Camila Cabello Suomeen, niin kuin olis jo!

Syksyllä 2011 laitoimme Nuorgamissa järjestykseen sata artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa, vaikka mielestämme olisi ehdottomasti pitänyt.

Kuusi ja puoli vuotta myöhemmin sadasta listatusta artistista kolmekymmentäviisi on käynyt tai tulossa Suomeen. On aika uusia äänestys.

Koostimme hieman yli kolmensadan Suomeen odottamamme artistin longlistin, jolta oli siivottu pois tulevan kesän festarijulkistukset, muutama tuleva klubivieras ja hajonneiksi ilmoittautuneita yhtyeitä, mutta muuten toivoa sai ihan mitä tahansa – myös mahdottomuuksia.

Äänestykseen osallistui 27 henkilöä Nuorgamista ja sen reunamilta. Jokainen äänestäjä antoi artisteille nollaa, yhtä, kolmea tai viittä pistettä mielensä mukaan. Muita ohjeita ei ollut. Niin montaa sai äänestää kuin halusi, sataa tai viittä nimeä, ihan miltä tuntui. Listalle pääsemiseen vaadittiin 18 pistettä. Kaksi parasta pääsivät yli sadan pisteen. Ed Sheeranin sijoitus oli 119.

Lopullinen lista julkaistaan viidessä 20 artistin mittaisessa osassa tämän viikon aikana. Tällä kertaa emme lupaa keikkajärjestäjille tuoretta muffinssia, vaan toivomme, vaadimme ja rukoilemme, että ainakin 35 mainituista nimistä on nähty Suomessa jouluun 2025 mennessä.

Jos äänestetty artisti on ollut myös vuoden 2011 listalla, sijoituskehitys kerrotaan suluissa nimen jälkeen.

Tekstien kirjoittamiseen ovat osallistuneet Markus Hilden, Samuli Knuuti, Antti Lähde, Matti Markkola, Juha Merimaa, Oskari Onninen, Arttu Tolonen ja Niko Vartiainen.

#100 The Bleachers (uusi)

Mikä: Edesmenneen Fun.-yhtyeen kolmanneksen, Lena Dunhamin pitkäaikaisen ex-poikaystävän ja tämän hetken velhoimman tuottajavelhon Jack Antonoffin sooloyhtye.

Kauan odotettu: Bleachersin debyyttilevyn ensimmäinen single I Wanna Get Better oli pikkuhitti Yhdysvalloissa kevättalvella 2014. Levy ilmestyi puoli vuotta myöhemmin, ja sillä vierailivat Grimes ja Yoko Ono, mutta Antonoffin kiinnostuspisteitä ovat kasvattaneet ensi sijassa hänen tuotantonsa Taylor Swiftin, St. Vincentin ja Lorden levyille.

Tuleeko: Nojaa. Todennäköisemmin Antonoff nousee Suomessa lavalle Lorden keikalla, kuten on pari kertaa tapahtunut (deittihuhuista puhumattakaan!) kuin tulee maahan Bleachersinä.

Video ei ole enää saatavilla

#99 DJ Khaled (uusi)

Mikä: Supertuottaja ja räppimoguli, joka on julkaissut siinä sivussa kymmenen levyä, joilla äänessä ovat olleet maailman suurimmat tähdet.

Kauan odotettu: DJ Khaled on ollut jo toistakymmentä vuotta skenen suuri nimi, mutta kiertämisen makuun hän pääsi kunnolla vasta 2016 ollessaan Beyoncén Formation-kiertueen erikoisvieras. Ensimmäiset megahitit ovat vasta viime vuoden listaykköseksi nousseelta Grateful-levyltä: Wild Thoughtsin esittivät Rihanna ja Bryson Tiller, I’m the Onen vaatimattomasti Justin Bieber, Quavo, Chance the Rapper ja Lil Wayne.

Tuleeko: Tällä hetkellä Khaled kiertää Demi Lovaton kanssa Yhdysvaltoja. Oma Euroopan-kiertue voisi olla ajankohtainen, jos myöhemmin tänä vuonna ilmestyvä Father of Asahd -levy on Gratefulin kaltainen osuma. Ja silloinkin toiveet pitää osoittaa Blockfestin tai Weekendin rohkelikkoiluun.

Video ei ole enää saatavilla

#98 Field Music (uusi)

Mikä: Sunderlandilaisveljesten David ja Peter Brewisin muodostama indiepopyhtye, joka yhdistelee omalaatuisesti kamaripopin keveyttä, Steely Danin silmäniskuja, Wiren kulmikkuutta ja The High Llamasin rantapoikafantasioita. Kuusi ja tuorein albumi Open Here toi 30. sijallaan yhtyeelle sen uran parhaan noteerauksen Britannian albumilistalla.

Kauan odotettu: Bändi on nauttinut vankkaa kriitikko- ja kulttisuosiota kakkosalbumistaan Tones of Townista (2007) lähtien. Suomessakin bändille löytyy pieni, mutta uskollinen kuulijakunta.

Tuleeko: Tuskin, sillä Field Music keikkailee vain harvoin saarivaltakunnan ulkopuolella. Huhtikuinen minikiertue vei bändin sentään Ranskaan, Belgiaan ja Alankomaihin.

Video ei ole enää saatavilla

#97 Girlpool (uusi)

Mikä: Losangelesiläisten Cleo Tuckerin ja Harmony Tividadin riisuttua indiepoppia soittava duo, joka on velkaa niin 1960-luvun tyttöbändeille kuin Beat Happeningille.

Kauan odotettu: Trve kvlt indie -vastaus on sanoa, että vuoden 2015 debyytistä Before the World Was Big lähtien. Todennäköisemmin bändi on ”uinut tutkalle” vuoden takaisella 123-biisillään ja sitä seuranneella, kehutulla Powerplant-levyllään.

Tuleeko: No joo, miksi ei, varsinkin, jos urakehitys jatkuu. Nykyisellään suomalainen fanikunta lienee omaan keikkaan nähden liian pieni jopa Kuudennelle linjalle, mutta vaikka Sidewaysiin? Todellakin.

Video ei ole enää saatavilla

#96 Doves (–54)

Mikä: 2000-luvun brittirockin sydämellisimmät mörököllit, nuo työläispsykedelian mestarit Manchesterista.

Kauan odotettu: Esikoisalbumin Lost Souls (2000) julkaisusta asti. Dovesin suosio kotimaassaan on kuitenkin ollut koko ajan sitä luokkaa, että Suomen festivaalikesään bändiä on ollut turha haikailla.

Tuleeko: Taitaa olla myöhäistä, ellei comeback-keiju pelasta. Doves on ollut tauolla vuodesta 2010 lähtien, ja sitä johtaneet Williamsin kaksoset ovat jo perustaneet uuden yhtyeen Black Riversin. Vuoden 2018 alussa Britanniassa perustettiin nettiadressi vaatimaan Dovesin comebackia. Tätä kirjoittaessa sen on allekirjoittanut hieman yli 1 100 ihmistä.

Video ei ole enää saatavilla

#95 Camila Cabello (uusi)

Kuka: Fifth Harmony -ryhmästä toissa vuonna soolouralle irtautunut kuubalaissyntyinen popartisti.

Kauan odotettu: Fifth Harmonya ei koskaan saatu Suomeen, sillä he lopettavat tänä vuonna. Camila Cabelloa on odotettu viimeistään talvisesta, vuoden parhaimpiin kuuluvasta Camila-albumista lähtien.

Tuleeko: Jos Cabellon toinen albumi menestyy aikanaan yhtä hyvin kuin ensimmäinen, hän saattaa tehdä laajemman kiertueen myös Euroopassa, jolloin Suomen-keikka on ihan mahdollinen.

Video ei ole enää saatavilla

#94 Ciara (uusi)

Kuka: Ensimmäinen, ja toistaiseksi ainoa, crunk’n’b-ajassa pinnalle noussut kestotähti.

Kauan odotettu: Sitten ison jenkkihitin Goodies (2004), jota seurasi liuta muita menestyssinkkuja.

Tuleeko: Suomessa on ehkä 13 Ciara-fania, joista muutama osallistui tähän äänestykseen. Eli tuskin tulee. Ellei Pori Jazz yllätä muutaman vuoden kuluttua!

Video ei ole enää saatavilla

#93 Marc Almond (–19)

Kuka: Syntikkapopin törkysieluinen kultakurkku, josta on vuosikymmenten saatossa kuoriutunut melodramaattisten soihtuballadien ja kirjallisten laulelmien esittäjä.

Kauan odotettu: Soft Cellin keulamiehenä Tainted Loven (1980) päräyttävistä alkutahdeista saakka, mutta nykyisen rockilmaisun rajat rikkovan esiintyjähahmonsa siemenet Marc istutti 1980-luvun puolivälin soololevyillään.

Tuleeko: Ei kannata pidättää hengitystään, sillä vaikka ”Manteli-Markku” (anteeksi) kiertää Britanniassa kaiken maailman ipswichit, hän saapuu saarivaltiosta mantereen puolelle vain harvakseltaan.

Video ei ole enää saatavilla

#92 Stephen Malkmus & the Jicks (uusi)

Mikä: Stephen Malkmusin uranjatke Pavementin jäätyä ”tauolle” vuonna 1999.

Kauan odotettu: Periaatteessa koko olemassaolonsa ajan. Jicks on julkaissut nipun ihan onnistuneita levyjä, ja tällä viikolla ilmestyvää Sparkle Hardia on kehuttu ennakkoon vaikka kuinka. Silti valtava enemmistö menisi todennäköisesti keikalle nähdäkseen Pavement-keulahahmo Malkmusin, eikä siksi, että Jicks on heistä maailman neljänneksi paras bändi.

Tuleeko: Eiköhän jonain päivänä. Jicks ei ole maailman aktiivisimmin kiertävä yhtye, mutta edellisellä Euroopan-kierroksellaan vuonna 2014 se kiersi Pohjoismaita Bergeniä, Århusia ja Malmöä myöten.

Video ei ole enää saatavilla

#91 Frankie Cosmos (uusi)

Kuka: Vuonna 1994 syntynyt Greta Kline, minuutin tai parin mittaisista lauluistaan tunnettu entinen Bandcamp-tähti ja DIY-indiepoppari (nelisenkymmentä julkaisua eri nimillä vuosina 2008–2014), nykyinen kitaraindien tähtitulokas, jonka maaliskuussa ilmestyneen kolmannen studiolevyn Vesselin julkaisi Sub Pop.

Kauan odotettu: Normaalit musiikki-ihmiset vuoden 2016 Next Thing -levyä ympäröineestä Pitchfork-hypestä lähtien, indiepopparit vuoden 2014 Zentropy-levystä alkaen ja Bandcamp-nörtit kenties vieläkin pidempään.

Tuleeko: Tuskin yhdenkään ihmisen toivelistan kärjessä, mutta mahdollisia paikkoja voisivat olla vaikka Belle and Sebastianin lämmittelyslotti (joita Frankie Cosmos tekee tulevana syksynä) tai Flow’n pallolava siinä vaiheessa, kun Suomessa on katsomollinen ihmisiä, joille Cosmosin nimi sanoo jotain.

Video ei ole enää saatavilla

#90 Let’s Eat Grandma (uusi)

Mikä: Kokeellista syntikkapoppia soittavat 19-vuotiaat Rosa Walton ja Jenny Hollingworth Norwichistä Britanniasta. Tulevan kesän suuri indieläpimurto, kenties.

Kauan odotettu: Varsinainen odotuksen aihe tällä hetkellä on, että kesäkuun lopussa ilmestyvä kakkoslevy I’m All Ears olisi yhtä hyvä kuin maaliskuinen Falling Into Me -single lupailee. Täysipainoinen Suomen-keikan odotus voi alkaa vasta siinä vaiheessa.

Tuleeko: Jos kaikki menee putkeen, festarikesä 2019, tulisit jo!

Video ei ole enää saatavilla

#89 Steve Mason (+–0)

Kuka: The Beta Band -mies, skottilainen monipuolisuusihme, joka on seikkaillut viime vuosina niin elektropopin, hiphopin kuin dubinkin maailmassa.

Kauan odotettu: Siitä hetkestä, kun Beta Bandin esikois-ep (1997) ja sen meditatiivisesti jumittava avausraita Dry the Rain kietoivat pauloihinsa.

Tuleeko: Toivottavasti. Mason on käynyt Ruotsissa viimeisen viiden vuoden aikana kolmesti, ja olisi räjäyttävä kokemus vaikkapa G Livelabin tyyppisissä hifiklubiolosuhteissa.

Video ei ole enää saatavilla

#88 The Decemberists (–39)

Mikä: Historiasta ja ”tarinankerronnasta” sairaalloisen kiinnostunut indiefolkbändi Portlandista.

Kauan odotettu: Vuoden 2005 Picaresque ja vuoden 2006 The Crane Wife esittelivät bändin, jolle dramaattisesti orkestroidut kymmensäkeistöiset tarinat eivät olleet liioittelua vaan kovaa ydintä. Lavalla bändi on harrastanut muun muassa historiallisten meritaisteluiden näyttelemistä.

Tuleeko: “Joulukuulaisille” näkyy käyneen ns. perinteiset. Vuoden 2010 The King’s Dead -levy nousi Yhdysvaltain albumilistan ykköseksi, ja kaksi seuraavaa ovat nekin nousseet top 10:een. Sillä suosiolla Euroopan-visiitit voi jättää muutamaan brittikeikkaan ja pistoihin Pariisiin ja Berliiniin.

Video ei ole enää saatavilla

#87 My Morning Jacket (–58)

Mikä: Jim Jamesin johtama kentuckylaisbändi, joka soittaa maha- ja hatturockia avaruudesta.

Kauan odotettu: Vuoden 2005 Z-albumista lähtien. Odotus on kuitenkin laantumaan päin: vuoden 2011 muffinssilistan sijalta 29 pudotusta on huimat 59 sijaa.

Tuleeko: Epätodennäköistä. Suomi-hype on hiipunut, kuten yltä käy ilmi. Bändi on Yhdysvalloissa niin suosittu, ettei sen tarvitse vaivautua Eurooppaan kuin satunnaisille käväisyille. Vuoden 2015 The Waterfall -levyn jälkeen keulahahmo Jim James on keskittynyt soolouraansa, eikä tietoa seuraavasta My Morning Jacket -levystä ole.

Video ei ole enää saatavilla

#86 Linda Perhacs (uusi)

Kuka: 75-vuotias folk-laulunkirjoittaja, jonka historia unohti ja New Weird America löysi.

Kauan odotettu: Siitä lähtien, kun vuoden 1970 Parallelograms julistettiin indieharrastajien keskuudessa salaiseksi aarteeksi, ja Sufjan Stevensin Asthmatic Kitty -levymerkki julkaisi vuonna 2014 Perhacsin paluulevyn The Soul of All Natural Things.

Tuleeko: Eipä taida. Vuosina 2013 ja 2014 Perhacsin saattoi nähdä Euroopassa esimerkiksi Utrechtin Le Guess Who? -festivaalilla, mutta sen jälkeen hän on soittanut harvinaiset keikkansa lähinnä koti-Kaliforniassa.

Video ei ole enää saatavilla

#85 Protomartyr (uusi)

Mikä: Neljä levyä julkaissut post-punk-yhtye Detroitista Yhdysvalloista.

Kauan odotettu: Vuosina 2014 ja 2015 julkaistuista Under Color of Official Right ja The Agent Intellect -levyistä asti. Tai siitä hetkestä asti, kun on oppinut muistamaan, että Preoccupations on kaksi levyä nykynimellään julkaissut post-punk-yhtye Calgarysta Kanadasta.

Tuleeko: Preoccupations esiintyy tämän kesän Sidewaysissa. Se voisi ihan yhtä hyvin olla Protomartyr. Useampi äänestäjä tästä kysyikin.

Video ei ole enää saatavilla

#84 Okkervil River (–21)

Mikä: Juurevaa country- ja folksoundia nautiskelevaan keskitien soft rockiin yhdistelevä indiejyrä Teksasin Austinista. Bändin yhdeksäs albumi In the Rainbow Rain ilmestyi huhtikuussa.

Kauan odotettu: Bändin osakkeet nousivat varsin korkealle vuoden 2005 kolmosalbumin Black Sheep Boyn jälkeen. Top 50 -tasolle bändin sekä kotimaassaan että Britanniassa nostaneen indiefolkbuumin laannuttua bändin suosio on ollut hiipumaan päin.

Tuleeko: Kiire alkaa tulla. Vielä vuosikymmenen alussa bändi olisi ollut oiva kiinnitys esimerkiksi Tavastialle – kuten nokkamies Will Sheffin aiempi bändi, Shearwater – jos bändi vielä 2020-luvun taitteen hujakoilla Suomeen tuodaan, niin kenties Juhlaviikoille?

Video ei ole enää saatavilla

#83 Ke$ha (uusi)

Kuka: Kymmenisen vuotta sitten biisintekijänä huipulle noussut omaleimainen popartisti, joka taisteli tuottajaansa Dr. Lukea vastaan oikeudessa syyttäen tätä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Julkaisi viime vuonna pitkän tauon jälkeen erinomaisen uuden albumin nimeltä Rainbow.

Kauan odotettu: Vuodesta 2010 ja Tik Tok -gigahitistä alkaen. Ke$han status ja vaikutusvalta naisartistien puolestapuhujana on kasvanut eksponentiaalisesti vuosien varrella.

Tuleeko: On parhaillaan Yhdysvaltojen-kiertueella Macklemoren kanssa. Viime vuonna kävi heittämässä yhden keikan Britanniassa. Suomi on kaikin puolin hyvin epätodennäköinen kohde, ellei aikataulu jonkin festarin kanssa osu täydellisesti yksiin hamassa tulevaisuudessa.

Video ei ole enää saatavilla

#82 Big Thief (uusi)

Mikä: Newyorkilaisen Adrienne Lenkerin rytmisesti ja emotionaalisesti monimutkaisia indierock-lauluja esittävä yhtye.

Kauan odotettu: Keväästä 2017, jolloin Saddle Creekin julkaisema kakkoslevy Capacity kuiskaili emo-revivalin aallonharjalla ja osoitti, että kappaleita voi tehdä myös eri tavalla ja eri perspektiivistä kuin on totuttu.

Tuleeko: Ihanaahan se olisi, varsinkin hämärtyvässä syysillassa Flow’n pallolavalla, mutta suosion kasvua joutunee vielä odottelemaan pykälän verran.

Video ei ole enää saatavilla

#81 Tracey Thorn (uusi)

Kuka: Vuosituhannen vaihteeseen asti Everything But the Girlin keulakuva. Vuodesta 2007 alkaen satunnaisesti levyttävä sooloartisti, erinomainen kirjoittaja ja muutenkin maailman paras ihminen.

Kauan odotettu: Indie-postimerkkeilijät Everything But the Girlin esikoissinglestä Night and Daystä (1983) lähtien, valtavirtayleisö hetken verran vuoden I Don’t Want to Talk About -hitin soidessa radioissa (1989), klubbailijat Massive Attackin Protectionin (1994) ja Todd Terryn remiksaaman Missing-singlen (1995) jälkeen.

Tuleeko: Ei, ellei Thorn jollain ilveellä pääse eroon esiintymispelostaan, josta hän on puhunut avoimesti ja johon hän viittaa vuoden 2015 kirjansa Naked at the Albert Hallin nimellä. Keikkatietoja kokoava Setlist.fm listaa 2010-luvulta kolme Thorn-esiintymistä, mutta ne ovat kaikki Thornin kirjaprojekteihin liittyviä haastattelu- tai lukutilaisuuksia.

Video ei ole enää saatavilla

Busola

74 a) Populisminäkökulma? Ei kiinnosta. Alatalon 23 uutta, Suomessa marginaalisen musiikkigenren kappaletta eivät tuo Kepulle ääniä, vaikka nimibiisi kalastelua yrittääkin. b) Plagiointiväitteet? Eivät kiinnosta, etenkään kantrin kohdalla, ellei valtaosaa biiseistä todisteta plagiaateiksi. Kantri 2:n Maalaistytöt valtaa kaupungin on muuten vielä selkeämpi Brad Paisley -pöllintä. c) Suomikantri? Kiinnostaa. Alatalon habitus on niin letkeä, että kantri on hänelle lopulta mitä sopivinta. Levyn tarjoama kapea äijäkuva kuuluu genreen. Siitä ei tuttuihin läppiin tottunut vanhempi sukupolvi loukkaannu ja silloin, kun Alatalo ennustaa Rock’n Roll -miehen viidenkympin kriisissä Räjäyttäjät-yhtyeen tulevaisuuden, vilahtaa myös itsetiedostus. Kantritrilogian lopetuksella on yksi valitettavan nolo hetkensä, Kouluampuja?, jonka aiheenkäsittely jää iltapäivälehtitasolle. Vaan nämäkin roiskinnat ovat osa miehen artistipersoonaa. Alatalohan on eräänlainen anti-Bowie. Mies, jonka suunnanvaihdokset veivät häneltä rockuskottavuuden niin monta kertaa, että hänelle kehittyi kyky käyttää banaliteetteja vapaasti ja rohkeus tehdä mitä tahansa. Kuten kantria, jonka kohdalla ei ole mitään syytä epäillä Alatalon aitoa kiinnostusta sen moniin alagenreihin. Perkele tällainen levy mitään selittelyjä olemassaololleen kaipaa. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Arctic Monkeys – AM

Domino

67 Läpeensä englantilainen perinnemerkki Burberry oli kymmenen vuotta sitten aallonpohjassa. Sitä sporttasivat Lontoon sloaniet King’s Roadista pohjoiseen ja koto-Suomessa tietysti pikkukoiria kävelyttävät eiralaistädit. 2010-luvulla merkki yrittää uudistua markkinoimalla itseään tyylitietoisen rockväen valintana: brittipopin entiset verryttelypukuhemmothan alkavat olla jo tarpeeksi vanhoja ja ostovoimaisia kantamaan konservatiiviruutukuviota yllään. Sama keski-ikäistyminen lienee iskenyt Arctic Monkeysiin. Farkkubändi on vaihtanut skarppeihin pukuihin pubisieppohabituksen hyläten. Ei se mitään. Tavallaan AM on mielenkiintoisin Arctic Monkeys -albumi tähän mennessä: sen tekstit ovat täynnä keski-ikäistyneen itsepsykoanalyysia, sen täyteläinen äänimaailma on kaikki mahdolliset nautinnot tarjoavien yökerhojen taviksilta suljettujen ovien alta tihkuvaa eksistentiaalisen onnettomuuden eritecocktailia. Väitänpä, että Unknown Pleasuresin jälkeen tämä hulppea ”partylevy” on masentunein englantilaisen yhtyeen koskaan levyttämä albumi. Ja sitten totuus: AM ei sisällä tarpeeksi vahvoja kappaleita. Sen ahdistus on toissijaista, jos lopputulos on unettava. Uusi Arctic Monkeys ei ole The Killers eikä myöskään Drake, vaan jotain näiden väliltä, valitettavasti vähemmällä popsensibiliteetillä. Toisin sanoen yhtyeen selkein vahvuus on unohtunut entisten farkkujen taskuun, eivätkä topatut klubitakit peitä materiaalin luiskaharteisuutta. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Belle and Sebastian – The Third Eye Centre

Rough Trade

76 Belle and Sebastianin edellinen harvinaisuudet ja EP:t niputtanut kokoelma Push Barman to Open Old Wounds (2005) sisälsi skottiyhtyeen kaikkein kultaisimmat kappaleet, kuten This Is Just a Modern Rock Songin ja 3…6…9 Seconds of Lightin täydelliset kvartetit. Eikä siitä pääse mihinkään, etteikö Belle and Sebastian olisi levyttänyt jo merkittävimmät julkaisunsa. Vaikka bändi saisi uusia ystäviä, hekin todennäköisesti kokevat tärkeimmiksi 1990-luvun lopun klassikkoalbumit sekä -EP:t. Se on tavallaan sääli, sillä The Third Eye Centre on pätevä napautus niille, joiden mielestä 2000-luvun Belle and Sebastian on vain henkitoreissaan riutuva indie-dinosaurus. 19 kappaleeseen mahtuu tietenkin muutamia huteja, mutta myös huimia neronleimauksia. Upeimmat hetket ovat muiden näkemyksiä bändin kappaleista: Miaoux Miaoux’n napakasti svengaava Your Cover’s Blown sekä Richard X:n petshopboysmainen tulkinta Write About Love -albumin (2010) avausraidasta I Didn’t See It Coming, joka demonstroi, mihin remiksauksia ylipäätään tarvitaan: tekemään keskinkertaisista kappaleista lähes parhaita. Suosittelen The Third Eye Centreä bändin ystäville varauksetta – jos jälki pysyy tällä tasolla tulevaisuudessakin, ei meillä kuuntelijoilla ole mitään naputtamisen aihetta. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Califone – Stitches

Dead Oceans

92 En ole vielä kuunnellut Bill Callahanin Dream River -albumia, koska halusin voida kirjoittaa hyvällä omallatunnolla, että Stitches on toistaiseksi paras vuonna 2013 kuulemani albumi. Chicagon vaihtoehtorockveteraaneista (keulakuva Tim Rutili ruhjoi 1990-luvulla bluesgrungea Red Red Meat -yhtyeessä) koostuvan Califonen seitsemäs albumi yhdistää hiekkapuhallettua americanaa ja ”Tuulisen kaupungin” taiderock-perintöä täysin suvereenilla ja kaikenlaista akateemisuutta karttavalla tavalla. Asiaa auttaa, että Tim Rutilista on kehittynyt vaivihkaa yksi sukupolvensa karismaattisimmista ja ilmaisuvoimaisimmista kähisijöistä, aivan Josh T. Pearsonin, Richard Bucknerin ja edesmenneen Mark Linkousin veroinen tekijä. Stitchesillä ei ole heikkoa lenkkiä, ellei sitten levyn päättävää lyhyttä ja turhahkoa Turtle Eggs / An Optimist -instrumentaalia halua sellaisena pitää. Moses vie vuoden eleganteimman kappaleen tittelin Phosphorescentin Song for Zulalta, Magdalenen pianovalssissa on The Beatlesin ja Tom Waitsin hehkua, Frosted Tips hipoo indierockin veteraanisarjojen maailmanennätystä ja We Are a Payphone visioi Talk Talkin countrybändinä. Ja, väännettäköön se nyt rautalangasta, muutkin kappaleet ovat oikein hyviä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Factory Floor – s/t

DFA

85 Ei tällaista levyä ole mitään järkeä arvioida. Ei tätä pitäisi kuunnella kotona tai toimistolla tietokoneen ääressä. Factory Floorin esikoinen on niin kylmäkiskoisen viileää ja samalla kiivasta jytkettä, että siitä pitäisi nauttia vain tanssilattialla. Unohdus, horkka, kiima, hikoilu, ulkopuolisuuden ja joukkoon kuulumisen tunteiden vuorottelu, jonkun känniääliön päällesi läikyttämän vetisen siiderin lemu, se, kun jalkasi eivät oikein enää kanna, mutta silti on pakko tanssia – tällaisia hetkiä varten tämä levy on tehty, vaikka sen muutamat seesteiset hetket yrittävätkin muuta väittää. Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka kritisoivat eskapismia, tai tarkemmin ottaen kritisoivat jotain kulttuurituotetta siitä, että se tarjoaa vain hetkellistä todellisuuspakoa. Miksi helvetissä taide ei saisi olla muuta kuin unohdusta, huumeita turvallisempaa hetkellistä tympeiden päivittäisyyksien häivyttämistä? Jos illuusio tehdään näin hyvin, annan sille kaiken tukeni. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Holograms – Forever

Captured Tracks

79 Holograms ei edes yritä teeskennellä olevansa muuta kuin yhden tempun poni. Pikatahtia kaksi albumia värkännyt tukholmalaiskvartetti suoltaa tappavan tehokasta, muutamaa melodiakulkua ja sovitusideaa kierrättävää postpunkia, joka on väriltään mustaa ja olomuodoltaan jäätä. Huojuvien syntetisaattorien, väsymättömästi riitaa haastavien kitaroiden ja yksinkertaisten hoilotuskertosäkeiden yhdistelmässä on enemmän kuin vähän vanhaa Killing Jokea (kuuntele vaikka levyn kohokohta Ättestupa), ja hyvä niin. Kyseenalaista tietenkään on, riittääkö reseptistä enempään kuin kahden reilun puolituntisen albumin tarpeiksi. Mutta se on sen ajan murhe se. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Janelle Monáe – Electric Lady

Warner Music

72 Huuuh huh, toisella albumillaan Janelle Monáe kasvattaa jo debyytillään kuultua rikasta viittausten kirjoa entisestään. Electric Ladyyn mahtuu niin hikisesti rockista lainailevaa funkia, r&b:n ja jazzin alkujuurilta poimintoja tekevää musikaalimahtipontisuutta kuin modernia klubislowarointia – ja usein samaan biisiin ahdettuna. Vierailijoina ovat muun muassa Prince, Erykah Badu ja Miguel. Mutta mitä tästä yltiökunnianhimoisesta ja vuolaasti toteutetusta mustan musiikin kavalkadista jää käteen? Ensimmäisenä vakuuttuneisuus: Janelle Monáe on yksi tämän päivän omaleimaisimmista ja oivaltavimmista tuottaja-artisteista. Levyllä on järkyttävä määrä hitiksi kelpaavia vetoja. Tämän kaiken sanottuani joudun kuitenkin toteamaan, että samalla Electric Lady on äärimmäisen vieraannuttava kokemus. Sen kyborgi-rock-funk -teema levynkansineen ja radio-välijuontoineen on pikkukivaa fiktiota, joka ei oikeastaan palvele mitään. Yhdestäkään kappaleesta ei välity sitä tiettyä intiimiyttä, heikkoutta, ristiriitaa, joka tekee artisteista kiinnostavia. Teknisesti todella hyvä levy, mutta esittäjästään tulkitsijana, artistina, se ei kerro mitään uutta. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Okkervil River – The Silver Gymnasium

ATO

66 Vajaa kymmenen vuotta sitten näytti hetken siltä, että juuri Okkervil River haastaisi Arcade Firen pohjoisamerikkalaisen indierockin kaupallisena ja taiteellisena suunnannäyttäjänä. Yhtyeen viime vuosien albumit eivät ole kuitenkaan onnistuneet aivan lunastamaan pikkuklassikon asemaan nostetun Black Sheep Boyn (2005) synnyttämiä odotuksia. Okkervil Riveristä on tullut sarjajyrä, jonka lopulliseen läpimurtoon ei taida enää kukaan oikein uskoa. Yrittämisen puutteesta teksasilaisyhtyettä ei kuitenkaan voi syyttää: seitsemännellä albumillaan se loikkaa viileältä ja arvostetulta Jagjaguwarilta ei-lainkaan-niin viileän ja arvostetun Dave Matthewsin muskelikkaammalle ATO Recordsille ja istuttaa tuottajan pallille arvokkaasti harmaantuneen John Agnellon (The Hold Steady, Dinosaur Jr.). Lopputulos on kuitenkin pettymys; näin tavanomaiselta ja turvalliselta Okkervil River ei ole koskaan kuulostanut. Will Sheffin lapsuuden kotikaupunkiin New Hampshireen ja 1980-luvun puoliväliin tekesteiltään sijoittuva albumi ei sijoitu musiikillisesti oikein minnekään. Sen sliipattu pop-americana huokuu pianoineen, akustisine kitaroineen ja Memphis-torvineen juuri sellaista kesytettyä käsityöläisyyttä, joka saa Wilco-vihaajat näkemään punaista. Lostilla on kyllä muutama erittäin hyvä kappale (äärimmäisen nätti Pink-Slips, rytmisesti särmikkäämpi White, new waven suuntaan kumartava Down Down the Deep River), mutta vastapainoksi Where the Spirit Left Usin ja All the Time Everydayn kaltaista tiedätte-kyllä-minne-puhaltelua, joka herättää ikäviä mielleyhtymiä Noah & the Whalen kaltaisiin laimeuksiin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Jerry Lee Lewisilla on yhä whole lotta shakin’ goin’ on. Ja kuumat paikat.

Kansallisen veteraanipäivän kunniaksi Nuorgam päätti muistaa rockin ja popin veteraaneja, jotka ovat näyttäneet pitkän tauon jälkeen tekemillään huippualbumeilla, että vanhakin voi vertyä.

Kukin talkoisiin osallistunut nuorgamilainen valitsi suosikkinsa omasta levyhyllystään täysin subjektiivisesti seuraavin kriteerein: artistilla tai bändillä tuli olla mittarissa vähintään muutaman vuosikymmenen mittainen ura ja edellisestä oikeasti laadukkaasta albumista piti olla kulunut toistakymmentä vuotta.

Jane Birkin – Fictions (2006)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Vuonna 1968 levytetystä Jane Birkin/Serge Gainsbourg -albumista ja sen avaavasta teeskenneltyjen orgasmien ikonista Je t’aime… moi non plus. Serge Suuren suurin ja kaunein rakastaja on tuntenut kaikki 17-vuotiaasta asti. Pop-, kulttuuri- ja muotikuningatar näytteli ja levytti silloin kun huvitti, ja Ranska himoitsi – perässään maailma.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Vuonna 2006 koitti Fictions: covereita Kate Bushilta, Tom Waitsilta ja Neil Youngilta sekä vain ja ainoastaan Birkinin esitettäväksi tarkoitettuja tilaustöitä muun muassa – voi kyllä – Beth Gibbonsilta, Rufus Wainwrightilta, The Divine Comedyn Neil Hannonilta ja The Magic Numbersilta. Siellä täällä soittaa Smith Johnny Marr.

Ohuella mutta kaikkiin hillityn sävyihin virheettömästi pukeutuvalla ja epäinhimillisesti ikääntyneellä äänellään ja olemuksellaan Birkin ottaa omakseen kaiken. Gibbonsin My Secretissa soi tekijänsä Portisheadista tuttu melodraama taltutettuna Birkinin sydänsuruiseen charmiin. Homessa Neil Hannonin ylimieliseen dekadenssiin suodattuu salamavalojen aiheuttama päänsärky ja hotellihuoneikävä. Magic Numbersin Steal Me a Dreamia haluaisi lohduttaa aamuun asti. Mansikka samppanjassa on kuitenkin Neil Youngin Harvest Moon. Jos Birkin ja yhtye eivät rakastaisi jokaista hellimäänsä sekuntia, versio olisi hävytön. (Tapio Reinekoski)

Kolme parasta kappaletta: Harvest Moon, My Secret, Alice

Video ei ole enää saatavilla

Lindsey Buckingham – Under the Skin (2006)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Ilman Lindsey Buckinghamin tuotantoa ja sovitusideoita Fleetwood Macin jenkkiversion popvaistot eivät ole olleet puoliakaan siitä, mitä ne olivat miehen ollessa bändissä 1975–87. Buckinghamin soolona alkunsa saanut Tango in the Night oli myös kaupallisesti bändin viimeinen iso albumi.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Buckinghamin sooloura on ollut kaupallisesti vaatimaton. Out of the Cradle (1992) oli kuin henkilökohtaisempi Tango in the Night, mutta levy-yhtiön panostuksesta (muun muassa neljä musiikkivideota) huolimatta täysi floppi.

Buckingham ei julkaissut soolona mitään 14 vuoteen, mutta perusti perheen ja palasi Fleetwood Maciin. Under the Skin on muuttuneen miehen tuotos. Tuntuu kuin Buckingham olisi hyväksynyt ”pelkän” kulttisuosionsa ja karistanut pahimmat demoninsa. Yli kymmenen vuoden aikavälillä äänitetyt kappaleet muodostavat tätä muutosta heijastavan akustisen kokonaisuuden, joka etenee Not Too Laten itseinhosta Flying Down Juniperin hyväksyntään. Esillä ovat vanhenemisen paremmat puolet, sillä Buckingham on muuten yhtä leikittelevä ja intohimoinen kuin ennenkin.

Älä unohda myöhempiä soololevyjä Gift of Screws ja Seeds We Sow. Ne tuovat Under the Skinin formaattiin rokkia ja vähän enemmän outoilua. (Gaius Turunen)

Kolme parasta kappaletta: Show You How, Shut Us Down, Flying Down Juniper

Video ei ole enää saatavilla

Devo – Something for Everybody (2010)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Q: Are We Not Men? A: We Are Devo! (1978), Duty Now for the Future (1979) sekä Freedom of Choice (1980). Perinteisiä rokkisoittimia, syntikoita, futurista soundia ja omalaatuista huumoriaan yhdistelevä Devo-yhtye perustettiin jo vuonna 1972. Parhaiten heidät muistetaan hassuista hatuista. Hassujen hattujen lisäksi monet muistavat 1970-luvun lopulla ilmestyneet levyt, joilta löytyy monia ässävetoja kuten Whip It ja Mongoloid.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Bändin luuli jo vaipuneen ikitauolle albumien suhteen, koska vuoden 1990 Smooth Noodle Maps -levyn jälkeen uusia levyjä ei ilmestynyt 20 vuoteen. Vuonna 2010 ilmestyi kuitenkin Something for Everybody. Levy todistaa, että noiden hassujen hattujen alta löytyy vielä roppakaupalla ideoita hyviksi biiseiksi.

Levy ei ole mestariteos, sen varmaan kaikki myöntävät. Se on epätasainen ja siinä muutama yhdentekevä biisi. Silti se sisältää monta mainiota biisiä, jotka ovat saavat tanssijalan vipattamaan paremmin kuin suurin osa ylivakavista nykypoppareista. Soundit on päivitetty nykyaikaan, mutta jälki kuulostaa edelleen Devolta. Tykein biisi levyltä on ehdottomasti What We Do, jonka bassoriffissä on enemmän groovea kuin tusinassa hirviä. Humat Rocket ei jää kauaksi eikä levyn avausraita Fresh. Devon viimeisin levy todistaa sen, että myös vanha voi kuulostaa tuoreelta 2010-luvulla ja musiikki voi olla hauskaa ilman, että se vaikuttaa musiikin laatuun. Hienoa jälkeä, ja jos minulla olisi Devo-hattu, se nousisi nyt ilmaan. (Tero Uuttana)

Kolme parasta kappaletta: What We Do, Human Rocket, Fresh

Video ei ole enää saatavilla

Elvis Costello & Burt Bacharach – Painted from Memory (1998)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Burt Bacharach tuskin esittelyjä kaipaa. Legendaarisen laulunkirjoittajan sellaiset klassikkokappaleet, kuten The Look of Love, (They Long to Be) Close to You, What the World Needs Now Is Love, Raindrops Keep Falling on My Head ja lukemattomat muut, ovat osa popmusiikin ystävien yleissivistystä. Lähes yhtä legendaarinen Elvis Costello muistetaan erityisesti sellaisista uuden aallon klassikoista, kuten My Aim Is True, Armed Forces ja Get Happy!!.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: 1990-luvun Bacharach-renessanssin huipentumana vuonna 1998 julkaistu Painted from Memory on uljas ja hienostuneen melodinen levy, joka pursuilee surua, mustasukkaisuutta, pettymyksiä, yksinäisten öiden lohduttomuutta ja rakkautta, joka natisee eletyn elämän painolastin alla. Tällä juuri oikealla tavalla aikuisella levyllä Costello ja Bacharach täydentävät toisiaan upeasti – Costello tuo Bacharachin hienoihin melodioihin ja sovituksiin särmää, jota niissä ei aikaisemmin ole ollut. Parhaimmillaan tuloksena on kummankin uran hienointa musiikkia. Erityisesti alun perin Grace of My Heart -elokuvaan sävelletty ylvään surumielinen God Give Me Strength kuuluu kummankin osallisen hienoimpien luomusten joukkoon. (Kimmo Vanhatalo)

Kolme parasta kappaletta: God Give Me Strength, My Thief, The Sweetest Punch

http://www.dailymotion.com/video/x154so_burt-bacharach-elvis-costello-god-g_music?search_algo=1

Roky Erickson & Okkervil River – True Love Cast Out All Evil (2010)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: 13th Floor Elevatorsin psykedeliaklassikoista The Psychedelic Sounds of… ja Easter Everywhere sekä suoraviivaisempaa hard rock -otetta sekä kauhu- ja sci-fi-aiheisia sanoituksia sisältäneistä soololevyistä, kuten I Think of Demons ja The Evil One.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Vuonna 2010 julkaistu True Love Cast Out All Evil oli uskomaton paluu Ericksonilta, jonka monet olivat jo luokitelleet menetetyksi tapaukseksi. 1960-luvun lopulta asti mielenterveysongelmista kärsinyt Erickson oli harhaillut vuosikymmeniä eksyksissä harhojen ja paranoian kiusaamana. Silloin tällöin häneltä ilmestyi epämääräisiä levytyksiä, joista harvoista hän sai rojalteja lainkaan. 2000-luvun alussa Erickson kuitenkin aloitti hitaan paluunsa elävien kirjoihin ja musiikin pariin veljensä Sumner Ericksonin avustuksella. Uuden nousun kruunasi hieno Okkervil River -yhtyeen kanssa äänitetty True Love Cast Out All Evil, joka varmisti Ericksonin paikan rockhistoriassa – ei sekopäisenä LSD:n uhrina, vaan mestarillisena laulaja-laulunkirjoittajana. Se on juureva, kaunis ja seesteinen levy, jonka tekijä on selvästi reissussa rähjääntynyt ja käynyt pelottavan lähellä kadotusta. Albumilta kuulee surun ja katumuksen, mutta myös selviytyjän voitokkaan riemun. (Kimmo Vanhatalo)

Kolme parasta kappaletta: Goodbye Sweet Dreams, True Love Cast Out All Evil, Forever

Video ei ole enää saatavilla

Elton John – Songs from the West Coast (2001)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Kaikkien mielestä Elton John levytti merkittävimmät albuminsa 1970-luvulla ja on vaikea väittää vastaan, kun diskografiassa koreilevat Elton John (1970), Honky Château (1972), Don’t Shoot Me I’m Only the Piano Player (1973), Goodbye Yellow Brick Road (1973) sekä Captain Fantastic and the Brown Dirt Cowboy (1975).

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Elton Johnin 90-luku oli kaupallisesti kasaria menestyksekkäämpi, mutta yksittäisiä biisejä lukuun ottamatta taiteellisesti yhtä köykäinen. Candle in the Wind ’97 -single myi käsittämättömän paljon, mutta teki Johnille kriitikoiden silmissä hallaa, kuten myös leffa- ja musikaaliprojektit sekä The Big Picture (1997), monien mielestä hänen uransa kehnoin albumi.

Songs from the West Coastia inspiroivat kantri, ystävä Rufus Wainwright sekä Ryan Adamsin Heartbreaker. Pitkästä aikaa Johnin sävellykset palvelivat kappaleita: melodiat olivat täyteläisiä, kiitos tuottaja Patrick Leonardin, ja Bernie Taupinin sanoituskynä teroitettu huippukuntoon. Disney-krapulasta ei ollut enää jälkeäkään. Lisäksi singlelohkaisut osuivat täydellisesti nappiin. (Markus Hilden)

Kolme parasta kappaletta: I Want Love, Mansfield, This Train Don’t Stop There Anymore

Video ei ole enää saatavilla

Booker T. Jones – The Road from Memphis (2011)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Booker T & MG’s -yhtyeen tunnetuimman albumin Green Onions (1962) lisäksi Booker T ja kumppanit muistetaan muun muassa lukuisien Stax-yhtiölle levyttäneiden soul-legendojen klassikkoalbumeilta.

Miksi pitäisi muistaa tästä levystä: Vuonna 2009 Booker T palasi parrasvaloihin pitkän tauon jälkeen hienolla Potato Hole -albumillaan, jolla kosketinvirtuoosia säestivät Drive-By Truckersin southernrokkarit. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneellä The Road from Memphisillä maestro pisti The Rootsin tukemana vielä paremmaksi. Tuloksena edeltäjäänsä luontevammin ja tiukemmin groovaava albumi. Huippuluokan soittajajoukon keulilla vierailee huippusolisteja Sharon Jonesista Matt Berningeriin ja Lou Reediin. (Tuomo Yrttiaho)

Kolme parasta biisiä: Rent Party, Representing Memphis, Progress

Video ei ole enää saatavilla

Jerry Lee Lewis – Last Man Standing (2006)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Jerry Lee Lewis kuului rock’n rollin ensimmäiseen vuosikurssiin. Sun-yhtiölle 1950-luvulla levytetyt hitit Whole Lotta Shakin’ Goin’ On, Great Balls of Fire ja High School Confidential ovat kulmakiviä, joiden varaan rock on rakennettu.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Vuonna 2006 Jerry Lee oli oli 71-vuotias oldies-kiertueiden kehäraakki ja todella viimeinen mies pystyssä: Johnny Cashin kuoltua hän oli viimeinen elossa oleva Sunin rocktähti. Jerry Leen edellisestä levystä oli 11 vuotta ja edellisestä hyvästä liki kolme vuosikymmentä.

Takakantta lukemalla levy vaikuttaa tavanomaiselta nostalgiakiekolta: 21 duettoa 21 ”supertähden” kanssa, mukana niin Ringo kuin Kid Rock. Jo ensimmäinen kappale, Jimmy Pagen kanssa esitetty Led Zeppelinin Rock’n Roll, iskee kuitenkin luun kurkkuun. Jerry Lee soittaa pianoa kuin riivattu ja ottaa kappaleen röyhkeästi itselleen. Loput vieraista eivät pärjää sen paremmin: Jerry vie itselleen niin rokit kuin balladit ja tönii niin Bruce Springsteenin kuin B.B. Kingin tylysti sivuun valokeilasta.

Tappajan paluu ei jäänyt huomaamatta: Last Man Standing on Jerry Leen parhaiten myynyt albumi kautta aikain. (Juha Merimaa)

Kolme parasta kappaletta: Rock’n Roll, Twilight, Travellin’ Band

Video ei ole enää saatavilla

Frank Sinatra – She Shot Me Down (1981)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Maineikkaista konseptialbumeista, jotka Sinatra levytti Capitolille 1950-luvulla. Omalle Reprise-levymerkille tehdyissä on klassikkoja niissäkin, kenties viimeisenä virallisena Brasilian säveltäjäneron kanssa tehty Francis Albert Sinatra and Antonio Carlos Jobim (1967).

Sitten Sinatran kriittinen tähti olikin laskussa. Levyille mahtui aivan liikaa kyseenalaisia versioita päivän pophiteistä uusien standardien löytämisen toivossa. Konsertti-comebackeilla rahastamisesta tuli legendalle päätoimi, etenkin kun loistelias Watertown (1970) floppasi.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Tätä edeltänyt triplalevy Trilogy (1980) oli outo, Sinatraan itseensä viittaava pöhöprojekti. She Shot Me Down on rehellinen paluu 50-luvun baariballadeihin, ja ne tulevat eläkeikäiseltä luontevammin kuin swing-biisien swagger. Frank itkee kaljaansa, sytyttää savukkeen ja me kuuntelemme nojatuolissa kananlihalla kuten ennenkin. Mies, jonka ääni on 30 vuotta kuulostanut kaiken kokeneelta, ei uusia temppuja kaipaa. Yksi säe Sinatran suusta tekee nuoremmat komeljanttarit tarpeettomiksi. Tyttären 60-luvulla versioima Sonny Bonon Bang Bang on täydellinen ”uudempi” biisivalinta. (Gaius Turunen)

Kolme parasta kappaletta: Bang Bang (My Baby Shot Me Down), Monday Morning Quarterback, The Gal That Got Away/It Never Entered My Mind (Medley)

Video ei ole enää saatavilla

Scott Walker – Tilt (1995)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Walker Brothersin hiteistä ja neljästä ensimmäisestä soololevystään.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Walker Brothersien painajaismainen The Electrician ja Climate of Hunter antoivat jo odottaa Scott Walkerin uran uskomattominta teosta. 60-luvun fanit kaikkoavat kirkuen Tiltin soidessa. Tämä kuun pimeältä puolelta leiskuva synkkä, oopperamainen melutaidelaulujen mekka tarjoaa yhdeksän hullua lempiviisua. Ja kun maailmanloppu koittaa, tämä on sen taustanauha. Mitään vastaavanlaista ei ole julkaistu, lukuun ottamatta ehkä Walkerin omaa The Driftiä.
Musiikin käänteet ovat äkillisiä ja rajuja. The Cockfighter puhkeaa raamatullisten heinäsirkkojen industrial-diskoksi. Face on Breast on mutaisen kaivon pohjalta nouseva rakkauslaulu, joka ajoittain heitetään kirkuvien, kaiutettujen vihellysten sekaan. Bolivia ’95:n kitarat kuulostavat pahantuulisilta palavilta pensailta.

Itse hallusinoivan profeettamme dementoitunut impressionismi upottaa Tiltin kaikki tekstit kryptisyyden Styx-virtaan. Osa niistä on selkeitä uhkauksia (”Those tooth fairies, wait ’til they get here” ja ”Lemon bloody coal, gonna sponge you down”) ja osa jopa ystävällistä – Manhattanissa Walker nostaa hattua kaikille kansanryhmille valtavan kirkkourun loisteessa. Mutta aivoruohoa, silmäkaasua ja muita päivittäisasioita löytyy kaikista kappaleista.

Levyn parhaiten kiteyttävä teos The Patriot (A Single) luettelee angstisesti vaateostoksia, kunnes kertosäe, joka kuulostaa lähinnä partaveitsisiivin varustettujen kyyhkysten parvelta antaa tilaa kutsu-ja-vastaus -osiolle, joka toteutetaan piccolohuilulla ja patarummulla – Walkerin ylistäessä Luzerner Zeitung -päivälehteä.
Sen jokaista sekuntia värittää ideoiden supernova. Tilt on lempilevyni, ja Scott Walkerin uran parhaiten määrittelevä teos. (Antti Piirainen)

Kolme parasta kappaletta: The Cockfighter, Face on Breast, The Patriot (A Single)

Video ei ole enää saatavilla

Van Halen – A Different Kind of Truth (2012)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Van Halen (1978), 1984 (1984)

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Parinkymmenen todella ankean vuoden jälkeen kitaravelho Eddie Van Halen sai sovittua kultakauden solisti David Lee Rothin kanssa välinsä. Totutusti Eddie piti rumpaliveljensä Alexin mukana ja kaappasi poispotkitun basisti Michael Anthonyn tilalle poikansa Wolfgangin. Kauhulla odotettu paluu osoittautui kunniakkaaksi. Rohkeaa sinänsä, että bändi ei tukeutunut hittilevynsä 1984:n synavetoiseen soundiin, vaan räimii alku-uransa tyylin mukaista piinkovaa hard rock -boogieta vastustamattomalla tatsilla. Eddien soolot ja riffit ovat ensiluokkaisia ja edelleen harvinaisen kekseliästä kitarointia. Alexin omaleimaisen jämerä rumputyö imee mukanaan ja hyvin suoriutuva Lee Roth on ikääntyessään yhä karismaattisempi laulaja.

Vaikka yhtye onkin materiaalin suhteen kaivellut muinaisia demolaarejaan, levyn rautaista otetta ei käy kiistäminen. Riehakkuudessa ja biiseiltään levy päihittää kaikki vuoden 1984 jälkeen tehdyt Van Halen -äänitteet mennen tullen – ja pyyhkii samalla uuden ajan imitoijilla pöytää hymy korvissa. (Kimmo K. Koskinen)

Kolme parasta kappaletta: She’s the Woman, China Town, As Is

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 365 Sansa – Boys (Summertime Love)

Ei käy pientä ihmistä syyttäminen, jos ei aluksi tunnista, että Sansan Boys on cover italialaisen Sabrinan herutusrenkutuksesta. Sansa coveroi povipommia niin taitavasti, etteivät jäljet johda uima-altaaseen, jossa Sabrina vilautteli nännejään vuonna 1987. Vastakohtana alkuperäisversiolle Sansan tulkinta on utuinen ja koskettava. Näin niitä covereita pitää tehdä. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 364 The Amazing – Gone

The Amazingin huokoisa sointi on mannaa jokaiselle, joka ihastui ammoin Dungenin Stadsvandringar-levyn aurinkoiseen olemukseen. Dungen-kitaristi Reine Fisken tähdittämä revohka tähyilee kuitenkin myös varjoihin. Niiden uumenissa lymyävät amerikkalaisen folkin kaihoisat sävyt, jotka paljastavat The Amazingin Ruotsin Midlakeksi ja Gonen yhtyeen ikiomaksi Roscoeksi. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 363 Pintandwefall – Candy

Ääni ja vimma, Vaskivuoren musiikkilukio, hällä väliä. Pintandwefall kasvoi kolmannella levyllään oikeaksi orkesteriksi, mutta ei onneksi aikuisiksi. Onko mitään ihanampaa kuin neljä nuorta tyttöä miettimässä millaista elo olisi, jos iho olisi suklaatia? No ei ole! Paitsi musiikkivideo, jossa he samalla jumppaavat kömpelösti pastellinsävyisissä aerobic-trikoissa. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 362 Okkervil River – Wake and Be Fine

Will Sheff eksyi 2008 ilmestyneellä The Stand Ins -levyllä kummallisesti kevyen popin pariin. Se ei sopinut Okkervil Riverille, joka on elinvoimaisempi synkemmillä vesillä. Onkin ilahduttavaa, että I Am Very Far -albumi palautti teksasilaiset takaisin perusfolkrockin pariin. Wake and Be Fine kulkee melkein yhtä komeasti kuin Okkervilin paras levy Black Sheep Boy. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 361 Haloo Helsinki! – Maailman toisella puolen

Täsmähitti 2010-luvun nuorille, joita halpalentoyhtiöt kuljettavat niin Prahaan kuin Pattayalle. Hakkaava rytmi, ilmava melodia ja Ellin äänessä kaikki kaksikymppisen kirkasotsaisuus, luottamus siihen, ettei mitään pahaa voi tapahtua, koskaan. Sitä haluaisi uskoa, että näiden ihmisten kasvettua aikuisiksi maailma on väkisinkin vähän avoimempi ja iloisempi paikka. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 360 Wolves in the Throne Room – Astral Blood

Celestial Lineage on tasainen, mutta hieman varovainen kokonaisuus. Vaikka bändin resepti on tuttu, syntyi sen avulla yksi vuoden hienoimmista black metal -biiseistä. Yksinkertaisen kauniit melodiat makaavat kitarameressä, meditatiivisten riffien syleilyssä. Yhtyeelle ominainen jylhä tunnelma kantaa yli biisin 10-minuuttisen keston. Hengähdystä tuo harppusuvanto. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

# 359 Chase & Status (feat. Tinie Tempah) – Hitz

Drum & bass -kaksikko Chase & Status jäi Suomessa rikollisen vähälle huomiolle mainiolla No More Idols -albumillaan. The Harder They Come -leffasta napattu puhesample toimii, ja lahjakkaan Tinie Tempahin räpissä on munaa ja ideaa: ”The only thing that’s bigger, quicker, slicker, more black and more upper London is a taxi”. Parhaat hitit kumpuavat itsevarmuudesta. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 358 The Besnard Lakes – The Corner

You Lived in the City -EP:llä on neljä tasaisen hienoa raitaa, mutta parhaiten tehoaa The Corner. Kuulija unohtuu tuijottamaan kuvitteelliseen horisonttiin, ja tästä horroksesta herättävät vain Olga Goreasin utuisuuden rikkovat särökitarat. Slowdiven jumalainen Souvlaki piilee The Cornerin syvämuistissa mutta siinä ollaan aivan muualla – Kanadan revontulten alla. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 357 Emil Jensen – Växlande molnighet

Emil Jensen koskettaa harkiten, hipaisemalla. Herkkäsanainen runoilija rakentaa lähes häviävän hennoista havainnoista joukon riipaisevia tuokiokuvia, jotka huokuvat mustavalkoiseksi haalistuneen kesän tunnelmaa. Tarinan taustalla musiikki keinuu kuin rantaa kutittavat aallot. Jensenin hartaassa kerronnassa ”silloin” määrittää osuvasti niin aikaa kuin paikkaakin. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 356 Big Troubles – She Smiles for Pictures

Big Troubles edustaa levy-yhtiölleen Slumberlandille tyypillisten, muodollisesti pätevien yhtyeiden kärkipäätä. Tarjolla ei ole mitään uutta ja mullistavaa, mutta yhtye soi lainavaatteissaan luontevasti ja tuoreen kuuloisesti. Romantic Comedy -levyn ykkösraita She Smiles for Pictures on heliseviä kitaroita ja hönkäilylaulua Teenage Fanclubin ja Popsiclen tyyliin. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 355 Tycho – Hours

On sopivaa, että Scott Hansen on lainannut taiteilijanimensä tanskalaiselta astronomilta. Kappaleiden äänimaailma on toteutettu Boards of Canadaankin verratulla pedanttiudella. Valmiista musiikista lainaamista vierastavan artistin materiaalia ovat mm. ulkoilmanauhoitukset, joita hän keräilee luonnontieteilijän systemaattisuudella rakentaessaan kosmisia kuvaelmia. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 354 Danger Mouse & Daniele Luppi (feat. Jack White) – Two Against One

Rome, tuottajavelho Danger Mousen ja italialaissäveltäjä Daniele Luppin rakkaudella tekemä kunnianosoitus klassisten spaghettiwesternien musiikille, sisälsi upeiden instrumentaalien lisäksi Jack Whiten ja Norah Jonesin laulamia kappaleita. Paras näistä on Whiten pahaenteisesti tulkitsema Two Against One, joka osuu maaliinsa kuin kuudestilaukeava oikeissa käsissä. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Vaadimme Suomeen muun muassa Portisheadin ja Beth Gibbonsin.

Olkaa hyvä, yhtä vaille sata yhtyettä ja artistia, joiden ensimmäisestä Suomen-keikasta Nuorgamin torilla on tähän päivään asti saatu vain haaveilla.

Kymmenosaiseen artikkeliimme perustuvalta soittolistalta puuttuu ainoastaan Bill Callahan, jonka musiikkia ei Spotifystä löydy.

Tartu siis lähipromoottoriasi kraivelista ja vaadi häntä hankkimaan paikalliseen kuppilaasi joku alla olevista artisteista, niin Nuorgam kiittää!

Heitä me odotamme Top 100 (okei, 99):

1. Portishead – Machine Gun
2. Pixies – Where Is My Mind?
3. My Bloody Valentine – Only Shallow
4. OutKast – Ms. Jackson
5. Sufjan Stevens – For the Widows in Paradise, for the Fatherless in Ypsilanti
6. The Knife – We Share Our Mother’s Health
7. Beck – Gamma Ray
8. Bon Iver – Skinny Love
9. Daft Punk – One More Time
10. PJ Harvey – Let England Shake
11. Kate Bush – Flower of the Mountain
12. Justin Timberlake – LoveStoned/I Think She Knows
13. Arctic Monkeys – Piledriver Waltz
14. Feist – 1234
15. Guided by Voices – Everywhere With Helicopter
16. Yo La Tengo – You Can Have It All
17. The Divine Comedy – Absent Friends
18. Gorillaz – On Melancholy Hill
19. The Magnetic Fields – The Book of Love
20. Mission of Burma – Academy Fight Song
21. Neu! – Neuschnee
22. Coldplay – Clocks
23. Beyoncé – Best Thing I Never Had
24. The Strokes – You Only Live Once
25. Stereolab – Cybele’s Reverie
26. The Fall – Totally Wired
27. Mariah Carey – Fantasy
28. My Morning Jacket – Victory Dance
29. Kasabian – Fire
30. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
31. Yeah Yeah Yeahs – Heads Will Roll
32. Hot Chip – One Life Stand
33. Magazine – Definitive Gaze
34. Aretha Franklin – (You Make Me Feel Like) A Natural Woman
35. Gary Numan – Are ’Friends’ Electric?
36. Basement Jaxx – Raindrops
37. Death Cab for Cutie – I Will Follow You into the Dark
38. Wire – Adapt
39. Beirut – Santa Fe
40. Wild Beasts – We Still Got the Taste Dancin’ on Our Tongues
41. Doves – Winter Hill
42. Devendra Banhart – Baby
43. Built to Spill – Liar
44. Spoon – You Got Yr. Cherry Bomb
45. Gang Gang Dance – MindKilla
46. Dolly Parton – Jolene
47. The Avalanches – Frontier Psychiatrist
48. The Decemberists – O Valencia!
49. Joni Mitchell – Coyote
50. Camera Obscura – Lloyd, I’m Ready to Be Heartbroken
51. The Hold Steady – Your Little Hoodrat Friend
52. The Shins – Phantom Limb
53. Ennio Morricone – L’Estasi Dell’oro
54. St. Vincent – Cruel
55. Happy Mondays – Kinky Afro
56. Stars Of The Lid – Dungtitled (In A Major)
57. Orchestral Manoeuvres in the Dark – Messages
58. Bat for Lashes – Daniel
59. Grizzly Bear – Two Weeks
60. British Sea Power – Waving Flags
61. Mount Eerie – Between Two Mysteries
62. Okkervil River – The Valley
63. Noel Gallagher’s High Flying Birds – If I Had a Gun…
64. Sunset Rubdown – You Go On Ahead
65. Guillemots – Walk the River
66. Rob Zombie – Dragula
67. Sun Kil Moon – Carry Me Ohio
68. Eminem – Lose Yourself
69. The Walkmen – The Rat
70. Archie Bronson Outfit – Dart for My Sweetheart
71. The Rapture – How Deep Is Your Love?
72. Cat Power – The Greatest
73. The Black Keys – Tighten Up
74. Marc Almond – Tears Run Rings
75. Tyler, the Creator – Yonkers
76. The The – Uncertain Smile
77. Boards of Canada – Music Is Math
78. Beady Eye – The Roller
79. A Sunny Day in Glasgow – Close Chorus
80. Conor Oberst – Cape Cañaveral
81. Charlotte Gainsbourg – IRM
82. Drive-By Truckers – Used to Be a Cop
83. Explosions in the Sky – Your Hand in Mine
84. Luke Haines – Love Letter to London
85. Christina Aguilera – Beautiful
86. Metronomy – The Look
87. Richard Hawley – Tonight the Streets Are Ours
88. Steve Mason – Boys Outside
89. White Denim – Let’s Talk About It
90. Adele – Rolling in the Deep
91. The Get Up Kids – Holiday
92. Nelly Furtado – I’m Like a Bird
93. Clinic – Walking With Thee
94. Dead Can Dance – The Host of Seraphim
95. Death In Vegas – Your Loft My Acid
96. Aimee Mann – Save Me
97. Daniel Johnston – Life in Vain
98. The Besnard Lakes – Albatross
99. Silversun Pickups – Lazy Eye

Pääset soittolistaan tästä.

#70 The Walkmen

Mikä? 2000-luvun alun garagerock-buumin aikana esiin noussut yhtye luo tunnelmaa maailmasta, jossa aika on pysähtynyt kello kolmeen uudenvuodenyönä.

Odotettu? Laajempaan tietoisuuteen yhtyeen nosti vuoden 2004 The Rat -hitti, joka on ollut rokkidiskojen vakiokamaa siitä lähtien.

Tuleeko? Viime vuosina yhtye on julkaissut uuden levyn tasaisesti kahden vuoden välein, joten ehkä ensi vuonna on taas aika.

Video ei ole enää saatavilla

#69 Eminem

Kuka? Hiphopin suuri valkoinen toivo ja kaikkien aikojen myydyin räppäri.

Odotettu? Sitten 1990-luvun lopun.

Tuleeko? Mahdollista, mutta Eminem on nykyään perheellinen mies, joka kiertää harvakseltaan.

Video ei ole enää saatavilla

#68 Sun Kil Moon

Mikä? Surumielisen americanan mestari Mark Kozelek kokosi yhtyeen 1990-luvulla ihastuttaneen Red House Paintersin raunioille tehdäkseen lisää surumielistä americanaa.

Odotettu? Red House Paintersin hajoaminen jätti monien sydämiin syvän haavan, jonka epätodennäköinen paraneminen alkoi heti Sun Kil Moonin Ghosts of The Great Highway -debyytin (2003) ilmestyessä.

Tuleeko? Tuskin. 2000-luvulla Kozelek on vieraillut Suomessa kahdesti, viimeeksi elokuussa. Nykyisin mies esiintyy lähinnä soolona, joten varsinaista Sun Kil Moonia tuskin nähdään lähivuosina, jos koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

#67 Rob Zombie

Mikä? Roskakauhuun erikoistunut elokuvaohjaaja, joka hankki musiikillista mainetta sarjakuvamaisesti tylyä vaihtoehtometallia juntanneen White Zombien ydinhahmona.

Odotettu? 1990-luvun loppupuolelta, kun herra Zombie ryhtyi menestyksekkäästi soolouralle ja White Zombie saatettiin virallisesti haudan lepoon.

Tuleeko? Tuskin, sillä uusimman albumin julkaisemisesta on jo kosolti aikaa, eikä Euroopan-kiertäminen tunnu muutenkaan kiinnostavan. Viime kesän keikka Sonisphere-festivaaleilla peruuntui viime tingassa.

Video ei ole enää saatavilla

#66 Guillemots

Mikä? Fyfe Dangerfieldin johtama brittikvartetti, joka on kolmella albumillaan sekoitellut kaikkea kasarijytkeestä lattarirytmeihin ja sinfoniapoppiin.

Odotettu? Vuodesta 2006 saakka, jolloin toismaailmallinen esikoisalbumi Through the Windowpane kaatoi kriitikkoja kuin keiloja.

Tuleeko? Keikkailevat ahkerasti ja käväisivät syyskuun lopussa Tukholmassakin, joten miksipä ei jonakin kauniina päivänä.

Video ei ole enää saatavilla

#65 Sunset Rubdown

Mikä? Alun perin Spencer Krugin sooloprojekti, joka on paisunut viisihenkiseksi indiejyräksi.

Odotettu? Siitä asti, kun Wolf Parade ja Handsome Furs alkoivat ravata Suomessa.

Tuleeko? Kun asiaa kysyttiin Krugilta syyskuussa Helsingissä, mies näytti erittäin vaivaantuneelta.

Video ei ole enää saatavilla

#64 Noel Gallagher’s High Flying Birds

Mikä? Oasiksen karvapääveljeksistä fiksumpi ja lahjakkaampi uuden bändinsä kera.

Odotettu? Niin kauan kuin Oasis on ollut olemassa. Bändin ainoalla Suomen-keikalla Ruisrockissa Noelia ei nähty, koska veljekset olivat riidoissa.

Tuleeko? Se olisi sen verran laiha lohtu, että ihan varmasti.

Video ei ole enää saatavilla

#63 Okkervil River

Mikä? Yli kymmenen vuoden ajan tunteellista folkrockia esittänyt yhtye Teksasin Austinista.

Odotettu? Kolmosalbumi Black Sheep Boy (2005) loi Okkervil Riverille nostetta myös Euroopassa, ja sen jälkeen kiertueet vanhalla mantereella ovat olleet yleisempiä.

Tuleeko? Ehkä vielä joskus, mutta ainakaan uuden I Am Very Far -levyn tiimoilta järjestettävä Euroopan-kiertue ei tänne ulotukaan. Orkesterin ex-jäsen Jonathan Meiburg kävi hiljattain Suomessa Shearwater-yhtyeensä kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

#62 Mount Eerie

Mikä? Erakkofolkkari Phil Elverumin tuorein, black-metallin ja friikkifolkin sisäänpäinkääntyneitä tunnelmia yhdistelevä projekti.

Odotettu? 1990-luvun lopusta asti, jolloin Mount Eerietä edeltänyt The Microphones perustettiin.

Tuleeko? Kiertää enimmäkseen Yhdysvalloissa, joten näillä näkymin epätodennäköistä.

Video ei ole enää saatavilla

#61 British Sea Power

Mikä? Englantilainen eksentrikkosakki, jonka suurieleinen kitaravetoinen taidepop vilisee historiallisia ja luonnontieteellisiä viitteitä.

Odotettu? Jo kehutun esikoislevyn The Decline of British Sea Powerin (2003) aikaan huhuttiin kummallisesta yhtyeestä, jolla oli tapana esiintyä lavalla lehvästöjen ja täytettyjen eläimien seassa.

Tuleeko? Herätys promoottorit! Erikoisia ja mieluiten ulkoilmassa tapahtuvia konsertteja rakastava yhtye tulee varmasti, jos heille buukkaa keikan vaikkapa Suomenlinnaan tai Seurasaareen.

Video ei ole enää saatavilla