Liam ja Noel – nerouden kiteytymät.

Hahaha, Liam.

Mitä hemmo? Nyt oon kirjoittanut ihan ässän biisin. Mähän oon sanonut sulle, että meiltä puuttuu sellainen klassinen slovari, josta tytötkin tykkää. Tässä se nyt on. Tän biisin jälkeen kaikki viimeistään tajuaa, että me ollaan uusi Beatles. Ja Rolling Stones. Ja The Who. Mä oon John Lennon ja mä oon Paul McCartney. Ja Mick Jagger. Wonderwallista tulee tän ajan Yesterday.

Musta tuntuu, että mä oon sukupolveni ääni. Mä teen susta supertähden. Saat kyllä vittu koko loppuelämäsi kiittää onneasi siitä, että oot neron veli.

Kirjoitin sen yhdelle naiselle. Mä rakastan huumeita ja viinaa enemmän kuin naisia. Mutta joskus pelottaa, että tuhoan itseni tällä rock’n’roll-elämällä. Me mennään koko ajan isommille ja isommille lavoille. Meillä menee niin lujaa, että mulle tulee jotenkin harhainen olo. Joskus en tiedä, miten kauan tämä voi kestää. Välillä musta tuntuu, että mun kohtalo, meidän kohtalo Liam, on syöksyä niinkuin Lennon, Cobain, Ian Curtis… Kyllä sä tiedät.

Nainen on ainoa juttu, joka voisi pelastaa mut itseltäni. Tai en tiedä, ehkä. Naiset on niin ennalta-arvattavia. Eikä niihin voi luottaa. Kun tuijotan naisia silmiin ja jauhan purkkaa tuntuu siltä, että näen aina niiden lävitse.

Muistatko, kun opettajat käski koulussa heittämään purkan roskiin! Hahahahaha! Nyt mä saan syödä purkkaa vaikka meidän musavideolla, jos mä vaan päätän. Naiset ei tietenkään näe mun silmiä, koska mulla on aurinkolasit päässä koko ajan.

Oikeasti en välitä mistään vittuakaan. Mutta meistä tulee kuuluisampia kuin Jeesus. Voidaan jo nyt lähteä bilettämään, rahat ei tuu kyllä loppumaan kesken.

Mutta lue nämä lyriikat ensin. Miljoonat ihmiset tulee tulkitsemaan mun keksimiä metaforia, mutta harva oikeasti tajuaa mistä niissä on kyse. Vähän kuin Dylan joskus, ihan sama mitä me lauletaan, ihmiset menee siitä kuitenkin sekaisin. Tää on syvällinen, herkkä ja vitun henkilökohtainen kappale mulle. En tiedä, tajuatko säkään näitä:

Ihmeseinä

“Tänään meinasi olla se päivä
Jolloin ne heittää sen sulle takaisin
Nyt sun kannattaisi jotenkin
Tajuta mitä sun pitäisi tehdä
En usko, että kellään
On sellasia tunteita susta niinkuin mulla on nyt

Kaduilla puhutaan
Että sydämesi palo on sammunut
Varmaan oot kuullut
Mutta ei sua koskaan epäilyttänyt
En usko että kellään
On sellaisia tunteita susta niinkuin mulla on nyt

Ja kaikilla teillä joilla kuljetaan tuulee
Ja kaikki sinne johtavat valot sokaisee
Haluaisin kertoa sulle monia juttuja
Mutta en tiedä miten

Koska ehkä oot se joka mut pelastaa
Ja kuitenkin oot mun ihmeseinä

Ööööööö
Ihmeseinä”

Video ei ole enää saatavilla

PS.

Tajusin, miten upea biisi tää on oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun Ryan Adams coveroi sen. Sillon pääsin niinku kuuntelemaan sitä ei-henkilökohtaisena, ”ulkopuolisen näkökulmasta.”. Huhhuh.

Video ei ole enää saatavilla

Noel, brittirockin fish & chips.

Entinen Oasis-nokkamies esittelee soolodebyytillään mietteliään ja melankolisen puolensa.

Nykyään sitä on jo vähän vaikea uskoa, mutta 1990-luvun puolivälissä Oasis oli sekä yksi maailman suosituimmista että arvostetuimmista rock-yhtyeistä. Tuolloin sen osakkeet olivat niin korkealla, että jopa myöhemmin pöhöttyneeksi mahalaskuksi tuomittu yhtyeen kolmas albumi Be Here Now sai aluksi innostuneen vastaanoton ja siitä tuli Englannin kaikkien aikojen nopeimmin myynyt levy.

Lopulta kuitenkin juuri Be Here Now ja sitä seurannut Standing on the Shoulder of Giants katkaisivat Oasiksen voittokulun ja aloittivat kehityksen, joka muuttaisi rock-maailman kukkoilevat kultapojat has-beeneiksi (joiden levyt tosin aina myivät ainakin Englannissa mukavasti). Nyt 1990-luvun puolivälin loputon uho, sikailut palkintogaaloissa, lasien kilistely Tony Blairin kanssa ja mammuttikonsertit Knebworthissa yli 300 000 ihmiselle tuntuvat kovin kaukaisilta.

Oasiksen (ja näin myös sen pääasiallisen laulunkirjoittajan Noel Gallagherin) pahin ongelma oli, että sen kaksi ensimmäistä levyä olivat niin loistokkaita ja niin sidoksissa aikaansa, ettei yhtyeen myöhemmillä teoksilla oikein ollut mahdollisuuksia. Gallagherin sävellysten taso laski huomattavasti – 1990-luvun puolivälissä hän oli niin liekeissä, että jopa Oasiksen singlejen b-puolet olivat mestarillisia – mutta myös brittipopin aika alkoi olla ohi. Siinä, missä vuonna 1994 Oasiksen retrorock oli virkistävää, viimeistään uudella vuosituhannella se alkoi kuulostaa tympivän mielikuvituksettomalta.

Oasiksen 2000-luvun levyjen meriiteistä voi toki kiistellä, mutta tuskin kukaan voi vakavalla naamalla väittää, että ne kilpailisivat Definitely Mayben tai (What’s the Story) Morning Gloryn kanssa. Gallagherin pahin ongelma oli, ettei hän onnistunut kehittämään yhtyeensä soundia eteenpäin ja vapautumaan alkupään materiaalinsa luomasta vankilasta. Oasis kastoi välillä varpaansa varovaisesti esimerkiksi psykedeliaan tai elektronisiin soundeihin, mutta lopulta sen soundin peruspilarit pysyivät samoina: 1960-luvun esikuviin nojaavat melodiat, vuorijonojen kokoiset kitaravallit, Liam Gallagherin reteästi naukuva laulu ja pökkelöt sanoitukset. Se oli kuin ravintola-asiakas, joka meinasi kokeilla eksoottisia herkkuja, mutta päätyi aina tilaamaan samat tutut fish & chipsit, välillä eri juomalla.

Vuonna 2008 julkaistu Dig Out Your Soul oli tyypillinen myöhäisvaiheen Oasis-levy. Vaikka sitä aluksi hehkutettiinkin uutena alkuna väsähtäneelle yhtyeelle, osoittautui se lopulta kaikeksi muuksi, ja elokuussa 2009 Oasis hajosi. Syynä oli jälleen yksi nujakka nujakoimisessa poikkeuksellisen kunnostautuneiden Gallagherin veljeksien kesken, eikä moni varmaan aluksi uskonut, että hajoaminen olisi lopullinen. Noel ei kuitenkaan palannut takaisin ruotuun, ja vaikka Liam aluksi uhosikin jatkavansa yhtyettä ilman sen primus motoria, hänenkin oli lopulta kohdattava totuus: 1990-luvun suurin englantilaisyhtye ja kulttuurillinen ikoni oli historiaa (ainakin, kunnes reunionin aika koittaa).

Alkuvuodesta 2011 Liam osoitti loppujen myöhäisvaiheen Oasis-jäsenten (Gem Archer, Andy Bell ja Chris Sharrock) kanssa Beady Eye -yhtyeessä oman retrorock-visionsa rajallisuuden. Sen levy Different Gear, Still Speeding oli ensi nuoteistaan asti juuri sitä, mitä odottaa saattoi: mielikuvituksetonta perinnerockia, jonka pelasti totaaliselta turhuudelta satunnaiset melodianpilkahdukset ja nuoremman Gallagherin yhä vaikuttava rock-ääni. Sukupolvensa suurimman rock-yhtyeen nokkamies oli kuitenkin pudonnut kovin kauas tähtitaivaan kirkkaimmasta loistosta.

Nyt vuorossa on Noel Gallagher omalla soolodebyytillään Noel Gallagher’s High Flying Birds. Hänellä olisi nyt kaikki mahdollisuudet ei vain päihittää veljensä, vaan myös todistaa vitaliteettinsa musiikintekijänä. Tässä Gallagher korkealla liitelevine lintuineen onnistuu… ainakin osittain.

High Flying Birdsillä hän on yhä varsin tunnistettavasti oma perinnetietoinen itsensä, mutta jotain uuttakin löytyy. Ensinnäkin soolo-Gallagher on Oasista akustispainotteisempi. Levyn aloittava Everybody’s on the Run huolestuttaa pöhöttyneellä rock-soundillaan, mutta pian levy rauhoittuu ja asettuu aloilleen seesteisen melankoliseen grooveen. Näyttää siltä, että 44-vuotias entinen rock-pahis on viimein aikuistunut.

Veikeän vastustamattomasti keinahteleva Dream On esittelee ensi kertaa New Orleans -tyyliset jazztorvet, jotka tekevät näyttävän paluun hienossa ja leikkisässä, singlenäkin julkaistussa The Death of Me and Youssa. If I Had a Gunissa Gallagher todistaa melodisen suvereenisuutensa ja käyttää tyylikkäästi palettinsa syvänsinisen melankolisia värisävyjä.

Kappaleen sanoitukset osoittavat kiehtovasti, kuinka kauas on tultu Live Foreverin ikuisesta loisteliaan tulevaisuuden lupausta juhlivasta nykyhetkestä. Gallagherin skaala on yhä tähtitaivasta syleilevä, mutta tilaa löytyy myös seesteisen arkipäiväiselle rakkaudelle:

”If I had a gun
I’d shoot a hole into the sun
Love will burn this city down for you
If I had the time
I’d stop the world and make you mine
And everyday would stay the same with you”

The Chemical Brothersin kanssa yhteistyötä 1990-luvun villeinä vuosina tehnyt ja 1980-luvun lopun acid house -aikojen “Toista rakkauden kesää” epäilemättä nostalgisesti muisteleva Gallagher suuntaa AKA… What a Life! -kappaleella kohti tanssilattiaa. Vaikkei mitään hänen konservatiivisempaa yleisöään järkyttävää kuullakaan, on house-pianon johdattama kappale levyn parhaita.

Melankolisen laulun sanat ovat Gallagherille tyypillinen sekoitus hämmentävää hölynpölyä ja satunnaiselta vaikuttavien riimien seasta pilkottavaa syvällisyyttä. Laulua kuunnellessa tuntuu siltä, että hän tavoittaa jotain perustavanlaatuista, mutta sanoja tietokoneruudulta tai paperilta lukiessa ei olekaan aivan varma:

”Someday you might find your hero
Some say you might lose your mind
I’m keeping my head down now for the summer
I’m outta my mind, let me pull the other
I’m gonna take that tiger outside for a ride”

Vanhan kunnon Beatlesin sijaan High Flying Birdsin keskeisin vaikuttaja on Ray Davies. Erityisen selvää tämä on The Kinksin Village Greeniin viittaavassa Soldier Boys and Jesus Freaks -kappaleessa.

Varsinaisia huonoja kappaleita levyltä ei löydy, mutta AKA… Broken Arrowiin ja (Stranded On) The Wrong Beachiin tultaessa Gallagherin melkeinpä iskelmällinen bluesahtava shuffle alkaa kyllästyttää – aletaan siirtyä kypsyydestä huolestuttavasti kohti tylsää keski-ikäisyyttä.

Onneksi Gallagher tajuaa lopettaa ajoissa. Levyn päättävä Oasis-aikojen reliikki Stop the Clocks jatkaa kepeästi, mutta miellyttävästi Champagne Supernovan aloittamaa eeppisesti leijailevien psykedeelisten Gallagher-balladien sarjaa.

Noel Gallagher ei tarjoile korkealla lentävien lintujensa kanssa mitään sellaista, mikä muuttaisi epäilevien tuomaiden mieltä. Pienoisesta seikkailullisuudesta huolimatta hän tekee pohjimmiltaan yhä sitä samaa mitä vuonna 1994 – perinteistä, vahvoihin melodioihin ja 1960-luvun klassikoihin nojaavaa kitararockia. Onko se hyvä vai huono asia, riippuu kuuntelijan mieltymyksistä.

72 Noel Gallagher’s High Flying Birds on onnistunut avaus vanhemman Gallagherin soolouralle. Vaikka melankolinen ja pohdiskeleva albumi ei räjäytäkään tajuntaa Oasiksen kulta-aikojen tavoin, on se vahva osoitus tekijänsä yhä vakuuttavista lauluntekijätaidoista. Olisiko kuitenkin syytä välillä hiukan nostaa tempoa?

Video ei ole enää saatavilla

Lo Fidelity All Stars pohtii elektronisen musiikin ja rockin suhdetta syvämietteisenä.

Britit villinnyt big beat -ilmiö oli lyhytkestoinen, mutta kiihkeä. Vuonna 1995 Brightoniin muuttanut taideopiskelija Damien Harris perusti Skint-levy-yhtiön. Harrisin tekemiset saivat nopeasti brittiläisten musiikkilehtien huomion.

Innostuksesta kuolanneet toimittajat kuvailivat big beatia tanssimusiikin ja rockin yhdistelmäksi. He pitivät big beatista, koska se oli niin yksinkertaista tanssimusiikkia, ettei siitä nauttimiseen tarvinnut kuin tukevan humalan. Briteissä big beat oli hetkellisesti tanssimusiikin tulevaisuus. Fatboy Slim ja The Chemical Brothers hätyyttelivät
listojen kärkisijoja.

Mutta vuosituhannen vaihteessa bileet olivat ohi. Tyhjä tanssilattia oli täynnä lasimurskaa. Fatboy Slimin Praise You soi repeatilla, mutta kukaan ei enää tanssinut. Big beat lakkasi kiinnostamasta levy-yhtiöitä ja musiikinkuluttajia.

Damien Harrisin mukaan big beat -skene tukehtui omaan suosioonsa. Kappaleet tunkeutuivat mainoksiin ja elokuvien soundtrackeille. Klubeille ilmestyi kokaiinia sniffaavia sekopäitä. Uusi ja jännittävä oli muuttunut noloksi ja helpoksi.

Big beatin viidestä elinvuodesta on jäänyt käteen kourallinen puhkisoitettuja klubihittejä, mutta myös unohtuneita, typerryttävän hauskoja tanssiraitoja. Kaikki Nuorgamin big beat -soittolistan 40 kappaletta ovat brittiartisteilta vuosilta 1995–1999.

1. Fatboy Slim – Going Out of My Head
2. Indian Ropeman – Sunshine of Your Love
3. Midfield General – Devil in Sports Casual
4. Cut La Roc – Makin’ It Hot
5. Lo Fidelity Allstars feat. Pigeonhed – Battleflag
6. Fatboy Slim – Everybody Needs a 303
7. David Holmes – Don’t Just Die Yet
8. Mekon – Skool’s Out
9. Hardknox – Coz I Can
10. Death in Vegas – Dirt
11. The Wiseguys – Ooh La La
12. Mint Royale – Rock And Roll Bar
13. The Chemical Brothers – Leave Home
14. Lionrock – Rude Boy Rock
15. Bentley Rhythm Ace – Bentley’s Gonna Sort You Out
16. Propellerheads – Take California
17. Coldcut – More Beats And Pieces
18. Fluke – Atom Bomb
19. Mr. Scruff – Spandex Man
20. Bentley Rhythm Ace – Midlander (There Can Only Be One…)
21. Cut La Roc – Hip Hop Bibbedy Bop Bop
22. Midfield General – Go Off
23. Lo Fidelity Allstars – Blisters on My Brain
24. Death In Vegas – Aisha
25. The Wiseguys – Start the Commotion
26. Fatboy Slim – The Rockafeller Skank
27. The Chemical Brothers – Block Rockin’ Beats
28. Space Raiders – Glam Raid
29. Ceasefire – Trickshot
30. David Holmes – My Mate Paul
31. Lo Fidelity Allstars – Vision Incision
32. Sparky Lightbourne – Can You Hear Me Folks
33. The Chemical Brothers feat. Noel Gallagher – Setting Sun
34. Blackfeet – Dub Cat
35. Leuroj – Rainchant
36. Dr. Bone – I Came Here to Get Ripped
37. Sparky Lightbourne – Get Your Hands Off Me
38. Propellerheads feat. Shirley Bassey – History Repeating
39. Dirty Beatniks – Beatnik Bounce
40. Fatboy Slim – Praise You

Kuuntele soittolista täältä.