Colin Larkinin listaopus, saatavilla Leppävaaran kirjastosta – oli ainakin joskus.

Olen aina pitänyt listakirjoista, joissa popmusiikin merkkiteoksia laitetaan kaanoniin. Yksi ensimmäisiä lukemiani oli Leppävaaran kirjaston musiikkiosastolta löytämäni brittiläisen musiikkitoimittaja Colin Larkinin All Time Top 1000 Albums (1994).

Toisin kuin useimmat vastaavat listateokset, Larkin ei rakentanut teostaan yhden suuren listan muotoon, eikä myöskään edennyt aikajärjestyksessä. Sen sijaan teos on jaettu alalistoihin: The Top 250 Rock and Pop Albums, The Top 100 Jazz albums, The Top 50 Live Albums, The Top 20 Bedsitter Albums. Ja niin edespäin.

Kiehtovin kategorioista on The Top 10 Albums Destined to Become Classics. Siinä Larkin yritti siis ennustaa vuoden 1993 levyistä kymmenen, joista muodostuisi huomisen klassikoita.

Nyt, neljännesvuosisata myöhemmin, on aika selvittää, miten Larkin arvioissaan onnistui.

#10 Counting Crows – August & Everything After (1993)

Sha-la-la-la-lallaa. R.E.M.-henkisen Counting Crowsin debyytti on edelleen kalifornialaisyhteen suosituin levy – Spotifyssa yhtyeen kymmenestä suosituimmasta kappaleesta tältä levyltä on neljä, mukaan luettuna yhtyeen ylivoimaisesti suosituin kappale Mr. Jones, jolla on huomattavat 170 miljoonaa kuuntelua.

August & Everything After on myös ainoana yhtyeen levyistä Acclaimed Music -sivuston eri listauksia koostavassa metalistassa. Sijoitus on 1577.

Robert Dimeryn 1001 Albums You Must Hear Before You Die -kirjaan (2015) levy ei mahtunut, mutta belgialainen Studio Brussels on listannut levyn 500 kaikkien aikojen parhaan levyn joukkoon vielä vuonna 2015.

Itse en ole levyn tällä vuosituhannella juuri koskenut, mutta eihän se huonolta kuulosta, joskaan ei kovin jännittävältäkään. Tuttu levykauppias sanoi pitävänsä levyä hyllyssä, mutta lähinnä vanhojen asiakkaiden nostalgiannälkää tyydyttääkseen. Vaikea on kuulla levyä klassikkona, joka löytäisi vuosikymmenestä toiseen uusi kuulijoita.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#9 Sheryl Crow – Tuesday Night Music Club (1993)

This ain’t no disco. Sheryl Crow’n debyytti on tekijänsä suosituin levy, joskaan suosion määrä ei ole aivan ilmeinen: Crow’n kymmenen kuunnelluimman Spotify-biisin joukossa on levyltä kaksi kappaletta, joskin 43 miljoonaa kuuntelua kerännyt All I Wanna Do on suosioltaan omassa luokassaan.

Kriitikkojen suhde levyn on ristiriitaisempi. Allmusic ei pidä levyä Crow’n parhaana ja antaa suosituslevykseen sitä seuranneen nimettömän levyn. Acclaimed Musicissa Tuesday Night on kuitenkin Crow’n ainoa Top 3000 -listasijoitus, sijalla 1932. Levy pääsi mukaan myös 1001 Albums… -kirjaan. Vielä vuonna 2013 ranskalainen FNAC listasi levyn yhdeksi 823 korvaamattomasta levystä.

Itselle tämänkin kuuntelu jäi jo ysärillä hitteihin, mutta kyllähän sen kaupallinen pirteys hyvältä kuulostaa. Tuesday Night Music Clubin kutsuminen klassikoksi tuntuisi silti liioittelulta.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#8 Sting – Ten Summoners Tales (1993)

Kaikkeen sitä uskonsa menettää, mutta ei Stingiin. The Police -keulakuvan neljäs soololevy osoittautui jättimenestykseksi ja myi yli 10 miljoonaa kappaletta. Spotifyssa Stingin kymmenestä suosituimmasta kappaleesta neljä tulee Ten Summoners Talesilta, mukaan lukien ”Piikin” kuunnelluin soolokappale, 68 miljoonaa kuuntelua kerännyt Fields of Gold (The Policen suosituimmat ovat toki kaukana edellä).

Allmusic suosittelee Stingin diskografiasta juuri tätä levyä, mutta 1001 Albums… -levyjen joukkoon se ei mahtunut. Acclaimed Musicin top 3000-listalle se mahtuu nipin napin (sija 2923), edellään peräti kaksi muuta Stingin sooloa, Dream of The Blue Turtles (1985) sijalla 1404 ja …Nothing Like The Sun (1987) sijalla 1872. Tuoreimmista listauksista Ultimate Classic Rock listasi levyn 1990-luvun top 100 -listalleen.

Ten Summoners Tales on listan levyistä ensimmäinen, jota tohtisin kutsua klassikoksi. Ikääntynyt paljon paremmin kuin Fields of Goldin video.

Klassikko: KYLLÄ!

Video ei ole enää saatavilla

#7 Paul Weller – Wild Wood (1993)

Paul Wellerin toinen levy on kriitikkojen suosikki. Se on mukana 1001 Albums… -kirjassa, se on Allmusicin suositus Wellerin soolodiskografiasta ja hänen ainoa soololevynsä Acclaimed Musicin top 3000 -listalla, sijoituksella 1491 (The Jamilla on listalla neljä levyä ja The Style Councillakin yksi). Belgian Studio Brussels valitsi levyn vuonna 2015 yhdeksi top 500 -levyistä.

Spotify-kuuntelussa levyn suosio on selvästi vaatimattomampaa. Wellerin kymmenestä suosituimmasta soolobiisistä vain yksi, levyn nimibiisi, on kymmenen suosituimman kappaleen joukossa ja jää kuudella miljoonalla kuuntelullaan aika kauas muiden listan levyjen kärkikappaleista.

Itseäni levy ei ilmestyessään juuri kiinnostanut eikä kiinnosta nytkään, kuten ei käytännössä mikään muukaan The Jamin jälkeinen Weller. En pitäisi klassikkona kuin pahimpien Weller-fanien unelmissa.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#6 Crash Test Dummies – God Shuffled His Feet (1993)

Mmm mmm mmm mmm. Hittikappale on niitä lauluja, joita joko inhotaan tai rakastetaan, mutta ainakin se muistetaan. Samaa ei voi sanoa God Shuffled His Feet -albumin muista kappaleista – tai Crash Test Dummiesin muusta urasta.

Mmm Mmm Mmm Mmm on kerännyt Spotifyssa 58 miljoonaa kuuntelua, yli 40 miljoonaa enemmän kuin yhtyeen yhdeksän muuta suosituinta raitaa yhdessä. Bändin kymmenestä Spotifyssä soitetuimmasta kappaleesta kahdeksan tulee tältä levyltä.

Vähemmän yllättävästi God Shuffled His Feet on Allmusicin suositus yhtyeen diskografiasta – kuka osaisi nimetä yhtään muuta Crash Test Dummies -levyä? – mutta ei mahdu Acclaimed Musicin listalle tai 1001 Albums -kirjaan.

Larkinin voitaneen sanoa osuneen ainakin tässä harhaan. Vaikka Mmm Mmm Mmm Mmmiä (nimi on melkein yhtä ikävä kirjoittaa kuin se on lausua) voisi kuvata pikkuklassikoksi, albumia ei mitenkään.

Hieman nolostellen tunnustan, että nostalgisista syistä pidän siitä itse. Klassikkoa levystä ei silti saa.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#5 Lemonheads – Come on Feel The Lemonheads (1993)

Ei tainnut Larkin osua tässäkään ihan kohdalleen. Vaikka Evan Dandon johtaman Lemonheadsin kuudes levy saavutti yhtyeen korkeimmat listasijoitukset, sen ainoaksi varsinaiseksi klassikkolevyksi on helppo nostaa It’s a Shame About Ray (1992). Ray on Allmusicin valinta ja löytyy niin 1001 Albums -kirjasta kuin Acclaimed Musicin top 3000 -listalta. Come on Feel The Lemonheads sen sijaan joutuu tyytymään paikkaan Acclaimedin ”bubbling under” -osastolla. Vuonna 2013 ranskalaiskriitikko Gilles Verlant näyttää listanneen levyn rockhistorian 300 parhaan levyn joukkoon.

Spotifyssakin Come on Feel The Lemonheads häviää Raylle. Kymmenestä yhtyeen suosituimmasta kappaleesta neljä on Raylta on ja kolme Come Onilta. Levyn kuunnelluin kappale Into Your Arms (6 miljoonaa kuuntelua) häviää selvästi Mrs. Robinsonille (16 miljoonaa kuuntelua).

Omassa hyllyssäni Come on Feel The Lemonheads on säilyttänyt paikkansa, mutta jos mieleni tekee kuunnella Dandoa, ei valintani kuitenkaan osu siihen.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#4 Pearl Jam – Vs. (1993)

Vuonna 1993 Pearl Jam oli nosteessa. Debyyttilevy Ten (1991) oli ”räjäyttänyt pankin”, ja vaikka yhtye oli kieltäytynyt tekemästä Vs.-albumin kappaleille videoita, nousi se silti viideksi viikoksi Yhdysvaltojen listakärkeen ja myi ensimmäisellä viikollaan enemmän kuin mikään muu levy oli sitä ennen myynyt.

Klassikkostatuksen kohdalla tilanne on kaksijakoinen. Nykytarkastelussa yhtyeen kanonisoiduin levy on Ten: se on Allmusicin valinta, Acclaimed Musicin listalla selvästi korkeimmalla (sija 133) ja yhtyeen ainoana levynä mukana 1001 Albums… -kirjassa.

Spotifyn kymmenen soitetuimman Pearl Jam -kappaleen listalla on neljä Tenin kappaletta. Vs. tulee kuitenkin hyvänä kakkosena. Top 10:ssä siltä on kaksi biisiä, joista Daughterilla on kunnioitettavat 36 miljoonaa kuuntelua.

Pearl Jam on myös laajemmin melko kanonisoitu yhtye: Acclaimed Musicin listalla yhtyeellä on peräti viisi levyä, joista Vs. toiseksi korkeimmalla (sija 753) – siis selvästi ylempänä kuin yksikään tämän listan aiemmista levyistä.

Itselleni Pearl Jam on jäänyt hivenen vieraaksi, mutta kysyessäni asiaa muutamalta yhtyeen fanilta vakuuttivat he Vs.:n olevan klassikon siinä missä Teninkin. Hyväksytään.

Klassikko: KYLLÄ!

Video ei ole enää saatavilla

#3 Garth Brooks – In Pieces (1993)

Kaupallisen kantrin megatähden Garth Brooksin viides levy on listan vaikein arvotettava. Brooks on toki myynyt kuin häkä – hän on Yhdysvaltojen eniten levyjä myynyt sooloartisti, bändeistäkin edellä on vain The Beatles. Arvostusta Brooks on kuitenkin saanut niukemmin, eikä yksikään hänen levynsä yllä esimerkiksi Acclaimed Musicin top 3000 -listalle (kaksi on sentään bubbling under -osastoa) tai 1001 Albums… -kirjaan.

Spotifystakaan ei ole apua Brooksin suosion arviointiin, sillä albumiformaattiin yhä uskova Brooks pitää musiikkinsa poissa suoratoistopalveluista. Täytyy siis tyytyä muihin lähteisiin.

Besteveralbums.com listaa In Piecesin Brooksin kymmenenneksi parhaaksi levyksi, Omaha.com ja Ranker sijoittavat sen Brooksin diskografiassa kolmanneksi. Rokkaavampaa soundia hakeneesta In Piecesistä ei tullut missään tapauksessa crossover-levyä, joka olisi kasvattanut Brooksin suosiota kantriyleisön ulkopuolella.

Itse en valitettavasti osaa sanoa asiaan juuta enkä jaata, koska Brooksin musiikki ei minua kiinnosta. En lukisi klassikoksi.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#2 Aimee Mann – Whatever (1993)

Tässä kohden tekisi mieli soittaa Larkinille ja kysyä, vieläkö hän pitäytyy kannassaan. Sillä vaikka Aimee Mannin Whatever oli ja on kehuttu levy, on se sittemmin jäänyt rasittavasti nimetyn Bachelor No. 2 (Or, the Last Remains of the Dodo) -levyn (2000) jalkoihin. Molemmat ovat Acclaimed Musicin listalla (Bachelor sijalla 2265 ja Whatever 2479:s), mutta lähes kaikki Whateverin valinnat kriitikkolistoille ovat ajalta ennen Bachelorin ilmestymistä. Voi siis sanoa, että Bachelor on sivuuttanut Whateverin virallisena valintana Mannin tuotannosta.

Spotifyn top 10 -listan katsominen ei auta, sillä Whatever ei jostain syystä ole Spotifyssa. Joka tapauksessa listaa dominoivat Magnolia-elokuvan soundtrack ja Mannin uusin levy Mental Illness (2017).

Oma suosikkini Mannilta on Lost in Space (2002). Pidän toki myös Whateveristä, mutta en nostaisi sitä todellisten klassikkolevyjen joukkoon.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#1 Nirvana – In Utero (1993)

Larkin päättää listansa melko varmalla valinnalla. Vaikka mikään ei sivuuta Nevermindin (1991) asemaan Nirvana arvostetuimpana albumina, In Utero pääsee sentään melko lähelle.

Acclaimed Musicin listalla Nevermind on kolmas (!) ja In Utero 101:s – siis korkeammalla kuin muut yhdeksän albumia tällä listalla. Lisäksi In Utero on mukana 1001 Albums -teoksessa. Spotifyn suurimpien Nirvana-hittien kymmenen kärjessä levyltä on mukana vain Heart-Shaped Box, mutta toistoja sillä on peräti 128 miljoonaa.

Klassikko on klassikko, ja kriitikkotoveri määritteli In Uteron ”ajattelevan ihmisen valinnaksi” ohi Nevermindin. Nuorempana pidin levyä yhtyeen parhaana – enää en, mutta ilmankaan en haluaisi olla.

Klassikko: KYLLÄ!

Video ei ole enää saatavilla

Mitä jäi rannalle?

Vuonna 1993 julkaistiin myös muun muassa Wu-Tang Clanin Enter the Wu-Tang (36 Chambers), Björkin Debut, Sueden Suede, Sepulturan Chaos A.D. ja Janet Jacksonin Janet. Niitä pohtiessa Larkinin lista vaikuttaa kovin yksipuoliselta. Mutta ottaen huomioon, että kymmenestä levystä kahdeksan on edelleen mukana Acclaimed Musicin top 3000 -listalla, ei osumatarkkuutta voi ihan huononakaan pitää.

Pohja

• 2 tl pikkukaupungin teiniangstia
• 2 tl onnetonta lapsuutta rikkonaisessa perheessä
• 1 rkl ulkopuolisuutta
• 1 rkl huumekokeiluja
• ripaus jatkuvaa masentavaa sadetta
• 5 dl rock-unelmia
• 3 dl kunnianhimoa
• 1 litra säkenöivää lahjakkuutta
• 1 rkl klassista punkia sekä 1980-luvun hardcorea (esim. Sex Pistols tai Black Flag käyvät hyvin)
• 1 rkl The Beatlesia
• 1 rkl 1980-luvun indietä ja nynnypoppia (esim. The Vaselines tai Talulah Gosh)
• 1 rkl Black Sabbathia
• Maun mukaan Sub Popin grunge-sekoitusta
• 1 dl poppia

Sulata pannulla pikkukaupungin teiniangsti, onneton lapsuus, ulkopuolisuus, huumekokeilut ja jatkuva sade. Sekoita joukkoon rock-unelmat, kunnianhimo, lahjakkuus, punk, Beatles, Black Sabbath sekä 1980-luvun indie ja nynnypop. Kierittele syntynyt taikina reilussa annoksessa Sub Popin grunge-sekoitusta. Sekoita pop mukaan vähitellen, kunnes seos alkaa muuttua mustasta vaaleansiniseksi. Anna taikinan nousta neljä kuukautta, kunnes se kohoaa keittiösi ylimpien hyllyjen korkeudelle. Muista varoa, koska se saattaa pudottaa paketillisen Michael Jacksonin Dangerous-vaahtokarkkeja edeltään lattialle. Jos sinulla on kiire, voit myös käyttää valmista Nevermind-pohjaa.

Täyte

• 1 kokonainen Frances Bean Cobain
• 1 kokonainen Courtney Love
• 300 grammaa menestyksestä johtuvaa ahdistusta
• 2 dl kiirastulessa riutuvaa rakkautta
• 1 ihmisen anatomiaa ja synnytystä käsittelevä kirja
• kokonainen paketillinen syntymää ja kuolemaa
• 1,5 dl maailmanlaajuista grunge-maniaa
• 3 dl epätoivoa ja masennusta
• 2 dl huumeita
• 1 punainen sydämen muotoinen suklaarasia

Voitele Frances Bean Cobain ja Courtney Love kiirastulessa riutuvalla rakkaudella. Sekoita ne tehosekoittimessa menestyksestä johtuvaan ahdistukseen, maailmanlaajuiseen grunge-maniaan, epätoivoon ja masennukseen sekä huumeisiin. Kun vaaleanpunaiseen seokseen alkaa muodostua mustia läiskiä, lisää mukaan anatomiaa käsittelevä kirja ja paketillinen syntymää ja kuolemaa. Kaada täyte sydämen muotoiseen suklaarasiaan ja säilytä sitä siellä, kunnes seos polttaa rasian tuhkaksi.

Kuorrutus

• puolikas balladia
• puolikas rockia
• 3 dl Steve Albinia
• 1 dl Scott Littiä
• 1 rkl menestyspaineita
• 1 rkl kapinaa
• sokeria
• suolaa

Valuta kulhon pohjalle balladia ja rockia vuorotellen, niin, että niistä muodostuu raidallinen kokonaisuus. Ripottele joukkoon kapinassa marinoitua Steve Albinia. Kaavi tämän jälkeen osa Steve Albinista pois ja lisää päälle Scott Littiä sekoitettuna menestyspaineisiin. Mausta tasaisesti sekä sokerilla että suolalla.

Kaada pohjan päälle täyte ja kuorruta. Odota, että kokonaisuus päätyy onnettomaan loppuun puolisen vuotta myöhemmin. Jätä se kuitenkin sydämeesi ja anna sen seurata sinua läpi elämän. Ota esiin silloin tällöin, mutta älä kuitenkaan liian usein. Huomaatkos, kuinka se ei ole menettänyt lainkaan makuaan vuosien varrella?

Video ei ole enää saatavilla

Kurt, Krist ja Dave.

Mitenkään liioittelematta voidaan kai sanoa, että Nirvanan vuonna 1991 julkaisema Nevermind oli vaihtoehtorockin suurin yksittäinen hetki. Se räjäytti liki yhdessä yössä genren, joka aiemmin oli löytänyt sijansa kauhtuneisiin farkkuihin ja pölyisiin flanellipaitoihin sonnustautuneiden slackereiden horjuvista cd-torneista, valtavirran musiikiksi.

Aivan yhtä nopeasti se myös alkoi syödä genreään sisältäpäin. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös grungen valtakausi, jonka loputtoman romantisoinnin laukaisi eräs 20-kaliiperinen Remington vuonna 1994. Nirvana kasvoi markkina-arvoltaan valtavaksi bändiksi, ja sen keulahahmo Kurt Cobain sukupolvensa tuskien kanonisoiduksi tulkiksi.

Syyllinen on Nevermindin ensimmäinen kappale. Sen riffi on yksi populaarimusiikin tunnetuimmista ja sen lyriikat äidinmaidon lailla usean sukupolven itseensä imeskelemiä.

Smells Like Teen Spiritin musiikkivideo on myös yksi MTV-aikakauden ikonisimmista. Se kytkeytyy siihen yhdysvaltalaisen lukiomaailman superidylliin, jota 1980- ja 1990-lukujen teinielokuvat representoivat loputtoman lohdullisesti. Nirvanan näkemys kääntää tuon eriväristen klikkien iloisen sekamelskan loputtomalta tuntuvaksi neljän vuoden tarpomiseksi.

Inhottavan ahtaassa ja kusen värisessä liikuntasalissa yhtye soittaa vuoden 1991 anthemia. Kurt hädintuskin katsoo kameraan, suunnaten hiuskuontalonsa takaa pilkottavan katseen epämääräisesti salin seinille. Tai ehkä ei edes sinne. Ehkä suuntaa ei löydy. Solisti edustaa Yhdysvalloissa ensimmäistä sukupolvea, jonka vanhemmat ovat päässeet avioeron makuun. Generation X. Amerikkalainen perheidylli, kristillisen ihanne-elämän stabiilein komponentti, on särkynyt kuin pullo Jamesonia treenikämpän lattiaan.

Vaikka Smells Like Teen Spirit on jumalaisen tarttuva kappale, on sen päällimmäisin tunne – kuten koko albumin kohdalla – ahdistus. Se on autenttinen, oikeasti kusinen alkusoitto niille yhtyeille, jotka seuraavien kymmenen vuoden ajan soittivat domestikoitua nössöversiota sen alkukantaisesta raivosta.

Ehkä leimaavinta kappaleessa on se, kuinka sen lyriikka on lopulta silkkaa hölynpölyä. Teen Spirit on deodorantti, jolta Kurt tyttöystävänsä mukaan löyhkäsi. Taustalla on ajatus kapinasta, mutta se on solistin mukaan pelkkä ajatus. Vitsi.

Tämä edustaa hyvin koko sukupolvea. Ei suuntaa, ei hajua siitä, mitä elämällä pitäisi tehdä. High school valmistaa vähän kaikkeen, mutta annettu paletti on huomattavan rajattu. Mitä tehdä, kun jalkapallo ei kiinnosta? Kapina kiinnostaisi, mutta löytyykö siihen keinoja? Ja miksi vaivautua?

”And I forget just why I taste
Oh yeah, I guess it makes me smile
I found it hard; it’s hard to find
Oh well, whatever, never mind”

Teksti on täynnä epäjohdonmukaisuuksia ja paradokseja. Viimeinen säe alleviivaa hyvin sen asenteen, jonka symbolina Cobainin kauhtuneet villaneuleet ja rasvainen tukka on opittu tuntemaan. Cobain pyytää imaginääristä yleisöään ”viihdyttämään meitä”, mutta käpertyy lopulta omaan itseensä, kaiken kieltäen.

”A denial, a denial, a denial, a denial…”

Toisella albumillaan Nirvana nousi jättiläiseksi. Sen ironinen näkemys yleisöstään ei enää ollut ironinen, kun lavan ääreen pakkautui kymmeniä tuhansia nuoria. Nevermind on myynyt maailmanlaajuisesti yli 30 miljoonaa kappaletta. Avausraidan musiikkivideota on myös katsottu YouTubessa liki 100 miljoonaa kertaa, vaikka se on ympätty sinne 18 vuotta julkaisunsa jälkeen.

Allekirjoittaneelle Nirvana on aina ollut tärkeä yhtye. Vaikka olin Nevermindin aikaan vielä liian nuori rockille, tartuin siihen hanakasti hieman myöhemmin. Opettelin biisit ulkoa, luin kaiken mahdollisen kirjallisuuden ja käytin sopivasti kulunutta smiley-paitaa niin paljon, että äidin piti öisin pihistää se pestäväksi.

Cobainista löysin paljon samastumisen aihetta, vaikka suurin osa oli varmasti silkkaa kuvitelmaa. Palvoin, kuten kaikki muutkin, vaikka lopulta Nirvanan nousu kaikista suurimmaksi oli tuurista kiinni. Se ei ollut Seattlen tuon aikaisista yhtyeistä paras tai persoonallisin. Alice in Chains oli sopivasti synkempi, Pearl Jam rockimpi, Melvins punkimpi.

Kuten niin usein, sattuma kuitenkin nosti yhden ylitse muiden. Se teki Nirvanasta bändin, jota harva aktiivisesti kuuntelee, mutta jonka suurimmat hitit jokainen tuntee. Se teki Nevermindista levyn, jonka jokainen osaa liki alusta loppuun, mutta yllättävän harva omistaa. Onko sinulla Nevermindia hyllyssä? Jos ei, tulisiko mieleenkään ostaa?

Video ei ole enää saatavilla

Taisin nähdä stadionin tuolla päin...

Vuoteen 1990 tultaessa Pixiesillä oli selvästi nälkä.

Se kuuluu esimerkiksi Dig for Firen rumpusoundeissa. Niiden AOR-miksauksessa soi kyllästyminen kädestä suuhun elämiseen, pakettiautolla tehtyihin rundeihin, Love and Rocketsin tasolla toimivien bändien lämmittelemiseen, kulttisuosioon… Nämä rummut haluavat stadionin, jonka ihmismereen upottaa soundinsa kaiutetut, taivaalle kurottavat reunat.

Mutta rummut ovat vain rummut. Muilta osin Pixies oli yhä arvaamaton. Bossanovan avaa instrumentaalikappale, jolla vilautetaan laukkakomppia. Kakkosbiisi on laulultaan lähinnä rääkymistä. Levy alkaa vaikeasti ja paljastaa nousukasmaisen puolensa pikkuhiljaa loppua kohti edettäessä. Black Francis kirjoitti yhä vaikeaselkoisia tekstejä, jotka eivät auenneet hokemiksi.

Aika ei ollut kypsä Bossanovalle vuoden 1990 elokuussa.

Aika oli kypsä sen seattlelaiselle pikkuveljelle noin vuotta myöhemmin. Kurt Cobain kirjoitti vaikeaselkoisia tekstejä, jotka aukenivat hokemiksi. Dig for Firen rummut soivat myös Nevermindilla.

Bossanova on silti parempi levy.

Video ei ole enää saatavilla

Tracy ja Kurt.

Tarinan mukaan Kurt Cobain soitti The Beatlesin levyä kolme tuntia päästäkseen tunnelmaan, jossa viimein kirjoitti About a Girlin.

“About a Girlin tamburiini teki selväksi, että joku siinä bändissä kuunteli Beatlesia”, seattlelaismuusikko Kim Warnick sanoo Everett Truen kirjassa Nirvana – tositarina (Johnny Kniga, 2006).

Kappaleessa on tosiaan kaikuja liverpoolilaisorkesterin melodisuudesta, ja se onkin tavallaan (Shocking Bluen) Love Buzzin aisapari Nirvanana debyytillä Bleach: ei niinkään coveri, joka kuulostaa originaalilta, vaan originaali, joka kuulostaa coverilta.

Sonic Youthin Thurston Moore onkin sanonut osuvasti, että Kurtin äänessä oli puolet Lemmyä ja puolet Lennonia. About a Girl todellakin todistaa jälkimmäistä.

Mutta on kappaleessa muutakin. Vaikkei Kurt koskaan asiaa myöntänyt, hän kirjoitti kappaleen ensimmäiselle tyttöystävälleen Tracy Maranderille.

Taustalla on riita. Tracy vaati luonaan ilmaiseksi asuvalta Kurtilta jonkinlaista omistautumista suhteelle. Kun Tracy uhkasi heittää Kurtin ulos, kohautti tämä olkapäitään ja sanoi asuvansa sitten autossaan (kuten myöhemmin, Nevermindin ilmestymisviikolla, itse asiassa kävikin).

Tracy ei tätä halunnut, joten oltiin pattitilanteessa ja meno jatkui entisellään: Tracy kävi töissä ja maksoi laskut. Kurt nukkui myöhään, maalaili ja soitteli kitaraansa.

“I’ll take advantage while you hang me out to dry.
But I can’t see you every night, free”

Kappaleen skitsofreeninen tunnemaailma on klassista Nirvanaa, passiivisagressiivista ja ilkeällä tavalla humoristista. Kautta kappaleen toisteltu “I do” on myös tietoisen sarkastinen väännös avioliittilupauksesta “tahdon”.

About a Girl on merkkiteos Cobainin tuotannossa, sillä se on ensimmäinen omakohtainen, omasta elämästä ammentava laulu ja toisaalta myös ensimmäinen kerta, kun Cobainin poikkeuksellinen taito säveltää melodisesti tarttuvia kappaleita nosti päätään. Juuri näistä samoista syistä Cobain meinasi jättää kappaleen pois Bleachilta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Patti Smith kirjoitti Kurtille muistokappaleen About a Boy.

Video ei ole enää saatavilla

Planeetat todellakin olivat järjestyksessä, sillä samana syyskuun 24. päivänä ilmestyivät Primal Screamin Screamadelica, Red Hot Chili Peppersin Blood Sugar Sex Magik ja Nevermind. Vaikka jokainen näistä on vastuussa omasta hirvittävästä ysärimusiikkityylistään (Screamadelica kaikesta rockia ja tanssimusiikkia yhdistäneestä, RHCP funkia ja rockia yhdistäneestä rasmuilusta eli pidemmän päälle pomppuhevistä), niin silti alakulttuurien viemärilietteiden sekoittuminen valtavirtaan on pitkälti tämän viimeksimainitun levyn ansiota.

Nevermindin ilmestymisen jälkeen isot levy-yhtiöt antoivat levytyssopimuksia kenelle tahansa, jolla oli ruutupaita, mutteivät loppupeleissä löytäneet ketään, joka olisi yltänyt samaan kuin Nirvana. Yhtyeen salainen ase oli laulaja-kitaristi-säveltäjä Kurt Cobain, jonka melodiantaju oli aivan eri tasoilla kuin aikalaisillaan. Jo vuoden 1989 debyytillä Bleach oli saatu kuulla todisteita tähän suuntaan, mutta vasta Butchin Vigin tuottamana ja niin Slayeriä kuin Bryan Adamsiakin miksanneen Andy Wallacen miksaamana Cobainin lahjakkuus puhkesi täyteen kukintoon. Kaikki laulettuna äänellä, jota Sonic Youthin Thurston Moore kuvaili sanoin “tasamitat Lemmyä ja Lennonia”.

Pankin räjäytti heti ensimmäinen single Smells Like Teen Spirit, jonka ovat coveroineet kaikki Tarja Turusesta, Take Thatin kautta Tori Amosiin. Ja siinä todisteet vain T-kirjaimen kohdalta.

Nevermind on kolossaalinen levy jo senkin takia, että se on yksi viimeisistä kokonaisen sukupolven yhdistäneistä populaarikulttuurisista kokemuksista. Ehkä siksi se kuuluu niihin harvoihin levyihin maailmassa, jonka jokaisesta kappaleesta on covereita YouTube pullollaan.

20-vuotissynttäreiden kunniaksi kysyimme joukolta musiikkivaikuttajia ja Nuorgamin kirjoittajia, missä he kuulivat Nevermindia ensimmäisen kerran ja mitä he ajattelevat Nirvanasta nyt? Lue muisteloista mm. miltä Nevermind kuulosti ennakkokasetilta kuunneltuna.

Koska kaikki muistavat, miten ne alkuperäiset Nevermindin kappaleet menevät, on juttu höystetty parhailla amatööri- ja ammattilaiscovereilla.

Smells Like Teen Spirit

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Aleksi Pahkala (Stupido Shop, Radio Helsinki, The Duplo!)

“Olin Myyrmäessä Kilterin yläasteen jossain luokkahuoneessa, kun lumilautailevat skeittiystäväni (tais olla Litovaaran Aleksi, Sohlbergin Ville tai Vänskän Hannu tai kaikki kolme velikultaa) luukutti levyä c-kasetilta täysillä joskus syksyllä 1991 – sit kaikil paitti tietty mul oli jo Lepakkoon liput, mut hommahan lähti legendaarisesti lapasesta.

Ei se muhun ikinä niin kovaa vaikutusta tehny. Diggasin kyllä kovasti, mut mulle se oli enempi sellanen vähän lussumpi Mudhoney, mut mä olinkin sellanen räkänokka. Ei oo sellasta ensimuistoa jäänyt. Aika samanlainen suhde mulla on Nirvanaan kuin sillon 1991 – eli kuuntelen ehkä kerran vuodessa jotain ja ihmettelen vieläkin, et miksei kaikki diggaa Mudhoneystä enemmän.”

In Bloom

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Iida Sofia Hirvonen (Nuorgam)

”Nirvana nousi tietoisuuteeni joskus ala-asteella, kun viihdytin itseäni kuumeessa lukemalla Suosikista INXS:n Michael Hutchence-nekrologivuodatusta. Jutussa käsiteltiin ysärirokkikuolemia laajemminkin ja ehkä siksi Kurt Cobain, Michael Hutchence ja River Phoenix sekoittuivat päässäni yhdeksi samaksi tyypiksi.

Nevermind tuli uudestaan vastaan, kun luin Jake Nymanin Aution saaren levyt. Kirjan innoittamana lainasin cd:n lähikirjastosta. Nevermind kuulosti tosi naarmuiselta ja tunkkaiselta, kuin katsoisi pölyisenä kevätpäivänä telkkaria. Orastava Nirvana-innostus romahti nopeasti, kun levy oli niin hajalla, etteivät kaikki biisit edes toimineet kunnolla. Vasta Bleachin kuuleminen muutama vuosi myöhemmin sai minut tykkäämään Nirvanasta.”

Come as You Are

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Mikko Lohenoja (Superchrist, Aero, Tundramatiks)

“8-vuotiaana en tiennyt tuhoutuuko vai pelastuuko maailma, mutta muistan kyllä sen, kun yhden parhaan lapsuudenkaverini Karrin isä, joka osti kuulemma joka päivä töistä tullessaan uuden cd:n, kiikutti eräänä päivänä muovipussissa Nirvanan levyn pihamaan poikki ja esitteli sitä meille. Bändin nimi herätti tietysti meissä lapsissa hilpeyttä, kun se oli niin hassun kuuloinen.

Seuraava muistoni onkin teinivuodelta 1998, kun itse ostin levyn Ranskasta leirikoulussa ollessani. Tämä levy ja muut aikalaisensa näyttelivät merkittävää osaa mm. ensimmäisen bändini Angel Lustin lyhyessä mutta sitäkin vauhdikkaammassa grunge-elämässä. Levy löytyy hyllystä edelleen ja on mielestäni aina ollut hienosti tuotettu kokonaisuus. Kiinnostaa kovasti kuulla myös tuo neljän levyn juhlapainokselta löytyvä Butch Vigin miksaama koko levyn versio.

Ai niin, pakko vielä lisätä tämä: mulla on kehyksissä ainoa Lepakon seinältä ehjänä pelastettu juliste ja se sattuu olemaan ironisesti Nevermind-kiertueen juliste. Siinä ei lue edes keikkapäivämäärää, sillä eiväthän ne Porkkalankadulle ikinä keikalle sitten päässeetkään… ”

Breed

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Arttu Tolonen (Giant Robot, Black Audio, Gunswamp, asui Seattlessa 1992–1997, Wisconsinissa 1988–1991)

“Oliskohan eka kosketus ollut, että broidini Aleksi halusi minun näyttävän hänelle miten Smells Like Teen Spirit soitettais bassolla? Ei se tuntunut mitenkään maailmaa muuttavalta jutulta, koska tuossa vaiheessa olivat jo kaikki Bad Brainisit, Black Flagit, Pixiesit, Sonic Youthit sun muut olleet kovassa kuuntelussa vuosia.

Mua on levyn tuottaja tylyttänyt levykauppiaana, kun olin nuori ja aloitteleva erikoisuudentavoittelija… Ja kaikkea muuta sekalaista kontekstitauhkaa: levy jonka ostamista sai hävetä, levy jota ei tarvinnut, vuodet Seattlessa ulkona koko Nirvana-jutusta, samaisen veljen tekemä ’GRUNGE SUCKS, COUNTRY RULES’ -t-paita. Muuten, niistä vaihtoehtokantribändeistä, joissa soitin, ’menestynein’ oli Cropcircles. Sen laulaja tykkäsi aina ei-seattlelaisille lehdille sanoa, että soittamamme tyyli on GRANGE ROCK.

Kaikesta huolimatta Nevermind on ihan hyvä levy. Mutta niin oli moni muukin noihin aikoihin… En oikein hiffannut miten iso juttu se oli ennen kuin vuosi-pari myöhemmin.”

Lithium

Video ei ole enää saatavilla

“This is sooo bad, the band members are musicians, right?”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Gary Heffern (suomalaistaustainen sooloartisti, asui Seattlessa vuosina 1988–1999, asuu nykyisin Rovaniemellä, aktiivinen bändi Gary Heffern and the Beautiful People)

”Näin Nirvanan muutaman kerran Seattlessa, mutta he olivat tien päällä niin paljon, että keikkoja oli vähemmän, ja samalla suuremmissa ja suuremmissa mestoissa. Kuulin Nevermindille tulevia kappaleita ensimmäisen kerran, kun he olivat kiertueella Sonic Youthin kanssa. He olivat niin hyviä, että heidän settinsä jälkeen jäin kuuntelemaan vain pari biisiä Sonic Youthia.

Kun olin lähdössä, muistan nähneeni Sub Popin Bruce Pavittin aulassa ja sanoneeni hänelle, että Nirvanan setti muistutti minua ensimmäisestä kerrasta, kun näin The Clashin. Hänen silmänsä pullistuivat ja muistan, että hänen vastauksensa oli: odota vaan kunnes kuulet levyn, me (Sub Pop) tehdään vielä paljon rahaa sen kanssa, se tulee olemaan valtava menestys. Bruce oli oikeassa.”

Polly

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Mikael Jurmu (French Films)

”Ensimmäinen kosketus Nirvanaan oli, kun vanha naapurini soitti Territorial Pissingin hänen isoveljensä levyhyllystä. Isoveli kilpaili seinänaapurinsa kanssa siitä kummalla oli enemmän Nirvanan levyjä, nauhoitettuja VHS:iä tai muuta rompetta. Territorial Pissings oli hämmentävä kokemus puhe-introineen sekä särökitaroineen.

Bändin energia oli huimaa ja aiheuttaa edelleen kunnon fiilistelyn, kun laitan sen soimaan kotona sohvalla istuville kavereilleni.”

Territorial Pissings

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Jean Ramsay (Nuorgam)

”Muistan juoneeni tequilaa Eerikinkadun muinaisessa Comebackissa kun Teen Spirit pärähti soimaan. Olin lomalla Suomen sodasta. Ystäväni Kustaa meuhkasi bisiistä, joka oli vähän niinku Pixiesiä. Muistan pitäneeni etenkin Kurtin äänestä ja sanoituksen dadaistisesta ahdistuksesta. Ostin levyn seuraavana päivänä Tunnelin Anttilasta. Löytyy hyllystä yhä.”

Drain You

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Henri Keto-Tokoi (Nuorgam)

”Olin silloin töissä Epe’s Music Shopissa Treella ja vastasin mm. kauppaketjun indie-levyjen sisäänostosta. Tiesin odottaa Nirvanan Geffen-debyyttiä ja ensi kerran kuulin sitä kun suomalainen myyntiedustaja soitti sitä ennakkokasetilta Kyttälän liikkeessämme. Se kuulosti järkyttävän kovalta. Sanoin kaikille että tästä tehdään seuraavan kuun ns. tarjouslevy, jota mainostetaan kunnolla. Olin aivan varma et nyt lähtee. Itse asiassa Epe’s osti lähes koko ekan erän mitä kiekkoa tuli maahan, muistaakseni pari sataa kappaletta ja levyä ei löytynyt pitkään aikaan kuin meiltä.

Olihan se hurjan kovaa kamaa. Toki osasin Sliver-sinkun myötä odottaa tasokasta matskua, mutta kyllä se silti yllätti. Tuotanto ja soundit olivat niin älytömän kovia. Ja niitä sinkkubiisejä tuntui olevan ainakin 4-5.

Mulla oli aikoinaan lippu myös sille Nirvanan Lepakon keikalle ja Sub Popin singles clubin -jäsenenä tuli seurattua Seattle-skeneä ehkä liiankin tiiviisti. Nirvanan menestyksen myötä tuli Nevermind ja muu tuotanto soitettua puhki enkä ole varmaan yli kymmeneen vuoteen kuunnellut levyä kokonaan.

Onhan se ansaitusti klassikko-albumi ja vaikuttanut kokonaiseen muusikkosukupolveen ja yleensäkin punk/indie-skene otetaan tänä päivänä vakavasti Sonic Youthin ja Nirvanan kaltaisten bändien ansiosta.”

Lounge Act

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Antti Koivumäki (Nuorgam)

“Selailin Fazerin musiikkikerhon lehteä, enkä keksinyt sille kuukaudelle mitään muutakaan tilattavaa. Nevermind kopsahti postilaatikkoon, enkä siitä heti innostunut, mutta näemmä levy on edelleen hyllyssä. “

Stay Away

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Hannu Linkola, Nuorgam

“Kuulin levyä ensimmäisen kerran kotisängyssäni kelloradiostani. Odotin oletettavasti Pekka Saurin Yölinjan alkua, kun helsinkiläinen paikalliskanava soitti Nirvanaa mainostaakseen Lepakon-keikkaa. Laulu meni ohi korvien, varovaista innostusta poikivat vasta television listaohjelmalla pyörineet videot. Levy soi monesti kaveripiirini illanvietoissa, joten osasin kappaleet jo ulkoa siinä vaiheessa, kun viimein ostin sen. Albumi on edelleen hyllyssä, ’koska se nyt vain pitää omistaa’. Pidän kiekosta ja tunnustan sen arvot, mutta taidan suhtautua siihen sittenkin ensisijaisesti ajankuvana ja sukupolvi-identiteetin kulmakivenä.”

On a Plain

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Mirel Wagner, lauluntekijä

“Muistan, että autossa koulumatkalla veli soitti Teen Spiritiä. Tykkäsin sanoituksista, kitarasoundista ja Kurtin huudosta. Suhteeni Nirvanaan nykyään on, että makaan joskus lattialla ja kuuntelen Lithiumia.”

Something in the Way

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Antti Lähde, Nuorgam

”Kuulin Nirvanaa ensimmäisen kerran Nokianvirran yläasteen… liikuntasalissa. Miten sopivaa. Jonkinlaista musiikkiluokkien esiintymistä valmisteltiin, ja Smells Like Teen Spirit soi ämyreistä valmistelumusiikkina. Kysyin luokkatoveriltani Mikolta, että mikä tämä on, ja hän vastasi, että Nirvanaa. Pidin kappaleesta, mutta ehkä jopa enemmän pidin Teen Spiritin jälkeen soimaan pärähtäneestä Erasuren I Love to Hate Yousta.

Pidän kappaleista yhä melko täsmälleen yhtä paljon. Enkä sano tätä vähätelläkseni kummankaan kappaleen arvoa, päinvastoin.

Nevermind on tiettyjen Beatles-albumien tapaan niitä levyjä, joille tiettyjen kappaleiden puhkisoittaminen on tehnyt pelkästään hyvää. Se, ettei Teen Spiritiä, Come as You Area tai In Bloomia jaksanut enää pian Nevermindin ilmestymisen jälkeen edes kuunnella, pakotti keskittymään albumin muihin kappaleisiin. Ja millaisia helmiä sieltä paljastuikaan: On a Plain, Lithium, Breed, Territorial Pissings…

Nevermind on myös niitä harvoja levyjä (vai ainoa?), jonka jokaista kappaletta on tullut joskus soitettua dj-keikalla. Viisi tähteä, ikuisesti.”

Bonus!

Video ei ole enää saatavilla

Ps. Nevermindin baby näyttää nykyään tältä.

EIKÄ TÄSSÄ VIELÄ KAIKKI!

Nuorgamin torille saapui kirjattu paketti, josta paljastui NIRVANA – NEVERMIND 20th ANNIVERSARY EDITIONS – VIIDEN RINKULAN PAKETTI!

Johan on rompetta. Kurt kääntyisi haudassaan.

WAU! Me tietenkin arvomme paketin teidän kanssanne, rakkaat flanellipaidanrakastajat. Osallistu arvontaan vastaamalla kommenttina tähän kysymykseen:

Missä sinä olit, kun kuulit Nevermindia ensimmäisen kerran? Miten reagoit?

KILPAILU ON PÄÄTTYNYT! Onnetar suosi Sami Ranttia Porvoosta, onneksi olkoon!

KIITOS KAIKILLE OSALLISTUJILLE!