Liam ja Noel – nerouden kiteytymät.

Hahaha, Liam.

Mitä hemmo? Nyt oon kirjoittanut ihan ässän biisin. Mähän oon sanonut sulle, että meiltä puuttuu sellainen klassinen slovari, josta tytötkin tykkää. Tässä se nyt on. Tän biisin jälkeen kaikki viimeistään tajuaa, että me ollaan uusi Beatles. Ja Rolling Stones. Ja The Who. Mä oon John Lennon ja mä oon Paul McCartney. Ja Mick Jagger. Wonderwallista tulee tän ajan Yesterday.

Musta tuntuu, että mä oon sukupolveni ääni. Mä teen susta supertähden. Saat kyllä vittu koko loppuelämäsi kiittää onneasi siitä, että oot neron veli.

Kirjoitin sen yhdelle naiselle. Mä rakastan huumeita ja viinaa enemmän kuin naisia. Mutta joskus pelottaa, että tuhoan itseni tällä rock’n’roll-elämällä. Me mennään koko ajan isommille ja isommille lavoille. Meillä menee niin lujaa, että mulle tulee jotenkin harhainen olo. Joskus en tiedä, miten kauan tämä voi kestää. Välillä musta tuntuu, että mun kohtalo, meidän kohtalo Liam, on syöksyä niinkuin Lennon, Cobain, Ian Curtis… Kyllä sä tiedät.

Nainen on ainoa juttu, joka voisi pelastaa mut itseltäni. Tai en tiedä, ehkä. Naiset on niin ennalta-arvattavia. Eikä niihin voi luottaa. Kun tuijotan naisia silmiin ja jauhan purkkaa tuntuu siltä, että näen aina niiden lävitse.

Muistatko, kun opettajat käski koulussa heittämään purkan roskiin! Hahahahaha! Nyt mä saan syödä purkkaa vaikka meidän musavideolla, jos mä vaan päätän. Naiset ei tietenkään näe mun silmiä, koska mulla on aurinkolasit päässä koko ajan.

Oikeasti en välitä mistään vittuakaan. Mutta meistä tulee kuuluisampia kuin Jeesus. Voidaan jo nyt lähteä bilettämään, rahat ei tuu kyllä loppumaan kesken.

Mutta lue nämä lyriikat ensin. Miljoonat ihmiset tulee tulkitsemaan mun keksimiä metaforia, mutta harva oikeasti tajuaa mistä niissä on kyse. Vähän kuin Dylan joskus, ihan sama mitä me lauletaan, ihmiset menee siitä kuitenkin sekaisin. Tää on syvällinen, herkkä ja vitun henkilökohtainen kappale mulle. En tiedä, tajuatko säkään näitä:

Ihmeseinä

“Tänään meinasi olla se päivä
Jolloin ne heittää sen sulle takaisin
Nyt sun kannattaisi jotenkin
Tajuta mitä sun pitäisi tehdä
En usko, että kellään
On sellasia tunteita susta niinkuin mulla on nyt

Kaduilla puhutaan
Että sydämesi palo on sammunut
Varmaan oot kuullut
Mutta ei sua koskaan epäilyttänyt
En usko että kellään
On sellaisia tunteita susta niinkuin mulla on nyt

Ja kaikilla teillä joilla kuljetaan tuulee
Ja kaikki sinne johtavat valot sokaisee
Haluaisin kertoa sulle monia juttuja
Mutta en tiedä miten

Koska ehkä oot se joka mut pelastaa
Ja kuitenkin oot mun ihmeseinä

Ööööööö
Ihmeseinä”

Video ei ole enää saatavilla

PS.

Tajusin, miten upea biisi tää on oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun Ryan Adams coveroi sen. Sillon pääsin niinku kuuntelemaan sitä ei-henkilökohtaisena, ”ulkopuolisen näkökulmasta.”. Huhhuh.

Video ei ole enää saatavilla

Liam (keskellä), Noel (oikealla) ja… niin.

Huhtikuussa 1994 brittipop-kuume nousi. Suede ja Blur olivat jo edellisvuonna esitelleet musiikillista kaavaa, joka upposi erityisesti brittiläisiin musiikinkuluttajiin. Mutta nyt oli uuden bänditulokkaan vuoro yrittää. Creation Records oli signannut kahteen rääväsuuhun, Liam ja Noel Gallagheriin, henkilöityvän kokoonpanon. Yhtyeen nimi oli Oasis.

Debyyttisingle Supersonic kiteyttää niin hyvässä kuin pahassa kaiken oleellisen manchesterilaisyhtyeestä. Se sisältää kaikki elementit, joita yhtye kierrätti vuosien ajan kappaleesta toiseen.

Noel Gallagherin yksinkertaiseen, mutta tarttuvaan sävellykseen kirjoittama sanoitus on suurimmaksi osaksi silkkaa hölynpölyä. Tekstistä löytyy kyllä keskenään rimmaavia sanoja, mutta ei juurikaan järjellisiä merkityksiä. Poikkeuksen muodostavat kuitenkin säkeistöjen ensimmäiset rivit:

“I need to be myself, I can’t be no-one else”

”You need to be yourself, you can’t be no-one else”

Nuo naiivit toteamukset ovat Oasiksen ohjelmanjulistus.

Gallagherin veljekset olivat pienituloisesta perheestä Manchesterin paskaisesta lähiöstä. Ei heillä ollut muita vaihtoehtoja kuin ryhtyä autovarkaiksi tai tarttua sähkökitaraan ja perustaa bändi. Levytyssopimus Creation Recordsin kanssa voisi olla heidän oikotiensä parempaan elämään.

Nuo säkeistöjen ensimmäiset rivit ovat merkityksellisiä myös siitä syystä, että yhtye palasi niiden temaattiseen sisältöön uransa aikana useita kertoja. Esimerkiksi reilu vuosi myöhemmin ilmestyneen (What’s the Story) Morning Glory? -levyä ennakoineen Roll With It -singlen sanoitus on muovailtu samasta itsepäisestä ylpeydestä kuin Supersonicin teksti.

Supersonic esittelee myös Liam Gallagherin laulumaneerin. Kappaleella hänen tapansa venyttää rivien viimeisiä sanoja kuulostaa vielä luontevalta, mutta vuosia myöhemmin se muuttui persoonallisesta piirteestä rasitteeksi.

Supersonic tiivistää alle viiteen minuuttiin yhtyeen vahvuudet. Ei siis mikään ihme, että biisi kulki bändin liveseteissä viimeiseen saakka. Oasishan hajosi vuonna 2009.

Nelisen kuukautta Supersonicin ilmestymisen jälkeen Oasis julkaisi debyyttialbuminsa Definitely Mayben. Se nousi suoraan brittilistan kärkeen. Supersonic oli lähtölaukaus yhtyeen kokaiininhuuruisille sekoiluille.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Noel Gallagher on Supersonicista niin ylpeä, että hän on esittänyt sitä keikoillaan vielä Oasiksen hajoamisen jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Paavo ei katso taaksepäin vihaisena. Hän katsoo vakana sinua.

Nuorgamin Pressaehdokas ja pop -juttusarjassa presidenttiehdokkaat joutuvat vastaamaan kiperiin musiikkiaiheisiin small talk -kysymyksiin.

”Piinapenkkiin” istuu tällä kertaa Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki. Vastaukset asettaa poliittiseen kontekstiinsa Nuorgamin poliittinen analysaattori, Kaasuputki-blogin Jami Järvinen.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Todennäköisesti Oasiksen Dont Look Back in Angeria.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Työturvallisuussyistä ja ympäristöviranomaisten suosituksista olen jättänyt karaoken laulamisen muille.”

Mikä bändi tai artisti tekee maailman parasta musiikkia juuri nyt?

”Tämän vuoden parhaat fiilikset ovat tulleet SMC Lähiörottien ja Noel Gallagher’s High Flying Birdsin levyistä.”

Kuka on suosikkibeatlesi ja miksi?

”George Harrissonissa on jotain mystistä kiinnostavuutta.”

Kuinka iso on levykokoelmasi?

”Satoja ja satoja levyjä. Tosin valtaosa niistä on tällä hetkellä pahvilaatikoissa, kun olen ladannut niitä iPadille ja kuuntelen sen kautta.”

Millä kappaleella tahtoisit avata ensimmäiset Linnan juhlasi?

”Linnan juhlia seurasi tälläkin kertaa reilusti yli kaksi miljoonaa katsojaa. Varmaan he haluavat alkuun aika perinteistä sisääntulomusiikkia. Myöhemmin illalla varmaan sitten monipuolisempaa musiikkia.”

Mikä laulu kuvaa parhaiten Suomea / suomalaisuutta juuri nyt?

”Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta tavoittaa edelleen jotain hyvin suomalaista meininkiä, vaikka on tehty jo yli 20 vuotta sitten.”

Oletko koskaan soittanut tai halunnut soittaa yhtyeessä?

”Kai jokainen nuori kundi on joskus haaveillut bändissä soittamisesta?”

U2-yhtyeen City of Blinding Lights -kappale oli vahvasti esillä Barack Obaman vaalikampanjassa 2008. Mikä kappale on tai minkä kappaleen haluaisit olevan sinun vaalikampanjasi tunnusbiisi?

”Blurin Song 2:ssa olisi ainakin hyvä tilaisuuksiinsisäänastelutunnelma.”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus: Voiko kitaraa soittamalla parantaa maailmaa?

”Tietenkin!”

”Woo-Hoo! Sisään ei astella, sisään hypätään! Seinän kautta! Poliitikolle on tärkeää jämähtää nuoruuteensa – parikymppisenä kerätyt traumat hävityistä äänestyksistä ja hukatuista tilaisuuksista ovat myöhemmän politiikan polttoainetta. Ei ihme, että Paavo Arhinmäki huokuu ysäriä ja brittipoppia. Hänen iPadissaan on niin paljon luimistelevia nahkatakkisia englantilaismiehiä, että siitä on tullut iLad.

Karaoke on juntti-iskelmää, mutta Arhinmäki ei sano sitä, vaan venkoilee. Hän on maailman ainoa populistihipsteri.”

Noel, brittirockin fish & chips.

Entinen Oasis-nokkamies esittelee soolodebyytillään mietteliään ja melankolisen puolensa.

Nykyään sitä on jo vähän vaikea uskoa, mutta 1990-luvun puolivälissä Oasis oli sekä yksi maailman suosituimmista että arvostetuimmista rock-yhtyeistä. Tuolloin sen osakkeet olivat niin korkealla, että jopa myöhemmin pöhöttyneeksi mahalaskuksi tuomittu yhtyeen kolmas albumi Be Here Now sai aluksi innostuneen vastaanoton ja siitä tuli Englannin kaikkien aikojen nopeimmin myynyt levy.

Lopulta kuitenkin juuri Be Here Now ja sitä seurannut Standing on the Shoulder of Giants katkaisivat Oasiksen voittokulun ja aloittivat kehityksen, joka muuttaisi rock-maailman kukkoilevat kultapojat has-beeneiksi (joiden levyt tosin aina myivät ainakin Englannissa mukavasti). Nyt 1990-luvun puolivälin loputon uho, sikailut palkintogaaloissa, lasien kilistely Tony Blairin kanssa ja mammuttikonsertit Knebworthissa yli 300 000 ihmiselle tuntuvat kovin kaukaisilta.

Oasiksen (ja näin myös sen pääasiallisen laulunkirjoittajan Noel Gallagherin) pahin ongelma oli, että sen kaksi ensimmäistä levyä olivat niin loistokkaita ja niin sidoksissa aikaansa, ettei yhtyeen myöhemmillä teoksilla oikein ollut mahdollisuuksia. Gallagherin sävellysten taso laski huomattavasti – 1990-luvun puolivälissä hän oli niin liekeissä, että jopa Oasiksen singlejen b-puolet olivat mestarillisia – mutta myös brittipopin aika alkoi olla ohi. Siinä, missä vuonna 1994 Oasiksen retrorock oli virkistävää, viimeistään uudella vuosituhannella se alkoi kuulostaa tympivän mielikuvituksettomalta.

Oasiksen 2000-luvun levyjen meriiteistä voi toki kiistellä, mutta tuskin kukaan voi vakavalla naamalla väittää, että ne kilpailisivat Definitely Mayben tai (What’s the Story) Morning Gloryn kanssa. Gallagherin pahin ongelma oli, ettei hän onnistunut kehittämään yhtyeensä soundia eteenpäin ja vapautumaan alkupään materiaalinsa luomasta vankilasta. Oasis kastoi välillä varpaansa varovaisesti esimerkiksi psykedeliaan tai elektronisiin soundeihin, mutta lopulta sen soundin peruspilarit pysyivät samoina: 1960-luvun esikuviin nojaavat melodiat, vuorijonojen kokoiset kitaravallit, Liam Gallagherin reteästi naukuva laulu ja pökkelöt sanoitukset. Se oli kuin ravintola-asiakas, joka meinasi kokeilla eksoottisia herkkuja, mutta päätyi aina tilaamaan samat tutut fish & chipsit, välillä eri juomalla.

Vuonna 2008 julkaistu Dig Out Your Soul oli tyypillinen myöhäisvaiheen Oasis-levy. Vaikka sitä aluksi hehkutettiinkin uutena alkuna väsähtäneelle yhtyeelle, osoittautui se lopulta kaikeksi muuksi, ja elokuussa 2009 Oasis hajosi. Syynä oli jälleen yksi nujakka nujakoimisessa poikkeuksellisen kunnostautuneiden Gallagherin veljeksien kesken, eikä moni varmaan aluksi uskonut, että hajoaminen olisi lopullinen. Noel ei kuitenkaan palannut takaisin ruotuun, ja vaikka Liam aluksi uhosikin jatkavansa yhtyettä ilman sen primus motoria, hänenkin oli lopulta kohdattava totuus: 1990-luvun suurin englantilaisyhtye ja kulttuurillinen ikoni oli historiaa (ainakin, kunnes reunionin aika koittaa).

Alkuvuodesta 2011 Liam osoitti loppujen myöhäisvaiheen Oasis-jäsenten (Gem Archer, Andy Bell ja Chris Sharrock) kanssa Beady Eye -yhtyeessä oman retrorock-visionsa rajallisuuden. Sen levy Different Gear, Still Speeding oli ensi nuoteistaan asti juuri sitä, mitä odottaa saattoi: mielikuvituksetonta perinnerockia, jonka pelasti totaaliselta turhuudelta satunnaiset melodianpilkahdukset ja nuoremman Gallagherin yhä vaikuttava rock-ääni. Sukupolvensa suurimman rock-yhtyeen nokkamies oli kuitenkin pudonnut kovin kauas tähtitaivaan kirkkaimmasta loistosta.

Nyt vuorossa on Noel Gallagher omalla soolodebyytillään Noel Gallagher’s High Flying Birds. Hänellä olisi nyt kaikki mahdollisuudet ei vain päihittää veljensä, vaan myös todistaa vitaliteettinsa musiikintekijänä. Tässä Gallagher korkealla liitelevine lintuineen onnistuu… ainakin osittain.

High Flying Birdsillä hän on yhä varsin tunnistettavasti oma perinnetietoinen itsensä, mutta jotain uuttakin löytyy. Ensinnäkin soolo-Gallagher on Oasista akustispainotteisempi. Levyn aloittava Everybody’s on the Run huolestuttaa pöhöttyneellä rock-soundillaan, mutta pian levy rauhoittuu ja asettuu aloilleen seesteisen melankoliseen grooveen. Näyttää siltä, että 44-vuotias entinen rock-pahis on viimein aikuistunut.

Veikeän vastustamattomasti keinahteleva Dream On esittelee ensi kertaa New Orleans -tyyliset jazztorvet, jotka tekevät näyttävän paluun hienossa ja leikkisässä, singlenäkin julkaistussa The Death of Me and Youssa. If I Had a Gunissa Gallagher todistaa melodisen suvereenisuutensa ja käyttää tyylikkäästi palettinsa syvänsinisen melankolisia värisävyjä.

Kappaleen sanoitukset osoittavat kiehtovasti, kuinka kauas on tultu Live Foreverin ikuisesta loisteliaan tulevaisuuden lupausta juhlivasta nykyhetkestä. Gallagherin skaala on yhä tähtitaivasta syleilevä, mutta tilaa löytyy myös seesteisen arkipäiväiselle rakkaudelle:

”If I had a gun
I’d shoot a hole into the sun
Love will burn this city down for you
If I had the time
I’d stop the world and make you mine
And everyday would stay the same with you”

The Chemical Brothersin kanssa yhteistyötä 1990-luvun villeinä vuosina tehnyt ja 1980-luvun lopun acid house -aikojen “Toista rakkauden kesää” epäilemättä nostalgisesti muisteleva Gallagher suuntaa AKA… What a Life! -kappaleella kohti tanssilattiaa. Vaikkei mitään hänen konservatiivisempaa yleisöään järkyttävää kuullakaan, on house-pianon johdattama kappale levyn parhaita.

Melankolisen laulun sanat ovat Gallagherille tyypillinen sekoitus hämmentävää hölynpölyä ja satunnaiselta vaikuttavien riimien seasta pilkottavaa syvällisyyttä. Laulua kuunnellessa tuntuu siltä, että hän tavoittaa jotain perustavanlaatuista, mutta sanoja tietokoneruudulta tai paperilta lukiessa ei olekaan aivan varma:

”Someday you might find your hero
Some say you might lose your mind
I’m keeping my head down now for the summer
I’m outta my mind, let me pull the other
I’m gonna take that tiger outside for a ride”

Vanhan kunnon Beatlesin sijaan High Flying Birdsin keskeisin vaikuttaja on Ray Davies. Erityisen selvää tämä on The Kinksin Village Greeniin viittaavassa Soldier Boys and Jesus Freaks -kappaleessa.

Varsinaisia huonoja kappaleita levyltä ei löydy, mutta AKA… Broken Arrowiin ja (Stranded On) The Wrong Beachiin tultaessa Gallagherin melkeinpä iskelmällinen bluesahtava shuffle alkaa kyllästyttää – aletaan siirtyä kypsyydestä huolestuttavasti kohti tylsää keski-ikäisyyttä.

Onneksi Gallagher tajuaa lopettaa ajoissa. Levyn päättävä Oasis-aikojen reliikki Stop the Clocks jatkaa kepeästi, mutta miellyttävästi Champagne Supernovan aloittamaa eeppisesti leijailevien psykedeelisten Gallagher-balladien sarjaa.

Noel Gallagher ei tarjoile korkealla lentävien lintujensa kanssa mitään sellaista, mikä muuttaisi epäilevien tuomaiden mieltä. Pienoisesta seikkailullisuudesta huolimatta hän tekee pohjimmiltaan yhä sitä samaa mitä vuonna 1994 – perinteistä, vahvoihin melodioihin ja 1960-luvun klassikoihin nojaavaa kitararockia. Onko se hyvä vai huono asia, riippuu kuuntelijan mieltymyksistä.

72 Noel Gallagher’s High Flying Birds on onnistunut avaus vanhemman Gallagherin soolouralle. Vaikka melankolinen ja pohdiskeleva albumi ei räjäytäkään tajuntaa Oasiksen kulta-aikojen tavoin, on se vahva osoitus tekijänsä yhä vakuuttavista lauluntekijätaidoista. Olisiko kuitenkin syytä välillä hiukan nostaa tempoa?

Video ei ole enää saatavilla