Häirikkökarhu viihtyy myös indiediskon tanssilattialla – mutta toisaalta kukapa meistä ei heikkona hetkenään leppeänä kesäyönä siideripäissään viihtyisi.

Häirikkökarhu piinasi indiebändejä läpi koko 00-luvun, eikä kukaan tehnyt asialle mitään. Me selvitimme karhun rötökset vuodesta 2001 lähtien, ja katso mitä siitä lopulta seurasi.

Jokainen meistä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä elänyt ja popmusiikkia seurannut on mitä luultavimmin nähnyt joskus erään tietyn karhun piinaamassa indiebändejä sen enempää asiaan huomiota kiinnittämättä.

Koska 00-luvun musiikkivideoista 91 % sisältää ihmisen jonkinlaisessa eläinpuvussa “toikkaroimassa”, Karhu pysyi unnoticed vuosikausia elättäen itsensä lukitsemattomista roskiksista landfill-indietä dyykkaamalla.

Vaikka pihapiiriin eksyneiden karhujen aiheuttamat hyökkäykset jäävät meillä 4–6 tapaukseen vuodessa, on vastaavia kohtaamisia maailmalla saattanut landfill-indien kultakaudella sattua sadoista tuhansiin, satoihintuhansiin ellei jopa tuhansiin satoihin miljardeihin tuhansiin vuodessa, arvioidaan Karhun käytöstä Etelä-Uudenmaan riistanhoitoyhdistyksessä.

2001: Nuhjuinen alku

Karhu häiriköi ensimmäisen kerran liftareita vuonna 2001 New Orderin musiikkivideolla. Karhu harhautti tässä vaiheessa vielä riistanhoitoa pukeutumalla ihmiseksi, joka pukeutuu karhuksi. Vielä vuosia myöhemminkin Karhun asua ja olemusta on kritisoitu niin nuhjuiseksi ja “epäuskottavaksi”, ettei moni edes usko sen olevan karhu, vaan ainoastaan indiebändien lapsellinen ja halpamaisesti ihmisyyttä vieroksuva päähänpisto.

Video ei ole enää saatavilla

2002: Liftaten Liverpooliin

Liftausretkiensä myötä karhu ajautui ilmeisesti liian lähelle asutusta ja vuonna 2002 se ärhenteli Merseysiden rannoilla The Coral -yhtyeelle, koska heillä oli kalapuikkovoileipiä taskuissaan. Kalapuikot olivat tärkeä elinkeino Merseysiden väestölle, sillä he olivat syöneet niitä vuonna 1958 – kolme vuotta kalapuikon keksimisen jälkeen – puhjenneesta ensimmäisestä turskasodasta lähtien. Karhu kuitenkin halusi osansa. Seurauksena oli vakava välirikko.

Video ei ole enää saatavilla

2005: Rapakon toiselle puolelle

Sen jälkeen Karhu tiettävästi muutti Yhdysvaltoihin, koska oli kuullut siellä olevan paljon kansallispuistoja, joissa matkailijat ruokkivat karhuja suklaapatukoilla, vaahtokarkkitäytteisillä uunijamsseilla, dobergekakuilla sekä katkarapugumbolla. Kusetusta. Kansallispuiston sijaan karhu päätyi Los Angelesiin: siellä se jahtasi We Are Scientists -yhtyettä raivostuneena yhtyeen nimestä, kuten vuodelta 2005 oleva kuvamateriaali osoittaa.

Video ei ole enää saatavilla

2007: Huumehelvetti

Los Angelesin roskiksista syöminen johti pitkään, sekavaan ja huumehelvetilliseen vaiheeseen karhun elämässä. Seuraava havainto karhusta on vasta vuodelta 2007 Of Montrealin videolla Heimdalsgate Like a Promethean Curse, jossa päihdeongelmainen karhu nähtiin tanssimassa sekavana kalliissa puvussa.

Video ei ole enää saatavilla

2008: Vuosikymmenen krapula

Myös tweepopkolmikko Vivian Girlsillä oli kestämistä karhussa. Vuoden 2008 Tell the World -videon on myöhemmin tulkittu painajaisnäkymäisine kuvastoineen kertovan millaista oli työskennellä huumekoukussa olevan Karhun kanssa ja miten tämän rooli bändin esikoislevyn tuottajana oli lähes olematon. Jos Karhu krapulaltaan edes ilmaantui studioon, toi se mukanaan sekavan joukon hännystelijöitä ja historiallisten hahmojen impersonaattoreita juhlimaan ja kuvitteli edelleen bailaavansa Of Montrealin kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

2018: Missä ”hän” on nyt?

Vivian Girls sai kuitenkin kusipääkarhun vakuutettua siitä, että tämän tähtihetket olivat jo ohi ja se oli itse pilannut maineensa. Bändi ravisteli karhua hartioista ja suostutteli sen hakeutumaan Mayo Clinicille majoneesihoitoon. Siellä karhu söi kuusisataa purkkia majoneesia ja tiettävästi rasvakerroksen turvin vaipui hibernoimaan, sillä havainnot karhun vaiheista päättyvät tähän.

Paitsi että eivät pääty: juttumme julkaisun jälkeen saimme paljon palautetta ja havaintoja Karhun whereaboutseista. Yleisövihjeiden perusteella poliisi saikin vihdoin huhtikuussa 2018 karhun kiinni Lohjalta ja käski sen mennä vankilaan. Saimme kuvamateriaalia Karhusta karhuvankilassa: Karhu katuu tekojaan ja on oppinut tavoille.

via GIPHY

Sun Rooms

81 Synteettisesti sykkivää ja pakahduttavan kaunista falsettilaulantaa maalailevilla levyillään aiemmin tarjonnut Active Child jatkaa muutoin tutuilla linjoilla, mutta kappaleissa on heitetty turha hienostelu ja orkestraalisuus pois. Rapor on puhdasta poppia, vaikka alkaakin instrumentaalituokiokuvalla. Avausraidan jälkeen kuullaan tämän vuoden tyylipuhtain pop-suora. Kiimaisen suoraviivainen Subtle, jumalaisen kauniinhaikea Feeling Is Gone ja Ellie Gouldingin vierailulla höystetty Silhouette ovat kaikki kappaleita, joille on vaikea keksiä vertailukohtaa. Ne ovat äärimmäisen tunnistettavia ja tarttuvia hittejä, mutta laulusuoritusten eteerisyys ja musiikin kiillotettu synteettisyys saavat ne soimaan listapoppia omaleimaisemmin. Aivan samoihin mestaruusluokan suorituksiin EP:n kaksi viimeistä kappaletta eivät yllä, mutta ylitarjonnasta kärsivän indie-elektrokentän valtaosaan verrattuna nekin ovat onnistumisia. Miksi Pat Grossi ei malttanut kynäillä vielä muutamaa helmeä lisää? Kyllä näitä kuuntelisi kokonaisen albumin verran. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Dismemberment Plan – Uncanney Valley

Partisan

59 Ei sen näin pitänyt mennä. Dismemberment Planin ilmoittaessa uudesta levystään olisi voinut tuottaa vedonlyönnissäkin pieniä kertoimia: tässä on bändi, joka saattaisi oikein mainiosti läimäyttää todella hyvän paluulevyn. Kukaan ei vain vaivautunut tarkistamaan laulaja Travis Morrisonin näkemystä – tai oikeastaan edes vahtimaan mitä ihmettä hän edes aikoisi sanoa. Ehkä tilanne on hänellekin viime vuosikymmenen kanonisoinnin varjossa painostava, mutta Uncanney Valley on täynnä yliyrittämistä. Pahaksi onneksi sokeista pisteitä ennen inspiroitunut laulaja ei ole tunnistanut ideoita, jotka olisivat joutaneet jo demovaiheessa romukoppaan. Kerrottavaa on taas paljon, kuten kaikilla Planin levyillä, mutta se on yksinkertaisesti kamalaa. Sitaatteja tuskin tarvitaan, tai jos sellaista toivotte, totean että Daddy Was a Real Cool Dancer on valitettavasti sanoitusten tasoa ennakoiva kappaleen nimi. Bändin esityksissä ei ole moitittavaa – se on yhä kulmikasta groovea nopeasti tunnistettavilla melodiakuluilla, mutta laulajan ja bändin välissä on pieni kuilu. Kun Morrison jakaa valokeilan muiden kanssa tasaisesti, voi yhä syntyä pieniä ihmeitä – Waitin’, Invisible ja Lookin’ ovat tästä esimerkkejä – mutta ilman miehen turhauttavaa yliyrittämistä Uncanney Valley voisi olla jotain paljon parempaa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

James Ferraro – NYC, Hell 3:00AM

Hippos in Tanks

68 Leikkisiä, sekoilevia, välillä yksinkertaisen junnaavia ja toisinaan internet-ajan äänimaisemista sampleja lainaavia maailailujaan jatkava Ferraro on parhaimmillaan äärimmäisen huvittavaa ja innostavaa musiikkia tuottava visionääri. Pahimmillaan hän taas on samaa ideaa tolkuttoman kauan kierrättävä jumittaja. Kaiken tekemisensä keskiössä Ferrarolla tuntuu olevan ajan hengessä kiinni oleminen ja tietty ympäröivän median ja laitekakofonian uudelleenrakentaminen soljuviksi sävelteoksiksi. Mutta siinä missä Kanye West, Lady Gaga tai Drake rakentavat ultratuotettua, kaiken tällä hetkellä käytettävissä olevan teknologisen ja musiikillisen osaamisen symbioosiksi kutovaa pop-musiikkia, Ferraron kotikutoiset kollaasit punovat toimistojen ja virtuaalimaailmojen äänimaisemat katkonaisiin koukkuihin ja viittausten ryppäisiin. Ferraron oivaltavaa, mutta ajoittain ylimitoitettua äänimattoa kuunnellessa odottaa aina seuraavaa yllätystä, joita tällä kertaa on levyllä vähän. Lyhyehköistä kappaleista olisi ollut varaa karsia enemmänkin, niin hiomattomia timantteja levy on pullollaan. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Iro Haarla Sextet – Kolibri

Tum Records

79 Kotimaisen jazzin veteraanirouvan Iro Haarlan viime vuoden seikkailuista muistettaneen suurenmoinen sovitustyö Matti Johannes Koivun Toisen maailman nimi -albumilla. Jos levyn avara äänikuva miellytti, löytää jonkinlaista kodikkuutta myös Haarlan johtaman kuusikon maisemasta. Trumpetisti Verneri ”Pekan poika” Pohjolan ja pasunisti Jari Hongiston kaltaisia luottomiehiä sisältävä sekstetti on pysynyt Kolibri-debyyttilevyllään Haarlan signatuurisoundille uskollisena. Nämä balladinomaiset sävellykset lipuvat eteenpäin kuin purjevene tyvenen yli, antaen äänten leijailla laakeassa tilassa höyhenten lailla. Sillä lintujahan täällä ollaan bongailemassa: avausraita Nightjar (eli yökehrääjä) on kuvaillun kaltaista, oppikirjamaista Haarlaa. Piano helisee jäisesti ja saksofoni hönkii viimaa. En ihmettelisi, jos Talk Talkin kaksi viimeistä levyä olisivat Haarlalle tuttuja. Kvintettinä toteutetun edellislevy Vespersin talvisesta minimalismista Kolibri on kuitenkin lehahdus eteenpäin. Nimiteos sekä John Coltrane -henkistä teemaa kuljettava Legend of Cranes yltyvät varsin arvaamattomaksi freeksi. Jälkimmäisen improtörmäilyssä äänten pöheikön syövereistä nousevat saksofonisti Kari Heinilän kurki-imitaatiot. 12-minuuttinen Procession etenee varsin raskaalla poljennolla, ja myös Spirit Bear löntystää kuin, noh, unelias karhu. Sen torvisatsissa kuulee Sketches of Spain-ajan Gil Evansia. Kolibrin riehakkaimpia hetkiä latistaa hienoinen pidättyväisyys, mutta lyyrinen meditaatio ja jännitteiden rakentaminen ovat Haarlalla edelleen hallussa. Siksi Kolibri soveltuu edeltäjänsä tapaan erinomaiseksi syystalven sohvallaretkotusmusiikiksi. (Mikael Mattila)

Midlake – Antiphon

Bella Union

68 Partaansa mumisemista taiteenlajin tehnyt Tim Smith jätti Midlaken viime syksynä. Teksasilaisyhtye päätti aloittaa puhtaalta pöydältä: laulajan kanssa viime vuodet työstetyt biisiaihiot saivat mennä roskikseen, minkä jälkeen joukon jatkoksi pestattiin kaksi uutta soittajaa. Ilmeisesti Tim Smith oli jonkinasteinen diktaattori – niin erilaiselta Midlake nyt neljännellä albumillaan kuulostaa. Midlake soi aiempaa demokraattisemmin ja tasapainoisemmin, mikä on rokkihommissa vain harvoin hyvä asia. Jos bändi parhaalla albumillaan The Trials of Van Occupantherilla (2006) todella ”soittaa”, niin nyt se ”soittelee”. Ei uusi Midlake kuitenkaan huono ole. Se on hiukan entistä progressiivisempi, tosin aika turvallisella tavalla; mitään suuria irtiottoja Antiphonilla ei kuulla. Rumpali McKenzie Smith soittaa aiempaa polveilevammin, ehkä hieman jazzahtavammin, laulumelodiat ja -stemmat ovat kitaristi Eric Pulidon johdolla sitä vastoin aiempaa selkeämpiä ja linjakkaampia. Occupanterin puuroisesti pörisevään softrock-americanaan verrattuna Midlake kuulostaa nyt kirkkaammalta ja kuulaammalta, jos nyt ei miltään Porcupine Treeltä kuitenkaan. Monelle Midlake-fanille Antiphon jääneekin etäiseksi, mutta progressiivisen brittirockin (Genesis, Pink Floyd, myös Radiohead) ystävät voivat saada yhtyeestä itselleen uuden suosikin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Nickelback – The Best of Nickelback Volume 1

Roadrunner

15 Nickelbackin uusi kokoelmalevy sisältää seuraavat kappaleet: 1) Biisi jonka Mother’s Union yritti kieltää ennen kuin Chad Kroeger veti niitä kaikkia turpaan. 2) Biisi jonka tahdissa exäsi halusi aina tehdä sitä. 3) Biisi joka on Rockstar Energy Drink Mayhem Festivalin virallinen tunnuskappale tänäkin vuonna. 4) Biisi joka sävellettiin Alabaman kansallislauluksi kunnes Kroegerille selvisi, ettei se ole maa. 5) Tiedättekö yhtään muuta bändiä jolla riittäisi hittimateriaalia kahdelle cd:lle? 6) Biisi joka nousi ykköseksi Home Depotin sinkku- ja t-paita-kampanjan avulla. 7) Kansivihkoon esseen kirjoittanut roudari ”Bubba” kertoo, että tämä biisi saa hänet aina itkemään, koska bändi on saanut niin hiton paljon enemmän pesää kuin hän voi koskaan edes kuvitella. 8) Yläasteella oli sellainen vähän kouluampujan oloinen tyyppi jolla oli tämä soittoäänenä. 9) Biisi jonka myötä Nickelback lopulta saavutti kriitikoiden yksimielisen suosion Etelämantereella. 10) Tätä sinkkua myyneet levykaupat ovat nykyään USA:n liittovaltion Superfund-ohjelman alla. 11) Biisi jonka L’Osservatore Romano äänesti ykköseksi Helvetissä soivien kappaleiden listalla. 12) Kuningatar perui tämän biisin kuultuaan Nickelbackin jäsenten Kanadan kansalaisuuden ja otti Big Lurchin vaihdossa tilalle. 13) Björkin ja Nickelbackin duetto. 14) Biisi joka teki Nickelbackista kotitalousnimen Guantanamon vankien keskuudessa. 15) 18 vuotta on uskomattoman pitkä aika bändille olla kasassa. Siis oikeasti pitkä. 16) Biisi joka sai tajuamaan että maailmassa ei ole tarpeeksi vahvoja huumeita. 17) Biisi jonka takia Nickelback ei voi enää keikkailla Saksassa, Israelissa eikä Puolassa. 18) Biisi jonka Candlebox veti oikeuteen plagiaattina. 19) Something In Your Mouth. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Of Montreal – Lousy With Sylvianbriar

Polyvinyl

72 Kevin Barnes lienee tajunnut, että yhä harvempi kuulija jaksaa viime vuosien Of Montreal -levyjä. Paralytic Stalksin päämäärättömän maksimalismin jälkeen on onneksi tullut aika karsia soundia moottorisahalla, ja Lousy With Sylvianbriar on jokaisella tavalla riman nosto ja huomattavasti armollisempaa kuultavaa. Vaikutteita poimitaan nyt myös Laurel Canyonin äänimaailmasta – kutsuttakoon Lousy With Sylvianbriaria suuntaa-antavasti Of Montrealin soft-rock-levyksi. Tuotannon vähäeleisin se ainakin on. Fugitive Air, Belle Glade Missionaries, Colossus ja Amphibian Days laiskottelevat auringossa yksinkertaisina, melodisina ja miellyttävinä – kaikki termejä, joita tähän bändiin ei ole muutaman levyn ajan voinut liittää. Ensiluokkaiset melodiat puuttuvat nytkin, mutta ärsytyskynnys jää kokonaan ylittämättä. Kiitos tästä: ehkä Of Montrealilla on sittenkin vielä tarjottavaa muuhunkin kuin alhaisen verenpaineen nostamiseen. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Sin Cos Tan – Afterlife

Solina

85 Sin Cos Tanin Limbo on suomalaisen musiikin historian hienoin kappale elektronisen popmusiikin tyylilajissa, etten paremmin sanoisi. Nuorgamin asteikolla kappale ansaitsee helposti sata pistettä sadasta, kenties muutaman enemmänkin. Limbossa on kaikki, mitä tyylipuhtaassa popklassikossa tuleekin olla: mielenkiinnon vangitseva säkeistö, lähes huomaamaton mutta täysin välttämätön väliosa ja ihan oikea kertosäe, jossa tekijöillä on ollut kristallinkirkas ajatus niin melodian, sanoituksen (”Hallelujah, here I come now / life has passed by somehow”) kuin toteutuksenkin (hienovarainen dynamiikan muutos kolmannen ja neljännen kierron välillä, josta kuulija ei selviä kananlihatta) suhteen. Simppeliä puuhaa siis, periaatteessa. Limbo on niin hyvä kappale, että Jori Hulkkonen ja Juho Paalosmaa olisivat aivan hyvin voineet tehdä sen äänitettyään ”nuorgamit” ja lopettaa huipulla, mutta niin vain kaksikko on mennyt ja väsännyt kakkosalbumilleen kymmeneen muutakin kappaletta – niin turhaa kuin se onkin. Afterlife ansaitsee kokonaisuudessaankin aplodit, vaikka pelaakin valttikorttinsa heti ensimmäisenä. Heatilla Hulkkonen rytmittelee Turun Timbalandina, Destroyer on yhtä nostatusta, Heart on a Plate a-luokan Pet Shop Boys -melankoliaa ja jopa levyn kököin esitys, pöhkönkankea Television, onnistuu herättämään mukavia muistikuvia Boys of Scandinaviasta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Son Lux – Lanterns

Joyful Noise

77 Ryan Lott on äärimmäisen lahjakas taiteilija, joka jo toisella albumillaan saavuttaa suvereeniuden tason, josta yhdeksänkymmentäyhdeksän maallista tomumajaa sadasta voi vain haaveilla. Son Lux -nimeä käyttävä amerikkalainen jää kuitenkin muutaman hengenvedon päähän ilmeisimmistä esikuvistaan, orkestraalista poppia ja elektronista minimalismia yhtä lailla ilmiömäisesti yhdistelevistä Sufjan Stevensistä ja Owen Pallettista. Makuasioitahan nämä, mutta siinä missä edellä mainitut raastavat sydämen kuulijan rinnasta fantastisilla sinfonioillaan, soi Son Luxin musiikki vielä tässä maailmassa. Äly toistaiseksi päihittää tunteen. Vaikka Lott laulaa asiaankuuluvasti ääni väristen ja tippa linssissa, jää hän musiikkinsa varjoon – ja melkoisen varjon se heittääkin, tuomiopäivän pasuunoineen, heinäsirkkojen lailla sirittävine jousineen, pöyhkeine Pink Floyd -kitaroineen, katedraalin kokoisine kirkkourkuineen ja rohisten ryskyvine hiphop-rytmeineen. Herkkyden ja maksimalismin välinen liitto tulee aina olemaan vaikea, mutta Son Lux on yksi harvoista artisteista, jotka sen pystyvät onnistuessaan siunaamaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Vatican Shadow – Remember Your Black Day

Hospital Productions

80 Luin taannoin GQ-lehden artikkelia, jossa amerikkalainen lennokkisodankäyntiin erikoistunut pilotti kertoi kokemuksistaan. Hän oli Yhdysvaltojen ilmavoimia palvellessaan ollut mukana tehtävissä, joiden tuottamien kuolonuhrien määrä oli 1 626 ihmistä. Ruumiiden joukossa oli niin taleban-sotureita kuin hänen oman arvionsa mukaan täysin sivullisia naisia ja lapsia. Juttu oli puistattavaa luettavaa niin modernin sodankäynnin kuvauksena kuin sotaan osallistuvien henkisen romahduksen kertomuksena. Vatican Shadow tekee musiikkia, joka on ainakin kappaleiden nimissä temaattisesti sidottu sotilastiedustelun, teknologisesti edistyneiden tappokoneiden ja moraalisen rappion ytimeen. Sitä luulisi, että lauluttoman, väkivaltaisen koneellisesti soivan musiikin ja näin suurien teemojen välinen yhteys jäisi helposti pinnalliseksi, mutta uusimmallaan artisti osoittaa jälleen, että musiikkinsa toimii kuin hyytävä muistijälki YouTube-videosta, jossa ohjus osuu kohteeseensa. Puistattavaa, mutta tarpeellista musiikkia. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

The Flaming Lips?

Kevin Barnesin hämmentynyt omakuva ja titaaninen mainoslaulu masennuslääkkeille.

”I’m in a crisis
I need help
Come on mood shift, shift back to good again
Come on mood shift, shift back to good again
Come on be a friend”

Of Montrealin kahdeksannen levyn Hissing Fauna, Are You The Destroyerin taiteellinen kohokohta on lähes kaksitoistaminuuttinen intensiivinen tilitys The Past Is A Grotesque Animal, mutta levyn ja kenties koko Of Montrealin tuotannon kirkkain pophelmi on masennuksen fysiologisia syitä napakan synapopin avulla käsittelevä Heimdalsgate Like a Promethean Curse.

Teatraalinen tuntuu liian laihalta adjektiivilta kuvaamaan Of Montrealin lauluntekijän ja pysyväisjäsenen Kevin Barnesin vuosituhannen vaihteen jälkeen kirjoittamia kryptisiä kappaleita. Siksi onkin hämmentävä huomata miten henkilökohtainen ja alaston teksti skandinaavista ja kreikkalaista mytologiaa mahtipontisesti yhdistelevän Heimdalsgate Like a Promethean Curse -otsikon takaa löytyy.

Barnes tekee asian heti alussa selväksi: minä voin huonosti. Lähiomaisen nimeäminen vielä alleviivaa viestin.

Juuri minän katoaminen on tyypillinen masennuksen oire. Oma keho muuttuu vieraaksi, ympäristö latistuu lavasteiksi, elämä tuntuu arvottomalta ja pysähtyy. Vain ajattelun lamaannuttava epätoivon ja ahdistuksen aallokko on liikkeessä.

Tosin Barnesille kliinisen masennuksen syy näyttäisi olevan vain yksinkertainen aivojen virhetila, kemiallinen häiriö, prometeaaninen kirous, joka varjostaa luovan ja uutta etsivän taiteilijan matkaa.

Tärkein tekijä, joka estää kuulijaa luhistumasta tuon Barnesin vilauttaman kärsimyksellä täytetyn kolossaalisen taiteilijamyytin alle, on kappaleen toiveikas ja innostava tunnelma: tästä selvitään, jos ei muuten niin tanssimalla.

En osaa päättää yrittääkö Barnes mietaamaisesti sukkuroira ittiään ja aivokemiaansa tasapainoon vai kenties vain kannustaa mahdollisesti nauttimiaan lääkkeitä tehokkaaseen toimintaan, mutta juuri kertosäkeen ”Come on Chemica-a-a-a-a-a-a-als!” -ulvahdukset yhdistettynä mielipuolisen tarttuvaan kosketinkuvioon muovaavat kappaleen henkilökohtaisuudesta yleisen ja kulutusta kestävän ajankuvan – 2000-luvun popklassikon.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Of Montrealilta äänestettiin myös kappaletta The Past Is a Grotesque Animal.

Susan Lawly

79 Melko ikävää musiikkia soittavan ja ikäviä ideologioita julistavan voimaelektroniikkayhtye Whitehousen päämies William Bennett on myös suuri afrikkalaisen kansanmusiikin ystävä ja itseoppinut voodooharrastaja. Yllättääkö tämä ketään? Tuskin. Enemmänkin se herättää kysymyksen, ovatko William Bennett ja nämä kaikenkarvaiset boydricet, davidtibetit ja douglaspearcet lopulta vain kosolti vanhaa rahaa perineitä eksentrikkoja, joilla on aivan liikaa aikaa käsissään. Black Mamba nimittäin on jälleen yksi tummanpuhuva kokeilu, joka ei taatusti tuota postimyynnitse levyjään myyvälle tekijälleen penniäkään, mutta saa kyllä sisäänpäinkääntyneimmät nörtit virtsaamaan hunajaa ja palvomaan ikoniaan. Parhaiten Black Mambaa kuvailisi heimoinstrumenteilla soitetuksi industriallevyksi. Tekstuurien orgaanisuus tuo myös mieleen Scott Walkerin teosten pimeät tunnelmat – tai Whitehousen arkkivihollisbändi Death in Junen siirtomaapiknikin. Kiehtovimmillaan Black Mamba onkin kuin Leni Riefenstahlin Yoruba-valokuvien sarjat: kiehtova ja samalla epäilyttävä teos. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Delay Trees – Doze

Soliti

78 Dozen ensimmäinen tahti kestää nelisen sekuntia. Siinä ajassa levy ehtii kertoa itsestään kaiken olennaisen. Kakkosalbumillaan Delay Trees sukeltaa yhä syvemmälle raukeaan mutta korkeataivaiseen dreampop-maailmaansa, jossa kirkkaat kitaralinjat punaavat maiseman ja rummun raukeat lyönnit pysäyttävät ajan. Yhtye ei ole tinkinyt melodioidensa tarttuvuudesta, mutta se on kätkenyt ne verkkaan avautuvien tunnelmakaarien taakse. Vaikka levy kuulostaa aluksi yksitotiselta, paljastuu sen uumenista ajan mittaan tukuittain tyylitajuisia yksityiskohtia, perustellusti kehittyviä kappalekokonaisuuksia sekä suurisydämistä soitantaa. Purppurapilvissä kelluvan musiikin pinnalla Rami Vierulan ääni soi kiehtovan arkisesti, ikään kuin muistuttaakseen että laajoista kuvaelmistaan huolimatta Delay Trees on sittenkin vain pienen maan pienestä kaupungista ponnistava yhtye, jolle vähäinenkin musiikki on elämää suurempaa. ”Through the silence he hums a melody that no one can lose”, tunnelmoi Vierula Dream Surferilla, eikä voisi tiivistää yhtyeensä olemusta paremmin. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Steve Hauschildt – Sequitur

Kranky

81 Steve Hauschildt kuuluu amerikkalaiseen ambient-droneyhtyeeseen Emeraldsiin, jonka asteittainen siirtyminen kohti melodisempaa ja rytmikkäämpää ilmaisua ei tuoreen ja valitettavan mitäänsanomattoman Just to Feel Anything -albumin ole sujumassa aivan kivuttomasti. Uuden albuminsa perusteella Hauschildtista onkin kehittynyt emoyhtyettään monin verroin kiinnostavampi artisti. Sequitur pulputtaa kutsuvasti ja naivistisesti kuin Jean Michel Jarre 1970-luvun merkkipaaluillaan Oxygenellä ja Equinoxella ja höystää melankolista electronicaansa romanttisilla smoothismeilla, jotka heijastelevat 10cc:n ja Stevie Windoodin partavedentuoksuista AOR-estetiikkaa. Hieno levy, joka saa toivottavasti ilmeiset esikuvat Airin ja Sebastien Tellierin kalibroimaan kompassinsa ja kääntämään avaruuslaivansa nokan oikeaan suuntaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Tiiu Helinä – Veli

El Camino

84 Helinä Tannerin ääni on niin kuulas ja etäinen, että välillä siihen kaipaisi jopa enemmän vivahteita. Ensikuuntelulla hennon laulannan ja elektronisina pulppuavien, nykivien taustojen synnyttämä viileys tuntuu etäiseltä suhteessa kansanmusiikin elementeistä kertomuksensa poimivien laulujen rillutteleviin ja vanhahtaviin sanoituksiin. Kaiken jyrkimmin tämä asetelma korostuu kappaleella Metsuri, jonka tukkijätkäily-melankolia ei tunnu millään kohtaavan hauraan tulkinnan kanssa. Kyse on kuitenkin taikatempusta, joka paljastaa useammalla kuuntelulla koko vieraannuttavuuden johtuneen omista musiikinkuuntelijan tottumuksista. Tämä on tuoretta, vanhaa ja uutta niin lumoavasti yhdistelevää musiikkia, että siihen täytyy totutella tovi. Ja kun niin tekee, tulee huomanneeksi, että Veli on yksi tämän vuoden kotimaisista mestariteoksista. Etenkin jousien maustama, hiljalleen kasvava Sataa on haikeuden pienieleinen sinfonia. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Of Montreal – Daughter of Cloud

Polyvinyl

69 Of Montrealin levyjen muuttuminen julkaisu julkaisulta Three Stooges -sketseiksi voi olla faneille rankkaa. Jossain taustalla naururaita pyörii edelleen, mutta tiedämme tarkalleen, missä vaiheessa Curly nostaa Moen peruukin tai kalauttaa tätä nuijalla. Samat turvalliset temput ovat vuosien saatossa alkaneet leimata Of Montrealia. Daughter of Cloud on sekavahko kokoelma harvinaisuuksia, jota kuunnellessa lähes jokaisen kappaleen ensimmäiset nuotit ilmiantavat kyseessä olevan tutun yhtyeen. Kevin Barnesin suosikkityylilaji on kaaos, jota hän toki hallitsee ihailtavasti. Ehkä hänen kaaoksensa on jo liiankin hallittua, jotta hänen todella voisi sanoa riskeeraavan itsensä alttarilla. Yllättävämpiin hetkiin lukeutuukin Buffalo Springfield -versiointi Expecting to Fly. Suurin osa materiaalista kuitenkin kuuluu tuttuun tasalaadukkaaseen Of Montreal -tyyliin, jossa tuntuu albumeilta pudotetulle ainekselle ominainen kehittelyn niukkuus. Tässä vaiheessa yhtye on tehnyt pitkän uran ja alkaa näyttää siltä, että sen kehityskaaren päätepiste todellakin oli Hissing Fauna Are You the Destroyer. Tuo albumi säilyy edelleen vertaansa vailla olevana voimannäyttönä, sillä se pakotti kuulijansa tekemään jatkuvasti hypoteeseja. Daughter of Cloud pakottaa kuulijansa tekemään korkeintaan yleistyksiä – ja yleistykset enteilevät indierockin loppua: Of Montreal on alkanut tuntua sirkukselta, jossa enää vain esiintyjillä on hauskaa. Heidän kuolinnaamioidensa takaa siitäkään ei voi olla varma. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Timo Rautiainen & Neljäs Sektori – Kunnes elämä meidät erottaa

Johanna Kustannus

58 Timo Rautiainen on umpikujassa. Kaikkia hänen nykyisiä tekemisiään verrataan Trio Niskalaukauksen mainetekoihin. Eikä se ole mikään ihme, sillä olihan kokoonpano vuosituhannen alussa Suomen suurimpia yhtyeitä. Kunnes elämä meidät erottaa -levyllään Rautiainen ei edes yritä paeta Trio Niskalaukauksen varjoa. Musiikillisesti albumi on suomirockin puolelle kallistuvaa kevytmetallia, tekstien mustavalkoinen maailmankuva on kunniakysymyksineen kuin 1950-luvulta. Rautiaisen itsensä lisäksi sanoituksia ovat kynäilleet YUP:n riveistä tunnetut Valtteri Tynkkynen ja Jarkko Martikainen. Esimerkiksi Yhden miehen ylivoima on sisällöllisesti kuin teospari Trio Niskalaukauksen Nyt on mies! -hitille. Kunnes kuolema meidät erottaa puolestaan pyörittää samaa ajatusleikkiä kuin White Liesin To Lose My Life. White Lies vie tässä kamppailussa Timo Rautiaista 3–0. Kunnes elämä meidät erottaa on keskinkertainen albumi, koska Rautiainen ei ota riskejä. Maailma on muuttunut, mutta Rautiainen seisoo toinen jalka yhä vuoden 2001 Nummirockissa. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Särkyneet – Kaupungin kutsu

Combat Rock Industry

86 Kaupungin kutsu on niitä levyjä, joihin rakastui ennen kuin niitä oli oikeastaan edes kuullut – nimittäin levykaupassa. Jossain vaiheessa kesken hyllyjen selaamisen sitä vain havahtui ihmettelemään, että mikäs kumma täällä oikein soi – ja että kylläpäs kuulostaa hyvältä! Yleensä kun näin käy ja levy tulee ostettua, ei se enää kotiin kiikuttamisen jälkeen kuulostakaan niin erikoiselta. Fiilis ei herää, tilannetta ei voi toistaa. Mutta Kaupunkien kutsu, se vain paranee kuuntelu kuuntelulta ja luo riemastuttavaa tunnelmaa vaikka läppärin kaiuttimista luukuttaisi. On hyvin vaikea sanoa, mikä levyssä vetoaa – Milla Härmän teeskentelemättömän rosoinen laulutyyli ja tuottaja Lauri Elorannan loihtima rämisevä kurkkupurkkisoundi nyt ainakin. Särkyneet soittaa hyvin tavanomaista ja vanhakantaista punkpoppia, tai rautalankaiskelmään suuntaan kumartavaa “uutta aaltoa”, kuten tällaista joskus kutsuttiin. Kollaa kestää ja Kumman Heppu nousevat mieleen, mutta ennen kaikkea nahkatakit, 1980-luvun nakkikioskit ja talvipakkasilla minihameissa värjöttelevät sifonkihuiviset Dingo-tytöt – pikkukaupungin henkeä huokuvissa lyriikoissa mainitaan muun muassa “raviradan parkkipaikka”. Melodisesti Kaupungin kutsu on priimaa; ei haittaa, vaikka Tyttöjä säälittää lainaa Buzzcocksia ja Itke ei pöllii jopa Hair-musikaalia. Kumpa (sic) kaikki levyt olisivat näin ihania! (Antti Lähde)

Zombie Zombie – Rituels d’un nouveau monde

Versatile

60 Zombie Zombiesta kertoo paljon, että se versioi kaksi vuotta sitten ep-levyllisen edestä John Carpenterin elokuvasävelmiä. Yhtä paljon pariisilaisduosta – ja sen mielikuvituksettomuudesta – kertoo, että toisen albuminsa päätteeksi se versioi New Orderia. Zombie Zombie ei kenties ole maailman lahjakkain yhtye, mutta parhaimmillaan, kuten kuulentofiiliksiä kraut-hypnoosiin ja jazzrumpalointiin yhdistelevällä Black Paradisella, sen sympaattinen harrastustoiminta poikii ihan hauskoja tuloksia. Jos siis ajatus köyhän miehen gootti-Airista jammailemassa chicagolaisessa tehdashallissa jonkun kakkosdivisioonan postrock-bändin (esim. Trans Am) kanssa viehättää, uskaltaa Rituels d’un Nouveau Monden lupaukseen juhlavuudesta, hypnoottisuudesta ja jännittävistä maailmoista uskoa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Of Montreal – 1960-luvun kamaripoppia, elektroa, soulia, funkia ja kaupan päälle kabareeta.

Yhdysvaltalainen of Montreal saapuu Tavastialle 16. huhtikuuta. Yhtyeen psykedeelinen tanssipop on kieritetty monessa musiikkityylissä, jopa afrobeatissa ja krautrockissa. Monille riittäisi muutamakin räikeä piirre – Onko of Montrealilla jo liikaakin persoonallisuutta?

#1 Kamaripoppia, elektroa, soulia, funkia ja kaupan päälle kabareeta

Yhtyeen johtohahmo Kevin Barnes kuului 1990-luvun puolivälissä Elephant 6 -kollektiiviin. Kollektiivin jäsenet ovat kasettijulkaisujen ohella kehitelleet muun muassa uusia sävelasteikkoja ja ajatuksella ohjattavia syntetisaattoreita. On helppo uskoa, että Barnes on ollut kotonaan sekavassa ja haastavassa ryhmittymässä.

Kun of Montreal perustettiin Athensissa, Georgiassa vuonna 1996, se soitti lo-fi-soundista barokkipoppia. Ensimmäinen levy Cherry Peel julkaistiin vuonna 1997. Aikaa myöten Barnes kasvoi ulos Elephant 6:n tiukoista säännöistä. Barnes muuttui esiintyjänä rohkeammaksi glam-hahmoksi ja samalla musiikki sähköistyi.

Nykyinen tunnistettava linja tiivistyi vuoden 2004 Satanic Panic At The Attic -levyllä. Barnesin musiikissa on kuultavissa vaikutteita Sparksin falsettimelodioista, David Bowien dramaattisesta jylhyydestä ja Princen avaruusfunkista. Omaperäisyyden varmistaa Barnesin kiihkeä laulusoundi. Freddie Mercurysta muistuttava kabaree-henkisyys on kuultavissa muun muassa Sunlandic Twins -albumin (2004) Wraith Pinned to the Mist -biisin keskivaiheella.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Tuskalla huurretut ja psykedialla kevennetyt sanoitukset

Jos yhtyeen musiikki hämmentää monimuotoisuudellaan ja rakenteiden kerrostumilla, niin helpolla ei kuulijaa päästetä biisien sanoituksissakaan. Sanat ovat apaattisen tuskaisia, katkeran suloisia ja runsaalla psykedelialla kevennettyjä. Oireista kertonevat jotain sellaiset biisien nimet kuin A Sentence of Sorts in Kongsvinger, Faberge Falls for Shuggie tai Women’s Studies Victims.

Yhtye sai nimensä Kevin Barnesin epäonnisesta romanssista montrealilaisen naisen kanssa. Barnesilla oli vielä epätoivoisempi suhde norjalaiseen vaimoonsa. Eron tuhkasta nousi yhtyeen menestynein ja tähän mennessä onnistunein Hissing Fauna, Are You The Destroyer? -albumi (2007). Levyn pääteemoja ovat ero, yksinäisyys ja kuolema.

Yksi levyn avainraidoista, Heimdalsgate Like A Promethean Curse, on ylistyslaulu kemikaaleille. Sen ironia uppoaa helposti päihdelaulujen kanssa varttuneeseen suomalaiseen. Milläköhän tuo biisin aloitussoundi on tehty?

Video ei ole enää saatavilla

#3 Hei, lavalla tapahtuu oikeasti jotain!

Yhtyeen levyt Skeletal Lamping (2008) ja False Priest (2010) olivat kaaoksessaan tasapainoisia, mutta ehkä jo hieman yllätyksettömiä äänitteitä Sunlandic Twinsin ja Hissing Faunan kaltaisten täysosumien jälkeen. Mutta silloinkin kun of Montreal esittää kohokohdattoman laulun, saattaa lavalla tapahtua jotakin kiinnostavaa.

Seuraavasta vierailusta David Lettermanin ohjelmassa selviää nopeasti of Montrealin performanssitouhuilu. David Barnesin fetisseihin kuulunevat naamiomiehet, karvapäällystetyt irtojäsenet sekä luonnollisesti pinkit asut ja sukkahousut.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Sitä levynkantta en halua avata uudestaan

David ja Nina Barnes ovat vastuussa yhtyeen kansitaiteesta ja keikkojen taustaprojisoinneista. Levyjen kannet ovat huikeata katseltavaa. Liveshow’sta tuttu eläimellinen, alastomia unelmia pursuava grafiikka ihastuttaa kansia avattaessa. Kolmiulotteisia kansia on kuitenkin melkein mahdotonta saada pakattua siististi takaisin kuoriinsa. Kannet ovat yhtyeen kiistattoman ylisuoriutumisen häkellyttävin esimerkki. Niinpä of Montrealin levyt tekee mieli ladata oikopäätä mp3-soittimeen. Kansia voi esitellä kerran vuodessa ihmisille, joita käytännön pilat naurattavat.

Olikin yllätys, että yhtyeen uusin levy Paralytic Stalks (2012) julkaistiin helpossa ja simppelissä kuoressa. Musiikillisesti levy on kipeän henkilökohtainen ja vaikeasti lähestyttävä. Siltä puuttuvat edellisten levyjen tarttuvat rytmit ja kertosäkeet. Kevin Barnes tavoitti edellisellä neljällä albumillaan yhtyeen elektrofunk-vaiheen huipun. Levy lienee uuden vaiheen alku, harppaus syvemmälle kokeellisuuteen. Osa lauluista palkitsee kuuntelijansa, kuten sinkkubiisi Dour Percentage.

http://vimeo.com/36483639

#5 Keikan biisilista: tuntematon

Keikalle kannattaa valmistautua kuuntelemalla koko tuotantoa, sillä yhtye on viime vuosina esittänyt levottoman monipuolisesti kappaleita kaikilta 2000-luvun levyiltään. Viime keväänä Barcelonassa Primavera Sound -festivaaleilla of Montreal soitti kiihkeän hittisetin. Settejä kuitenkin vaihdellaan. Käy miten tahansa, on vaikea kuvitella tulevan Suomen-keikan olevan ainakaan tylsä. Sen höysteenä voidaan kuulla yllättäviä covereita. Ainakin seuraava Solange Knowlesin kanssa esitetty Jackson 5 -versiointi olisi ollut hienoa kokea.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Mies murtuu Famine Affairin videossa. Muumimuki-videon aateloima kappale on tulevan keikan toivelistalla.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS 2!

Oletko ostamassa lippua keikalle? Hae lippusi Stupido Shopista, saat kaupanpäälle mahtavan Nuorgam-t-paidan! Lippu jo hallussa toisaalta, mutta ei paitaa? Ei hätää, ota lippusi mukaan, näytä sitä Stupidon tiskillä, niin saat paidan! Ole nopea, paitoja tarjolla rajoitettu erä.

Minne Of Montreal meneekin, siellä vallitsee perusmeininki.

Musiikkia maksimalistisilta ADHD-potilailta.

Kun Kevin Barnes lupaili Paralytic Stalksin olevan henkilökohtaisin Of Montreal -levy tähän mennessä, monet alkoivat varmasti kuolata. Edellinen rituaalipuhdistautumislevy Hissing Fauna, Are You the Destroyer? muutti yhtyeen tyylin kertaheitolla, tuoden roppakaupalla lisää medianäkyvyyttä. Tuo modernien erolevyjen Prometheus varasti häpeilemättömyyden liekin ja puki lopputuloksen kimmeltävään popkaapuun. Se oli yhtä nautittava pintapuolisesti kuin syvällisestikin.

Mutta varovaisuus on hyve: Hissing Faunaa, Coquelicotia, Satanic Panicia tai muitakaan yhtyeen hienoja levyjä ei tule pitää Paralytic Stalksin kriteeristönä. Of Montreal on muuttanut tyyliään jo sen verran monta kertaa, että uudelleenmietitty soundi jokaisella levyllä on jo enemmän sääntö kuin poikkeus. Siksi olisi epäreilua nähdä uutuutta sellaisen linssin läpi, jossa uran tähänastiset huippuhetket määräävät laadun.

Barnesin tila on tuottanut hyvää viiniä monina vuosina. Pieni köynnöksen tarkistus on kuitenkin hyvä tapa aloittaa – erityisesti, koska lähihistoriassa on hieman arveluttavia kausia. Vuonna 2008 julkaistu Skeletal Lamping oli tasapainoa vailla oleva pirstoutunut sekasotku. Levyn ongelma ei ollut ideoiden puute, vaan se, että niitä oli aivan liikaa. Kaksi vuotta sitten julkaistu False Priest otti viisaasti askeleen taaksepäin tyhjentäen ylitsepursuavaa musiikkimakkarankuorta turhista täytteistä, mutta levyn materiaali tuntui edeltäjäänsä nähden laiskalta ja ponnettomalta.

Asiat, jotka vaivasivat edellisessä kahdessa levyssä, saavuttavat uutukaisella ajoittain ääripisteensä. Paralytic Stalks on Of Montrealin uran heikoimpia levyjä: Kevin Barnes & Co. tekevät nyt musiikkia kuin maksimalistiset ADHD-potilaat, ja lopputulos kärsii epätasaisuudesta. Mantra on ”Skeletal Lamping potenssiin viisi” – erityisesti kokonaisuutta tahraavalla loppupuoliskolla.

Levy on jaettavissa helpompaan ja hankalampaan puoliskoon. Helpompi alkupuoli tarjoaa enemmän hyvää, ainakin saadessaan itseään niskasta kiinni. Liika musiikillinen temppuilu aiheuttaa kuitenkin usvanomaisen kaavun, joka haalistaa inspiraation hetkiä.

Gelid Ascent hylkää lupaavan alkunsa nopeasti ja harhailee unohdettavuuteen. Spiteful Intervention taas käyttää levyn parhaan suoneniskijä-kertosäkeen niin monta kertaa, että kuulija turtuu siihen. Kyseinen laulu sisältää myös selkeimmät Barnesin henkilökohtaisen kiirastulen kipinät:

”I spend my waking hours haunting my own life
I made the one I love start to cry tonight
And it felt good!
Still there must be a more elegant solution”

Sanoitusten henkilökohtaisuus jää kuitenkin usein syrjään Sirkus Of Montrealin vyöryttäessä audioshowtaan yleisöä päin. Jos ylläolevan kaltaisia lyriikoita löytyisi Paralytic Stalksilta enemmän ja niitä nostettaisiin vahvemmin esille, ne voisivat tuoda tarvittavan ryhdin ja punaisen langan moniin rakenteiltaan sekaviin kappaleisiin. Mahdollisuus luoda selväsanainen yhteys kuulijaan jää nurkkaan pölyttymään.

Levyn ensisingle Dour Percentage ja kevyen psykedeelinen folk-balladi Malefic Dowery eivät ryhdy kissa ja hiiri -leikkiin kuuntelijan kognitiivisten kykyjen kanssa. Näitä kahta lukuun ottamatta levyn ensimmäinen puoli tuo esille paljon sitä, mikä Of Montrealissa on turhauttavaa.

Levyn neljä viimeistä kappaletta ovat aivan oma lukunsa, kun tyyli kääntyy kohti neo-progea. Tämä ei kuulosta hyvältä edes paperilla. Sen sijaan, että järkevää tasapainoa löytyisi, materiaali kyntää tylsyyden ja vaivaannuttavan hyperaktiivisuuden ääripäät, saavuttaen ensin mainitun jälkimmäisen takia.

Voi, jos Kevin Barnes ottaisi Ritalininsa tunnollisesti. Mieleen tulee lähinnä huonosti toimiva radio, joka vaihtaa kanavaa satunnaisesti. Ye, Renew the Plaintiff ja Wintered Debts seikkailevat suuntaan jos toiseenkin, ja lopputulos on epileptinen, kun tyyli ehtii vaihtua kappaleessa kymmenisen kertaa.

Karmaisevin rimanalitus on Exorcismic Breeding Knife, lähes kuuntelukelvoton kahdeksan minuutin äänikollaasi, jonka surkuhupaisa yritys kuulostaa uhkaavalta ja häiritsevältä päätyy haukotuttamaan. Epäselväksi jäävä monologi ei myöskään auta hahmottamaan mistä henkilökohtaisesta seikasta Barnes tahtoo tällä kertaa avautua. Eräs maaninen osio tarjoaa kuitenkin ruokaa sielunmaisemagastronomeille:

”We are so dead to each other, something fair and repulsive
Preserve
Psychosis
How can you work?
How can you operate?”

13-minuuttinen levynlopettaja Authentic Pyrrhic Remission alkaa neljän minuutin pop-osuudella, joka lukeutuu levyn mieluisimpiin hetkiin, mutta sitä seuraava kuuden minuutin häivytys on vain ylipitkä väliosa levyn viimeisten nuottien luo. Hyvitykseksi tästä Barnes istuu pianon ääressä viimeisen kahden minuutin ajan, tuo mukanaan vahvan melodian ja jättää kerrankin skitsofreenisen sirkustemppuilunsa sen ulkopuolelle.

Mutta nuo kaksi minuuttia myös korostavat levyn lopun turhauttavuutta ja suoranaista huonoutta: jos näin pienillä elementeillä saa aikaan enemmän näin lyhyessä ajassa, on hankala keksiä virikkeitä levyn kakkospuolen kuuntelemiseen. Pyrrhoksen voitto, todellakin.

Viimeiset neljä kappaletta kestävät kaksi kolmasosaa koko levyn pituudesta. Ne romahtavat koulimattomien ideoiden läjäksi, jossa rikkaruoho valtaa ideoiden päivänsinipenkin. Mitään säkeistö-väliosa-kertosäe-muotoa en missään nimessä vaadi, mutta laulujen valuttaminen näin bipolaariseen muottiin on eksyttävää ja turhauttavaa – ei nautittavaa.

Vahvimmat hetket ovat yksinkertaisia, kun Kevin Barnes palaa todellisuuteen ja huomaa, ettei olekaan kahdeksalla pitkällä lonkerolla varustettu s&m-progepopin pornokuningas, koskettelemassa ja omimassa jokaikistä kiintoisaa palasta vain liimatakseen ne uransa ylitäytetyimpiin kappaleisiin.

Miellyttävien osien etsiminen kappaleiden viidakosta ilman machete-veistä on aikaavievää. Mutaiseen post-psykedeeliseen suonsilmäkkeeseen jää seikkailunhaluisen paralyytikon ruumis ilman vahvaa selkärankaa ja jänteitä.

Jos pidit Skeletal Lampingista ja ajatus samasta lähestymistavasta vieläkin kahlitsemattomampana kiinnostaa, sukella sisään. Vannoutuneimmat fanit löytänevät haluamansa asiat levyltä (tai tarpeeksi hiustuotteita useaksi viikoksi päänsä päältä, kun moderni Ikaros huomaa l’Oreal-vahasiipiensä sulavan), mutta jos joku ei ole vielä Of Montrealia kuullut, tämä levy ei ole se, josta kannattaa aloittaa.

41 Lopputulos on Barnesille toivottavasti yhtä suuri helpotus kuin aiempi demonien manaamissessio, mutta valitettavasti tällä kertaa noitatohtorin seremoniaan liittymistä ei voi seurakunnalle suositella. Paralytic Stalks on taikajuomapata, johon on laitettu liikaa aineksia.

Video ei ole enää saatavilla

Kotimaassaan Yhdysvalloissa Top 40 -bändiksi noussut Of Montreal julkaisee jo yhdennentoista studioalbuminsa. Paralytic Stalks julkaistaan 7. helmikuuta, ja sen tuottajana toimi yhtyeen keulahahmo Kevin Barnes apunaan Drew Vanderberg (Deerhunter, Best Coast). Of Montreal aloittaa Euroopan-kiertueensa Tavastialta 16. huhtikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Leila feat. Mt. Sims – (Disappointed Cloud) Anyway

Iranilainen Leila Arab tuli tunnetuksi 1990-luvun alkupuolella yhteistyöstään Björkin kanssa. Lontoolaistuneen electronica-artistin neljäs albumi U&I julkaistaan 23. tammikuuta, ja sen useilla kappaleilla kuullaan amerikkalaista Matthew ”Mt.” Simsiä.

Video ei ole enää saatavilla

Fanfarlo – Shiny Things

Fanfarlon toinen albumi Rooms Filled With Light julkaistaan 27. helmikuuta. Lontoolais-ruotsalaisen indierockyhtye on tehnyt albumin tuottaja Ben Allenin (Animal Collective, Gnarls Barkley) ja äänittäjä David Wrenchin (Bat For Lashes, Beth Orton) kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

Sara – Se keinuttaa meitä ajassa

Vaihtoehtometallliyhtye Saran kuudes albumi Se keinuttaa meitä ajassa julkaistaan 7. maaliskuuta. Se on yhtyeen ensimmäinen levy neljään vuoteen. Albumin on tuottanut Jyrki Tuovinen, ja lyriikoihin yhtye on saanut apua Jarkko Martikaiselta.

Video ei ole enää saatavilla

The Shins – Simple Song

Indiepopsuosikki The Shinsin neljäs albumi Port of Morrow julkaistaan 20. maaliskuuta. Se on amerikkalaisyhtyeen ensimmäinen albumi viiteen vuoteen ja ensimmäinen, joka julkaistaan Shins-laulaja James Mercerin Aural Apothecary -levymerkillä. Portlandissa äänitetyn albumin on tuottanut Greg Kurstin, jonka nimi löytyi viime vuonna muun muassa Red Hot Chili Peppersin, Foster the Peoplen ja Kelly Clarksonin albumien kansitiedoista.

Video ei ole enää saatavilla