Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 221 Niclas Frisk – Catch 22

Atomic Swingistä ja A Campista paremmin tunnettu Niclas Frisk on kadehdittava mies siinä suhteessa, että hän on luonut omaperäisen ja tunnistettavan lauluntekotavan. Catch 22 on 70-luvun glampoprockia, joka on huolella puunattu kiiltäväksi aikuisrockiksi. Mielenkiintoiset sovitusratkaisut, lanteita nytkyttävä bassolinja ja vastustamaton kertsi räjäyttävät pankin. (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 220 Body Language – You Can

Brooklynissa asuu noin 2,5 miljoonaa ihmistä, joista todistettavasti useampi kuin neljä harjoittaa populaarimusiikkia. Nämä nimenomaiset neljä ovat kuitenkin siinä suhteessa erityisiä nuoria, että he eivät näe tarpeelliseksi verhota itseään ironian kelmeään kaapuun. Tee-se-itse-sähkösoul läiskähtelee raikkaasti, ja poikatyttöduetto pysyy söpön oikealla puolella. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 219 Julia Holter – Goddess Eyes

Julia Holter sulattaa yhteen mitä kauneinta noisea, Hippolytos ja Arikiaa ja electrodubfolkia Nick Draken ja Stina Nordenstamin koeputkilapsen hengessä. Tämän soisi mullistavan kokeellisen popmusiikin pelikenttää samalla tavalla kuin vapaasti mukailemansa Rameaun ooppera kolmesataa vuotta sitten omaansa. Jossain Goddess Eyesissa on piilossa mitä kummallisin hitti. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 218 Scandinavian Music Group – Liian laiha rakkaani

Ratsastuskomppi ja slidekitaran sävyttämä haikea kantrihan ovat mitä luontevin yhdistelmä. Näin ainakin, kun asialla on folkpopin suomalaisten kärkinimien joukossa jo asemansa vakiinnuttanut SMG. Sävellys on Manner-levyn täydellisin muotovalio, ja Terhi Kokkonen laulaa haikean ja runollisen tekstin taas yhdestä kauniista rakkaudesta, joka ei saanut täyttymystään. (Niko Peltonen)

Scandinavian Music Groupin kuudes albumi Manner julkaistiin huhtikuussa.

Voit kuunnella kappaleen Spotifyn kautta tästä.

# 217 Dalglish – 6.8.2002

Synapsit nitisevät, kun Dalglish, yksi electrotaiteilija Chris Douglasin lukuisista aliaksista, etsii kaaokselta taajuutta ja pulssia. Sykäysten, paineiden, katkoksien ja repeämien kautta aikaa rytmittävä ja sen armoille heittäytyvä Dalglish kuljettaa abstraktin syntysijoille. Joskus, kuten kuudes elokuuta 2002, saattaa tiivistyä myös aavistus melodiaa ja draamaa. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 216 Nneka – Do You Love Me Now

Rakastatsä mua? -tivaus on sinänsä kornia ja vaivaannuttavaa, mutta kun sen tekee sellaisella kauniin aggressiivisella raivolla kuin Nneka, on annettava anteeksi. Biisin loppua kohden kasvava tunteiden revittely ja – pahoittelut juustoisesta kliseestä – samettisen sulava ääni kertakaikkiaan nostattavat niskakarvat nautinnosta, vaikka lyriikat paikoin tökkivätkin. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 215 Mirror Mirror – Love Is The Law (Stuart Moxham Laying Down The Law Remix)

Sukupolvet paiskaavat kättä kuilun yli, kun Young Marble Giantsin setä uudelleensekoittaa brooklynilaisen (tietysti) outopopkaksikon kipaleen. Stuart Moxham sovittelee taiten yhteen vanhan bändinsä rapsakan näkkärisoinnin, acid-kurnutuksen ja brianwilsoniaaniset vokaalihersytykset. Kevyt vaihtoehto – vanha minimalisti tietää olla tuuttaamatta joka rööriä täyteen. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 214 Sara – Yhtenä iltana

Melankolisen popahtavaan vaihtoehtometalliin kallellaan oleva yhtye tekee Hector-klassikosta komeasti omansa. Luennan muoto ja sisältö osuvatkin täydellisesti kohdilleen: kaunis melodia sulautuu optimaalisesti yhtyeen napakan tyylikkääseen sointiin. Huolellinen instrumentaatio ja hiottu sovitus nostavat onnistuneen esityksen sykähdyttävimpien covereiden joukkoon. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 213 dEUS – Keep You Close

90-lukuinen Belgian vaihtoehtosuuruus dEUS katosi kartalta juuri ennen vuosituhannen vaihdetta. Pääarkkitehti Tom Barman kasasi uuden miehistön vuonna 2005. Kahden surkean paluulevyn jälkeen menetin uskon bändin tekemisiin, vaan kuinka kävikään? Keep You Close -albumi ja etenkin sen pauhaava nimikkokappale räjäyttivät tajunnan. Molemmat ovat vuoden 2011 huippuja. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 212 Azealia Banks – 212

Vuoden pysäyttävin kappale ja video ovat tässä. Ihmiset saattavat olla katsoneet Nicki Minaj’n Super Bass -videon yli 209 miljoonaa kertaa, mutta tähän verrattuna se on (toki tarkoituksella) höttöä hattaraa, jonka 212 jauhaa kimmeltävänvalkoisilla hampaillaan ja räkäisee tiiliseinään ihastuttavien törkypuheiden saattelemana. Karsittua estetiikkaa, sulaa neroutta. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 211 Cykles – Sandcastles

Agents oivalsi aikoinaan, että rautalanka ja iskelmä ovat yhtä suurta rock’n’rollia. Sandcastlesilla Cykles kertoo tyylilajien sidoksista jotakin yhtä tärkeää. Orkesterin käsittelyssä laajakangasrock sulaa sinivalkoisen Stratocasterin suruun kuin auringonlaskuun hukkuva vuori. Loppuvyörytys povaa yölle ukkosta, mutta pimeyden kanssa laskeutuukin autuas täyttymys. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 210 Me and My Army – Anthem

Jos ei muuta, niin Me and My Armyn esikoisalbumin avausraita oli ainakin vuoden osuvimmin nimetty kappale. Elektropoptuottajana tunnetun Andreas Kleerupin (mm. Robynin With Every Heartbeat) softrockyhtye luo parilla soinnulla ja simppelillä melodialla sporttitunnarifiiliksen, jonka innostavaan hyväntuulisuuteen ovat yltäneet vain Stevie Winwood ja Gösta Sundqvist. (Antti Lähde)

Yrityksistään huolimatta Me and My Army ei kyennyt näyttämään kuvaussessioissa yhtään ruotsalaisemmalta.

Voit kuunnella Anthemin Spotifyn kautta tästä.

Sarja jatkuu huomenna.

Subliminal Sounds

84 Tukholmalainen The Amazing on tehnyt albumin, jollaista Fleet Foxesilta aiemmin keväällä odoteltiin. Siinä missä amerikkalaisyhtyeen kakkosalbumi Helplessness Blues eksyi polveilevaan seikkailunhaluun, joka ei johtanutkaan minnekään, Gentle Stream lipuu eteenpäin – nimensä mukaisesti – rauhallisena ja vääjäämättömänä kuin hengästyttävien maisemien keskelle reittinsä löytänyt joki. Lauluntekijä Christoffer Gunrupin sekä Dungenista tuttujen kitaristi Reine Fisken ja rumpali Johan Holmegardin yhtye soittaa länsirannikon leijuvassa kevytpsykedeliassa uitettua lavealinjaista folkrockia, joka muistuttaa Midlaken ja Crosby, Stills, Nash & Youngin vaivattomasta täyteläisyydestä. Tunnistettavin elementti yhtyeen musiikissa on laulaja Gunrupin ääni, joka muistuttaa erehdyttävästi The Czarsin John Grantin kuulasta herkistelyä. Tuotannoltaan levy on yllättävän sliipattu, mutta rosollekin on paikkansa; nimibiisin aseman albumin huippuhetkenä haastaa Crazy Horsen hengessä särörockaava Gone. Vuodenaikasidonnaisesti musiikkiin suhtautuvat tuskin löytävät lämmikkeekseen parempaa myöhäissyksyn levyä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Fatty Gets a Stylist – Liberty Bell

Hello Cleveland!

68 Klassisesta sopraanosta vaihtoehtoiseksi poplaulajaksi muuntautunut australialainen Kate Miller-Heidke yllättää tällä kertaa aviomiehensä Keir Nuttallin kanssa parin sivuprojektilla Fatty Gets a Stylist. Maasta riippuen joko Miller-Heidken tai bändin nimellä myytävä kokeellinen elektro-indiealbumi on erityisesti Miller-Heidkelta uskalias hyppäys kauas pois siitä mistä hänet normaalisti tunnetaan. Liberty Bellillä ei revitellä lainkaan Katen uskomattomalla ääniskaalalla tai kuulla mahtipontisia pop-eepoksia. Ainoastaan The Plane Went Downissa on yksi Katen ominaisimpia tunnusmerkkejä – yli 20 sekunnin yhtäjaksoinen, hengästyttävän pitkä ääni. Eikä sitä ole koneella tehty. Miller-Heidke on kertonut, että alunperin Fatty oli puoliksi vitsiprojekti, jossa hän yritti laulaa itselleen huomattavasti alemmasta oktaavista. Liberty Bell onkin hassuttelevaa, arcade-peleille, The Ting Tingsille ja kasarin yksinkertaisille synamelodioille kumartelevaa lapsenomaista biletysmusiikkia. Toimii, mutta ei niin hyvin kuin Katen omat levyt. Seuraavaa sooloa odotellessa. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

Gauntlet Hair – s/t

Dead Oceans

50 Gauntlet Hair upottaa laulunsa kaikuun ja räiskäyttää innostuessaan kuulijan naamalle efektipedaalillisen ilotulitteita. Rytmikästä ja meluisaa, Yeasayerin ja Animal Collectiven hengessä kuplivaa kitarapoppia tekevän amerikkalaisduon musiikissa on innostavaa rohkeutta ja raikkautta, mutta kuten niin kovin usein, eväät on hotkittu jo esikoisalbumia edeltävillä singlejulkaisuilla (I Was Thinking ja Out Don’t, joita ei kuulla). Yhdeksän biisin albumi on levoton ja rasittava kokonaisuus, joka paljastaa Andy R:n ja Craig Nicen armottoman mitäänsanomattomiksi lauluntekijöiksi. Muutamat kivat melodiakoukut ja tuotannolliset jipot eivät kanna juuri albumin puoliväliä pidemmälle. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

High Places – Original Colors

Thrill Jockey

64 High Places teki melko suuren vaikutuksen vuoden 2008 nimettömällä esikoisalbumillaan, mutta vaikuttaa pakittaneen kolmanteen albumiinsa tullessaan ajassa taaksepäin. Original Colors ei ole millään muodoin huono levy, mutta sen dubahtavan elektropopin yllä leijuu häiritsevän voimakas 1990-luvun katku. Original Colorsin parhaat kappaleet, kuten Year Off, Banksia tai Altos Lugares, yhdistelevät syviä bassoja, hypnoottisia rytmejä, haaveilevaa naislaulua ja rapeita perkussioita suorastaan esimerkillisellä tavalla, mutta assosiaatiot The Orbiin, Gus Gusiin ja Underworldiin saavat albumin tuntumaan tietyllä tavalla elähtäneeltä. Epäreilua? Kenties, mutta kuten tilannekomediassa, myös popmusiikissa on pitkälti kyse ajoituksesta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Suvi Isotalo – P.S. Maj’lle

Sound of Finland

57 Suvi Isotalon toisen levyn avaava Sitten tuli sade on hieno biisi: vakava, melankolinen ja kohtalokkaalla johdonmukaisuudella etenevä balladi, joka herättää mielikuvia ullakkohuoneista, sateisista öistä ja päiväkirjaan vuodatetuista sanoista. Mutta mitä pidemmälle P.S. Maj’lle etenee, sitä hämärämmäksi tämä kuva käy: tilalle tulee psykiatrin sohva. Levy pursuaa raastavaa itsetilitystä, säröjä mielenterveydessä ja lopulta, Vastarakastuneet-päätösraidalla, parisuhteen tila analysoidaan puhki elämäntaito-oppaista muistuttavin sanankääntein. Hieman samanlainen asetelmallisuus vaivaa Isotalon kosketinvoittoista musiikillista ilmaisuakin. Sävellykset ovat aivan hyviä ja sovitukset perin ammattimaista työtä, mutta kappaleet eivät hengitä. Lopputuloksena on klaustrofobinen tunnelma, joka voi hyvinkin olla sitä mitä haettiin, mutta tekee albumin rakastamisen mahdottomaksi. Kriitikko ahdistuu ja haluaa laittaa soittimeen mustalaismusiikkia tai ’77-punkkia. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Nneka – Soul Is Heavy

Yo Mama’s Recording

92 Nigerialais-saksalainen Nneka yhdistelee kolmannella pitkäsoitollaan vaivattoman tyylikkäästi reggaeta, soulia, hiphopia, poppia ja afrikkalaista äänimaailmaa. Ja mikä parasta, paikoittain trendikkäistä musagenrevalinnoistaan huolimatta samettiäänistä laulajatarta ei voi syyttää teennäisyydestä tai pinnallisuudesta; tällä levyllä todella on nimessä luvattua sielua, kylmät väreet saa kaupan päälle. Vaikka Soul Is Heavy on mitaltaan pitkänlainen, ainuttakaan mitäänsanomatonta täytebiisiä ei levyltä löydy. Esimerkiksi Ms. Dynamiten feattauksella varustettu Sleep ja raastavan upea Do You Love Me Now kuuluvat yksinkertaisesti parhaimpiin reggae-, hiphop-, tai soul-vaikutteisiin biiseihin mitä viime vuosina on kuultu. Kaikki se, mitä Rihanna yrittää vakavimmillaan jäljitellä, on Nnekalla veressä. Ei tarvitse feikata tai keikuttaa pyllyä MTV:llä, kun ääni, taito ja asenne tulevat syvältä sielusta. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

Stateless – Matilda

Ninja Tune

90 Brittein saarilta ponnistava triphop-elektro-alternative-yhtye Stateless julkaisee odotetun kakkosalbuminsa lähes neljän vuoden tauon jälkeen. Kehutun esikoisen jälkeen paineet ovat todennäköisesti olleet kovat, mutta kypsyttely kannatti. Matilda on kokonaisuutena edeltäjäänsä eheämpi, vaikuttava ja voimakas, itämaisesta musiikista vaikutteita vetänyt triphop-eepos. Levyllä soivat upean taianomaisessa sulosoinnussa mahtipontiset torvet, jumittavat konesoundit, metelöivän mekaaninen äänimaailma ja Chris Jamesin pehmeä laulu. Balanescu Quartetin dramaattisilla jousilla varustettu Ballad of NGB ja My Brightest Diamondista tutun Shara Wordenin kanssa levytetty herkkä I’m on Fire ovat kuin suoraan puusta pihistettyjä tummanpunaisia kirsikoita jo täydelliseen kakkuun. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla