Metapoppia om nom nom.

Metapop on poppia popista, se on musiikkia joka on koottu pääosin muun musiikin paloista. Se on Popedan kuuntelua keittiössä ja Duran Durania tanssilattialla. Mistä suomalaisessa metapopissa on kyse?

”Kuunnellaan Oasista ja lauletaan omilla sanoilla
me ollaan paljaita, haarniskaa ei täällä tarvita”
Sanni – Mitä jos ne näkee

”Oltais niinkuin tähän asti
keittiössä luontevasti
kuunneltaisiin Popedaa”
Erin – Popeda

”Viimeinen tanssi ennen kuin maailma herää valoon
juuri silloin Duran Duran riensi auttamaan meitä”
Jenni Vartiainen – Duran Duran

Ouroboros on vanha egyptiläinen mystinen symboli, jossa lohikäärme syö omaa häntäänsä. Sen on ajateltu kuvaavan syklisyyttä, tai jotain, erilaisissa uskonnollisissa ja gnostisissa traditioissa. Mutta konkreettisessa mielessä se kuvaa myös itseensäkäpertymistä ja itseriittoisuutta – oman hännän mussuttaminen riittää, ulkopuolelle ei ole tarvetta. 2010-luvulla suomipop on osoittanut melko suurta kiinnostusta omaa häntäänsä kohtaan.

Kaikki kulttuuri on lainaa tai viittauksia. Niiden etsiminen biiseistä, leffoista ja kirjoista on parhaimmillaan pseudosivistynyttä piilosleikkiä. Suora shout-out on paljon tehokkaampaa: vaikeiden kielikuvien sijaan voi Sannin tavoin sanoa heti, että tämä biisi tapahtuu sitten sellaisessa moodissa, jossa kuunnellaan Oasista. Oasis on jykevä merkitystihentymä, kaikki tietävät mitä siitä pitää ajatella. Oasista ei esimerkiksi välttämättä kuunnella selvin päin. (Toim. huom: merkitystihentymät sen kuin tihenevät, jos kohdan lukee viittauksena Girlsin kakkoskaudella nähtyyn kohtaukseen, jossa Hannah ja Jessa istuvat kylpyammeessa ja taustalla alkaa soida Wonderwall.)

Oikeastaan näitä esimerkkejä ei pitäisi edes kutsua suomipopiksi, sillä kyseessä on jo jotain, joka tulee itsenäisenä, elinvoimaisena eliönä suomipopin jälkeen. Sitä pitäisi kutsua pikemminkin metapopiksi. Metapop ei viittaa popin itsensä ulkopuolelle, vaan rakentaa merkityksensä maailmassa, jonka jokainen pinta on jo kyllästetty popmusiikilla.

Viittauksien käyttö ja intertekstuaalisuus on myös ensimmäinen helppo tapa olla ”hyvä” kirjottaja: jo yläasteen äidinkielentunneilla voi oppia pudottelemaan aineiden sekaan lainauksia pakinoista, popmusiikista, televisiosta – ja saada siitä sinänsä ihan ansaitut kehut opettajalta. (Sitten voikin ryhtyä unelmoimaan romaanien, tai vähintään nokkelien pop-esseiden kirjoittamisesta.) Intertekstuaalisuuden käyttäminen tekstissä kuitenkin on jotain, jonkin oikean tehokeinon käyttöä. Sannin queer-tunnelmointiinkin tulee hyvää särmää, kun ajattelee, että taustalla soi Champagne Supernova.

8 kappaletta suomalaista metapoppia

Elokuvassa, arkkitehtuurissa ja kirjallisuudessa tällaista suoraa aikaisempiin kulttuurituotteisiin nojaamista on tavattu kutsua postmoderniksi. Näihin on kuitenkin usein liitetty tietty nokkeluus: ysäri-Tarantinon leffat, Pulp Fiction edellä, on kasattu pienistä paloista ranskalaista uutta aaltoa ja yhdysvaltalaista populaarikulttuuria, mutta lopputuote on virtuoottisen näppärä. Pulp Fiction on toki myös itseironinen, koko leffan nimi ilmoittaa kyseessä olevan huonolle paperille painettua kioskikirjallisuutta. Elokuvan ensi-ilta oli Cannesin pääsarjassa, josta elokuva poimi pääpalkinnon.

2010-luvun suomalainen metapop on populaarimpaa, keskitiemäisempää, pikemminkin nostalgista kuin virtuoottista. Se on post-nokkelaa tai uusvilpitöntä. Mitä näillä viitteillä sitten tehdään? Toivotut vaikutukset ovat ainakin neljänlaiset: traditioon asettuminen, tunnelman rakentaminen, hipsulipisteiden nostaminen ja humalainen oispa-kaikki-vielä-hyvin-ja-keski-ikä-kaukainen-haave-nostalgiassa vellominen.

”On aika soittaa naapurin Allulle, lähdetäänpä parille kaljalle
jukeboxiin kilahtaa lantti, siellä laulaa Hammarbergin Antti”
Stig – Ryyppy

Video ei ole enää saatavilla

Ei tarvita kirjallisuuden maisterintutkintoa sen tajuamiseen, että Stigin märänpudotteluanthemin kannuksia rakennellaan Irwinin haamun päälle. Sama pätee Jenni Vartiaisen Duran Duraniin; biisi kuulostaa siltä, että sen jälkeen voisi hyvin pyöräyttää Duran Duranin Rion, josta kappale kertoo. Duran Duran on turvallinen mutta seksikäs vertauskuva: kokaiinia ja olkatoppauksia, mutta kuitenkin 1980-luvulla eli hyvinvointivaltiossa ja harmaassa Helsingissä. Se herättää tunnelmaan muttei säikäytä, vähän kuten rakastaja/tar alasti mutta villasukissa.

Samaa erootillista kudinkasaa kaivelee Erin Popedassa. Toiveena on, ettei tehtäisi asioista liikaa numeroa, pidettäisiin homma omissa käsissä ja otettaisiin ihan iisisti. Naimisiinmenon sijaan pitäisi kuunnella keittiössä luontevasti Popedaa. Samaan aikaan post-nylonbeat-Erin lainaa vähän Paten huolettomuutta ja maskuliinisuutta: ei tässä mitään prinsessoja olla! Ja ei kai kukaan Popedaakaan selvin päin kuuntele.

Jotta viittauksia toisiin teksteihin voisi ymmärtää, pitää niiden kohdistua menneisyyteen. Nostalgia on erottamaton osa metapoppia. Duran Duran, Irwin ja Popeda ovat toki aina ajankohtaisia, mutta ehkä kuitenkin 2010-luvulla pikemminkin historiallisten viitepisteidensä ansiosta. Olavi Uusivirta seilaa tätä samaa merkitysten merta täysin purjein.

Olavi Uusivirran Toton Africa

”Jos tuut mun luo
ollaan niin kuin ennen vanhaan
se vanhat merkit tuo
ohimenneet vuodet takaisin
soitetaan silmät kii väsynyttä Wonderwallii
perustetaan sata bändii
juodaan tuhat kaljaa
toivotaan radiosta Toton Africaa”
Olavi Uusivirta – Toton Africa

Artisti, jonka nimi on Olavi Uusivirta, päätyy väistämättä suhteeseen suomalaisen populaarimusiikin kaanoniin. Kun itse näin nimen ensimmäistä kertaa, olin varma että kyseessä oli sinänsä nokkela sanaleikki, nom de guerre. Keikkajulisteessa mainostettiin Kruununhaan yläasteen tanssiaisia ehkä vuonna 1998, joissa esiintyi Joni & the Teachers -yhtye, solistinaan Olavi Uusivirta. Myöhemmin kävi ilmi, että kyseessä ei ollutkaan salanimi, vaan ihan ehta filosofiasta kiinnostunut kasiluokkalainen. Olin itse jo 13.

Toton Africa on biisinä siitä nokkela, että kuten hyvässä saksalaisessa lauseessa, merkitys muodostuu vasta fraasin lopussa. Ensimmäinen säkeistö on löysää tunnelmointia nuoruuden Pariisista, kertsissä soitetaan silmät kiinni ”väsynyttä Wonderwallia”, kuten kuka tahansa entinen taidekoululainen pari vuotta lukion jälkeen on 2000-luvun alussa rommikolapäissään tehnyt, ja vasta aivan viimeisenä sanoina pudotetaan kuulijalle Toton Africa. Perkussiot ja synat saapuvat, ja samalla hetkellä kuulija tajuaa, että niin tosiaan, myös biisin sointukierto käväisee Kilimanjaron puolella, perkussioiden pulssista puhumattakaan.

Tulevissa säkeistöissä maistellaan vielä Dave Lindholmin Romanssia ja Mustan Paraatin Peilitaloa ja kierrätetään Toton African riffejä. Olavi-levyä kriitikot pitivät vähän tylsänä keskitienä verrattuna Uusivirran parhaisiin, joten ehkä indie-juurien nimeäminen on muistuttamassa, että ei tässä nyt ihan tusinapoppia olla. Preeria-levyn kipeän nostalgiseen menneen uudelleenarviotiin tässä pikkusinfoniassa ei päästä, mutta missäpä päästäisiin. Toton African kirjoittaja ei ole enää nuori ja kaunis, liekö enää edes niin helppoa olla onnellinen?

Kuten kaikki paras nostalgia aina, myöskään Toton African nostalgia ei oikeasti kohdistu omaan nuoruuteensa, vaan vähän kauemmas. Toton African ollessa hitti Uusivirta on ollut kohdussa. Samalla se heittää epäilyksen koko kappaleen sanoman yläpuolelle – kyllä Olavi tietää, että vanhaa heilaa on turha pyytää takaisin, että vaikka kapteeni Morganin voitelemana perustettaisiin ne sata bändiä, ne olisivat kaikki sen illan harhaa. Keski-ikäistä sattuisi silmiin aamun valo.

Biisi kuitenkin toimii ns. musiikkina. On ehkä nörttiä arvostaa uudelleensoinnutettua Africaa, ja sitä miten hyvin tuon perkussiobiitin ja synat saa soljumaan suomalaisen metapopin takana, mutta olkoon!

Lisäksi yhdessä asiassa Toton Africa on objektiivisesti parempi kappale kuin Toton Africa. Jälkipolville tuntemattomaksi jäänestä syystä Steve Lukather pidättäytyi kolonialistisesta runkkukitarasoolosta. Uusivirran bändiä sama häveliäisyys ei onneksi vaivaa, vaan Timo Kämäräinen antaa ihan rohkeasti tulla, ja siksi se on niin ihanaa.

Kahleet – a millennial love story

”Kerroit myös et Leevin lauluja
kuuntelet kun sua surettaa
me sielunveljiä ollaan”
Ellinoora – Kahleet

Ellinooran Kahleet käsittelee parisuhteen päättymistä, tai ehkä sitä, että parisuhde ei pääty vaikka sen pitäisi.

Välillä tällaisen nimeltä mainitun viittauksen seuraaminen avaa loputtoman kolon. Ellinooran Kahleissa kuunnellaan leevejä ja ollaan sielunveljiä, mutta tapahtuu paljon muutakin. Bridgessä Ellinoora valittaa ”sä meet ja sä teet mitä teet mä vuodan mun kyynelet”. Meen / teen / kyynelet -riimit eivät toki ole omalaatuisia, mutta avaavat polkuja: Eppu Normaalin Vihreän joen varrella podetaan suunnilleen samoilla sanoilla kadotettua rakkautta, samoin Kaija Kärkkäisen ja Ile Kallion Kuka saa kyyneleet -biisissä.

Myöhemmässä säkeistössä joku laulaa radiossa ”täytyy irrottaa”, eikä siitä näin jälkikäteenkään voi olla aivan varma, että kukahan se oli, sillä niin ovat laulaneet ainakin Emma Salokoski, Pauli Hanhiniemi, Stig sekä Apulanta. Näistä vähintään Salokoski laulaa siitä miten huonosta parisuhteesta pitäisi päästä pois.

Mutta ehkä kaiken tämän intertekstuaalisuuden alta ei ole pääsyä pois, edes siitä parisuhteesta. Kahleet metaforana tarkoittavat ikuista kiinnioloa, vaikka oikeastaan irti pitäisi jo päästä. Ellinooran kappale onkin täydellistä metapoppia – siinä vedetään kansainväliseltä ykkösketjulta lainattua melodiaa ja tuotantoa, surautetaan blenderissä 1980-luvun suomipop ja kuorrutetaan se aivan kurantilla ajankuvalla. Erilaiset viitteet surumielisestä Leevistä Eppuihin ja geneeriseen temaattiseen menettämiseen vetäytyvät yhteen koherentiksi paketiksi. Ainoana särönä sielunveljet, jossa ei ole kyse rakkauden haikeasta menettämisestä tai irtipäästämisestä, ja koko biisin pelastava c-osa, joka sekin auttaa vain kerran.

Indietä vai kulttuurista pääomaa

”Mä en oo viimeaikoin pystyny kuuntelee Fleetwood Macii itkemättä
se on hassu juttu
Stevie Nicks
Stevie Nicks
Stevie Nicks
Stevie Nicks”
Paperi T – Stevie Nicks

Metapopin viitteissä ei yleensä ole kyse kulttuurisen pääoman rakentamisesta, eli itseään coolimpien bändien namedroppailusta, sen osoittamisesta että tiedetään jotain mitä muut eivät tiedä. Metapop täyttää lautasensa suomipopin ruotsinlaivan buffetista eikä ymmärrä edes panostaa katkarapuihin: luotetaan lämpimän puolen leeveihin, popedoihin, siekkareihin ja 1980-luvun kansainväliseen turvallisiin aor-suuruuksiin.

Poikkeuksina pitää mainita PMMP:n Päät soittaa, joka on pikemminkin kategoriassa supersuositun indie-rajan ylimurtautuneen bändin hatunnosto vähemmän tunnetulle edeltäjälleen, ja Paperi T:n koko tuotanto.

Tai siis, niinhän sitä luulisi. Stevie Nicksissä Paperi T hokee obsessoiden Fleetwood Macin Stevie Nicksin nimeä kertsissä, mikä herättelee hyviä indieviboja, niin suurta suosiota bändin Rumours pari vuotta sitten nautti hienovireisen pop-maun piireissä. Tässä kohtaa kuitenkin nykyisyys vääristää: Sama kokaiini se kiilsi niin Nicksin kuin Duran Duranin Simon Le Boninkin nenässä 1980-luvulla – Fleetwood Macin Rumours on edelleen yksi maailman kymmenestä myydyimmästä levystä. (Noin muuten olen sitä mieltä, että jonkun pitäisi tehdä Malarian pelolle sisarteos ”Paperi T:n pelko”, jossa levyn jokainen kulttuuriviittaus korvattaisiin viittauksella Paperi T:hen itseensä ja hänen omaan tuotantoonsa. Tiedättehän: ”Me tavattiin joskus Paperi T:n keikalla…”)

Paperi T itse tietää kaiken tämän varmasti. Stevie Nicks biisinä kuitenkin kompastelee myös suomirock-viittauksiin. Rivit tulee täyteen vaikka riimit ei (kuten Peitsamolla), harmaana lauantaina soi Mandoliinimies (kuten Hectorilla). Depressiokuvaushan kappale on, jäähyväiset Ruger Hauerille (extra-ouroborospisteet nimiviittauksesta toiseen omaan projektiin). Tasojakin löytyy, depressiosta ovat kärsineet myös Peitsamo, Hector – ja Nicks. Ja koska kaikki on kuitenkin aina vitsiä ja kaikki vitsit ovat totta, Ruger Hauer toki teki myös yhden levyn vielä Malarian pelon jälkeenkin.

Lopuksi

Kun toistaiseksi viimeistä kertaa – ja ehkä ensimmäistä yläasteen ja lukion jälkeen – kohtasin Olavi Uusivirran, satuimme viisi vuotta sitten samaan porukkaan kello 4:32 tihkusateessa Kitisen rannalla Sodankylän filmifestareilla. Olin humalassa, ehkä Captain Morganista, ehkä tuhannesta kaljasta, Olavilla oli kitara, oltiin väsyneitä. Jotain hoilattiin, mutta tarina ei kerro oliko se Wonderwallia vai Africaa. Joka tapauksessa hetki olisi oman metapop-kappaleensa, tai ainakin pienen esseen arvoinen. Ehkä metapopin sanoma on, että kaikki nostalgia on kaunista mutta turhaa.

Vielä tämän tekstin lopussa pitää päästää ääneen Haloo Helsinki! Kappaleen nimi on Pulp Fiction ja siinä tanssitaan niin kuin Pulp Fictionissa – mutta hurjemmin! Ollaan Uma sekä John! Ja tanssitaan niin kuin Greasessa – mutta hurjemmin! Ja ollaan Olivia sekä John! Ja ollaan Pulp Fictionia, viitteiden ja kierrätyspalojen tyylikästä uudelleenkasausta, postmodernia oman hännän imeskelyä – mutta sama John vaivaa lantiotaan, yhä cool, yhä vaarallinen, mutta jo vanhempi ja väsyneempi, ironisen etäisyyden päässä, mutta nostalgian kyllästämänä, ei enää nuorena ja kauniina…

Video ei ole enää saatavilla

Yleisradion uutislähetyksistä tuttu Erkki Nysten (1948–2012) oli parempi puhumaan säästä kuin useimmat ihmisistä, koska hän oli mm. meteorologi.

Suomalaisten artistien kappaleista löytyy mainioita avauslauseita sekä tyhjänpäiväisiin että syvällisempiin keskusteluihin, joissa käsitellään small talk -keskustelunaiheiden peruskiveä: säätä.

Sää on hieno, pätevä ja mahtavan geneerinen keskustelunaihe tilanteissa, joissa ei välttämättä olisi muuten mitään muuta keskusteltavaa. Säästä on myös kirjoitettu paljon lauluja. Kokosimme kymmenen jollain tavalla sääsidonnaista kappaletta ja poimimme lauluista yhden lauseen, jota voi käyttää small talk -keskustelun avauksena.

#1 Tapio Rautavaara – Sunnuntaina sataa aina (1955)

Keihäänheiton ja jousiammunnan olympiavoittajan, näyttelijän ja laulajan 63 vuotta sitten levyttämä kappale, josta voisi poimia useampiakin avauslauseita alakuloiseen sääkeskusteluun.

”Eipä taida auringolla meidän almanakkaa olla”

Video ei ole enää saatavilla

#2 Olavi Uusivirta – Ollaanko tämä kesä näin? (2014)

Uusivirran kuudennen studioalbumin kolmas single, jonka sanoituksista voi poimia sujuvia lauseita sääjutustelun lisäksi keskusteluun menneistä kesistä.

”Ollaanko tämä kesä näin
Puistojen katveissa toistuvat kuviot”

Video ei ole enää saatavilla

#3 Mari Rantasila – Auringossa (1988)

Näyttelijänäkin tunnetun Rantasilan hitistä nousi julkaisuaikanaan kohu sanoituksen itsetyydytysviittausten vuoksi. Sekä säänäkökulmasta että seksuaalisviritteisestä vinkkelistä keskustelunavauksia löytyy useita.

”Kun taas on syksy, keltaiset lehdet mätänee
Luumut tippuu syliin, kirsikat on kypsyneet”

Video ei ole enää saatavilla

#4 Pete Parkkonen – Kohta sataa (2017)

Kahden ihmisen välisestä euforiasta kertovasta kappaleesta löytyy eroottisen tunnelman lisäksi mainiosti sääkeskusteluun sopiva punchline.

”Kohta sataa”

Video ei ole enää saatavilla

#5 Vuokko Hovatta – Mustaa jäätä (2008)

Laulaja-näyttelijä Hovatan debyyttisooloalbumin kappaleesta voi poimia sääkeskusteluun runollisemman lähestymistavan.

”Viimeinen kurki kutsuu eksyneitä
Huurteinen hiekkalinna murtuu kohti rantaa”

Video ei ole enää saatavilla

#6 Eppu Normaali – Suolaista sadetta (2004)

Suomirockveteraanien kappaleesta voi poimia small talk -avauksen esimerkiksi tilanteeseen, jossa on poistumassa ravintolaillan päätteeksi kotiin.

”Pitäisi mennä nukkumaan
ulkona satelee”

Video ei ole enää saatavilla

#7 Pariisin Kevät – Häikäisee (2012)

Arto Tuunelan yhden miehen projektista yhtyeeksi kasvaneen Pariisin Kevään kolmannen albumin päätöskappaleesta löytyy kelvollista sääkuvastoa small talk -tilanteisiin.

”Paras suojata silmät
Mua häikäisee niin”

Video ei ole enää saatavilla

#8 Scandinavian Music Group – Kaunis Marjaana (2011)

Scandinavian Music Groupin kappaleista löytyy runsaasti säätematiikkaa käytettäväksi sääkeskusteluihin.

”Tänä aamuna heräsin elosalamaan”

Video ei ole enää saatavilla

#9 Don Huonot – Aurinkotanssi (1995)

Vuonna 2003 virallisesti uransa lopettaneen ja sittemmin lyhyitä paluukiertueita tehneen yhtyeen singlen tekstistä voi poimia lauseita myös ilmastopoliittiseen keskusteluun.

”Niin kauan kuin vesi virtaa
tuuli käy ja taivas on sininen”

#10 Kari Tapio – Myrskyn jälkeen (1995)

Vuonna 2010 kuolleen laulajan itsensä sanoittama kappale, joka kuvaa hänen elämänsä vaiheita ja taistelua alkoholiongelmaa vastaan. Sääpoliittisesti kappaleen pääsanoma on niin toteava, että keskustelun voi myös päättää siihen.

”Myrskyn jälkeen on poutasää”

Video ei ole enää saatavilla

Levitoiva Olavi Uusivirta 08.11.2013 Suisto-klubi, Hämeenlinna.

Mira Luoti ja Paula Vesala. Eivät helpoimmillaan saati hilpeimmillään.

Levyjoulukalenterissa nuorgamilaiset suosittelevat kolmea vuoden 2012 levyä sekä halunsa mukaan yhtä kuluneena ilmestynyttä kokoelmaa, ep:tä tai reissueta. Vuorossa Markus Hilden.

Gossip: A Joyful Noise

Sykähdyttää nähdä ja kuulla sinkkubändiksi profiloituneen ryhmän onnistuvan albumimitassa. Gossipin viides studioalbumi A Joyful Noise merkitsi selvää petrausta kahteen aiempaan, sillä Xenomanian tuotantojälki takasi hienojen yksittäisten kappaleiden lisäksi linjakkaan kokonaisuuden. Neljän minuutin kohokohdista Get a Job ja Move in the Right Direction pulppuavat purppuraa pophumalaa ja Casualties of War hemmottelee meitä kuulaalla surumielisyydellään. A Joyful Noise ei tietenkään ole täydellinen albumi, eikä edes vuoden kolmen parhaan levyn kastissa, mutta juuri sellainen albumi, jonka Gossipilta haluaa kuulla ja siten heidän oma pikku mestariteoksensa.

Video ei ole enää saatavilla

Olavi Uusivirta: Elvis istuu oikealla

Folk-henkisellä Elvis istuu oikealla -levyllä laulaa kenties Suomen tämän hetken paras popsanoittaja – ei ehkä vallankumouksellisin, mutta paras. Olavi Uusivirta onnistuu luomaan tarinoillaan nuoruuden kaupunkikesän tunnelmaa, joka pysyy yllä koko albumin ajan ja myös sävellykset ovat kautta linjan ällistyttävän vahvoja ja soundimaailma huumavan rikas. Elvis istuu oikealla ei sisällä yhtään kunnollista pophittiä, mutta se ei myöskään lipsahda kertaakaan kouluarvosana-asteikolla hyvän alapuolelle. Olen lisäksi nimennyt Sokea perhonen -kappaleen viralliseksi laituribiisiksi.

Video ei ole enää saatavilla

PMMP: Rakkaudesta

PMMP ei tietenkään pettänyt odotuksia kesällä ilmestyneellä Rakkaudesta-albumillaan – joskaan sillä ei kuultu mitään isoja yllätyksiä. Bändi on yhä parhaimmillaan täysin suvereeni lajissaan ja kovin harva on pystynyt rakentamaan yhtä pitkän uran sekä kriitikoiden että sen mystisen suuren yleisön suosiossa. Rakkaudesta soi ilmavasti ja viimeistellysti ja kokonaisuudessaan avaustrio 4ever Young, Korkeasaari ja Heliumpallo lienee vuoden upein kotimaisen musiikin parissa vietetty vartti. Loistava Rakkaalleni-single puolestaan muistuttaa jälleen Paulan ja Miran hengellisestä yhteydestä Leevi and the Leavingsiin.

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Olavi Uusivirta tavoitti Minä olen hullu -levyllään tarkasti 2000-luvulla aikuistuneiden ahdistuksen ja epävarmuuden.(Kuva: Tomi Palsa)

Tästä ei seuraa mitään hyvää.

”On kädet kuin kerjäläisen
niin rengin kuin isännänkin”

Olihan siinä mistä valita. Nukkekoti palaa, Salmisaaren Salome, On niin helppoo olla onnellinen, mitä näitä nyt on. Entten tentten -metodi tuntui kuitenkin aivan liian mielivaltaiselta, joten oli turvauduttava tuttuun ja turvalliseen eliminointiin.

Se oli odotettua nopeampi prosessi. Kun silmäilin Olavi Uusivirran viiden studioalbumin kappalelistoja, oli selvää, että tämän listasarjan pophelmi piileksii Minä olen hullu -albumilla, vaikka se ei olekaan lauluntekijän ehein albumi. Minä olen hullu on rosoinen ja vinksahtanut levy, siinä on näyttämisen halua ja kouriintuntuvaa ahdistusta. Silti se on kahta edeltäjäänsä syvällisempi ja älykkäämpi.

Minä olen hullu sivalsi oikeasta kohdasta. Ei ole ollenkaan korkealentoista sanoa, että Uusivirta tavoitti levyllään tarkasti 2000-luvulla aikuistuneiden ahdistuksen ja epävarmuuden. Mutta taas oli valittava. Salmisaaren Salome, Huomenna hän tulee sekä Ukonlintu ja virvaliekki kinastelivat voittajan tittelistä, kunnes niiden ohi keuli albumin aloituskappale Löysäläisen laulu.

Syy on yksinkertainen: Löysäläisen laulu on täydellinen aloitus Minä olen hullu -levylle, se on ovi ja lähtöviiva. Kappale taluttaa kuulijan Uusivirran hulluuden kallistamaan maailmaan, ottaa kädestä riuskasti kiinni muttei sysi. Näin karhea levy tarvitsee juuri tällaisen aloituksen.

Löysäläisen laulu ei tuo turvaa tai yritä pehmitellä tulevaa. Jo ensisäkeet enteilevät pahaa, vaikka kauhukuvaa ei väläytetä kuulijalle suoraan.

”Nyt lähti pojatkin Aatamin
taas naapurin omenia poimimaan”

Uusivirran sanoissa on jotain puistattavaa. Tulee tunne, että tästä ei voi seurata mitään hyvää. Laulun kertoja rakastuu epätodellisiin kiiltokuviin, muistaa vielä lapsuutensa, joka nyt on jo hyvin kaukana, tavoittamattomissa. Kertojan mieli alkaa hiljalleen pirstaloitua.

Näyttelijänäkin kunnostautuneelta Olavi Uusivirralta on julkaistu tähän mennessä viisi albumia. (Kuva: Tomi Palsa)

Löysäläisen laulu huipentuu loppuaan kohden. Yhtäkkiä kuulija huomaa, että alun rauhallisuus on poissa ja jäljellä on epätasapainoisen nuoren miehen uhma, harha ja kaipaus.

”Ja pidänkin siitä huolen, että lasini viini täyttää
ja kun pahalta alkaa näyttää
viime pisaran siitä nuolen
ja odotan, että taipuu
jo lopulta selkä mielen
jota kuristaa kahleet kielen
ja vapauden villi kaipuu”

Sanat iskevät lujaa. Löysäläisen laulussa ahdistus lyö kertojan kurkkuun kiinni ja alkoholi höllää tuota kuristusta siinä määrin, että itsensä turruttaminen tuntuu armeliaalta ratkaisulta. Kertojaa ei voi syyttää, sillä kun Löysäläisen laulua on kuunnellut jatkuvalla syötöllä kaksi päivää, jotta voisi kirjoittaa siitä jonkinlaisen läpileikkauksen, viini alkaa tuntua houkuttelevalta, jopa tarpeelliselta.

Eino Leino päätti 1920-luvulla kirjoittamansa Löysäläisen laulu -nimisen runon näin:

”On sulla sun itsesi ies”

Ei liene tarpeen korostaa, kuinka mestarillisesti Uusivirta on onnistunut kuvaamaan tämän ajatuksen kappaleessaan.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

22. huhtikuuta 2008 – Volvo ilmoitti sulkevansa linja-autotehtaansa Tampereella, mikä merkitsi 213 työntekijän irtisanomista. Tehtaan tuotanto oli tarkoitus siirtää Volvon tehtaalle Puolan Wroclawiin.

Olavi Uusivirta (vas.) sekä Jiri Kuronen 06.07.2012 Ruisrock, Turku.

Maailman mahtavin Olavi Uusivirta 06.04.2012 Yo-talo, Tampere.

Tukka pystyssä katuja astelen.

Olavi Uusivirran ensimmäisen levyn nimi oli Nuoruustango, mutta tässä se vasta taitaa soida.

Voima-lehdessä ilmestyi äskettäin loistava Olavi Uusivirran haastattelu, joka väänsi rautalangasta sen, miksi 28-vuotias monilahjakkuus on täydellinen poptähti. Uusivirta ja toimittaja Susanna Kuparinen vetivät viinikännit, riitelivät uskonnosta ja popin ja politiikan suhteesta ja alkoivat artikkelin huippukohdassa jo mättää toisiaan pataankin. Kaiken hurmaavan sekoilun takaa hahmottui sanavalmis ja älykäs artisti, joka on miettinyt harvinaisen perusteellisesti missiotaan popin kentällä.

“Mun mielestä pop-musiikin korkein aihe on teenage wildlife, samoin kun klassisen musiikin korkein aihe on Don Juan”, Uusivirta tiivisti.

En tiedä, missä vaiheessa hän on tähän tulokseen tullut, mutta tämä viides albumi on pitkälle viety statement mainitun argumentin puolesta. Samalla se osoittaa, etteivät täydelliset poptähdet aina ole täydellisiä artisteja. Kysymys kuuluukin, tarvitseeko heidän olla?

Uusivirran tähänastinen lauluntekijän ura on ollut valloittavaa ja epätasaista poukkoilua mielijohteesta toiseen. Loistavia yksittäisiä biisejä on riittänyt – On niin helppoo olla onnellinen, Sunnuntailapsi tai Nukketalo palaa ovat moderneja klassikkoja kaikki – mutta albumikokonaisuudet ovat jääneet aina puolitiehen. Koko levyn mitassa Olavin taipumus tai suoranainen pakkomielle interteksteihin, nimien pudotteluun, tyylilajipastisseihin ja kliseissä kylpemiseen on ollut liikaa. Hän on aina ollut se kaveri, jonka haluaisi onnistuvan, jonka tietää pystyvän onnistumaan. Mutta hän on ollut pinnalla jo lähemmäs vuosikymmenen. Joko pitää pelätä, että tuo kirjoitetaan hänen hautakiveensäkin?

Onko tämä viimeinen mahdollisuus?

Kuuntelen Elvis istuu oikealla -levyä arviolta kahdettatoista kertaa. Autereinen varhaiskevään aamupäivä heittelee katteettomia lupauksia yksiöni ikkunan takaa, mutta minä yritän eläytyä Olavi Uusivirran ajatusmaailmaan. Kolmeakymppiä lähestyvän ikuisen melkein-tähden näyttää riivanneen vereltä suussa maistuva nuoruuden ikävä, monelle tuttu halu pitää vielä hetken kiinni kaikesta siitä kohta taakse jäävästä. Siitä teenage wildlifestä. Nimibiisissä istutaan Taivaallisen rauhan aukiolla, eikä tarkoitus varmaankaan ole viitata kiinalaiseen vallankumousromantiikkaan vaan Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanissa nimeämään kalliolaiseen puistoon. Samassa teoksessa todetaan, että nuoruutta voi jatkaa kolmekymppiseksi, sitten muuttuu pultsariksi. En pidä tätä sattumanvaraisena assosiaatioketjuna.

Albumi pyörii liki pakkomielteisesti yhden aiheen ympärillä. Sattumaa ei ole sekään, että rennon rollarimainen ensisingle on nimeltään Nuoruus. Siinä lauletaan lapsikuoron säestyksellä:

Eilen vielä villi lapsi
tänään oot jo aikuinen
ja se sumuinen yö siinä välissä
oli nuoruus

Siitä yöstä Uusivirta on levynsä tehnyt. Sillä levyllä sekoillaan, rakastutaan, sekstataan harkitsemattomasti, hengataan Reeperbahnilla absinttihumalasta ja tulenkantajista haaveillen ja pudotellaan loputtomiin helsinkiläisiä paikannimiä. Jätkäsaari, Rööperi, Siltasaaren ranta…

Alli Tryggin puisto minun piti googlettaa. Tietysti se Kallion ilmaisutaidon lukiolta Hämeentielle viettävä nurmikaistale, jolla elämästä humaltuneita ihania nuorisolaisia voi bongailla touko- ja elokuussa. Eikä tämäkään ole sattumaa.

Tämä levy kun on kirjoitettu Kallion ilmaisutaidon lukion abitalven vuosikertomus toisessa kädessä ja ensimmäisen tyttöystävän valokuva toisessa. Ei se kerro nuoruudesta eikä teenage wildlifestä. Se kertoo siitä, millaista fantasiaa me haluamme vanhetessamme noista vuosista rakentaa. Se kertoo nuoruus-Disneylandista, jossa halukkaita mutta arvaamattomia tyttöjä on enemmän kuin todellisuudessa, jossa ensikänni kyllä päättyy oksentamiseen, mutta jotenkin romanttisesti.

Mutta toisaalta minä olen itse 33-vuotias ja yhä vahvemmin sitä mieltä, että tämä on syvällisempi totuus nuoruudesta kuin se, jonka nuoret itse tietävät.

Albumin sisältämässä musiikissa ei ole mitään vikaa. Puheet tribuutista Juicen kaltaisille suomirokin esi-isille voidaan unohtaa: soundi on kyllä orgaanisempi ja 70-lukulaisempi kuin Uusivirran aiemmilla kiekoilla, mutta enemmän se on velkaa Born To Run -ajan Springsteenille, glamrockille ja akustista näppäilleille herkkiksille. Tunnelma on kautta linjan valoisan kepeä ja soitto-ote rennon vaivaton. Yhdessäkään biisissä ei ole mitään ihmeellistä tai omaperäistä, mutta kaikki jäävät päähän. Sinkkubiisin ohella suosikeiksi nousevat ihailtavan kirkasotsainen Sokea perhonen, progressiivisemmin kehitelty Reeperbahn ja ylevä Ne toiset, jonka erilaisten todellisuuksien kohtaamisesta ja sen mahdottomuudesta kertova teksti on levyn paras.

Kaikkea leimaa aito kiihko ja siihen 28-vuotiaalla väistämättä sekoittuva hiipivä epätoivo. Elvis istuu oikealla on manausyritys, itselle illalla kirjoitettu muistilappu, että elämän tajuaisi jatkuvan seuraavana aamunakin. Pidän konseptista.

Tänäkin vuonna tässäkin maassa tehdään monen monta omaperäisempää, tyylikkäämmin toteutettua ja moniulotteisempaa levyä, mutta en sitten tiedä, kuuntelenko niitä vuoden päästä tähän samaan aikaan, kun aurinko huijaa uskomaan, että ulkona olisi tarjolla inhimillistä lämpöä. Luulisin, että Uusivirran albumia kyllä kuuntelen. Ovathan Weston’s-panimon laatusiiderit ylivoimaisesti parempia kuin Rekorderlig, mutta silti se esanssinen mansikkaa ja limeä leikkivä aromi vaan kuuluu ensimmäiseen Ruttopuistossa vietettyyn iltapäivään. Eikä täydellisyys kuitenkaan ole kaunista. Symmetriset virheet ovat.

69 Ehkä tämä on Uusivirran loppulausunto siitä teenage wildlifestä, ehkä hän on nyt valmis aikuistumaan. Jotenkin haikea ajatus.

Video ei ole enää saatavilla

Stephin Merritt palaa juurilleen maaliskuun alussa ilmestyvällä Love at the Bottom of the Sea -albumillaan, joka yhdistelee akustista folkpopia syntikkapoppiin artistin 1990-luvun albumien tapaan. Mutta kuka on ristiinpukeutuja-Andrew?

Video ei ole enää saatavilla

The Men – Open Your Heart

Tänään eli maanantaina 30. tammikuuta Kuudennella linjalla esiintyvä amerikkalaisyhtye julkaisee maaliskuussa uuden albumin, jonka nimikappaleen kuulette tässä. Punk elää ja surisee.

Video ei ole enää saatavilla

Olavi Uusivirta – Nuoruus

Kesällä 29 vuotta täyttävä laulaja-näyttelijä julkaisee maaliskuussa jo viidennen albuminsa. Nuoruus-singlen perusteella Elvis istuu oikealla -albumi tuo kaivattua röyhkeyttä valtavirran suomirockiin. Kiitos siitä!

Video ei ole enää saatavilla

Ladyhawke – Black, White and Blue

Uusiseelantilainen Phillipa Brown sekoitti elektropopin ystävien päät neljän vuoden takaisella esikoisalbumillaan. Black, White and Blue on ensimmäinen näyte 19. maaliskuuta ilmestyvältä Anxiety-albumilta. Tule takaisin, Phillipa!

Video ei ole enää saatavilla

Johannes Laitila – November

Johannes Laitila esittäytyi kaksi vuotta sitten sympaattista folkpopia sisältävällä Feathers-albumillaan. Uusi levy Hearts Somewhere ilmestyy maaliskuussa.

Video ei ole enää saatavilla

Steven Seagal on kansainvälinen esimerkki ”laulavasta” ”näyttelijästä”.

Tuomo Yrttiaho listaa kymmenen parasta suomalaisen näyttelijän laulamaa albumikokonaisuutta. Listan ykkösenä on taiteilija, jota vaatimattomuus pukee: ”Todelliset laulajat ovat aivan eri luokkaa – minä vain vähän rallattelen.”

#10 Taneli Mäkelä: Askelees kuulu ei (Warner, 1988)

Nuori teatteriopiskelija Taneli Mäkelä tienasi opiskelurahojaan ja toteutti esiintyjän kutsumustaan katumuusikkona 1980-luvulla, ja Helsingin kaduilta kävi hänen tiensä äänitysstudioon Timo Kojon johdolla. Kojo oli tiettävästi kiinnittänyt huomiota erityisesti nuoren miehen kappalevalintoihin, jotka olivat enimmäkseen 1950- ja 1960-lukujen taitteen jazziskelmiä ja tangoja.

Mäkelän debyyttialbumi Askelees kuulu ei koottiinkin pitkälti näistä samoista kappaleista, joita mies esitti ohikulkijoille lantteja vastaan. Näyttelijälle poikkeuksellisen värittömällä lauluäänellä esitetyt sävelmät sekä 1980-luvun lopun kotimaiselle iskelmälle ominainen kliininen tuotanto synnyttävät albumille melankolian, jota huoltoasemien levylaarit eivät ole monien muiden tavoin vuosienkaan jälkeen hylänneet. Ja hyvä niin.

Kuuntele Askelees kuulu ei Spotifyn kautta tästä.

#9 Olavi Uusivirta: Preeria (Universal, 2010)

Olavi Uusivirta on näyttelemisen ohella tehnyt kenties huomattavamman juuri muusikkona. Niin tai näin, hän on nuoremman polven esimerkki lahjakkuudesta, jolle muusikkous näyttää olevan vain yksi itseilmaisun keinoista, siinä missä näytteleminenkin.

Söpöstä ja radioystävällisestä suomirockista kohti omaperäisempää ääntä ja ilmaisua levy levyltä kehittynyt Uusivirta onnistui neljännellä albumillaan yhdistämään aikaisempien tekemistensä parhaat puolet: 1980-luvun kotimaisen uuden aallon etäisimmillä aalloilla lipuva levy on edeltäjiään kunnianhimoisempi sortumatta silti tarkoitushakuiseen vaikeaselkoisuuteen. Samalla Preeria toi uutta ryhtiä suomenkielisen rockin eturiviin. Ei hassummin, näyttelijältä.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Matti Pellonpää ystävineen: Jurtzantaa (Sateenkaari, 1985)

Liian aikaisin keskuudestamme poistunut Matti Pellonpää muistetaan toki parhaiten näyttelijänä ja yhteistyöstään Aki Kaurismäen kanssa, mutta tämä vuoden 1993 paras eurooppalainen miesnäyttelijä ehti 44 elinvuotensa aikana paljon muutakin. Pellonpäällä oli paljon ystäviä muusikkopiireissä, joiden imussa mies keikkaili ja teki itsekin musiikkia eri kokoonpanoissa.

Aikuisyleisönsä lisäksi Pellonpää valloitti myös lasten sydämet. Jurztantaalla Pellonpää ja joukko muita hämyjä onnistuivat tekemään ajattoman lastenlevyn, joka ei kuulosta millään tapaa teennäiseltä. Se pesee mennen tullen suurimman osan kotimaisista lastenlevyistä olemalla yhtä aikaa omituinen, rock ja ennen kaikkea ratkiriemukas. Muun muassa Juice Leskisen tekemissä kappaleissa hersyvät sanoitukset sekä jatkuva kohellus välihuuteluineen ja pieruäänineen naurattavat älyttömyydessään varttuneempaakin kuuntelijaa, vaikkei sitä aina kehtaisikaan myöntää.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Susanna Haavisto: Miksi? (Flamingo, 1992)

Vuoden 1985 Huomenna sinä tulet -debyyttiä seuranneen lastenlaulualbumin jälkeen Susanna Haavisto palasi aikuisrockin pariin. Miksi?-albumilla vierailevat tuolloin vielä aktiivisesti uutta musiikkia tehneet Mikko Kuustonen ja Hector. Jälkimmäisen kanssa tehty duetto Kanssasi on niin hyvä olla edustaa albumin lyyrisempää puolta, jonka vastapuolena on sopivassa suhteessa nimikappaleen kaltaisia 1990-lukulaisia makeiluja.

Albumin viehättävyys syntyy kuitenkin perusasioista: Haaviston tavasta käyttää kaunista ääntään, taitavasta fraseerauksesta ja miellyttävästä artikuloinnista. Hänen kokemuksensa draamasta kuuluu läpi levyn. Erityisesti kappaleessa Odotusta Pariisissa on selviä viitteitä myöhemmin teatterin puolelta kipinänsä saaneeseen albumilliseen Edith Piaf -käännöksiä (Pakko saada laulaa, 2009), jolla kappale julkaistiinkin uudelleen.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Samuli Edelmann: Ihana valo (Sony, 1994)

Samuli Edelmannin nelosalbumi on aikamatka vuosiin, jolloin Suomi riutui lamassa ja jakaus sopi vielä keskelle päätä. Samalla se on matka aikaan ennen siloposkisen taiteilijanalun vakavoitumista. Ihana valo myi platinaa ja vankisti entisestään nuoren miehen asemaa maan kuumimpana nuorena julkkiksena. Tämä elämästä nautiskeleva albumi sisältää tukun hittejä, jollaisia Edelmannin toivoisi vielä nykyäänkin levyttävän studioon poiketessaan. Ihanan valon paiste tuntuu edelleen yhtä lämpimältä ja toiveita herättävältä kuin 1990-luvun näköalattomuudessa.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Ritva Oksanen: Voiko naista näin käsitellä (EMI, 1972)

Jos kotimaisten näyttelijöiden keskuudesta pitäisi valita täydellisin lauluääni, yksi todennäköisimmistä ehdokkaista olisi Ritva Oksanen. Niin teatterissa, radiossa, televisiossa kuin elokuvissakin vuosikymmenet ääntään käyttänyt Oksanen julkaisi ensimmäisen levytyksensä vuonna 1968 ja on siitä lähtien rakentanut arvostettua uraa myös laulajana.

Oksasen kakkosalbumi Voiko naista näin käsitellä on 1970-luvun viihdemusiikkia parhaimmillaan, asetti sen sitten kotimaisten tai ulkomaalaisten levytysten rinnalle. Oksasen kohtalokasta ääntä kuultiin 1970-luvulla myös monissa laulukilpailuissa. Voiko naista näin käsitellä -albumille päätyikin kaksi Oksasen kilpailukappaletta: Syksyn Sävelessä esitetyt Tuli mies (1971) sekä Aikeet arvaan (1972).

Video ei ole enää saatavilla

#4 Kristiina Halkola: Täytyy uskaltaa (Love Records, 1971)

Kristiina Halkolan laulajanuran toistaiseksi ainoaksi jäänyt kokonainen albumi Täytyy uskaltaa on yksi tunnetuimmista Love-tuotannoista. Toki Halkola esitti yksittäisiä kappaleita myös muutamalla muulla Loven levyllä. Alle kolmekymppinen Halkola oli jo ennen albumin julkaisemista tullut tutuksi Mikko Niskasen elokuvista Käpy selän alla (1966) ja Lapualaismorsian (1967), joista ensimmäisessä kuultiin Halkolan esittämä klassikko Laulu rakastamisen vaikeudesta.

Pääosin Kaj Chydeniuksen ja Eero Ojasen sävellyksiä sisältävä, poliittista laulua rakkauslauluihin yhdistävä albumi on vasemmistolaisen laululiikkeen perusteoksia. Muun muassa Matti Rossin, Pentti Saaritsan ja Pentti Saarikosken tekstejä tulkitsevan Halkolan tavaramerkki – kirkas, voimakas ja aavistuksen epävireinen ääni – julistaa ja vakuuttaa, että rakkaus niin ihmiseen kuin aatteeseenkin voi olla yhtä runollista ja palavaa.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Vesa-Matti Loiri: Ystävän laulut I & II (Warner, 2003 & 2004)

Näyttelemisen ja laulamisen parissa pitkän uran tehneen Vesa-Matti Loirin taiteilijakuvalle on ominaista, että monista hänen töistään on lopulta vaikea sanoa, mikä on roolia ja mikä Loiria – oli kyseessä sitten näyttelijän työ tai musiikki. Arvostelijoiden mielestä Loirin ura on hyvä esimerkki siitä kuinka taiteilija voi olla maneeriensa ja maineensa vanki. Puolustuspuheenvuoroissa taas puhutaan Loirin näkemyksestä ja tyylistä sekä tavasta toteuttaa niitä, ei niinkään paikalleen jämähtämisestä. Pitkään levytysuraan mahtuu mitä erilaisimpien teemojen ympärille rakennettuja albumeja, joista osa on loirimaisen leikkisiä, osa vakavampia ja osa taas yhdistelmiä molemmista.

Juha Vainion (1938–1990) lauluja sisältävä aliarvostettu albumikaksikko edustaa tyyliltään jälkimmäisiä. Vainion lauluissaan viljelemä huumorin ja surumielisyyden taitava vaihtelu sopii Veskun rönsyilevään tulkintaan, jossa ei koskaan ole vältelty ylilyönnin vaaroja. Juuri tekstit erottavat Vainio-levytykset esimerkiksi niitä seuranneesta suomirock-trilogiasta, puhkikulutetusta Leino-sarjasta tai viime aikoina uudelleen löydetyistä höyryilyistä.

Junnun kappaleet ovat kuin erinomainen käsikirjoitus: näyttelijän on helppo sujahtaa rooliinsa tarinan, sanojen ja tunnetilojen ollessa oikeilla paikoillaan. Loiri voi itse lisätä sekaan parhaaksi katsomansa määrän huumoria, paatosta, uunoilua ja vakavuutta. Tuotannoltaan melko värittömillä albumeilla on jätetty riittävästi tilaa lauluntekijän ja laulajan kohtaamiselle. Kummankin työnjäljessä kuuluvat niin ammattilaisen rutiini kuin taiteilijan sielukin.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Jonna Järnefelt: Aamukahviasetelma (Texicalli, 2004)

Lempeän akustinen Aamukahviasetelma hehkuu sellaista lämpöä, jollaiseen Texicallin julkaisuilla aina silloin tällöin törmää. Jukka Leppilammen sävellykset ovat kallellaan bossa novaan ja perinteiseen laulelmaan. Hienostuneissa sovituksissa on jätetty tilaa jokaiselle soittimelle, eikä yksikään kitara, kontrabasso tai lyömäsoitin ole väärässä paikassa – saati yritä loistaa muiden kustannuksella. Pienet yksityiskohdat rakentavat yhdessä kiireettömästi keinahtelevan ja kauniin kokonaisuuden kovin vaivattomasti.

Sitten on Jonna Järnefeltin yhtäaikaa notkea ja hauras ääni, joka on juuri sellainen, jota sitä ympäröivät soittimet kaipaavat keskuuteensa. Vaikka Heimo Hatakan intiimit kuvaukset aikuisesta rakastumisesta, haluista ja muistoista ovat paikoin jopa hieman korneja, tuntuvat kaikki sanavalinnat Järnefeltin suussa oikeilta ja luonnollisilta. Järnefeltin laulamana ne tuovat Aamukahviasetelmaan tiettyä haavoittuvuutta, joka vain lisää albumin viehätysvoimaa.

”Muistan vaan sen aamukahviasetelman
pöydän jalan, kaasuhellan
tiskivuoren, pikakahvin
leivät jotka luonas ahmin
ja kaipaan juuri sinua
ja kaipaan naista joka heräsi vastapäätä sinua”

Video ei ole enää saatavilla

#1 Tauno Palo: Kulkurin kannel (Love Records, 1973)

Tauno Suuri (1908–1982) teki mittavan elokuva- ja teatteriuransa ohella merkittävän työn laulajana. Kahteen osaan jaettavissa olevan levytysuran helmi on vuonna 1973 Love Recordsin julkaisema Kulkurin kannel, jolla Palo laulaa muun muassa Larin-Kyöstin, Saima Harmajan ja Aale Tynnin runoja. Sävellyksistä vastaavat niin kotimaisen jazzin, jazziskelmän kuin poliittisen laulunkin parissa ansioituneet Henrik Otto Donner, Erkki Melakoski ja Eero Ojanen.

Alun perin radio-ohjelmaa varten tilatuista lauluista kipinänsä saanut albumi on eittämättä hienoimpia kotimaisen näyttelijän tekemiä levytyksiä, ellei jopa hienoin. Runojen, sävellysten, sovitusten ja Palon tulkinnan risteyskohdassa syntyy täydellinen laulelma-albumi, jossa paperilla toisistaan poikkeavat elementit sulautuvat yhdeksi ja samaksi.

Tyylitajuinen ja ajan hermolla kulkeva Love-tuotanto operoi perinteisemmän orkestroidun sekä jazzista ja progressiivisesta rockistakin ammentavan laulelman välillä. Eturivun muusikoiden ammattitaito kuuluu kaikkialla, mutta kaikkein vaikuttavin on silti Palo itse. Pienillä äänen- ja rytminvaihteluilla hän kietoo säkeet ja musiikin vaivattomasti soljuvaksi kokonaisuudeksi, joka pulppuaa raikkaana kuin kulkijaa virkistävä tunturipuro.

Jo seitsemättäkymmentään käyvän taiteilijan tulkinnassa löytyy rajattomasti sävyjä: mitä suurinta riemua seuraa samassa hetkessä pohjaton alakulo, joka pian vaihtuu elämän ylistykseksi. Laulaja on todella sisäistänyt tulkitsemansa tekstin, jos siinä on edes puolet siitä elämänvoimasta, jolla Tauno Palo aloittaa albumin ja Larin-Kyöstin tekstiin sävelletyn nimikappaleen:

”Minä se olen kulkuripoika ja mulla on laulun ääni
soittokiistoihin kiiruhdan ja elämä huumaa pääni”

Palon kerrotaan itse suhtautuneen laulajanuraansa jopa hieman vähättelevästi: ”Todelliset laulajat ovat aivan eri luokkaa – minä vain vähän rallattelen.”

Video ei ole enää saatavilla

Puuttuuko listalta mielestäsi jotain olennaista? Jotain muutakin kuin Pirkka-Pekka Peteliuksen Muistan sua Elaine? Kommentoi alle!

Romanialainen Alexandra Stan osasi vedellä oikeista naruista.

Kesähittivuosi 2011 oli melko köyhä – ei kuulunut mitään Mikä kesä- tai Tytöt tykkää -biisien kaltaista kappaletta, josta jokaisella olisi jokin mielipide. Lisäksi hälyttävän moni kesäisen hitin tehnyt artisti tai yhtye oli kyennyt pakenemaan yhden hitin ihmeen vankilaa jo ennen kesää. Masentavaa kerrassaan.

Koska haluamme Nuorgamissa korostaa aidon kesähitin ainutkertaisuutta, järjestimme menestysbiisit sen mukaan, miten todennäköisesti emme kuule kyseisestä artistista enää koskaan.

Mukaan kelpuutettiin kappaleita, jotka olivat radiosoitossa ennen juhannusta, ja nimenomaan kesän suosikkeja – esimerkiksi Selvä päivä oli toki kesänkin hitti, mutta liian vanha biisi.

1. Poju – Poika (saunoo)

Kuka: Ei pettymykseksemme Poju ”Suomen rikkain mies” Zabludowicz, vaan Hausmyllystä tuttu Pasi Heinonen. Poika on tunnetusti kansanomainen nimitys lätkäpokaalille. Biisin avulla yritettiin viritellä JYPin mestaruusjuhlia.

Miksi: Älä milloinkaan aliarvioi halvan euroteknon ja lätkäkisojen painoarvoa. Sävellys on hyvä, sanoitus hirveä – mitä helvettiä tarkoittaa ”katseella mällää”? Lisäpisteitä äärimmäisen mauttomasta sulkumerkkien käytöstä.

Hittistatus: Singlelistan ykkönen seitsemän viikkoa, myynyt kultaa. Pojun tie sitkeäksi yhden hitin ihmeeksi tasoittui huomattavasti erään toukokuisen illan myötä, mutta biisi ei kehnon jumputuksen lisäksi sisällä muita tunnusomaisia kesähitin ainesosia.

Oliko se siinä: Toivottavasti, mutta saatamme kuulla Pojusta vielä lätkäyhteyksissä.

Video ei ole enää saatavilla

2. Alexandra Stan – Mr. Saxobeat

Kuka: 22-vuotias romanialainen laulaja, mutta sitä ei kukaan muista enää ensi kesänä.

Miksi: Huipputarttuva ja -ärsyttävä saksofoni-imitaatio sekä näpsäkkä, ympäri maailmaa poptähdille kaupattu välimerellinen jumppabiitti. Tämän tahtiin ovat neidot voineet turvallisesti hetkuttaa puolialastonta ylävartaloaan ja toivoa, että lähestyvä uros olisi se baarin melkein komein.

Hittistatus: Sitkeä top 3 -singlemenestys. Vuoden aidoin kesähitti, huokui potentiaalia jo ensi kuulemalta.

Oliko se siinä: Todennäköisesti, tai ainakaan tuleva menestys ei nojaa Stanin artistipersoonaan.

Video ei ole enää saatavilla

3. LMFAO – Party Rock Anthem

Ketkä: Motown-perheen vesat Stefan ja Skylar Gordy, jotka räppäävät mekaanisen yksinkertaisen tanssibiitin päälle. Joku Lauren Bennett käy kiekaisemassa pakolliset naisvokaalit. Musiikillinen vastine Suosikin megasuperhyperkultaturbolle.

Miksi: Nimensä mukaisesti helvetin hyvä bilebiisi ja erittäin ysäri. Ei sen kummempaa. Everyday I’m shufflin’ -kohta huvittaa kerta kerran jälkeen.

Hittistatus: Viikkotolkulla singlelistan top tenissä viipynyt klubisuosikki.

Oliko se siinä: Suuressa mittakaavassa kyllä, mutta bileympyröissä törmäämme varmaan vielä Gordyihin.

Video ei ole enää saatavilla

4. Anna Järvinen ja Olavi Uusivirta – Nuori ja kaunis

Ketkä: Suomalaisten mielestä suomalainen ruotsalaisartisti sekä populaarikulttuurin nuori ja kaunis monitoimimies.

Miksi: Keskinkertaisen Elokuu-rainan tunnari kiteyttää erinomaisesti kesäisen romantiikan. Kelpaa myös iskelmäväelle. Järvisen sympaattinen tulkinta ansaitsee ison käden.

Hittistatus: Massiivinen radio- ja singlemenestys, vaikka leffan katsojaluvut jäivät odotettua alemmiksi.

Oliko se siinä: Yllättäisi, jos Anna Järvinen saisi vielä lisää hittejä. Herra Uusivirralla lienee helpompaa.

Video ei ole enää saatavilla

5. Lord Est feat. Petri Nygård – Reggaerekka

Kuka: Jo viime vuosikymmenen alkupuolella ihastuttanut reggaesta ammentava laulaja ja rapartisti. Suomen Sean Paul.

Miksi: Parhaita suomalaisia popkertosäkeitä koko vuonna. Puhuttelee kaikenikäisiä ja jää takuulla takaraivoon soimaan. Plussaa reivata-verbistä. Petri Nygård.

Hittistatus: Singlelistan ykkönen parin viikon ajan, puistojen ja festarien teltta-alueiden fiilistellyimpiä biisejä. Hittirekka kiihtyi ensi tahdista täyteen vauhtiinsa 1,5 sekunnissa.

Oliko se siinä: Lord Estin aiemmista hiteistä ehti kulua vuosia, mutta seuraavaa tuskin tarvitsee odottaa yhtä kauan.

Video ei ole enää saatavilla

6. Jare & Villegalle feat. Märkä-Simo – Häissä

Ketkä: Urheileva räpkaksikko, joka ehti nousta ilmiöksi jo keväällä Nelisilmä-hitin ja esikoisalbuminsa myötä.

Miksi: Kappaleessa yhdistyvät erinomaisesti valtavirtaräpin hitikkäimmät puolet. Soundi myötäilee sopivasti Cheekiä ja känniä juhlistava teksti on silkkaa Petri Nygårdia.

Hittistatus: Singlelistan ykkönen viikon ajan, vuoden myydyimpiä sinkkuja. Selvää hittiainesta jo ennen Leijonien maailmanmestaruutta, mutta suorastaan mahdoton paeta sen jälkeen.

Oliko se siinä: Mustaa kultaa -albumilta irtoaa varmaan vielä jotain, mutta riittääkö suosiota myös jatkossa?

Video ei ole enää saatavilla

7. Haloo Helsinki – Maailman toisella puolen

Ketkä: Elli ja ne muut. Kokoonpano on julkaissut kolme albumia.

Miksi: Suorastaan erinomainen popiskelmäsävellys ja yleisöön uppoava elämänmakuinen sanoitus, jonka kruunaa tarttuvat pappadaat. Juhannuksen yhteislauluainesta.

Hittistatus: Kestävä single- ja radiolistamenestys. Myynyt kultaa.

Oliko se siinä: Älä koskaan sano ei koskaan. Jos joku olisi alkuvuodesta ilmoittanut, että Haloo Helsinki tekee erään vuoden suurimmista menestyssingleistä, olisin kehdannut jopa nauraa perään.

Video ei ole enää saatavilla

8. Bruno Mars – The Lazy Song

Kuka: Ihmeen suosituksi äitynyt popsoulartisti ja biisintekijä, joka on sorvannut maailmaan pari ihan kivaa singleä.

Miksi: Mars osasi vetää oikeasta narusta, sillä letkeän kesäinen rämpytys toimii sopivassa ympäristössä melkein aina. Ärsytyskynnys alenee sadesäällä ja elokuun lopussa pelottavan matalaksi, kun kesää ei ole sääennustuksen mukaan enää jäljellä. Apinavideo saattaa viehättää joitakin.

Hittistatus: Sitkeähkö top 20 -singlemenestys ja radiohitti. Pomminvarma resepti hiljattain läpi lyöneelle artistille.

Oliko se siinä: Doo-Wops and Hooligans -esikoiselta irronnee vielä jotain, mutta tulevaisuus Suomen markkinoilla on epävarma.

Video ei ole enää saatavilla

9. Pitbull feat. Ne-Yo, Afrojack & Neyar[/caption] – Give Me Everything

Kuka: Kuubalaissyntyinen pitkän linjan latinoräppäri, josta on yllättäen tullut maapallon suosituimpia singleartisteja.

Miksi: Pitbullin löpinä toimii tanssilattialla, mutta vielä paremmin koukuttavat Ne-Yon vokaalit ja Afrojackin teräksen lailla kiiltävä hittisoundi. Ei mitenkään erityisen kesäinen kappale, kunhan nyt sattuu olemaan ajankohtainen.

Hittistatus: Top ten -single- ja radiohitti.

Oliko se siinä: Ei, sillä seuraaja Rain Over Mekin on jo top ten -single.

Video ei ole enää saatavilla

10. Arttu Wiskari – Tuntematon potilas

Kuka: Espoon Matinkylässä asuva laulaja-lauluntekijä.

Miksi: Yleinen konsensus oli päättänyt, että nyt tarvitaan pienen ihmisen arjesta laulavaa miestä. Juha Tapion ja Samuli Edelmannin uudet singlet eivät olleet vielä ilmestyneet. Sävellyksellisesti ihan kiva. Sanoitus ahdistaa, mutta ei vereslihaan asti vaan jää kehnoine riimeineen ärsyttävän pinnalliseksi.  Milloin joku suomalaispoppari viitsisi kirjoittaa kappaleen suuren ihmisen arjesta? Kaikki eivät tyydy olemaan pieniä ihmisiä.

Hittistatus: Top 5 -singlehitti, radiolistan ykkönen ja albumi lähestyy platinarajaa.

Oliko se siinä: Tuskin.

Video ei ole enää saatavilla

11. Jukka Poika – Silkkii

Kuka: Kylmästä lämpimään -albumilla platinasarjaan siirtynyt wannabe-hippiäitien märkä päiväuni.

Miksi: Jukka Poika on niin kuuma, että mistä tahansa mukiinmenevästä kappaleesta tulee automaattisesti hitti. Lisäksi letkeä Silkkii on ollut seksikkään sanomansa ansiosta erittäin hyvää taustamusaa silmäpelille kesän grillibileissä.

Hittistatus: Singlelistan ykkönen kuuden viikon ajan.

Oliko se siinä: Vasta alkusoittoa. Näemmekö hänet Linnan juhlissa?

Video ei ole enää saatavilla

12. Adele – Set Fire to the Rain

Kuka: Vuoden myydyin artisti maailmassa.

Miksi: Ryhmän harvoja ensisijaisesti artistina hittiputken makuun päässeitä ja siten epäaidoin kesähitintekijä. Set Fire to the Rain on millintarkasti sävelletty powerballadi, josta on helppo pitää. Ohessa virallinen remiksaus.

Hittistatus: Tämän hetken soitetuin kappale radiossa, top 3 -single ja emoalbumi 21 oli viime viikolla albumilistan kärjessä.

Oliko se siinä: Ei.

Video ei ole enää saatavilla

Koko ihanuus Spotify-soittolistana!

Syysbonus: Ruudolf & Karrikoira – Mammat riivaa

Ikävä kyllä emme voineet kelpuuttaa tätä mahtavaa biisiä viralliselle kesähittilistalle, koska sitä ei ole virallisesti julkaistu ja siltä täten puuttuu virallisesti mitattavat ansiot, mutta olisihan tämän täysin huomiotta jättäminen oikeusmurha. Etenkin tällä viikolla julkaistun koreografiavideon takia:

Video ei ole enää saatavilla