Hyperdub

84 Uutta albumia pitää vieläkin odotella. Kindred-nimisen EP:n saapuminen ei ainakaan laannuta Burial-fanien kiimaa, sillä se on melkoinen harppaus viime vuoden mainiosta Street Halosta ylöspäin. Tyyli muuttuu julkaisu julkaisulta kiireisemmäksi, kunnianhimoisemmaksi ja avarammaksi – jos modernin klassikon aseman kehitellyt Untrue oli selkeästi sisäänpäinkääntynyt kuuntelukokemus aamuyön yksinäisiin hetkiin, niin Kindred kuulostaa enemmänkin valtavalta sadekuurolta, joka herättää siitä. Nimikkokappale ja Ashtray Wasp venyvät yli kymmenen minuutin laajakangas-esityksiksi artistin kasvavasta kyvystä tuottaa säkenöiviä, kuuntelijan veden pinnan alle tuudittavia pienoisplaneettoja. Odotukset kolmatta albumia kohtaan nousivat juuri melkoisesti, mutta tässä vaiheessa Burial kehittää tyyliään sellaista tahtia, että sen äänimaailmasta on vielä vaikea sanoa paljoakaan. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Disappears – Pre Language

Kranky

81 Sonic Youthin hajoaminen ei ollut välttämättä huono asia. Sekä Thurston Mooren viimevuotinen Benediction että Lee Ranaldon viime viikolla julkaistu Between the Times & the Tides ovat erinomaisia albumeja, eikä Steve Shelleyn rumputyöskentelyyn luottavan Disappearsin kolmas studioalbumikaan ole vailla ansiota. Ensimmäisen kymmenen minuutin ajan Pre Language on suunnilleen maailman paras albumi: Disappearsin tapa yhdistellä krautia, raskasta postpunk-jytää ja shoegazen tekstuureja on täydellisimmällään albumin avauskolmikolla Replicate–Pre Language–Hibernation Sickness, jolla jenkkikvartetti yltää jopa Kotkan kaivattujen mestarien Sergion tasolle. Motonisesti takovan Replicaten instrumentaalikertosäkeessä irti pääsevistä kitarariffeistä ja rumpufilleistä esimerkiksi joku Black Rebel Motorcycle Club maksaisi vaatimattoman omaisuutensa. Disappearsilla ei ole kuitenkaan tarjota mitään muuta, ja levyn jälkimmäiset kolmannekset ovat enemmän tai vähemmän sitä samaa, hiukan vähemmän vaikuttavasti toteutettuna. Tyylitaju yhtyeellä ei kuitenkaan petä missään vaiheessa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Field Music – Plumb

Memphis Industries

79 Tynesiden popparit tarjoavat neljännellä levyllään jotain hieman erilaista. Plumbin selkein esikuva on The Beatlesin Abbey Roadin b-puolen pitkä, kollaasimainen teos, jossa kappaleet sulautuvat toisiinsa luoden pidemmän yksittäisteoksen täynnä nyansseja. Tämä on tietenkin kehu: levy on tässä mielessä yhtyeen kunnianhimoisin kokonaisuus – ja paradoksaalisesti melko pienistä paloista tehty. Onneksi vuoden 2010 nimikkolevyn pituus ei toistu: yhtään 35 minuuttia pidempi keitos voisi muuttua puuduttavaksi, ja ensimmäiset kuuntelut voivat tuottaa hankaluuksia keskittymiskyvylle. Mutta yksittäiset kappaleet voidaan onnistuneesti kuulla myös kokonaisuuden ulkopuolella. Näistä Hide and Seek to Heartache ja You and I nousevat korkeimmalle. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Jaakko Laitinen ja Väärä raha – Yö Rovaniemellä

Helmi Levyt

85 Nyt mennään eikä meinata. Mitä useamman kuuntelun Jaakko Laitisen ja Väärän Rahan balkanilaista sävelmaailmaa ja rytmiikkaa suomalaiseen iskelmäperinteeseen yhdistelevälle torvikarnevaalille suo, sitä paremmalta se kuulostaa. Laulujen aiheet ovat tyylilajiin kuuluvasti melankolisia, paatoksellisia, ja nostalgisesti kulkurireissuja tai lemmenoikkuja ruotivia. Ja mikäs siinä, Laitinen osaa nimittäin kirjoittaa yksinkertaisuudessaan mainioita kertomuksia, ja Väärän rahan musiikillinen anti on ilahduttavan rikasta. Yhtye ei sorru pelkästään tykittämään nopeita balkan-ralleja, vaikka erinomaisia sellaisia (Maltashan, Tanssi tanssi!) levyltä löytyykin. Ajoittain Jaakko Laitisen laulanta soi hieman hatarasti, mutta yksittäisissä kappaleissa (Äiti kulta, On kuuma) se on erittäin vahvaa notkahdellessaan surumielisyydestä intohimoon. Eikä Väärän rahan musisointikaan ole ehkä sitä tarkinta kotimaisen musiikin kentällä, mutta juuri tästä ailahtelevasta maanläheisyydestä ja luonnollisuudesta syntyy koko levyä kantava sympaattinen tunnelma. Tämä ei ole kiiltokuvamusiikkia, vaan tanssilavojen värivalojen alla kesäyössä hikoilevien miesten syvimpiä tuntoja ja kylänraitilta kerättyjen kolhujen kertausta, josta ei puutu huumoria, rakkautta ja tekemisen iloa. Viina virtaa, torvet soivat ja kaikki on kovin kaihoisaa. Tällaisen ilmaisun kanssa on aina se riski, että kliseet kääntyvät itseään vastaan ja liiallinen tuttuus tekee koko paketista yllätyksettömän. Jaakko Laitinen ja Väärä Raha tekee kuitenkin lähes kaiken tällä levyllä oikein, ja lopputuloksena on hilpeä, hersyvä ja ajoittain jopa liikuttava levy, jota ei voi kuin ylistää. Parasta aikoihin! (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Antero Lindgren – Mother

Eino

79 Kymmenen pisteen parran kasvattaneen Antero Lindgrenin esikoisalbumi on herättänyt ansaittua huomiota. Seitsemän vuotta muotoaan ottanut albumi on pelkistetty, 1980-luvun lopun melankolisen aikuispopin (Black, The Crowded House, jopa Tanita Tikaram) tummankuulaita äänimaisemia viitteellisiin gootti- ja countrysävyihin yhdistävä pikkuhelmi, jonka vahvuudet ovat selkeässä ja yhtenäisessä äänimaailmassa (Lindgrenin bändissä soittavat Topi Saha sekä Siinain Risto Joensuu ja Matti Ahopelto) sekä Lindgrenin vahvassa, karismaattisessa äänessä. Rosoisessa mutta näkemyksellisessä kotikutoisuudessaan Mother tuo mieleen John Fruscianten 2000-luvun alun erinomaiset sooloalbumit To Record Only Water for Ten Daysin (2001) ja Shadows Collide With Peoplen (2004). Aivan ”Frusin” vereslihaisuuteen Lindgren ei – ainakaan vielä – ymmärrettävästi yllä, mutta parhaimmillaan (Louise, Darkside) Motherin soidessa on hyvin vaikea uskoa kuuntelevansa suomalaisen lauluntekijän esikoisalbumia. Jos ajatus Angelo Badalamentin tuottamasta grungeballadi-teemalevystä on koskaan käynyt mielessäsi, Mother on pakkohankinta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Nite Jewel – One Second of Love

Secretly Canadian

80 Ramona Gonzalez hioi seuraajaa kiitetylle Good Evening -esikoiselleen peräti neljä vuotta. Kalifornialaisen vision vahvuudesta kertoo, että vaikka tuossa ajassa elektronisen popmusiikin trendisykli on ehtinyt pyörähtää kerran jos toisenkin, One Second of Love ei kuulosta tippaakaan vanhentuneelta. Päinvastoin, albumi kuulostaa jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla uudelta ja erilaiselta. Onkin luontevampaa ajatella Gonzalezin olevan Ariel Pinkin ja Julia Holterin kaltaisten makuuhuonenerojen kuin vaikkapa Goldfrappin tai Annien hengenheimolainen, vaikka One Second of Love tiukasti tanssilattialle tähtääkin. Jo Nuorgamin vuoden 2011 parhaiden kappaleiden listalla noteeratun albumin nimikappaleen lisäksi tyylikkäästä kokonaisuudesta nousevat esiin Scritti Polittin nautiskelevasta dub-funkista muistuttava She’s Always Watching You ja Everything But the Girlin maitokahvifolkia jazzahtaviin neo-soul-fiiliksiin yhdistelevä Mind & Eyes. Jotenkin tuntuu, että ajan mittaan levyn biisikymmeniköstä saattaa kuoriutua muitakin pikkuklassikoita. Nyt levyyn tulee kuitenkin vielä suhtauduttua hämmentyneellä kunnioituksella. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Northern Governors – This Is The Northern Governors

Blue Note

77 Soulin, funkin ja afrobeatin maailmoissa seikkailevan The Northern Governorsin esikoislevy on laatutyötä, joka lunastaa kaikki superkokoonpanoksikin kutsuttuun yhtyeeseen liitetyt odotukset. Bändin riveissä vaikuttaa tukku kotimaisen soul- ja jazzkentän kuuluisuuksia. Yhtyettä johtaa trumpetisti-laulaja Jorma Louhivuori, jonka rinnalla kuullaan muun muassa kosketinsoittaja-laulaja Tuomo Prättälää, kitaristi Petteri Sariolaa ja tämän veljen, Jyri Sariolan rummutusta. Hitaasti alkavan mutta biisi biisiltä monipuolisemmaksi yltyvän albumin kappalevalikoimassa näkyy vaikutteiden laaja kirjo, eikä bändi peittele musiikillisia esikuviaan. Albumin kolmas raita Hela Huti on nimeään myöten kunnianosoitus afrobeatin mestarille, ja myös levyn kansilehdissä kiitellään eri musiikkilajien maestroja Frank Zappasta Princen kautta James Browniin. Omituista kyllä, levyn parhaat kappaleet ovat juuri näiden esikuvien jalanjäljissä kulkevia teoksia, joiden kohdalla pastissimaisuus ei haittaa, sillä meno on sen verran rytmikästä ja svengaavaa. Esimerkiksi Bootsy Collinsin ja Curtis Mayfieldin mieleen tuova What Is IF to You, Sweety? ja neo soul -soundin kanssa flirttaileva When You Came in to My Life ovat taidonnäytteitä, joita harvoin kuulee näillä leveysasteilla. Ehkä NTG:n olisikin kannattanut laittaa kansissakin kiiteltyjen D’Angelon tai The Rootsin levyt vielä kertaalleen kuunteluun levyä tehdessä, sillä bändin biisimateriaalin heikkous on tietty takuuvarmuus ja yllätyksettömyys, jota voisi jopa kutsua sisäsiisteydeksi. Pieni annos näiltä esikuvilta otettua raakuutta ja vimmaa, tai sanoituksiin ladattua härskiyttä olisi antanut tälle levylle sen loppusilauksen, joka tekee joistain levyistä mestariteoksia. Voi olla, että The Northern Governorsista jalostuu vielä maamme kovin mustan rytmimusiikin yhtye, varsinkin jos sanoituspuoleen panostetaan jatkossa enemmän. (Juuso Janhunen)

We Are Augustines – Rise Ye Sunken Ships

Oxcart Records

80 Pari vuotta erinomaisen Anytown Graffiti -debyyttialbuminsa (2007) ilmestymisen jälkeen muun muassa The Nationalin kaveribändinä huomiota saanut Pela lopetti levy-yhtiö- ja bändikemiasotkujen takia toimintansa. Samalla bändin pitkään valmisteltu kakkosalbumi jäi keskeneräiseksi. Lopulta kitaristi-laulaja Billy McCarthy ja basisti Eric Sanderson päättivät jatkaa siitä mihin äänitykset olivat Pelan kanssa tyssänneet. We Are Augustinesin debyytti on rakennettu kesken jääneen albumiraakileen perustuksille. Vaikeuksien kautta voittoon -tyyppinen taustatarina on kaikin puolin kunnossa, varsinkin kun ottaa huomioon, että albumin kehyskertomus kietoutuu McCarthyn itsemurhan tehneen veljen vaiheisiin. Mikä näiden tarinoiden merkitys on kuuntelijalle, sen arvioikoon jokainen itse. Joka tapauksessa Rise Ye Sunken Ships on hyvin tunteikas ja optimistinen levy, eikä vähiten McCarthyn kiihkeän ja persoonallisen lauluäänen vuoksi. Dave Newfeldin (mm. Broken Social Scene) tuottamalla albumilla McCarthy ja Sanderson eivät tee irtiottoa Pelan tuotannosta, mutta varovaista pyrkimystä ilmaisun laajentamiseen on havaittavissa. Puhaltimet ja akustiset kitarat tuovat sopivasti vaihtelua tukevan kitararockin keskelle, kuten hieno Strange Days tai albumin päättävä vaskihehkutus The Instrumental osoittavat. Muutenkin yhtye on parhaimmillaan silloin, kun sovituksissa on jätetty kaikille soittimille enemmän aikaa ja tilaa. Pienehköstä tasapaksuudestaan huolimatta Rise Ye Sunken Ships on mukava tuttavuus, joka muistuttaa enemmän edellisen vuosikymmenen indierockista kuin epämääräisen genren viimeisimmistä villityksistä. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Xiu Xiu – Always

Bella Union

54 Heipä hei Jamie Stewart… ei, nyt ei ole aika tuon partaveitsen heiluttelulle. Katsotaanpa mitä olet tällä kertaa saanut aikaan. Voitko olla huutamatta edes hetken? Hienoa, istuhan alas hetkeksi. Katsotaanpa. Beauty Towne ja Gul Mudin kertailevat vapaamuotoisesti aiempia teemoja: Fabulous Musclesin Clowne Townea ja Support Our Troops (OH) -kappaletta, mutta heikommalla menestyksellä. I Luv Abortion kääntää vähemmän armeliaat korvat pois debyyttilevy Knife Playn tunnekakofoniasta. Hi, Honey Suckle ja Joey’s Song nousisivat ajatuksena kiehtovalle ”20 suosikkia: Xiu Xiu” -kokoelmalle. Hankaluutena on se, että tuntuu kuin tämän kaltaisia levyjä löytyisi Xiu Xiun tuotannosta useita – ja myös parempina versioina. Koetaan kummallinen hetki, jolloin yhtyeeseen voi suhtautua muutenkin kuin fanaattisella rakkaudella tai vihalla. Nyt voi todeta, että onhan sillä hetkensä. Alwaysilla niitä hetkiä on turhan harvassa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 281 Jessica 6 – White Horse

Jessica 6 ei ole Nomi Ruizin, Hercules & Love Affairin debyytillä maailmankuuluisuuteen nousseen parimetrisen transuamatsoonin soolo, vaan ihan oikea kolmihenkinen yhtye Brooklynistä. Yhtyeen debyyttialbumin toinen single White Horse on maailman paras diskopop-kappale, joka on mennyt liian monelta ohi. Anna mennä: ”Let me see you dance – show me you can groove!” (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 280 Jätkäjätkät – Uusi moottoritie

Keikkabussi-improvisaatiosta alkunsa saanut iskusävelmä on Jätkäjätkien balkanbeatia tehokkaimmillaan. Se on malliesimerkki yhtyeen sokeroidun pillerin strategiasta: vakavista asioista on fiksuinta kertoa tanssilattialle pakottavan rytmin tahtiin. Tässä tapauksessa kritiikki kohdistuu kieroon kasvaneeseen edistysuskoon, jonka mukaan kaikki uusi on itseisarvoista. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 279 Nite Jewel – One Second of Love

Losangelesilaisen Nite Jewelin aiemmat julkaisut ovat olleet tummahkosti värittynyttä pikkutuntien hömppäpoppia. Tulevan One Second of Love -albumin nimibiisi syventää sävyjä sheffieldiläisiltä kalskahtavilla syntikoilla ja Kris Menace -henkisesti jytkyttävällä biitillä. Maaliskuussa julkaistava kakkosalbumi näyttänee, mihin asti yhtyeen rahkeet todella riittävät. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 278 East River Pipe – Tommy Made a Movie

Fred Cornogin synafolk huokuu melankoliaa, joka sopii pohjoisen mielenlaatuun niin hyvin, ettei hänen synnyinkaupunkinsa voisi olla mikään muu kuin Norfolk. Asunnottomanakin elänyt Cornog maalaa tuokiokuvia, jotka ovat niin herkkiä ja hauraita, että ne musertuisivat painonsa alle, jos niillä sellainen olisi. Itse en uskaltaisi Tommyn tekemää elokuvaa edes katsoa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 277 Joan as Police Woman – The Magic

Joan as Police Woman harppoo The Magic -biisillään seitsemän peninkulman saappailla ohi duffyjen ja feistien. Soulpopin kuningattaren kruunu lasketaan tämän kappaleen ja koko albumin myötä Joan Wasserin kutreille. Kappaleen samettisen pehmeästi keinuva pop ja ihanan tunkeileva bassolinja sekä Joanin tunteita pursuava vangitseva ääni vievät toisiin ulottuvuuksiin. (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 276 Ry Cooder – Baby Joined the Army

Ry Cooder päätti tänä vuonna pitää taukoa sekä etnologisista että sosiologisista tutkimusmatkoistaan ja pureutua Yhdysvaltain nykytilaan. Sen sotiin ja pankkiireihin. Hän ei tykännyt näkemästään tai kuulemastaan ja teki uransa poliittisimman levyn. Tämä on yksi syvimmistä huokauksista levyllä, joka kaivautuu Amerikan maaperään kuin John Lee Hooker rouheimmillaan. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 275 Vivian Girls – Take It as It Comes

Vivian Girlsin viimekeväisen Share the Joy -levyn valopilkku on tämä rakkaudella tehty tulkinta 1960-luvun tyttöpopista. On sydänsuruja aiheuttava heppu, joka on tietenkin nimeltään Johnny, pitkiä kaikuja, puheosuuksia, tarttuva ja opettavainen kertosäe, sekä oikeaoppinen lopetus. Häpeilemättömien laulusuoritusten ansiosta kaikki edellä mainittu tuntuu tuoreelta. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 274 The Bangles – Anna Lee (Sweetheart of the Sun)

1980-luvun popsuosikit palasivat nostalgisella, Matthew Sweetin tuottamalla Sweethearts of the Sun -levyllä varhaistöidensä 1960-lukulaisen kitarapopin pariin, eikä imelää powerballadia näkynyt mailla halmeilla. Etenkin yhtyeen tavaramerkkiharmonioilla kuorrutettu, helisevä Anna Lee (Sweetheart of the Sun) osoitti, että nämä rouvat ovat vielä kaukana kanveesista. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 273 Kim Ann Foxman – Creature

Kim Ann Foxman on Hercules & Love Affairin ihana poikatyttö, joka ei koskaan luovu lippiksestään. Suomessa vuoden sisään jopa kolmeen otteeseen vierailleen naisen debyyttisingle on täyttä, maukasta Herccua – onhan “studiossa häärinyt” itse maestro Andrew Butler, mutta retrommalla otteella. Tässä maistuu 1980-luvun kokaiininhuuruinen klubikulttuuri. Strike a pose! (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 272 Ghost Brigade – Breakwater

Yhdeksänminuuttinen eepos on Ghost Brigaden parasta osaamista. Jo hitaasti jyrnivä post metal -riffi jumittaa vallan kiehtovasti, mutta kun kappale muuntautuu eteerisen akustiseksi leijailuksi, sen syvältä kumpuava voima kertaantuu. Rautalankaisen twang-kitaran mehevän melodian sekä suorastaan tuomiolliseksi äityvän metallipaatoksen ansiosta tehoa kertyy kosolti. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 271 Lindsey Buckingham – Rock Away Blind

Entinen Fleetwood Mac -legenda on kunnostautunut viime vuosina tekemällä hienoja sooloalbumeita. Tällainen oli myös uusi Seeds We Sow, jolla Buckinghamin eksentrinen mutta tarttuva tyyli loisti jälleen kerran. Kuiskaileva Rock Away Blind on oivallinen esimerkki harmonisen leijailevasta ja pakahduttavan kauniista musiikista, jota tämä popnero parhaimmillaan tekee. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 270 Wolf Gang – Lions in Cages

Kesällä debytoi taas yksi artisti, jonka nimessä on sana susi. Tällä kerralla kyseessä on tulokas tanssittavan indiepopin saralla. Multi-instrumentalisti Max McElligott on taiteillut neljä ja puoli minuuttia kuplivaa, tarttuvaa ja pirteää kilinää ilman, että se kuulostaisi laskelmoudulta hitiltä. Tällaisia tekeleitä kaipaisi helteillä fiilisteltäväksi enemmänkin. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.