Century Media

54 Stephen Sommersin elokuvassa Muumion paluu (2001) Brendan Fraser kohtasi muumion, joka palasi tuhoamaan maailman ja tekemään muuta ikävää. In the Minds of Evil on tavallaan Muumion paluu ilman Brendan Fraseria, mikä saa tietysti miettimään miksei Sommersin leffan nimi sitten ollut selkeyttävästi ”Brendan Fraser ja muumion paluu”? Tai miksei In the Minds of Evilin nimi ole ”Muumion paluu ilman Brendan Fraseria”? Nyt nämä kaksi teosta sekoittuvat ikävästi toisiinsa. Ratkaisu voi tietysti johtua levy-yhtiön vaatimuksista, koska levyt joilla Brendan Fraser ei ole mukana myyvät yleensä huonommin kuin ne, joilla hän on mukana (esim. Viidakon Ykä -soundtrack). In the Minds of Evil tuskin tulee saavuttamaan Viidakon Ykän kaltaista suosiota, mutta se on silti pätevää rokkia. Jos kysyt itseltäsi, onko levyllinen aikansa elänyttä möhödödistä uhka vai riski, vastaan että se on molempia. Ainakaan möhö ei ole tiellä rokkia soittaessa ja se voi jopa tuoda uskottavuuspisteitä. Pienellä karsimisella, rohkeammalla otteella, reilulla asioiden uudelleen keksimisellä ja Brendan Fraserin kera tämä voisi olla täydellinen levy. Nyt se on vain puolet siitä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

The Entrance Band – Face the Sun

Beyond Beyond Is Beyond

57 Psykedeelinen rock tekee itsensä pitkälti tarpeettomaksi, kun se kuulostaa enemmän sulkeutuneen kuin laajentuneen mielen tuotteelta. Henkisten kollegoiden Brian Jonestown Massacren ja Black Angelsin tavoin Guy Blakesleellä on loistava korva periodidetaljeille, mutta neljä vuotta valmistellun albumin jokainen yksityiskohta tuntuu neuroottisen rutiinirustatulta. Niin oppikirjamaisesti sitarit, kastanjetit, puupuhaltimet ja blueskitarat pudotellaan omiin odotettaviin lokeroihinsa. Alakuloinen Face the Sun enemmän rypee kuin kylpee hallusinatorisessa kuvastossaan, tarjoaa nivaskan hieman vaivaannuttavia sanoituksia hipin ahdistuksesta ja ennen kaikkea saa toivomaan, että The Entrance Band olisi vihdoin tehnyt selvästi kovaan yrittämiseen ja työmäärään perustuvan uransa oikeuttavan, klassikoksi nousevan albumin. Ja klassikolta Face the Sun kuulostaakin: levyltä, joka on niin tuttu, ettei sen kuuntelussa tunnu enää olevan kovin paljon mieltä. (Joni Kling)

Sammy Hagar & Friends – Sammy Hagar & Friends

Frontiers Records

22 Sammy ”I Can’t Drive 55” Hagar on kovin tuntemani tyyppi. Paitsi että hän on tärkeä edelläkävijä ravintolabisneksessä, kaikkien maailman Cabo Wabojen isäpappa, hän on myös lahjakas muusikko. Nyt Hagar on yhdistänyt menestyksekkäästi nämä kaksi. Se tarkoittaa, että hän on kutsunut Cabo Waboon drinkeille Kid Rockin, Joe Satrianin, Toby Keithin sekä Mickey Hartin ja juottanut heidät arvostelukyvyttömimpään mahdolliseen känniin. Voiko tällä kattauksella epäonistua? Scott Weiland ilmeisesti sammui jo ennen nauhoituksia, mutta joka tapauksessa tämä on hirviö levyksi. Tämä on illusionistista, tämä on kaunista, melkein kyynelkin lirahtaa lasiin. Oikeasti, miten badass mies coveroi samalla albumilla Personal Jesusin ja Jimmy Buffet’n Margaritavillen? Ainoastaan Sammy Hagar… ja ystävät. Aikamme viimeiset cowboyt. Cabo Wabossa päivä sarastaa ja pullo vaihtuu toiseen. Rock ei kuole koskaan, edes eutanasiaa anellessaan. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Kelela – Cut 4 Me

Fade to Mind

86 Kelela Mizanekristos on kuluvan vuoden mielenkiintoisimpia tulokkaita. Kelelan voi periaatteessa niputtaa r&b-genreen, mutta hänen musiikissaan r&b:n ylitsevuotava siirappi on suljettu terässammioihin, joiden metallinen, jännittävästi steriili kaiku jää jäljelle. Tämä ei toki ole mitään uutta kuluvan vuosikymmenen uudessa r&b:ssä, joka on useimmiten riisuttua, vieraantunutta ja genreä dekonstruoivaa. Kelela ei kuitenkaan aivan kuulosta muilta artisteilta, joiden yleensä katsotaan kuuluvan vääräleukojen hipsterikalja Pabst Blue Ribbonin mukaan PBR&B:ksi nimeämään genreen. Hänen musiikissaan on tarkoituksenmukaisuutta, horisonttiin tähyävää kuulautta – ja enemmän melodiaa. Siinä on myös paikoitellen jotain, mitä voisi kuvailla vaikka minimalistisen millennium-estetiikan läpi suodatetuksi Beverly Hills Cop -elokuvan urheiluautopopiksi. Ja sehän ei tietenkään voi koskaan olla huono asia. Lievästi käheä, koristelematon ääni tuo ajoittain mieleen Kelisin, jokin tuotantojäljessä varhaisen Dizzee Rascalin riisutut, virkistävät äänimaisemat. Kelelan musiikki on toki gaziljoona kertaa popimpaa ja ärränbeenpää kuin 2000-luvun alun Rascalin tuimailmeinen grime. Mutta silti. Pahoittelen kermaperseisyyttäni, mutta en malta olla vertaamatta musiikkia hyvään tammittamattomaan Sauvignon Blanc -valkkariin. Molemmissa on teräksistä ja viileää selväpiirteisyyttä, mutta myös rikkautta ja monimutkaisuutta. Tyylikkäästi pirskahtelevia happoja. Raikkaita, vehreitä sävyjä. Ehkä se, että Kelela on Yhdysvalloissa kasvanut toisen polven etiopialainen maahanmuuttaja kuuluu hänen musiikissaan, joka tuntuu sekin elävän musiikkikulttuurien välissä, omassa tilassaan. On kuin Kelela olisi muistanut vähän hajanaisesti, miltä hänen kuulemansa musiikinlajit – r&b, elektroninen auteur-pop, jne. – kuulostavat ja tehnyt oman tulkintansa etääntyvien muistojen pohjalta. Parasta lienee kuitenkin keskittyä pääasiaan. Siis siihen, että juuri näin jännittävältä ja tuoreelta popmusiikin tulisikin kuulostaa vuonna 2013. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Koiran näköinen nainen – s/t

Blast of Silence

90 Nyt on helvetin väärä aika kirjoittaa yhtään mitään. Kello kääntyi juuri torstaihin, aamulla aikasin duuniin ja tässä sitä ollaan ihan ympäripäissään yksin himassa. Halaan näköjään kaljapulloa. Sohva pyörii. Saatana, ei voi mitään, tämä täytyy tehdä nyt. Koiran näköisen naisen debyytti-ep on nimittäin kovimmat kotimaiset seitsemän tuumaa vähään aikaan. Levy on yhtä aikaa instant-hittisikermä ja grower. Muutamaan minuuttiin per puoli mahtuu kokonainen hyvän pitkäsoiton dynamiikka laaksoineen ja huippuineen, ja mielleyhtymät heittelehtivät sekunnin murto-osissa Karkkiautomaatista 13th Floor Elevatorsiin ja Ty Segallista Leevi & The Leavingsiin. Vaikka livenä KNN on kokonainen bändi, on ep:lle biisit tehnyt, soittanut ja äänittänyt yksin Tampereen nuori garagekomeetta Joni ”Johnny” Ekman. Levy jotenkin osuu juuri siihen häränsilmään, jonka reunoja The Achtungs, Lähtevät kaukojunat, Johnny Ekman & U.R.O. ja muut kundin bändit ovat liponeet eri puolilta. Ep:n avaa riemastuttavan svengaava Mennään mun luo kuuntelee Danzigii, mutta sanonpa vaan, että vittuun kaikki pullistelevat kääpiöt, mennään teille kuuntelee Koiran näköistä naista! (Jarkko Immonen)

Juha Kujanpää – Kivenpyörittäjä

Kuu Records

71 Harmonisti-pianisti-säveltäjä Juha Kujanpää kuulostaa tyypiltä, joka tykkää Anssi Tikanmäestä ja etenkin Pekka Pohjolasta. Rakkaus kyseisten herrojen kansallisromantikkoprogea kohtaan todetaan tosin jo lehdistötiedotteessa, jolloin faktan toistaminen tässä on merkkien tuhlausta. Silti assosioinnilta ei voi välttyä: Timo Kämäräisen läpi levyn soljuvat, röyhkeällä glam-soundilla soitetut kitaraharmoniat ovat ilmiselvää Seppo Tyniä Pohjolan Visitation-albumilla, ja Arkipäivän ylistyksen hanurihumppa on suoranaista Marimekko-hännystelyä Tikanmäen Savolaisen metsän juurella. Instrumentaalisävellysten naivistinen nimipolitiikka kuulostaa niin ikään Tikanmäeltä opitulta. Mutta jollei halua pilata kuuntelukokemustaan toimittajan itsetyytyväisellä namedroppailulla, voi kokonaisuuden ottaa vastaan ihan sympaattisena ja retroilunsa puolesta ajattomanakin musiikkina. Parhaimmillaan tämä levy on silloin, kun kansanmusiikkipiireissä ja teatterisäveltäjänä kunnostautunut Kujanpää ottaa etäisyyttä ilmeisimpiin verrokkeihinsa. Näin tapahtuu komeaan trumpettilentoon nousevalla Different Polskalla tai kaustislaisen arvokkaallaa Hääpolskalla. Ehkä juuri perinteisen tanssilajin mukaan nimeäminen on innoittanut ottamaan rohkeampia taiteellisia vapauksia. Hienoja asioita ovat myös levyn käynnistävä kolmen viulun Arvo Pärt -satsi sekä Kujanpään tyylitaju sovituspuolella. Soundissa on dynamiikkaa ja jännitteitä, ja maestro itse kuuluu pysyttelevän taustalla lempeänä kapellimestarina möhömahaisen sooloöykkäröinnin sijaan. Kivenpyörittäjän kappaleet eivät ole järin omaperäisiä, mutta silti viehättävän trendittömiä. (Mikael Mattila)

Cate Le Bon – Mug Museum

Turnstile

75 Sanotaan se heti, niin sittenpähän on homma hoidettu: Nico. Cate Le Bonista on todistettavasi mahdotonta kirjoittaa yli kahdeksaa sanaa mainitsematta jääkuningatar Christa Päffgeniä, jonka lattean ja lakonisen lauluääneen kaiut kuuluvat selvästi myös tällä walesilaislaulajattaren kolmannella albumilla. Le Bon (ei, ei ja vielä kerran ei sukua yhdellekään Duran Duranin jäsenistä) on kuitenkin Nicoon verrattuna aikamoinen kujeilija; Mug Museum huokuu huumoria ja taipumusta donovanmaiseen hassutteluun, mikä tuskin saattoi pitää edesmenneen Warhol-ikonin leipälajina. Levyn soundi on hyvin napakka, kompakti ja lämmin. Canned Heatin taito soittaa ihan hieman vain yhdistyy hauskalla tavalla Stereolabin rajattomiin horisontteihin. A-puolensa ajan Mug Museum vaikuttaakin noin sadan pisteen levyltä (neljän korvamatoässän perään kuullaan vielä herkkä Perfume Genius -duetto I Think I New), mutta b-puolella touhu lerpahtaa. On kuin bändiltä loppuisi into ja budjetti, ja täytebiisi seuraa toistaan. Silti: valtavan lupaavaa, edelleen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Connan Mockasin – Caramel

Phantasy Sound

77 Uusiseelantilainen Connan Mockasin on ns. erikoismies. Kasvomaalauksille person megablondin toinen albumi on koko lailla käsittämätön sukellus vedenalaiseen valtakuntaan, jossa kuningas Gainsbourgin ja kruununprinssi… öh, Princen määräyksestä ainoa sallittu harrastus on äärettömän hidas ja intohimoinen rakastelu syvänmerenkaloilla täytetyssä ammeessa. Caramel on yhtä eroottisen (lue: ranskalaisen) ambientpopin juhlaa. Levyllä on noin kaksi kunnollista sävellystä (äärisensuelli päätösraita I Wanna Roll With You ja kiistämätön klassikko I’m the Man That Will Find You), mutta sitäkin enemmän kiimaista voihketta ja unihoureista fantasiaa. Nykypopartisteista Mockasinin ilmeisin sielunveli on Ariel Pink, mutta levyn tuotannossa ja etenkin miehen kitaransoitossa on myös paljon Mac DeMarcon ”kasettinauhuri flanellipaidan rintataskussa” -estetiikkaa. Yhdistelmä on vastustamaton – mutta voiko levyä, joka käyttää lähes puolet kestostaan viisiosaiseen It’s Your Body -taidepläjäykseen, rakastaa tuntematta itseään a) likaiseksi, b) vanhaksi ja/tai c) sedäksi? (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Oddarrang – In Cinema

Edition Records

84 Oddarrangin musiikki on välillä kuin Tumblr-blogi, jonka ylläpitäjä haluaa rakentaa virtuaalista minäkuvaansa syvällisten aforismien ja hailakoiden maisemavalokuvien ympärille. Niin itsestään selvässä synkassa tämä mietiskelevä paisuttelurock on minimalistisen kansitaiteensa kanssa. Sumun läpi erottuvia alastomia puita, vesipisaroita ikkunassa, jonka takana juoksee staattisesti ohitse, tuijotuskilpailua mystisen meren kanssa, geometristä betonia vasten harmaata taivasta. Tällä kertaa mielijohteet eivät tunnu geneerisiltä. Louhivuoren jazz-dynastiaan kuuluva rumpali-säveltäjä Olavi on luotsannut viisikkonsa kolmannelle albumilleen, joka sisimmässään hengittää skandinaavisen jazzin jäätävyyttä, mutta enimmäkseen se liikkuu Tortoisen tai Mogwain maisemissa. Tämän se tekee hämmästyttävän hyvin. Hämmästyttävää hyvyys on siksi, koska post-rock osoitti jo syntymässään, miten kapealla alalla se tyylillisesti liikkuu ja täten hukkasi uutuudenviehätyksensä varsin äkkiä. In Cineman musiikki on välillä suorastaan pysähtynyttä, ja nousee leveille siivilleen vasta maanittelun jälkeen. Maanittelu kannattaa, koska crescendot tuntuvat kaikkein uljaimmilta silloin, kun niiden annetaan syntyä kuin itsestään. Hiljaisina hetkinä kauneimpana kuuluu Osmo Ikosen sello, nousujen huipuilla laulavat Ilmari Pohjolan väkevä pasuuna ja Lasse Sakaran syvä rautalankakitara. Levyn ainoa selkeä virhe löytyy sen nimestä: eiköhän ”elokuvallinen” ole tässä vaiheessa banaalein mahdollinen adjektiivi kuvaamaan tällaista musiikkia. (Mikael Mattila)

Jos ois hattu päässä, voisit hymyillä säässä kuin säässä

Olavi Louhivuori on jazzrumpali ja -säveltäjä, jonka kädenjälki kuuluu monissa aikamme parhaissa kotimaisissa yhtyeissä ja julkaisuissa kokeellisesta, lyömäsoittimilla toteutetusta Inhale Exhale -soololevystä Ilmiliekki Quartetin suvereenien esitysten kautta Oddarrangin komeaan maalailuun.

Oddarang julkaisi taannoin toisen levynsä Cathedralin ja soittaa keskiviikkona 25.4. Kuudennella linjalla OiOiCollectiven visuaalien siivittämänä.

Mikä on ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi?

”Varmaan Kissin Rock & Roll All Night, jota diggailin tehdäkseni vaikutuksen naapurin kaveriin ollessani noin 5-vuotias. Varmaan samoihin aikoihin myös Dingon Autiotalo, koska isosiskokin diggaili.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Tää on vaikee… Sanoisin varmaan De La Soulin Ring Ring Ring (Ha Ha Hey),  tai oikeastaan koko De La Soul Is Dead  -levy, sillä ei kasetilta pelkästään yhtä biisiä kuunneltu.”

Video ei ole enää saatavilla

”Tää levy on myös semmoinen, johon on edelleen todella mukava palata, vaikka se olikin omassa ’powerplayssä’ levyn ilmestyessä vuonna 1991. Todella tiukkana kakkosena voisi olla Radioheadin Everything in Its Right Place ja kolmantena joko John Coltranen Acknowledgement tai Miles Davisin So What.”

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka toimisi tuottajana?

”Toumani Diabaté voisi soittaa koraa, Leslie Feist laulaisi, minä ja Brian Blade soitettais kannuja. Blade voisi toimia samalla tuottajana.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

”Elävistä varmaan Tom Waits tai Bob Dylan. Tuonpuoleisista Nusrat Fateh Ali Khan, John Coltrane tai Levon Helm.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

”Eiköhän pohja tullut kotoa, sillä molemmat vanhempani ovat musiikkialalla. Muutenkin suvussa on aika vahvana tämä harrastus…”

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Olisi mahtavaa olla elokuvaohjaaja, sillä elokuva kiehtoo taiteenlajina lähes yhtä paljon kuin musiikki. Tein ensimmäiset kotielokuvani 9-vuotiaana ja nyt niitä katsellessa tuntuu, että jossain vaiheessa täytyy kokeilla ohjaamista uudestaan. Olen myös viime aikoina saanut tehdä enemmän ja enemmän elokuvamusiikkia. Se on aivan mahtavaa.”

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

”Michael Jacksonin Black or Whiten. Ja oikeastaan lähes kaikki Jacksonin musavideot. Meillä ei näkynyt kotona kuin kolme kanavaa, joten musavideoita näki lähinnä kerran viikossa Suomen lista -ohjelmassa. Black or White räjäytti kyllä pankin totaalisesti.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostit viimeksi?

”Ostin Iro Haarlan Vespersin viime viikolla Jyväskylän Äxästä. Todella hieno levy. Suosittelen.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Hiljaisuus, luonto ja 4-vuotias poikani.”

Mikä laulu saa sinut tuntemaan olosi nostalgiseksi?

”Mikko Perkoilan Tervetuloa mutanttimaahan. Sitä kuunneltiin autossa jatkuvasti perheen asuntovaunureissuilla 1980-luvulla.

Löysin itseasiassa sattumalta tämän kasetin muutama vuosi sitten, ja se avautui aivan uudella tavalla. Todellinen helmi ja yksi rumpali Upi Sorvalin viimeisistä levytyksistä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mihinkä muuhun aistiin tai aistihavaintoon kuin kuuloon yhdistät musiikkisi säveltäessäsi?

”Näköön. Tässä tapauksessa tarkoitan näöllä ehkä enemmänkin mielikuvitusta. Minulle on aina ollut luontaista lähestyä biisintekoa värien ja sisäisten visioiden kautta. Visuaalinen lähtöajatus biisille voi olla hyvinkin konkreettinen, kuten vaikka kohtaus jostain itse keksimästäni elokuvasta tai äänimaisema jostain tapahtumasta ympäriltäni, esimerkiksi luonnosta, jonka päälle kuvittelen musiikin. Etenkin Oddarrangin kanssa olen pyrkinyt tekemään musiikkia, jota kuunnellessa olisi mahdollista saada vahvoja visuaalisia kokemuksia. Se on ikäänkuin soundtrack-musaa jokaisen kuulijan omasta sisäisestä maailmasta.”

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Norjalainen Christian Wallumrød tekee aika lailla täydellistä musiikkia, etenkin Ensemblen levyt The Zoo Is Far sekä Fabula Suite Lugano. Wallumrødin musiikissa yhdistyvät  jazz, barokki ja kansanmusiikki täysin omaperäisellä tavalla. Uskomattoman kaunista.”

Video ei ole enää saatavilla

Mistä jonkun muun tekemästä biisistä tuli viimeksi sellainen olo, että ”tuon olisin halunnut säveltää”!

”Bon Iverin Re:Stacksistä ja oikeastaan koko For Emma, Forever Ago -levystä. Ehdottomasti yksi viime aikojen hienoimmista levyistä.”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”Hmm… en ainakaan muista. Vaimollenikin avauduin ylä-asteen Rednex-diggailuistani hyvin pian ensitapaamisemme jälkeen.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä instrumenttia haluaisit oppia soittamaan?

”Koraa ja harppua.”

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

”Susanne Sundførin White Foxes… Vaimoni on kuunnelut sitä repeatilla viime viikolla, ja se tarttui samalla minuunkin. Toinen vaikutuksen tehnyt biisi on Lana Del Reyn Video Games. Harmi vain, että itse levy osottautui lopulta aika laimeaksi.”

Video ei ole enää saatavilla

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Mulla ei ole mitään erityistä suhdetta Morrisoniin tai Doorsin musaan, mutta eiköhän se jonkinlainen pölvästi nero ollut.”

Video ei ole enää saatavilla

Oddarrang esiintyy Kuudennella linjalla 25.4. klo 23.15. Esiintymisen visuaalit tuottaa OiOiCollective. Illan avaa Pekko Käpin ja Samuli Kosmisen duo klo 22.