Levyraadin Jukka Virtanen poseerasi myös Nuorgamin Printin kannessa, joten miksei tässäkin. Kuva: Kimmo K. Koskinen.

Nuorgam juhlisti Twin Peaks: The Returnin vuosipäivää kokoamalla yhteen yhdeksän Twin Peaks- ja musiikki-intoilijaa arvioimaan kaikki viisitoista Roadhousen lavalla viime keväänä nähtyä esitystä.

Tasan vuosi sitten 21. toukokuuta 2017 nähtiin ensimmäiset tunnit 1990-luvun kulttisarjan Twin Peaksin järisyttävästä 18-tuntisesta paluusta. David Lynchin suurtyö osoitti, ettei yli 70-vuotiaan ohjaajan vimmainen näkemys ole lientynyt iän myötä, päinvastoin. Fanit kerääntyivät yhteen keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa ruotimaan, hämmästelemään ja ahdistumaan yhdessä abstraktin, hitaan ja armottoman kuolonmarssin edetessä.

Lynch on usein sanonut, että hänelle elokuva on 50-prosenttisesti kuvaa ja 50-prosenttisesti ääntä. Twin Peaks: The Returnissa tämä ei näy pelkästään häiriintyneen ääniraidan ja kuvan tanssina, vaan myös tapahtumissa: sarjan silmiinpistävimpiä piirteitä on Bang Bang Bar -tienvarsikapakassa eli tuttavallisemmin Roadhousessa nähtävien musiikkiesitysten valtava määrä ja korkea taso.

Alkuperäisessä sarjassa tuon paheiden ja laittomuuksien pesän kolkko atmosfääri toi mieleen lähinnä Lahden Tirran tai Lapinjärven Hotelli Hanhen. Uudella kaudella juottola tuntuu kuitenkin elävän verevää renessanssia paikallisen nuorison keskuudessa, kun artistit Chromaticsista Eddie Vedderiin ja Hudson Mohawkeen kipuavat vuorollaan lavalle esiintymään täydelle salille.

Nuorgam juhlisti Twin Peaks: The Returnin vuosipäivää kokoamalla yhteen yhdeksän Twin Peaks- ja musiikki-intoilijaa arvioimaan kaikki viisitoista Roadhousen lavalla viime keväänä nähtyä esitystä. Pisteitä annettiin nollasta kymmeneen huomioiden kappaleen lisäksi esityksen visuaalinen ilme, esiintyjien lavapresenssi ja joissain tapauksissa myös kappaleen aikana nähtävät lavan ulkopuoliset tapahtumat. Lopuksi esitykset pantiin viralliseen ja absoluuttiseen paremmuusjärjestykseen keskiarvon mukaan.

#15 Hudson Mohawke – Human (ep. 9)

Skotlantilainen tuottaja-dj valitsi Roadhousen uuden kappaleensa kantaesityspaikaksi. Huomion varastaa kuitenkin pöydässä notkuva indiepoptähti Sky Ferreira.

Keskiarvo: 4,8

”Huomioni kaikesta muusta vie epäreilusti se, että Ellan (Ferreira) Rainier-tölkki on niin ilmiselvän tyhjä että tarjoilkaa nyt pöytiin herranjumala.” (Hanna-Katariina Mononen)

”Hudson on tehnyt huikeita biisejä mutta tällä lavalla hän jättää pahasti kylmäksi. Biisi tuntuu siltä kuin se olisi vain yhtä introa.” (Mathias Foster)

Video ei ole enää saatavilla

#14 Lissie – Wild West (ep. 14)

Lynch buukkasi Lissien Roadhouseen tiemmä nähtyään tämän Lady Gaga– ja Metallica-versiointeja YouTubessa. Etenkin Britanniassa suosittu yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä esittää kolmannen albuminsa nimikkokappaleen.

Keskiarvo: 5,3

”Badalamentiläis-lynchiläinen tremolokitara johdattaa sisään kappaleeseen, joka kasvaa isoksi indiepopiksi. Tekee mieli kasvattaa parta ja pukeutua ruutupaitaan, mutta biisi on vain OK, ei sen enempää.” (Henry Lehto)

”Hyvä kappale – mutta yksi niistä The Returnin musiikkiesityksistä, jotka eivät yksinkertaisesti toimi prosessoidun lauluäänen ja eläväisen huulisynkkauksen välisen sovittamattoman ristiriidan takia.” (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

#13 The Cactus Blossoms – Mississippi (ep.11)

Minneapolisilaisveljekset Jack Torrey ja Page Burkum kanavoivat kappaleessaan The Everly Brothersin henkeä niin sisäisesti kuin ulkoisesti.

Keskiarvo: 5,6

”Nätti, vaikkakin hiukan mitäänsanomaton 50’s-balladi itselle täysin tuntemattomalta
yhtyeeltä. Miinusta siitä, ettei Ed [Hurley, Big Ed’s Gas Farm -bensa-aseman omistaja] ollut yleisössä. Hänen sydämeensä tällainen Everly Brothers -tunnelmointi olisi varmasti osunut.” (Antti Lähde)

”Vaivatonta leffakantria! Lopun rautalankamehustelu lähtee hienosti. Roadhouse-kohtauksista suoraviivaisimpia: bändi veivaa ilman sen kummempia kikkoja ja yleisö hiihtää. Toisaalta sellainen biisi, johon ei muuta tarvitsekaan.” (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

#12 Chromatics – Saturday (ep. 11)

Tuottaja-multi-instumentalistin ja Italians Do It Better -levymerkin perustajan Johnny Jewelin luotsaama yhtye esiintyy Roadhousen lavalla peräti kahdesti. Saturday on esityksistä jälkimmäinen.

Keskiarvo: 6,3

”Chromaticsin toinen Roadhouse-esiintyminen uhkaa jäädä dialogin alle, mutta kun yhtye nostetaan pintaan, taivas aukenee. Italians-nörtti haluaisi kuulla tämän version myös ilman dialogia, sillä kappaleesta on julkaistu vain Desiren versio Johnny Jewelin Windswept-levyllä.” (Teemu Fiilin)

”Chromatics lipuu rauhallisesti kuin alkutekstien Twin Peaks -vesiputous. Kaikki on hidasta ja kaunista. Hetken kaikki on hyvin Lynchin maailmassa ja toivoa on.” (Henry Lehto)

Video ei ole enää saatavilla

#11 James Marshall (”James Hurley”) – Just You (ep. 13)

27 vuotta sitten nuorta kapinallista James Hurleyä esittänyt James Marshall ja sarjan säveltäjä Angelo Badalamenti improvisoivat Lynchin kanssa kohtauksen, jossa Hurley vaikersi kyseisen 1950-lukupastissin olohuoneen matolla kitaraa silitellen. Maddie ja Donna, joiden molempien kanssa James tuolloin vehtasi, huojuivat ja hymisivät mukana yhteiseen mikrofoniin. Syntyi sietämättömän vaivaannuttava tai rakastettava kohtaus ja pieni pala tv-historiaa. Nyt James Marshall-Hurley nousee Roadhousen lavalle esittämään kappaleen uudelleen – ja uudelle naiselle, totta kai.

Keskiarvo: 6,5

”Yksi maagisimpia hetkiä Twin Peaksin ensimmäisellä kaudella on luotu uudestaan, ja se toimii edelleenkin yhtä hienosti ja maagisesti.” (Mathias Foster)

”Tälle ei pitäisi antaa arvosanaa ollenkaan, koska tämähän on silkka kainalopieru, trollaus, vitsi! Annetaan numero siis ’siltä väliltä’. Eikös tämän ääniraita kaiken lisäksi ollut aivan 1:1 alkuperäisen kanssa? Naiskatsojan liikuttunut reaktio naurattaa – kuten kuuluukin.” (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

#10 The Veils – Axolotl (ep. 15)

Roadhousen lavalle saadaan kansainvälistä väriä, kun uusiseelantilaisen Finn ”Barryn poika” Andrewsin johtama ja brittimuusikoista kokoamansa yhtye esittää tuoreimman albuminsa avauskappaleen, jonka on tuottanut jenkkiräppäri El-P.

Keskiarvo: 6,7

”Looshistaan hätistetty mimmi varastaa show’n ihanan häiriintyneellä käytöksellään. Varsinainen musiikkiesitys on vain toissijaista taustaa.” (Hanna-Katariina Mononen)

”Anteeksiantamaton ja taidokas industrial-tausta ottaa haltuunsa ensi äänistä lähtien. Vokalistina laulua ja spoken wordia sekoittava vaalea kundi iso hattu päässään. Videolla pieni ja syrjitty nainen kiihdyttää itsensä karmivaan laurapalmermaiseen huutoon.” (Kimmo Kallio)

Video ei ole enää saatavilla

#8 (jaettu) Au Revoir Simone – A Violent Yet Flammable World (ep. 9)

Jo 15 vuoden ikään ehtinyt brooklyniläinen dream pop -trio esiintyy Roadhousessa kahdesti. Raadin hampaissa pahemmin kärsi tulkinta The Bird of Music -albumin (2007) kappaleesta. Sky Ferreiran hahmo jatkaa sivuluisuaan looshin liukkailla nahkapenkeillä hampparien paistamisesta turisten ja kainaloitaan raapien.

Keskiarvo: 6,8

”Levottoman naisen kainaloihottuma johtaa yhteen sarjan parhaista esityksistä. Niin itse kappale kuin Lynchin siirtymä ihotautikuvastosta kolmeen eteeriseen naismuusikkoon ovat nappisuorituksia. Bridgen rumpuraita tuo mieleen Björkin Hunter-kappaleen tuntumatta piiruakaan päälle liimatulta.” (Kimmo Kallio)

”Au Revoir Simonen vedot tuntuvat vähän liiankin ohimeneviltä, tai sitten bändi itse ei vain merkitse itselleni tarpeeksi. Toisaalta tällaisen kepeän, iskelmällisen biisin ja kuumottavien narkkareiden välillä oli ihan viehättävä kontrasti.” (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

#8 (jaettu) Trouble – Snake Eyes (ep. 5)

David Lynchin pojan Rileyn ”yhtye”. Lynch soittaa kitaraa, Dirty Beaches -yhtyeen Alex Hungtai saksofonia ja sarjan musiikkivastaava Dean Hurley rumpuja. Roadhouse-maailmassa tämä mennee jonkinlaisesta superkokoonpanosta.

Keskiarvo: 6,8

”Geneerinen ränttätänttäveto säestää Richard Hornen hahmon pahuutta häiritsevästi korostavaa esittelyä.” (Vesa Vehviläinen)

”Parin myötäkarvaan silittäneen kappaleen jälkeen päästään lopulta uhkaavampaan tunnelmaan. Kitaramakunsa Jack Whitelta lainannut bändi takoo tahtia repivälle saksofonille. Richard Horne ei esityksestä välitä, vaan harrastaa laittomuuksia ja ahdistelee naapuripöydän naisia.” (Henry Lehto)

Video ei ole enää saatavilla

#6 (jaettu) Rebekah Del Rio – No Stars (ep. 10)

Meksikonamerikkalainen laulaja on tullut tutuksi englantia puhuvassa maailmassa paitsi kolmen oktaavin äänialastaan, myös esiintymisestään David Lynchin elokuvassa Mulholland Drive. Kappale on Del Rion levyltä Love Hurts Love Heals (2011), ja laulaja kirjoitti sen yhdessä David Lynchin ja kitara-pedalsteel-virtuoosi John Neffin (mm. Drive-By Truckers) kanssa. Lavalla kitaraa soittaa Moby.

Keskiarvo: 6,9

”Mulholland Drivessa mykistävän a cappella -version Llorando-laulusta esittänyt Del Rio esiintyy Roadhousessa oudon hillitysti yllättävän yksitoikkoisella, Twin Peaks -pastissia lähenevällä kappaleella. Vaikea sanoa, missä määrin tämä on tietoinen valinta.” (Kimmo Kallio)

”Todella ’uncanny’ tuon luonnottoman autotunen takia, mutta sehän juurikin tekee tähän ’sen’. Biisinä klassisempaa Lynch-musaa, Julee Cruisen ’jalanjäljissä’ tokikin. Biisi, jossa ei tapahdu mitään, mutta joka vangitsee silti!” (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Sharon Van Etten – Tarifa (ep. 6)

Newjerseyläinen laulaja-lauluntekijä on soolouransa ohessa musisoinut esimerkiksi The National -yhtyeen kanssa lavalla ja levyllä. Van Etten esiintyi bändin lämmittelijänä Suomessakin vuonna 2011 Kulttuuritalolla Helsingissä. Kappale on hänen neljänneltä levyltään Are We There (2014).

Keskiarvo: 6,9

”Vähän kuin Au Revoir Simonen kohdalla kävi, Twin Peaksin voi toivoa tuoneen lisänostetta rikollisen vähälle huomiolle jääneen Sharon Van Ettenin uralle. Pakko kuitenkin myöntää, että kappale on lopulta aika geneerinen Roadhouseen – mitään erityistä ’twinpeaksmäisyyttä’ siinä ei oikeastaan ole.” (Teemu Fiilin)

”Sharonin lauluääni osaa leikata tiensä läpi sieluun, mutta jostakin syystä esitys jää muuten valjuksi.” (Hanna-Katariina Mononen)

Video ei ole enää saatavilla

#5 Edward Louis Severson (Eddie Vedder) – Out of Sand (ep. 16)

Oikealla nimellään esiintyvä Pearl Jam -laulaja tiemmä kirjoitti hattukantrikappaleen nimenomaisesti sarjaa varten.

Keskiarvo: 7,0

”Vahva esitys, jossa tila kuuluu. Identiteetin katoamisesta, ajan loppumisesta ja uskon
hiipumisesta kertova teksti pääsee akustisessa esityksessä hyvin esille ja alustaa Audreyn
pitkään odotetun saapumiseen muiden ihmisten pariin.” (Antti Lähde)

”Eddie Vedder on aina ollut minulle salainen guilty pleasure, joten herran riisuttu akustinen veto toimii hienosti.” (Mathias Foster)

Video ei ole enää saatavilla

#3 (jaettu) Nine Inch Nails – She’s Gone Away (ep. 8)

Trent Reznorin rautaisin ottein johtama synkän industrialrockin legenda. Reznor tarjosi kuulemma alun perin Lynchille eri kappaletta, mutta tämä halusi ystävältään jotain ’vähemmän twinpeaksmäistä’.

Keskiarvo: 7,5

”Kaikki muuttuu nyt. Aiempien kappaleiden eteerisen äänimaailman tilalle tulee teollista junttausta. Kun kappale päättyy, alkaa oudoin koskaan televisiossa nähty 40 minuuttia. Biisi ei ole Nine Inch Nailsin parhaimmistoa, mutta tässä rajapyykkinä se on lähes täydellinen.” (Henry Lehto)

”Nine Inch Nailsin Roadhouse-esitykseen suhtauduin suurella varauksella, mutta kyllä tässä on jotain sellaista hulluutta, jota sarja kaipaa! Biisi on mitä turhinta jämä-elektro-noiserockia, Trent näyttää lavalla upean ahdistavalta kusipäältä ja Mariqueen Maandig täydellisen tympääntyneeltä tamburiinijumalattarelta.” (Teemu Fiilin)

Video ei ole enää saatavilla

#3 (jaettu) Au Revoir Simone – Lark (ep. 4)

Ensimmäinen bändin kahdesta esityksestä Roadhousessa ja toinen kappale vuoden 2007 albumilta The Bird of Music.

Keskiarvo: 7,5

”Kaunis laulu ja vähäeleinen koreografia, josta ohjaaja repii kaikki tehot irti.” (Vesa Vehviläinen)

”Isn’t it too dreamy? Yhtyeen Anniella on hallussaan täydellisen twinpeaksmäiset, poissaolevan usvaiset tanssiliikkeet. Kappaleessa geneerisen rumpukoneraidan päälle rakentuu melankolisen kaunis äänimaailma, joka vähän särkee sydämen mutta lupaa samalla jotakin hyvää vielä tapahtuvaksi.” (Hanna-Katariina Mononen)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Chromatics – Shadow (ep. 2)

Ensimmäinen portlandilaisyhtyeen kahdesta vedosta Roadhousen lavalla. Tällä kertaa laulaja Ruth Radelet pääsee ääneen.

Keskiarvo: 8,6

”Gaius Turunen kirjoitti aiemmin tässä kuussa kaiken olennaisen siitä, mikä tekee Shadow’sta Chromaticsin uran tärkeimmän kappaleen. Avausjakson playback on Twin Peaks: The Returnin musiikkiesityksistä vaikuttavin ja koskettavin. Johnny Jewel on fiksuna miehenä maalannut kyynelvanat poskipäilleen jo valmiiksi. Animehahmolta ja/tai eksoottiselta eläimeltä näyttävä laulaja Ruth Radelet huokuu melankolista viileyttä – ’she’s always been cool’.” (Antti Lähde)

”En ole mikään dream pop -sievistelyn suurystävä, mutta kappale on hykerryttävän vahva. Esitys on aseistariisuva pehmeässä melankoliassaan: en käsitä, miten joku asia voi muka olla yhtä aikaa eteerinen ja välitön, mutta tämä esitys tuntuu jotenkin vain olevan. Hieno melodia, ja tekstissäkin ideaa ainakin loppupuolella. Kauheasti tekisi mieli ajella aamuyöstä Juutinrauman siltaa, kuunnella tätä ja ikävöidä hulluna jonkun luo.” (Jarkko Immonen)

”Roadhousen lineup aukeaa turvallisesti sopivasti retrolta, sopivasti tuoreelta ja ehdottomasti Lynchiltä kuulostavalla Chromaticsilla. Ruth Radeletin ääni on epätodellinen. Twin Peaksin maailmaan se kuuluu, koska siellä normaalit säännöt eivät päde. Siinä maailmassa Jameskin on aina ollut cool.” (Henry Lehto)

[Esitystä ei ole Youtubessa, joten liitämme tähän kappaleen virallisen musiikkivideon, jonka yhtye on sanonut olevan kunnianosoitus David Lynchille ja tämän elokuvalle Blue Velvet (1986). Siinäkin miespääosaa näyttelee Kyle MacLachlan. Varsinaisen Roadhouse-esityksen voit katsoa esimerkiksi HBO Nordicilta.]

Video ei ole enää saatavilla

#1 Julee Cruise – The World Spins (ep. 17)

Hän on palannut! Julee Cruise! Roadhousen alkuperäinen residentti tekee comebackin uransa alkutaipaleen rakkaalle lavalle, jolla hänet nähtiin esiintymässä useaan otteeseen alkuperäisessä sarjassa. Cruise ottaa paikkansa rosterin kärjessä veteraanin varmuudella ja pyyhkii muilla yrittelijöillä Roadhousen lattiaa kuin kapakan oma siistijä. Angelo Badalamentin säveltämä ja David Lynchin sanoittama kappale kuultiin Cruisen esittämänä Roadhousessa jo alkuperäisessä sarjassa. Kappale on Cruisen levyltä Floating into the Night (1989).

Keskiarvo: 8,8

”Valitettavan lyhyeksi jäävä esitys ennättää houkuttelemaan kyyneleet kanavistaan. Julee on yhtä upea kuin aina, äänensä kuin toisesta maailmasta ja taipuvainen maalaamaan hetkestä taianomaisen – Badalamentin ja Lynchin vaikutusta kokonaisuuteen unohtamatta. Tuntuu kuin olisi palannut kotiin.” (Hanna-Katariina Mononen)

”Uuden sarjan hieno musiikkitarjonta vertautuu pakosta alkuperäisen sarjan Badalamentin musiikkiin ja Julee Cruisen lauluihin. Uuden sarjan päätösjaksot olivat kuitenkin niin intensiivisiä ja hämmentäviä, että ensi kertaa katsoessani en edes huomannut, että Julee Cruisen pakahduttavasta paluusta Roadhouse-baarin lavalle oli editoitu todella lyhyt pätkä.” (Vesa Vehviläinen)

”Ilman Julee Cruisen laulamaa Badalamentin biisiä tästä kaudesta olisi jäänyt puuttumaan olennainen osa. Bassokuvio muistuttaa ensimmäisistä nuoteista, joista kaikki 1990-luvulla alkoi. Feidataan mustaan. Kaikki voisi loppua tähän. Vaan ei, Lynch ei päästä niin helpolla.” (Henry Lehto)

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! Carl Rodd (Harry Dean Stanton) – Red River Valley (ep. 10)

Suuret esitykset eivät aina kaipaa suuria puitteita. Sen paremmin tuskin voi kuvata Twin Peaksin laitamilla sijaitsevan Fat Trout Trailer Parkin sydämellisen omistajan Carl Roddin tulkintaa tästä kansansävelmästä tai Carlia näyttelevää näyttelijälegendaa Harry Dean Stantonia.

Stanton näytteli yli 50 vuotta kestäneellä urallaan lukemattomissa elokuvissa ja tv-sarjoissa, mutta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sivuosissa. Hänen tunnetuimpia elokuviaan ovat muun muassa Cool Hand Luke, Kummisetä II, Alien, Red Dawn, Alpha Dog, Pretty in Pink, Pako New Yorkista ja Repo Man.

Stanton kuoli 15. syyskuuta 2017 91 vuoden iässä vain reilu viikko sen jälkeen, kun Twin Peaks: The Returnin finaali oli saanut maailmanensi-iltansa. Stantonin viimeiseksi rooliksi jäi pääosa elokuvassa Lucky (2017), jossa näytteli myös hänen pitkäaikainen ystävänsä David Lynch.

”Carl Rodd on maailman paras ihminen.” (Antti Lähde)

”Harry Dean Stantonin vedosta en sano muuta kuin että parasta!!!” (Mikael Mattila)

”Miltä legendan karisma näyttää? Tältä.” (Henry Lehto)

”I think Harry Dean Stanton should run for President!” (David Lynch, 2016)

Video ei ole enää saatavilla

David Lynch ja Harry Dean Stanton. Kuva: Stefania Rosini. Lähde: welcometotwinpeaks.com.

Shouting lager, lager. Mega-mega white thing. Rick Smith vasemmalla, Karl Hyde keskimmäisenä.

Freur –> Underworld

Suuri yleisö noteerasi Underworldin ensimmäisen kerran vuonna 1996, jolloin bändin yhä ja ikuisesti tunnetuin single Born Slippy (NUXX) jytisi Danny Boylen Trainspotting-elokuvassa. Elektronisen musiikin tuntijat Karl Hyden, Rick Smithin ja Darren Emersonin trio oli hurmannut jo muutama vuosi aikaisemmin, jolloin se julkaisi ensimmäiset sittemmin klassikkoasemaan nousseista tekno- ja house-singleistään. Perustajajäsenet Hyde ja Smith olivat siihen mennessä pyristelleet popmusiikin pyörteissä jo yli kymmenen vuotta – ja saaneet aikaan jopa yhden new wave -klassikon, Underworldia edeltäneen Freuer-yhtyeen kuulaankauniin Doot Doot -singlen, johon ajan hammas ei pysty! Underworldin kaksikko perusti jo vuonna 1987, mutta ennen Emersonin liittymistä remmiin yhtye sai aikaan vain kaksi albumillista funkahtavaa kasarirockia (kuuntele single Stand Up vuodelta 1987), jonka laimeudesta kertonee jotain, että siitä kiinnostuivat vain jenkit ja aussit – ja hekin maltillisissa määrin.

Video ei ole enää saatavilla

Exotic Birds –> Nine Inch Nails

Nine Inch Nails oli alusta lähtien niin viimeistelty ja mietitty konsepti, että on vaikea kuvitella Trent Reznorin touhunneen minkään muun musiikin parissa Pretty Hate Machinea (1989). Vuodet 1985–1988 Reznor kuitenkin vietti Exotic Birdsin kosketinsoittajana ja taustalaulajana. Ajanmukaista syntikkapoppia tehnyt clevelandilaisyhtye julkaisi ainoan albuminsa Equilibriumin vasta Reznorin lähdettyä yhtyeestä, mutta goottikuninkaan kädenjälkeä voi kuulla bändin L’oiseau-EP:llä (1986). Laulujen kirjoittamiseen Reznor ei tosin tuolloin vielä osallistunut.

Video ei ole enää saatavilla

Darlin’ –> Daft Punk

Daft Punkin Thomas Bangalter ja Guy-Manuel de Homem-Christo tutustuivat toisiinsa jo koulupoikina 1980-luvun lopulla. Klassisesta popista ja rockista innostuneet nuorukaiset päättivät perustaa yhtyeen ja nimesivät sen Beach Boysin vuonna 1967 julkaiseman Darlin’-klassikkosinglen mukaan. Trion (jonka kolmas jäsen Laurent Brancowitz tuli sittemmin tunnetuksi Phoenixista) suurimmaksi saavutukseksi jäi kahden biisin saaminen Stereolabin levy-yhtiön Duophonicin julkaisemalle Shimmies in Super 8 -kokoelmalle (1993). Melody Makerin kriitikko arvioi ranskalaisten suorituksen ”typeräksi punkiksi” (”daft punk”), josta suivaantuneena Bangalter ja Homem-Christo keksivät nimen seuraavalle projektilleen. Mutta se on toinen tarina se.

Video ei ole enää saatavilla

Honey Is Cool –>The Knife

Göteborgilainen Honey Is Cool oli yksi 1990-luvun ruotsalaisen indie-aallon tärkeimpiä ja arvostetuimpia yhtyeitä, vaikka ei koskaan The Cardigansin, Wannadiesin tai Popsiclen kaltaista suosiota saavuttanutkaan. Yhteeltä julkaistiin kaksi albumia, Crazy Love (1997) ja Early Morning Are You Working? (1999), ennen kuin se heinäkuussa 2000 ilmoitti hajoamisestaan. Todennäköisesti suurin este Honey Is Coolin menestykselle oli Karin Dreijer, jonka kujertava ja kulmikas laulutapa oli suurelle yleisölle yksinkertaisesti liikaa. Maailma löysi saman aaltopituuden Ruotsin kenties omalaatuisimman popvokalistin kanssa vasta The Knifen myötä. Honey Is Cool toimi ponnahduslautana myös toiselle merkittävälle ruotsipopparille: bändin esikoisalbumiin asti sen rumpalina toimi Broder Danielista eronnut ja vuonna 1997 sen kokoonpanoon palannut Håkan Hellström, joka on sittemmin soolourallaan tehtaillut peräti kuusi Ruotsin albumilistan ykköstä.

Video ei ole enää saatavilla

Pony –> LCD Soundsystem

James Murphy oli jo kypsässä 32 vuoden iässä, kun LCD Soundsystem julkaisi esikoissinglensä, kaikkien aikojen (anti)hipster-anthemin Losing My Edgen, jota seurasi kymmenen vuotta universumin älykkäintä elektropunkia. Ennen LCD:tä Murphy oli ymmärrettävästi ehtinyt musisoida yhdessä jos toisessakin orkesterissa. 1980-luvun lopulla toimineesta goottirockyhtyeestä Falling Manista ei ole jäänyt jälkipolville juurikaan tietoa: Murphy oli duon laulaja, ja sen ainoan albumin, äärimmäisen pienenä painoksena julkaistun A Christeningin (1988), tuotti muun muassa Ministryssä soittanut William Tucker. Enemmän tiedetään Ponysta, Homestead Recordsille levyttäneestä Pixies-henkisestä indierockyhtyeestä, jonka esikoisalbumin Cosmovalidatorin (1994) kannessa Murphy näyttää liehuletissään ja kauluspaidassaan Ariel Pinkin umpimieliseltä serkkupojalta. Ennen Death From Above -tuotantotiimin perustamista vuonna 1999 Murphy ehti vielä takoa rumpuja varsin erinomaisessa Speedking-yhtyeessä (kuuntele Yi Ma), jonka postpunkia, hardcorea ja elektroa yhdistelevä tuotanto on koottu vuonna 2002 julkaistulle The Fist and the Laurels -kokoelmalle.

Video ei ole enää saatavilla

Aphrodite’s Child –> Vangelis

1960- ja 1970-luvun taitteessa vaikuttanut Aphrodite’s Child on yksi progressiivisen rockin eurooppalaisia kulmakiviä. Mahtipontisuutta kaihtamaton yhtye hajosi vuonna 1972, minkä jälkeen se julkaisi vielä kolmannen albuminsa, välittömästi kulttiklassikoksi nousseen 666:n. Useimmista tässä juttusarjassa esiintyvistä yhtyeistä poiketen Aphrodite’s Child pääsi nauttimaan kaupallisesta menestyksestä – se myi jopa kahdeksannumeroisen määrän albumeita – mutta kaksi sen jäsenistä ylsi vielä suurempaan menestykseen sooloutillaan. Vangeliksesta tuli yksi elektronisen musiikin ja elokuvamusiikin legendoista, bändin laulajasta eli  rintakarvoistaan tunnetusta Demis Roussisista puolestaan viihdemusiikin supertähti, Suomessakin kaksinkertainen albumilistan ykkönen ja kuolemattoman Kummeli-sketsin aihe.

Video ei ole enää saatavilla

”Olen miettinyt jo pitkään, että NIN:n on aika kadota joksikin aikaa”, kirjoitti Trent Reznor Nine Inch Nailsin nettisivuille vuonna 2009. Elettiin eräänlaista NIN-julkaisujen huippukautta: edellisenä vuonna ilmestyi pitkäsoitto The Slip sekä The Ghosts I-IV, neliosainen instrumentaalikokoelma. Jälkimmäinen herätti ajatuksen siitä, että jos muuta ei enää löydy julkaistavaksi kuin aiemmin julkaisukelvottomiksi todettuja instrumentaalimaalailuja, niin Halo-julkaisut taitavat olla lopussa. Ehkä oli jo korkea aika laittaa pillit pussiin ja lähteä kattavalle jäähyväiskiertueelle.

Se, mihin allekirjoittaneen tikapuuhermosto ei vähemmän yllättäen riittänyt, oli NIN:n telakoitumisen ja Ghosts-julkaisujen rooli Reznorin käyntikorttina Hollywoodiin. David Fincher tarttui syöttiin huomatessaan tarvitsevansa musiikkia vuoden 2010 The Social Network -elokuvaan. Keskinkertaisen elokuvan tyylikäs ambient-musiikki toi sekä Reznorille että tämän ääniraitakumppanille Atticus Rossille Oscarin parhaasta elokuvamusiikista.

Kaikille, jotka muistivat Nine Inch Nailsin jo klassikoksi muodostuneen Woodstock-keikan herran vuodelta 1994, tämä tuli yllätyksenä. Itsetuhoisesta sekakäyttäjästä tuli  salonkikelpoinen Oscar-voittaja.

Video ei ole enää saatavilla

Viime maanantaina Trent Reznor ilmoitti Pitchfork-musiikkimedian kautta Nine Inch Nailsin tekevän kauan odotetun paluun. Luvassa on pitkälle ensi vuoteen kestävä maailmankiertue, joka alkaa tänä kesänä. 47-vuotias Reznor kertoo tiedotteessa luoneensa Nine Inch Nailsin uudelleen. NIN:n uusi kiertuekokoonpano koostuu King Crimsonin kitaristilegenda Adrian Belew’sta, aiemmilta kiertueilta tutusta Alessandro Cortinista ja Ilan Rubinista (Lostprophets, Paramore) sekä Josh Eustistä (Telefon Tel Aviv) ja Jane’s Addictionissa bassoa soittaneesta Eric Averystä.

Vain massiivinen kiertue on vahvistettu, mutta myös uusi levy on todennäköisesti luvassa. Viime vuoden lopulla uutisoitiin Reznorin paljastaneen uuden Nine Inch Nails -materiaalin olevan työn alla.

Reznor ei ole ilmoittanut uudesta NIN-levystä muuta kuin sen, että sitä työstetään, mutta se voi putkahtaa ilmoille milloin tahansa – luultavimmin ennen kiertuetta, josta on tätä kirjoittaessa paljastettu kaksi kesäfestivaalikeikkaa. Levyyn voi liittyä yearzeromaista mystiikkaa tai ehkä törmäämme varoittamatta uuden levyn latauslinkkiin joku kaunis aamu. Luultavasti levy on jo kokonaisuudessaan valmis. Jos pitää paikkansa, että Reznor on miettinyt koko Nine Inch Nailsin uudestaan, sisältöä emme voi kuin arvailla. Dubstepiä? Räppiä? Teollisuusbluegrassia?

Arvaillessa on hyvää aikaa katsastaa Nine Inch Nailsin levytyshistoriaan ja keskittyä neljään Reznorin merkkiteokseen, joiden tasolle tulevan NIN-materiaalin on yllettävä ollakseen merkkiteos.

Hennosti entistäkin syvemmälle

Ensimmäinen NIN-pitkäsoitto julkaistiin jo vuonna 1989, ja julkaisutahti on ollut sittemmin kiivas:  Halo-numerointeja on tähän mennessä kertynyt jo 27 kappaletta. Lisäksi muutamia julkaisuja on julkaistu Halo-merkin ulkopuolella. Myös Reznorin elokuvamusiikki on julkaistu erilaisella numeroinnilla.

Sekä Social Networkin ja sitä seuranneen The Girl With the Dragon Tattoon elokuvamusiikki että Reznorin vaimonsa kanssa perustama How to Destroy Angels nähtiin merkkinä Reznorin aikuistumisena. Aikuistumisesta puhuessa tarkoitetaan yleensä sitä, että artisti rauhoittuu, lopettaa aggressiivisen ja kovaäänisen rock-musiikin tekemisen ja keskittyy kauniiden popmelodioiden rakentamiseen. Tiivistäen: sekoilu seestyy, jopa tylsistyy.

Popmelodiat ovat olleeu alusta saakka tärkeä osa Nine Inch Nailsia, mutta kaikkein selkeimmin niitä kohti Reznor suuntasi  vuonna 1999 The Fragile -tuplalevyllä. Brokenilta ja Downward Spiralilta tutusti räiskyvä rikkinäinen raivo oli hiekkapuhallettu jokseenkin raa’an hienostuneeksi ja ytimekkääksi ahdistukseksi.

Kun The Fragilea edeltävä albumi Downward Spiral julkaistiin vuonna 1994, kiertueelle lähtenyt NIN oli Reznorin sanojen mukaan vielä suhteellisen pieni bändi. Kiertue kesti kaksi ja puoli vuotta. Sen päättyessä kaikki oli toisin.

”Minulla oli rahaa ja kaikki olivat nuolemassa persettäni. Minulla oli ystäviä, joita en edes tuntenut. Huomasin kuinka muutuin kiertueella. Pystyin käyttäytymään ihmisiä kohtaan todella paskasti ja sain silti kaiken mitä halusin. Se mitä minulta puuttui oli henkinen täyttymys”, kertoi Reznor vuoden 1999 lokakuussa Rolling Stonelle.

Kun nämä asiat alkoivat painaa mieltä, sukelsi mies täyttä häkää kohti uusia projekteja, kuten esimerkiksi Marilyn Mansonin uran käynnistäneen Antichrist Superstar -albumin tuottamiseen. Levyn tuottaminen oli kuin jatkuvalla kiertueella olemista ilman liikkumista minnekään. Ja kun Mansonin jengi jatkoi matkaa, Reznor huomasi olevansa tyhjän päällä. Tie vei psykiatrille, mutta ei pitkäksi aikaa.

”En halunnut, että joku jatkuvasti muistuttaa minua asioista, joista en pidä, kuten lääkityksen aloittamisesta. Mutta koko prosessi sai minut huomaamaan, että en enää pitänyt itsestäni ja minun oli selvitettävä itseni kanssa asioita.”

Se, mitä seuraavaksi tapahtui, on kuultavissa The Fragilen molemmilta levyiltä. Reznor päätti matkata Big Suriin, Kalifornian rannikolle, jossa monet amerikkalaisen kulttuurin edelläkävijät Henry Milleristä Hunter S. Thompsoniin ja Jack Kerouaciin ovat asuneet. Tarkoitus oli elää Big Surin jyrkänteellä mökissä ja työstää The Fragilea. Pieleen meni. Tumma tuuli alkoi puhaltaa vimmalla ja Reznorille tuli jatkuvasti kasvavan ahdistuksen lisäksi – tai juuri sen vuoksi – kirjoitusblokki: musiikkia ei syntynyt. Oli aika kohdata demonit.

”Päätin, että jos haluan tappaa itseni, teen sen nyt ja säästän kaikki turhalta vaivalta, tai hoidan itseni kuntoon”, kuvaa Reznor ajatuksiaan jyrkänteeltä.

Kaikeksi onneksi Reznor päätti hoitaa päänsä kuntoon, tai ainakin yrittää sitä. Päihteily oli silti apina Reznorin harteilla. NIN-mies kävi läpi vieroitushoidon äänittäessään The Downward Spiralia, mutta The Fragilea tehtäessä kupittamisen houkutus kävi liian kovaksi. Se oli esimakua tulevasta: The Fragilen kiertueella Reznor lähes kuoli heroiinin yliannostukseen vuonna 2000.

Levynteko sai jatkua Nothing-studiolla New Orleansissa, tällä kertaa muun muassa The Smashing Pumpkinsia tuottaneen Alan Moulderin kanssa. Lähestymistapa oli kokeellinen: sääntönä oli, että kaikkea kokeillaan.

Kahdessa vuodessa The Fragile kasvoi hajanaisista instrumentaalipalasista kaksituntiseksi matkaksi meren äärellä. Sen kokeileva introverttius ja orgaaninen, kasvava ahdistus oli jotain aivan uutta NIN-yleisölle eikä tuplalevy käynyt yhtä hyvin kaupaksi kuin sen edeltäjä. Hauskana yksityiskohtana levystä mainittakoon, että Dr. Dre mainitaan The Fragilen krediiteissä apulaismiksaajana.

Nimiraita The Fragile toimii osuvana ajankuvana Nine Inch Nailsista uran puolivälissä vuonna 1999.

Merkkipaalu #1: The Fragile

Video ei ole enää saatavilla

Kun pysähtyminen ei ole enää vaihtoehto

Vuoden 1994 The Downward Spiralilla on kuultavissa monia samoja teemoja kuin sitä seuranneella The Fragilella, ja laajemmin sanottuna kaikissa NIN-julkaisuissa: pelkoa ja ahdistusta, mutta ennen kaikkea pyhää vihaa lähentelevää raivoa. Alaspäin mennään, ja kovaa. Äänite on itsetuhon tiivistymä, jonka rupisen uhkaava mekaanisen epätoivon äänimaisema on karu ja lohduton. Se on Nine Inch Nailsin suurin kaupallinen menestys ja myi Yhdysvalloissa yli neljä miljoonaa. Itsetuho myy.

Albumi äänitettiin Los Angelesissa vuonna 1993 Reznorin etsiessä kaupungista sopivaa taloa studiolleen. Kaikkein mielenkiintoisin talo oli rakennus, jossa Charles Manson LSD-kultteineen murhasi näyttelijä Sharon Taten vuonna 1969. Reznorin mukaan kyse oli yhteensattumasta, eikä hän tiennyt talon historiasta tehdessään kauppoja. Kaikesta huolimatta studio rakennettiin taloon, joka sai nimekseen Le Pig. Manson oli maalannut tekstin ”Le Pig” talon oveen Taten verellä.

Reznor kertoi Rolling Stonelle vuonna 1997 kohtaamisesta Sharon Taten siskon kanssa. Jostain syystä hän ymmärsi vasta silloin, että hänen talossaan on murhattu ihminen erityisen raa’alla tavalla.

”Ajattelin, että vitut Charles Mansonista. Sinä iltana, kun menin kotiin, itkin. Koko tapaus sai minut ymmärtämään asian toisen puolen”, Reznor kertoi.

Samassa osoitteessa äänitettiin osittain myös vuonna 1992 julkaistu Broken, joka on lyhyt, raskas ja väkivaltainen johdatus The Downward Spiraliin. Kuuluisa talo on nähtävissä Gave Up -biisin amatöörimaisessa, mutta sitäkin sympaattisemmassa  musiikkivideossa.

Video ei ole enää saatavilla

Reznorin muuttaessa talosta 18 kuukautta myöhemmin, Downward Spiralin äänitysten valmistuttua, hän vei mukanaan talon etuoven. Se asennettiin miehen New Orleansin studion etuoveksi, jossa se on tälläkin hetkellä.

The Downward Spiral on kattava konseptilevy pullollaan monipuolisia teoksia, joista esimerkiksi Closerista ja Hurtista voi käyttää nimitystä moderni klassikko. Closer on Reznorin härski versiointi kutulaulusta ja Hurt, jonka alkuperäinen versio on kaikessa avoimuudessaan todella koskettava, elää omaa elämäänsä Johnny Cashin versiomana.

Video ei ole enää saatavilla

Näistä hienoista lauluista huolimatta pitkäsoiton raastavaa lohduttomuutta kuvaa ehkä onnistuneimmin sen loppupäästä löytyvä Reptile, joka on laahaavassa ja konepainotteisessa raskaudessaan kenties kaikkein toimivin Reznorin teollisuuslokeroon osuva Nine Inch Nails -laulu.

Merkkipaalu #2: Reptile

Video ei ole enää saatavilla

Clevelandin vihaisimmasta siivoojasta rocktähdeksi

Ennen The Fragilea, The Downward Spiralia ja Brokenia julkaistiin vuoden 1989
Pretty Hate Machine. Trent Reznor asui vielä lapsuusmaisemissaan Clevelandissa, Ohiossa, ja työskenteli öisin huoltomiehenä ja siivoajana eräällä studiolla. Kun studio ei ollut käytössä, sai Reznor tilaisuuden äänittää demoa, jonka nimeksi tuli Purest Feeling. Reznor soitti suurimman osan demon materiaalista (koskettimet, rumpukoneet, kitarat ja samplerit) itse. Sekvensointi tehtiin sekä demon että siitä kummunneen Pretty Hate Machinen osalta kokonaan MacIntosh Plus -tietokoneella, eli tällä:

Reznor kertoo tuolloin käyttäneensä myös Commodore 64:ää MIDI-sekvenssien ohjaamiseen.

Purest Feeling päätyi TVT Recordsille, joka antoi Reznorille mahdollisuuden alkaa työstää Pretty Hate Machinen materiaalia. Tälläkin kertaa Reznor äänitti lähes kaiken levyn musiikista itse, apunaan itse valitsemiaan tuottajia. Tästä tuli toimiva tapa, ja Nine Inch Nails muotoutui lähes kokonaan Reznorin ympärille.

Levystä tuli yksi ensimmäisistä indie-julkaisuista, joka ylitti platinamyynnin rajan. Vuonna 2003 se oli myynyt Yhdysvalloissa jo tripla-platinaa.

Pretty Hate Machine on kestänyt aikaa todella hyvin, vaikka sen ajan studiotekniikka ei ollut lähelläkään tasoa, jolla Reznor myöhemmin tottui luomaan musiikkia. Siitä huolimatta biisien konemaisemat syntetisaattoreineen voisivat aivan hyvin olla eilen julkaistulta levyltä. Siinä on kuultavissa vankkoja vaikutteita Reznoria inspiroineen amerikkalaisen teollisuusrockin pioneerin Ministryn debyyttilevystä. Kuten Pretty Hate Machine, myös Ministryn With Sympathy koostuu enimmäkseen synapopista – ei tosin yhtä tummasävyisestä ja kitaroilla ryyditetystä sellaisesta.

Pretty Hate Machinen avausraita Head like a Hole on hyvä esimerkki ja antaa vahvaa ennakkoa Trent Reznorin loisteliaasta melodiantajusta.

Merkkipaalu #3: Head Like a Hole

Video ei ole enää saatavilla

Kiinnostaako Nine Inch Nails enää ketään?

The Fragilen jälkeen uutta Nine Inch Nails -julkaisua saatiin odottaa kuuden vuoden ajan. Ongelmainen Reznor käytti tuon ajan selättääkseen pahimman ongelmansa. Alkoholismi oli viemässä häneltä hengen, joten kurssia piti muuttaa pysyvästi. Viina ja kaikki mielialoihin vaikuttavat aineet vaihtuivat proteiinipirtelöihin ja kuntoiluun.

Pian Reznor törmäsi uuteen ongelmaan: mitä jos hän ei osaa säveltää selvin päin? Ja jos hän on ollut liian kauan poissa, kiinnostaako Nine Inch Nails enää ketään? Kun oli aika kohdata pelot, kävi ilmi, että uusin pitkäsoitto oli jo lähes valmiina Reznorin päässä. Levy rakentui kuudessa kuukaudessa. Tahti oli kova, sillä tavoitteena oli tehdä kaksi biisiä kymmenessä päivässä ja äänittää ne nopeasti.

”Levy ei taistellut vastaan missään vaiheessa prosessia. Se valmistui nopeammin kuin mikään muu mitä olen äänittänyt”, kertoi Reznor haastattelussa vuonna 2005 . Levyn nimeksi tuli With Teeth, ja se julkaistiin vuonna 2005. Ja kuten lähes aina ennenkin, Reznor soitti itse kaiken muut paitsi rummut. Niissä tuli auttamaan Dave Grohl.

With Teeth on Nine Inch Nailsin tietyllä tapaa popein levy, eikä Reznor vanhana popmusiikin vihaajana näe siinä mitään ongelmallista. Tavoitteena oli koko ajan tehdä helposti sulatettava levy.

”Ajattelin ennen, että pop on ruma sana. Todellisuus on, että kasvoin keskellä ei-mitään ja 18 vuoden ajan popmusiikkia pumpattiin päähäni. Arvostan kertosäkeistöjä ja koukkuja”, mainitsee Reznor samaisessa haastattelussa.

With Teeth on pullollaan kauniita kertosäkeistöjä ja syvälle uppoavia koukkuja. Se osoittaa, ettei Reznorin lahjakkuus ollut pullosta kiinni. Lisäksi albumi todistaa Reznorin lahjat laulajana.

Nine Inch Nails oli selvin päin, ensimmäistä kertaa lähes 20 vuoteen. Kun With Teethin kiertue oli takana, oli aika palata jälleen levyn tekemisen pariin. Tällä kertaa oli luvassa aivan jotain muuta. Reznor koki maansa poliittisen ilmapiirin uhkaavaksi, olihan George W. Bush yhä Valkoisessa talossa. Aiemmin Reznoriin itseensä kohdistuneelle raivolle ei ollut enää tilausta, joten oli helppo löytää raivosta syväksi vitutukseksi muuntuneelle tunteelle kohde.

Year Zerosta muodostui Reznorin lähes kokonaan läppärillä työstämä monitahoinen teos, joka oli vain osa isompaa kuviota. Year Zero oli konsepti, ääniraita elokuvalle jota ei ole, kuten Reznor itse sen määritteli. Vaihtoehtoiseen todellisuuteen sijoittuva monimutkainen peöi oli osa konseptia. NIN:n yleisö löysi kiertueareenoiden vessoista USB-tikkuja, joista löytyi kappaleita vielä julkaisemattomalta levyltä, erilaisia vihjeitä kummallisille nettisivustoille, kuten http://www.iamtryingtobelieve.com/ ja http://uswiretap.com/case_number_required/.

Ryhmä innokkaimpia mysteerinratkojia lastattiin busseihin ja kuljetettiin tyhjillään olevaan teollisuushalliin. Se, mitä seurasi, on nähtävissä tässä:

Video ei ole enää saatavilla

Musiikillisesti Year Zero on erilaisuutensa ansiosta ona lukunsa NIN-kaanonissa. Siinä missä With Teeth oli varsin kepeästi liihoitteleva rocklevy miedoilla kone-elementeillä ja hienoilla koukuilla, on Year Zero puolestaan lähes puhtaasti digitaalisesti tuotettu rujo ja karski pitkäsoitto. Sen toistuvana teemana ovat perinteiseen NIN-malliin rakentuvat kappaleet, jotka loppua kohden muuttuvat bittien murskaavaksi korinaksi.

Helppo hairahdus

The Slip julkaistiin jo seuraavana vuonna digitaalisesti Nine Inch Nailsin nettisivuilla, täysin ilmaiseksi ilman promootiota tai varoitusta. Tämän mahdollisti Nine Inch Nailsin sopimuksen päättyminen Interscope Recordsilla.

The Slipin tuotantotahti oli häkellyttävän nopea: se äänitettiin ja julkaistiin kolmessa viikossa. Reznor lähetti itse levyn ainoan singlen Disciplinen radiokanaville vuorokauden sisään siitä, kun se oli masteroitu.

Selvistely tuntuu sopivan Reznorille, sillä The Slip kuulostaa siltä kuin vasta With Teethin kautta löytynyt popsuoni olisi saatu kunnolla naitettua siihen repaleisen rujoon rockmusiikkiin, jossa Nine Inch Nailsin juuret ovat. Se on selkeä irtiotto Year Zeroon, sillä se on lähes klassisen tyylikäs rocklevy. Sen vahvuus piilee siinä kuinka kiihkeitä rockrevityksiä tahditetaan diskomaisella Disciplinellä, kauniilla piano-tulkinnalla Lights In The Sky tai  The Four Of Us Are Dying -instrumentaalilla, jossa likaisten syntetisaattoreiden ja kitaroiden harmoniat yhdistyvät vahvasti.

Vaikka The Slipiltä löytyy lukuisia kandidaatteja neljännelle ylittämättömälle merkkipaalulle, löytyy vastaus vuonna 2009 julkaistulta NINJA 2009 -kesäkiertue-EP:ltä, joka sekin julkaistiin ilmaiseksi NIN:n nettisivuilla. EP:ltä löytyy aiemmin julkaisematon, lähinnä kiertueilta tuttu Non-Entity, jonka Trent Reznor esitti väkevästi televisiossa pianon ja mankan kanssa vuonna 2005.

Merkkipaalu #4: Non-Entity

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 1994 Nuorgamzinessä julkaistiin vain pieniä mustavalkokuvia.

30. toukokuuta 1994

Rok! Nuorgamzine tavoitti Nine Inch Nailsin laulajan, kiireisen Trent Reznorin vastaamaan muutamaan kysymykseen bändin uuden musiikkivideon tiimoilta. Closer on toinen sinkkunosto The Downward Spiral -nimiseltä albumilta, joka jätti hiljattain Yhdysvaltain albumilistalla taakseen muun muassa Soundgardenin Superunknownin.

Nuorgamzine povaa sille vielä miljoonamyyntejä! Reznoria tämä ei jaksa kiinnostaa, koska muut haastajat ovat täyttä paskaa. Oikea asenne!

Mikä on ensimmäinen popkappale, johon rakastuit?

“Isäni omisti tuulettimia kauppaavan firman eli varmaan joku niiden mainos-jingle. Vitustako minä tiedän. Pianonopettajani sanoi, että muistutan Harry Connick Jr:ia, mutta mieluummin työnnän likaisia huumeneuloja kynsieni alle kuin kuuntelen sitä sielunsa myynyttä runkkaria.”

Heh. No mitäpä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

“Rollareiden Sister Morphine soi aina kun tykitän. Tykitän tosi usein. Siis huumeita. Heroiinia, amfetamiinia, kloroformia, ihan mitä vaan. Mutta älä laita tätä siihen juttuun.”

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

“En tiedä mikä lasketaan klassiseksi, mutta 90 % kaikesta radiossa soivasta kamasta on paskaa, isojen firmojen lobbaamaa hissimusiikkia. Minä en ikinä tule sellaista tekemään! Ennemmin työnnän likaisia huumeneuloja kynsieni alle.”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

“Heroin, it’s my wife and it’s my life”
(The Velvet Underground – Heroin)

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

“Raamattu, rakas isoäitini ja David Bowien Low, jota kuuntelin koko The Downward Spiral -äänitysten ajan. Ehkä myös Sharon Taten murha, koska äänitimme levyn samassa talossa, jossa Mansonin perhe surmasi hänet. Tätä en kuitenkaan ole aiemmin tunnustanut yhdellekään toimittajalle. Haluan pitää kiinni imagostani salaperäisenä nihilistinä, joka ei koe tarvetta perustella taidettaan. Mutta joo, murhat kiinnostaa. Ja huumeet. Vaikka en niistä halua puhua. Jokainen voi itse päätellä. Mulla on ollut vaikeaa. Älä laita tätä siihen juttuun.”

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

“Karaoke edustaa länsimaisen ihmiskunnan viimeistä rappion astetta. Ennemmin survon itseni täyteen Twinkie-pötköjä ja katson Onnen päivät -maratonia kuin menen lähellekään mitään karaoke-helvettiä. Ajatus siitä, että Nine Inch Nailsia löytyisi karaoke-levyiltä tai vaikka jostain videopelistä, saa haluamaan työntää likaisia huumeneuloja kynsieni alle.”

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

“David Bowien kanssa olisi siistiä tehdä jotain. Voisin näytellä vaikka sen stalkkeria, heh!”

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

“Marilyn Manson -niminen tyyppi, jonka sainasin juuri levy-yhtiölleni. Ja minä, tietenkin. En oikeastaan kuuntele uutta musiikkia. En osaa nimetä yhtäkään levyä, joka ei olisi vähintään viisi vuotta vanha. Uusi musa on keskimäärin niin hirveää paskaa. Katso nyt vaikka jotain Billboardin levylistoja, sieltä löytyy jotain Counting Crowsin ja Soundgardenin kaltaisia yhtyeitä — siis mitä vittua? Ei minua kiinnosta pyöriä tällaisissa piireissä.”

Millä tavoilla musiikkibisnes muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana?

“Vaikea sanoa. Nykyään puhutaan paljon tiedon valtaväylistä ja siitä, kuinka pian jokaisella voi olla oma kirjastonsa tai museonsa kotonaan. Siitä voisi tulla jotain tosi upeaa ja pidän ajatuksesta, että pääsemme käsiksi suurempaan määrään informaatiota. Mutta kuten MTV teki musiikkivideolle, niin eiköhän joku runkkari vielä kuse tuonkin systeemin. Joku kusee aina. Paitsi minä.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, jonka olet kuullut?

“Ihmiset syyttävät minua misogyniasta tai väkivallan ihannoinnista. On aina ongelmallista, kun jengi tulkitsee tekstejäni tietyllä tavalla. Esimerkiksi Big Man With a Guniin monet tarttuvat. Samoin tähän Closeriin, jonka vuoksi tätäkin haastattelua teen. Kyseessä on satiiri: ironinen huomio siitä, kuinka ihmiset suhtautuvat seksiin ja millaisena vallan työkaluna sitä käytetään. Ei se ole panobiisi, vaikka voisin veikata, että monet sen sellaisena mieltävät. Varsinkin, kun sen tyyli on tarkoituksellinen letkeä ja funkkaava. Leikkisyys hämää.”

Mistä äänittämästäsi kappaleestasi olet kaikkein ylpein?

“Closer on aika lähellä. Se kiteyttää sen, kuinka kova jätkä olen. Siinä on myös hauskaa ambivalenssia, joka tulee siitä, että käytän paljon ääripäitä ja shokkikuvastoa. Kuulija, tai musiikkivideon katsoja, ei osaa päättää, kuinka suhtautua kappaleeseen. Toisaalta se kertoo hikisestä panemisesta ja toimisi varmaan jonkinlaisena S&M-kemujen taustanauhana, toisaalta kyse on hyvin säälittävistä ihmissieluista ja esineellistämisestä.”

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

“En minä lapsena katsonut musiikkivideoita. Soitin saksofonia ja runkkasin faijan vanhoille Hustlereille. Nykyään katson MTV:tä, mutta lähinnä ihmetellen, miten hirveää paskaa jengi tekee. Rock-videon genre on alennustilassa: siitä on tullut väylä isoille korporaatioille myydä tuotteitaan, oli kyseessä sitten Bon Jovi, Pearl Jam tai uusi hammastahna. En tee musiikkia valtavirtayleisölle, enkä koe tarvetta liikkua niissä piireissä.”

Mutta Closerin video soi myös MTV:llä..?

“Se onkin iloinen poikkeus. Mark Romanek, joka ohjasi videon, on tehnyt ihan siistejä juttuja muun muassa Michael ja Janet Jacksonille. Ja David Bowielle — siksi minäkin häneen päädyin. Olen videosta ylpeä, vaikka sen monisyinen symboliikka menee varmasti tavalliselta amerikkalaiskatsojalta täysin yli hilseen. Eikä sen leikkaamatonta versiota varmaan nähdä missään.”

Oletko koskaan harrastanut seksiä oman musiikkisi tahtiin?

“No, Closerissa on aika hyvä tempo siihen.. No älä tätä laita haastatteluun. Laita vaikka että ’ei kommenttia’. Sitten voit laittaa juttua huhusta, että Trent Reznor olisi laittanut Tori Amosta Under the Pink -äänitysten lomassa. Mutta en tosiaankaan sen oman länkytyksen tahtiin. Ennemmin työnnän likaisia huumeneuloja kynsieni alle.”

Vinyyli, kasetti vai cd?

“Vinyyli on kuollut ja kasetti oli väliformaatti. Luulen, että cd on korruptoituneiden suurkorporaatioiden intresseille paras tapa jakaa musiikkia. Se on sopivan kompakti, eikä vie tilaa samalla tapaa kuin epäkäytännölliset älppärit. Kun levy-yhtiöiden tulot tulevat isolta osin levymyynneistä, eikä pienen cd:n ulkoasuun ynnä muuhun tarvitse panostaa yhtä paljon kuin kookkaaseen vinyyliin, voidaan painaa enemmän levyjä halvemmalla. Luulen, että kun levyjen hinnat lähtevät hiljattain laskuun, myyntiluvut kohoavat vielä taivaisiin.”

Millä tavalla tuhlaat aikaasi kaikkein mieluiten?

“Vastailemalla suomalaisten rokkizinejen yhdentekeviin kysymyksiin. Bilettämällä Marilyn Mansonin kanssa. Lukemalla Nietzscheä.”

Missä olet kymmenen vuoden päästä?

“Oscar-gaalassa Hollywoodissa, smokki päällä, pokkaamassa palkintoa ja juhlimassa muiden rahakkaiden arvokonservatiivien kanssa. Tai kuollut. Sama asia.”

Video ei ole enää saatavilla

Pää kuin reikä, shortsit kuin Living Colour

God money – let’s go dancing on the backs of the bruised

”Pää kuin reikä”. Se ei ole kovin mukavasti sanottu. Fraasin herättämät mielikuvat eivät ole miellyttäviä: krapulapainajaisten ja japanilaisten kauhuleffojen kuvia, joissa vieraan kasvot luhistuvat itseensä; otoksia, joissa suu on yhtä sierainta on yhtä mustaa aukkoa, joka katsoo peilistä takaisin kuin se kuilu josta Nietzsche varoitti jo vuosisatoja sitten.

Head Like A Hole ei siis ole kovin mukava biisi. Sen kirjoitti vuonna 1989 intensiivinen 24-vuotias nuori mies nimeltä Trent Reznor, joka turhautui soittamaan sivurooliin jääviä koskettimia kavereidensa kehnoissa bändeissä ja ryhtyi tekemään musiikkia öisin Right Track –studiossa, jossa hän päivisin työskenteli vahtimestarina.

Reznorin modus operandin esikuvana oli multi-instrumentalisti Prince, joka harvoin salli kenenkään muun tahrata soitollaan omia levyjään. Ja kuinka ollakaan, Head Like A Holen ensimmäinen minuutti onkin hyvin etäisesti Minneapolisin suuren pienen miehen tuotoksia muistuttavaa likaista syntsafunkkia – silkkaa Pitch Black Albumia — , mutta koska Reznorin todellisia musiikillisia esikuvia olivat kuitenkin Ministryn ja Skinny Puppyn kaltaiset teollisuusrujoilijat, ennen pitkää helvetti pääsee valloilleen:

Head like a hole
Black as your soul
I’d rather die than give you control

Head Like A Holen teho piilee sen kolmiosaisessa rakenteessa. Ensiksi tulee jo mainittu pohjustava säkeistö, jonka sysäävät syrjään sirkkelinomaiset hevikitarat ja Reznorin karjuma kappaleen nimi. Tähän mennessä kaikki siis tuttua, vanhan kunnon hiljainen—kovaääninen-dynamiikan hyödyntämistä, mutta kappale yllättää kuulijansa heittämällä heviosan perään puhtaan syntsapop- tai peräti disco-kertosäkeen, jota on kovin vaikea tulkita lupauksena:

Bow down before the one you serve
You’re going to get what you deserve

Koska kappaleen säkeistöissä Reznor hokee fraasia ”God money”, voimme siis olettavan hänen raivoavan rahan tyranniaa ja tarkemmin sen mahdollistavaa ihmisryhmää vastaan. Lopulta tämä ei ole kuitenkaan kovin olennaista, sillä kohdetta oleellisempaa on Reznorin irti päästämä raivo. Siinä missä metalli ja industriaali usein hukkaavat ilmaisumahdollisuutensa omaan yksitoikkoisuuteensa, Reznorin lahjakkuus on valuttaa lajityyppien ainekset tanssimusiikin suodattimen lävitse ja tarjoilla kuulijalle jotakin paljon dynaamisempaa ja tehokkaampaa. Ja tämän hän tekee omalla, kirkkaalla ja kovin amerikkalaisella äänellään sortumatta mekaanisiin äänensärkijöihin tai sävyttömään karjumiseen.

Head Like A Holen on monien yhteensattumien kautta tuottanut 80-luvun lopun industriaalin unelmatrio Flood, Adrian Sherwood ja Keith LeBlanc. Siksi lopputulos kuulostaakin yhtä aikaa steriililtä ja saastaiselta, kuin painajaisuniesi sairaalateräkseltä. Vielä tulossa olivat Reznorin maailmanmaine, huumeriippuvuus, puhtaaksi pääseminen, soundtrack-Oscarit ja riippumaton seesteisyys. Vuonna 1989 Nine Inch Nails oli tyhjä taulu, ja Head Like A Hole sitä pitkin kirskuen vedetyt kynnet. Tanssitaanpa murjottujen selkien päällä siis – saanko luvan?

Video ei ole enää saatavilla

Se, mitä tapahtuu, on nettikielellä ilmaistuna: WTF? OMG! (Ehkä myös vähän LOL.)

Lavalla seisoo 45-vuotias mies, joka eli koko 1990-luvun murrosikää. Mies, joka teki innovatiivista industrial-musiikkia ja oli samaan aikaan musiikkinsa elävä ruumiillistuma: itsetuhoinen ja vaarallinen angstikiukuttelija, joka ei vaikuttanut milloinkaan kasvavan aikuiseksi.

Reznor eli niin kuin saarnasi. 2000-luvulle tultaessa hän oli koukussa alkoholiin ja huumeisiin. Sitten, vuonna 2011, hän tulee ja voittaa Oscar-patsaan Atticus Rossin kanssa Facebookin syntymästä kertovaan The Social Network -elokuvaan tekemästään musiikista. Wow, mitä oikein tapahtui?

Trent, seuraavaksi Nine Inch Nails kasaan ja kiertueelle?

Video ei ole enää saatavilla

Trent Reznor and Atticus Ross – In Motion (elokuvasta The Social Network)