi on napattu Neil Youngilta, rumpukomppi Max Weinbergilta, huuliharppu Bruce Springsteenilta ja haitari The Bandilta. Kitaraa tai taustalauluja ei edes tarvinnut lainata, vaan Peter Buck ja Gillian Welch tulivat esittämään itse. Kirjallisuuskatsauksen synteesi on kuitenkin kympin arvoinen. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 131 Studio Killers – Ode to the Bouncer

”Teemu Brunilalta kuulostava, mutta ei virallisesti Teemu Brunila” -laulajan sukupuoleton sointi tenhoaa, moderni poljento tempaa mukaansa, foneettisesti leikittelevät lyriikat keventävät tunnelman ja komea sävellys kruunaa koko paketin. Mitään järkeä tässä studiokonkareiden kepeässä pop-kappaleessa ei ole, mutta vuoden kohokohtiin se lukeutuu kuitenkin helposti! (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 130 Moustache of Insanity – We Need More Awesome!

Ensin katso Predator. Sitten ota roskasyntikka ja tee lapsellisen tarttuviin melodioihin pohjaava biisi, jossa ruodit viehtymystäsi elokuviin, joissa veri pulppuaa ja raajat irtoilevat. Lopuksi ylistä sekopäisesti huutaen kaikkia wanhan hywän ajan action-tähtiä Clintistä Chuck Norrisiin. Hölmömpää ja ihanampaa kuin Flight of the Conchords tai Lonely Island ikinä. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 129 Cosmobile & Ike Chime – Rough Riders

Jos toimintansa toistaiseksi lopettaneen Cosmobilen viimevuotinen, yhdessä Ike Chimen kanssa tehty ep jää yhtyeen viimeiseksi julkaisuksi, päättää se tarinan tyylillä ja kauniisti. Räjähtävä Rough Riders osoittaa, että Los Angeles Lakersin tähtihyökkääjän Irwin ”Fletch” Fletcherin tapaan myös Cosmobile mittauttaa itsensä afropäissään reilusti yli kaksimetrisenä. (Mikko Valo)

Cosmobile jätti iloiset jäähyväiset.

Voit kuunnella Rough Ridersin Soundcloudin kautta tästä.

# 128 Help Stamp Out Loneliness – Record Shop

Manchesterilaisbändin nynnypopbiisissä istutaan perjantai-iltaa yksin kotona itsesäälin loisteessa ja nyyhkitään kaukaisen ihastuksen suuntaan. Androgyynit laulut ja kainonkoukukas melodia viehättävät sentimentaalisuudessakieriskelystään huolimatta niin paljon, että tuntuu vähän väärältä, ettei tämä kappale muodostunut suuremmaksi indiediskohitiksi vuonna 2011. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 127 Bonnie ”Prince” Billy – New Tibet

Bonnie ”Prince” Billy veistää taiteensa hiljaisuudesta. Hänen ulosantinsa on haipunut hennon särkyväksi – miltei pois haihtuvaksi. Lempeä kitarointi ja hento laulu tuovat miehen folkiin väristykset viimeistään stemmojen helähtäessä tiskiin kertosäkeessä. Tekstissä lempeys otetaan kuitenkin takaisin takaapäin: ”As boys we fuck each other; as men we lie and smile”. (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 126 Manna – Silent

Silentin kaltaisilla biiseillä on lapsellinen helppoa valloittaa sydämiä. Kappale on kavahduttavan realistinen, kypsä ja hyväksyvä. ”I’ll go alone”, Manna huokaisee olematta marttyyri tai uhkaileva. Äänessä ei ole katkeruutta. Silent on tämän vuoden kauneimpia biisejä, joka sisältää arvokkaan opetuksen. Sen, että rakkaudesta on osattava luopua. Nessuja tänne nyt! (Auroora Vihervalli)

Kuvateksti.

Voit kuunnella Silentin Spotifyn kautta tästä.

Sarja jatkuu huomenna.

Drag City

81 Will Oldham, yksi nukkavierun ja natisevan americanan mestareista, pystyy vauhdikkaasta julkaisutahdistaan huolimatta tekemään kerta toisensa jälkeen sydänläppiä väristäviä, omilla jaloillaan seisovia ja kuuntelemaan vaativia teoksia. Tekstittäjänä Oldham on aina ollut naseva ja taiteilee tahallaan sentimentaalisen ikävänpidon ja etäännyttävän ironian kiikkerällä aidalla – esimerkiksi New Tibet -kappaleen näennäisen törkyisessä aloituksessa ”As boys we fucked each other, as men we lie and smile” on jotain perin surullista ja kaunista. Kännijänniä huokuvasta nimestään huolimatta levyn maailmaksi piirtyy vuotava mökkerö helvetin kaukana kaikesta, jonka tuvassa surullinen erakko tasaa tilejään luojansa kanssa kaikessa hiljaisuudessa. Häilyvä usko tuo kuitenkin ajoittaista lämpöä kamiinaan, kuten kehdon lailla keinahtelevassa svengipalassa Quail & Dumplings. Minä tykkään. (Jarkko Immonen

Video ei ole enää saatavilla

Danny Brown & Black Milk – Black and Brown

Fat Beats

90 Vuoden viihdyttävin hiphop-albumi ei sisällä ensimmäistäkään siteeraamisen arvoista riimiä ja kestää vain noin 23 minuuttia. Sattumaako? Black and Brownin kymmenen raitaa ovat vasemmalla kädellä huitaistun oloisia pariminuuttisia, joilla on sellaisia nimiä kuin WTF, Lol, Zap ja Dada. Ne tuskin sytyttävät poleemikkoja liekkeihin tai päätyvät afroamerikkalaista musiikkia esitteleviin antologioihin, mutta yhtään svengaavampia ne eivät voisi olla. Levyn takana ovat detroitilaiset Curtis Cross eli Black Milk, joka vastaa myös erinomaisen esikoisalbumin kesällä julkaisseen Random Axen soundista, sekä Danny Brown, lähinnä seksistä ja huumeista levyillään sähisevä shokeeraaja. Inspiroivan luonnosmainen Black and Brown on ennen kaikkea näyte Black Milkin taidoista; soundiltaan levy risteilee dramaattisen Def Jux -ryskeen (Black and Brown), jämäkin Dre-soundin (Loosie) ja Cunninlynguistsin pehmopsykedelian (Wake Up) välillä, muodostaen samalla hämmästyttävän yhtenäisen kokonaisuuden. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Canyons – Keep Your Dreams

Modular

67 Australian viileimmän levymerkin Modularin (Cut Copy, Ladyhawke) uusimman tulokkaan eväät ovat levällään tavalla, joka varmasti viehättää monia. Mutta vähintään yhtä monia yhtyeen seikkailunhaluisuudeksi naamioitu päämäärättömyys ärsyttää. Keep Your Dreams on albumi, jonka kohdalla ei koskaan voi olla varma, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hyvä esimerkki tästä on levyn (lyhyttä Circadia-introa seuraava) avauskappale Under a Blue Sky, joka pakkaa samaan kapsäkkiin diskobassoa, conga-rumpua, viidakkoääniä, ranskankielistä puhetta, saksofoniksinsoitoksikin rietasta saksofoninsoittoa, Art of Noise -änkytystä, vitivalkoista funk-kitaraa ja nakuttavia sekvenssejä. Canyonsilla (Ryan Grieve ja Leo Thomsen) on ideoita, muttei välttämättä riittävästi lahjakkuutta niiden kanavoimiseen. Kun duo yrittää chillata kuin Brian Eno, se kuulostaa laimealta kuin Zero 7 (Land in Between). Kun tavoitteena on luoda tajunnanräjäyttävää psykedeliaa, lopputulos on hahmotonta sekoilua (The Bridge). Remixeillään ansioitunut kaksikko on parhaimmillaan pysytellessään perusasioiden parissa: Ramona Gonzalezin (Nite Jewel) laulama See Blind Through on raukeaa housea Azari & III:n hengessä, Blue Snakes villiintyy lähes !!!:n veroiseksi no wave -paukutukseksi ja Paul Robertsin (Sniff N Tears) on virheetön baleaarinen popkaunokki. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

King Krule – EP

True Panther

86 Archy Marshall on noin 13-vuotiaan näköinen, vaikkakin ensi vuonna kaljanostoiän saavuttava punapäinen brittikuikelo, joka ehti julkaista Zoo Kid -nimellä vain yhden singlen, Out Getting Ribsin (2010), ennen kuin vaihtoi taiteilijanimensä King Kruleksi. Nimetön esikois-EP ei ainakaan laske odotuksia tämän laptop-lapsineron suhteen. Hyvin persoonallisesti mörisevä Marshall yhdistelee vapaamuotoisesti Durutti Columnin avant-kitarakudelmia, Chet Bakerin jazzlaulelmia, Bristolin ja itärannikon hiphop-rytmejä ja Jonathan Richmanin eksentrismiä. Levyn viisi kappaletta ovat järjestään erittäin hyviä, höyhenenkevyesti eteenpäin puksuttava Noose of Jah City ja kieroutunut tuutulaulu Bleak Bake suorastaan erinomaisia. Ensi vuonna räjähtää. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

David Lynch – Crazy Clown Time

Sunday Best

52 Musiikki on aina näytellyt olennaista osaa ohjaajalegenda David Lynchin elokuvissa Blue Velvetin In Dreamsista Twin Peaksin Fallingiin. Kuten odottaa saattaa, Lynchin ensimmäinen varsinainen sooloalbumi Crazy Clown Time on outo levy, jossa vahva tunnelma on etusijalla. Hänen nasaalinen, melkein lapsenomainen äänensä saa elektronisen vääristelyn tuloksena aavemaisia sävyjä, ja kappaleet kelluvat sähköisen eteerisesti kuin kuu hylättyjen junanvaunujen yllä. Suurin osa Crazy Clown Timea on junnaavaa, yhdelle sointukululle, jopa yhdelle soinnulle perustuvaa elektrobluesia tai elektropoppia. Pohjat vetää tuskallisen pitkä, Lynchin harrastaman transsendentaalisen meditaation yksityiskohtia selvittävä Strange and Unproductive Thinking, joka kuulostaa siltä kuin tietoisuuden saanut tietokone olisi tehnyt sävellysdebyyttinsä. Karen O:n laulama Pinky’s Dream ja sellaiset hauraan melodiset kappaleet, kuten Good Day Today ja These Are My Friends, onnistuvat osittain pelastamaan yksitoikkoisen levyn. Suutari pysyköön kuitenkin vielä toistaiseksi lestissään. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Oneohtrix Point Never – Replica

Software

80 Syntikkapop-duo Ford & Lopatinin toinen puolisko Daniel Lopatin on tehnyt viimeisen neljän vuoden sisään jo seitsemän täyspitkää levyllistä abstraktia ambient- ja drone-pohjaista konemusiikkia Oneohtrix Point Never -nimellä. Viime vuoden näennäisellä pulssittomuudellaan koukuttanut Returnal-levy saa jatkoa hieman biittivetoisemmasta Replicasta. Sillä Lopatin maalaa 1980-lukulaisista mainoksista keräämillään sampleilla vääristyneitä äänimaisemia, joihin hukkuminen on joka kerta oma, huumaava seikkailunsa. Lopatin luo lyhyistä sampleista looppeja, joiden repetitiossa on havaittavissa yhtäläisyyksiä Steve Reichiin. Kun näitä looppeja laittaa päällekkäin, ne muotoutuvat Paavoharjun tyylisiksi, fragmentoituneiksi äänitekstuureiksi. Replica on kuin täynnä ääntä oleva säiliö, jonne kuulija heitetään levyn alkajaisiksi. Kun antautuu sen hukuttaviin äänipyörteisiin, tärkeintä on huomata, mihin Lopatin on jättänyt hiljaisuuden hetkiä ikään kuin happikupliksi. Tylsemmät varmasti haukkuvat Replicaa äänitapetiksi, mutta siinä tapauksessa minä haluan liisteröidä kaiken ihopintani. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla