”Ensin pienet blossit. Sitten saatan vaikka tappaa sinut, koska olet niin kaunis.”

22.9.1957 Australiassa, Warracknabealissa syntynyt Nicholas Edward Cave on rockin suurimpia kulttiartisteja kautta aikojen. Caven tuimailmeinen, vanhahtavalla tavalla synkkä hahmo on tuttu monelle sellaisellekin, jotka eivät ole koskaan kuunnelleet herran musiikkia. Hän on niitä rockin aatelisia, jotka ovat kyenneet raivaamaan itselleen pysyvän paikan siellä, missä artistin on luultavasti mielekkäintä olla – ”vaihtoehtoisten” nimien terävimmässä kärjessä, mutta kaukana niistä kuvioista, joissa tavoitellaan ykköshittejä ja miljoonien albumimyyntiä.

Tällainen ei onnistu ilman selvää, välittömästi tunnistettavaa visiota, mutta yleensä se ei onnistu myöskään ilman rohkeutta kehittää tuota visiota, antaa sen elää ajan mukana. Cavella tätä rohkeutta on ollut. Helmikuussa ilmestynyt Push The Sky Away kuulostaa kovin erilaiselta kuin Birthday Partyn ensilevytykset, mutta oletettavasti ummikkokin löytäisi niistä jotain samaa – vaikkapa taustalla jonkinlaisena pohjavireenä aina kulkevan ruhjotun bluesin. Tai sitten ihan vain Caven artistipersoonan, läsnäolon. Se on jotain epämääräistä ja hankalasti käsitteellistettävää, mutta kyllä sen aistii. Kaksikymppinen Cave oli vihaisempi ja enemmän sekaisin kuin 55-vuotias, mutta melodraaman ja mustan huumorin yhdistäminen ja maailman rujon laitapuolen tarkasteleminen leimaa lähes kaikkia hänen tekemisiään.

Tässä vaiheessa on todettava, että kuten eräissä aiemmissakin diskografiajutuissa, nyt on kyse melko kritiikittömästä fanin ylistyslaulusta. Caven musiikki on seurannut minua lähes 18 vuoden ajan, siitä asti, kun Where The Wild Roses Grow -murhaballadi ensimmäisen kerran osui silmiini MTV:n videovirrassa. Jotkin Cave-levyt ovat minulle tärkeämpiä kuin toiset, mutta yhtään keskinkertaista en onnistu varsinaisten studioalbumien joukosta löytämään. On myös huomattava, että fanienkin keskuudessa on helppo saada aikaan kiivas väittely eri pitkäsoittojen meriiteistä – yhdelle hurja varhaistuotanto on sitä ainoaa oikeaa, toinen arvostaa 2000-luvun ”kypsää” Cavea.

Tämä diskografia on järjestetty osin vähän mielivaltaisestikin kolmeen eri ”paremmuuskategoriaan”, mutta olen pyrkinyt esittelemään artistin uran eri vaiheita tasapuolisesti ja kuvailemaan, millaisissa tunnelmissa milloinkin liikutaan.

Lukija voi sitten tehdä omat arvostelmansa. Kuunneltavaa lähes 35 vuoden tuotannossa riittää.

Olen rajannut artikkelin käsittelemään ensisijaisesti Bad Seedsin ja Grindermanin studiolevyjä. Nekin muodostavat nälkävuoden mittaisen julkaisuluettelon, jonka lisäksi Cave on puuhaillut ennen Bad Seedsiä ja myöhemmin siinä ohessa kaikenlaista muutakin. Sitä sivutaan lopussa lyhyesti.

 Tutustu näihin heti

 The Firstborn Is Dead (1985)

Bad Seedsin toinen levy jalostaa esikoisella hahmotellut ideat kiteytyneempään ja vähemmän kaoottiseen muotoon. Tässä vaiheessa Cave ei oikeastaan ajatellut biisilähtöisesti – tai ehkä Firstbornin pitkät, narkoottisesti matelevat goottibluesit pitäisi mieltää biisien luurangoiksi, tarkoituksella lihoista kalutuiksi. Levyn tekemisen aikaan Cave pyöri Berliinissä huumekoukussa ja kehitti pakkomielteen Amerikan syvän etelän mytologiseen maisemaan ja jostain syystä erityisesti Elvikseen. Uhkaava avausraita Tupelo, vaihtoehtoinen luomiskertomus ja albumin kirkkain yksittäinen helmi, innoittuukin juuri kuninkaan synnyinyöstä ja hänen kuolleena syntyneestä kaksoisveljestään.

Yleensäkin Cave ja hyytävän vähäeleisesti soittava yhtye maalaavat synkkää ja surrealistista kuvaa kammottavaksi vääristyneestä bluesmaisemasta. Kun sekaisin oleva taiteilijamme kanavoi sokeaa blueslegendaa Blind Lemon Jefferson -mestariteoksella, tuntuu kuulijastakin siltä kuin noutaja tulisi minä hetkenä tahansa.

Video ei ole enää saatavilla

The Good Son (1990)

Viisi vuotta myöhemmin Caven biisinkirjoitustyyli oli kehittynyt pari astetta perinteisempään suuntaan ja Bad Seedsin soundi rikastunut ja saanut uusia sävyjä. The Good Son saattoi järkyttää tuonaikaisia Cave-faneja jo avausraidallaan: Foi Na Cruz on harras, kuorostemmoille sovitettu laulu, joka kuulostaa lähinnä virreltä. Seesteinen rakkausballadi Ship Song lie ollut vielä kovempi pala, mutta sävellyksen yksiselitteinen hienous silasi siitä nopeasti Cave-klassikon. Toinen ikivihreä on pitkäaikaisen sidekickin Blixa Bargeldin kanssa duetoitu The Weeping Song – kosketinvetoinen herkistely sekin, mutta tekstiltään pykälää vittumaisempi.

Koko albumi on timanttisten sävellysten juhlaa, ja toki esimerkiksi maanisella The Witness Song -bluesvariaatiolla annetaan palaa jyrkemmälläkin otteella. Cave-levyksi The Good Son on suorastaan valoisa, ja se kuulostaa joka nuotiltaan huiman innoittuneelta. Tässä vaiheessa miehen uraa paras mahdollinen veto.

Video ei ole enää saatavilla

Henry’s Dream (1992)

Neil Youngin luottotuottajana kunnostautuneen David Briggsin kanssa tehty The Good Sonin seuraaja on sikäli mielenkiintoinen levy, että tiettävästi Cave itse ei sitä juuri arvosta. Egot taisivat törmäillä albumia tehtäessä. Briggs harrasti tunnetusti rujoa soundimaailmaa, ja edeltäjäänsä verrattuna Henry’s Dream onkin romuluinen ja kolkko teos, kuin preerian autiokaupungin laitamilla ympäripäissään hortoileva langanlaiha saarnamies. Sen vinoutuneet ja Caven mittapuullakin synkät tarinat hyötyvät kuitenkin tästä kuivakkuudesta.

Puhtaasti biisimateriaaliltaan levy ei ehkä ole miehemme parhaita – kun kappaleita on vain yhdeksän, Christina The Astonishing -pyhimystarinan sisällyttäminen joukkoon ei tunnu mielekkäältä – mutta kokonaisuus toimii ja kouraisee. Dynamiikkaa tuo sitten levyn loppupuolella yksi Caven upeimmista romanttis-traagisista balladeista, mustan samettinen Loom Of The Land.

Henry’s Dream saattaa olla levy valikoituun makuun, mutta ansaitsee paikkansa diskografian kärkipäässä siksikin, että se on ehkä viimeinen albumi, jolla kuullaan alkuaikojen sekopäissään hourailevaa ja aidosti pelottavaa Cavea. Mikä ei tietenkään tarkoita, että hyvä musiikki olisi loppunut tähän.

Video ei ole enää saatavilla

Let Love In (1994)

Nimittäin heti seuraava Bad Seedsin studiolevy on se, jonka ase ohimolla tivattaessa nimeäisin Caven kirkkaimmaksi mestariteokseksi. Millään muotoa seestynyttä Cavea ei tämäkään rakkauden, kuoleman, päihteiden ja väkivallan täyttämä laulukokoelma edusta, mutta täyteläinen, iso soundi jatkaa sillä tiellä, jolle oli jo The Good Sonin myötä astuttu.

Toinen albumia leimaava seikka on artistin tuolloinen asuinkaupunki, slummien ja kuolemanvaarallisten rikollisten São Paulo. Let Love In on puolillaan tarinoita tosielämän rikoksista ja väkivallasta, vaikka esimerkiksi ikimuistoisella Red Right Handilla aihepiiri saakin vanhatestamentillista myyttistä hohtoa. Silti albumin tekstit tuntuvat todellisemmilta ja enemmän moderniin maailmaan kytkeytyviltä kuin 80-luvun Caven visiot vanhasta, verenkarvaisesta kansantarinoiden maailmasta.

Ennen kaikkea Let Love In on silti käytännössä täydellinen biisikokoelma, jonka tyylillinen skaala ulottuu ylellisesti sovitetuista balladeista vimmaiseen rokkaukseen. Tällä levyllä klassisen kauden Bad Seeds on jumalaisimmillaan.

Video ei ole enää saatavilla

No More Shall We Part (2001)

Tuottelias artistimme piti vuosituhannen vaihteessa uransa pisimmän levytystauon: neljän vuoden aikana ilmestyi vain kokoelma, jolta ei löydy uusia biisejä. Paluu tapahtuikin melkoinen magnum opus kainalossa. No More Shall We Part on levy, joka ei taida miellyttää jääräpäisimpiä Birthday Party -faneja, mutta allekirjoittaneelle se näyttäytyy hätkähdyttävän laulunkirjoitus- ja sovitustaidon lopputuloksena.

Toisin sanoen se jatkaa musiikillista päälinjaa, jonka Cave oli valinnut jo vuosia aikaisemmin – mutta kerrontaperspektiivi on nyt erilainen. Vereslihaisen henkilökohtaisen The Boatman’s Callin jälkeen lauluntekijä on saanut omat asiansa järjestykseen ja vetäytynyt ikkunaansa tarkkailemaan maailman kauneutta ja julmuutta. Upea avausraita As I Sat Sadly By Her Side valaisee juuri tätä ulkopuolelle asettuvaa näkökulmaa. Toki esimerkiksi nimiballadi kuulostaa vilpittömältä, joskin hieman vittumaiselta uskollisuudenvalalta, mutta siinäkin pääosaan nousee ihan vain taito kirjoittaa tällainenkin laulu.

Kuvaan kuuluu, että levyn pääosin pitkät biisit kulkevat hautajaiskulkueen hitaudella ja määrätietoisuudella. Rokki ei todellakaan soi. Instrumenteista pääosassa ovat koskettimet. Viileän analyyttinen tummasävyisyys saattaisi vieraannuttaa, ellei Cave taustajoukkoineen olisi niin kertakaikkisen hyvä siinä, mitä tekee.

Video ei ole enää saatavilla

Tutustu näihin seuraavaksi

Your Funeral, My Trial (1986)

Anakronistisessa tupla-ep-formaatissa aikanaan julkaistu levy toimii cd-bonuksineen hyvin tavallisena albuminakin. Pääosin se on loogista jatkoa ensimmäisille Bad Seeds -levyille – tumma kauneus vuorottelee raivopäisen kohkaamisen kanssa – mutta synkeän pidättelevä nimiballadi viittoo tietä eteenpäin.

Ennen kaikkea julkaisu kannattaa kuitenkin ottaa haltuun huikean The Carnyn takia. Junnaava folk-eepos on Caven uran parhaita biisejä, muodoltaan täysin omaperäinen ja tekstiltään miehen Southern Gothic -pakkomielteen ällistyttävä huipentuma, jota voisi analysoida loputtomiin.

Video ei ole enää saatavilla

Tender Prey (1988)

Levy sijoittuu täsmällisesti varhaisen Bad Seeds -musiikin ja The Good Sonin väliin. Sen bluesrockit ovat aiempaa jäsentyneempiä, ja lomassa kuullaan balladeita, jotka ovat melodisia, mutta edelleen poikkeuksetta synkkää kertomaa. Materiaali on keskimäärin erittäin hyvää, mutta albumi muistetaan ennen kaikkea The Mercy Seat -klassikosta, joka on kiistatta Caven elämää suurempia biisejä eikä tyhjenny mihinkään parin virkkeen kuvaukseen.

Video ei ole enää saatavilla

Murder Ballads (1996)

Oma Cave-fanitukseni alkoi siis tästä, ja ensi-ihastuksella on toki aina paikkansa ihmisen sydämessä. Murder Balladsia on silti hieman hankala rankata tiettyyn kohtaan Caven diskografiaa. Ainakin se poikkeaa kaikista muista Bad Seeds -levyistä. Se on konseptin ehdoilla tehty albumi, ja itse konseptihan on nerokas: kommentoida, päivittää ja laajentaa Cavelle rakasta murhaballadiperinnettä.

Levyllä on useita klassikoita, mutta varsinkin loppupuolella, biisimateriaalin tason hieman notkahtaessa, se tuntuu huonona päivänä lähtökohtiensa vangilta. No, Murder Balladsia ja sitä iki-ihanaa villiruusubiisiä on ainakin kiittäminen miehen musiikin tuomisesta lukemattomiin uusiin korviin.

Video ei ole enää saatavilla

The Boatman’s Call (1997)

Murder Balladsia seurasi vain vuoden kuluttua lähtökohdiltaan täysin päinvastainen levy. Useammankin huonosti päättyneen naisjutun innoittama The Boatman’s Call on syntynyt ilmeisen pakottavasta henkilökohtaisesta tarpeesta. Paljaat tunteet vaativat ilmiasukseen paljasta musiikkia: albumi on vähäeleinen, karu, niukasti säestetty, täysin akustinen ja koostuu pelkistä balladeista. Kannen rehellisen rosoinen mustavalkokuva Cavesta kertoo oikeastaan kaiken olennaisen. Into My Arms ja pari muutakin biisiä ovat klassikkoja, ja Caven kyky sanallistaa tällaiset helposti kliseiden armoille joutuvat tunteet herättää kunnioitusta. Toisaalta The Boatman’s Call on kiistatta melko raskasta kuunneltavaa, eikä sovi ihan mihin tahansa tilanteeseen.

Video ei ole enää saatavilla

Abattoir Blues / Lyre Of Orpheus (2004)

Kuten nimi antaa ymmärtää, tässä on kyse periaatteessa kahdesta levystä, jotka julkaistiin samassa paketissa. Voi toki kysyä, onko se kuulijan näkökulmasta eri asia kuin tupla-albumi.

No, useimmat cd-aikakauden tuplalevyt ovat huonoja ideoita, mutta Cavella oli menossa tuottelias kausi, eikä yhteensä 17 biisin mittainen paketti ole mikään hahmoton möhkäle. Biisimateriaalin puolesta se on itse asiassa parasta 2000-luvun Cavea. Tyylillinen kirjo ulottuu rockin runttauksesta viihteellisiin balladeihin, mutta lähes kaikki toimii sataprosenttisesti. Leimallisena mausteena useassa biisissä kuullaan gospel-kuoroa, joka vie varsinkin hiuksia nostattavan hienon O Children -synkistelyeepoksen uudelle tasolle.

Video ei ole enää saatavilla

Push The Sky Away (2013)

Ensimmäinen Bad Seeds -levy viiteen vuoteen vei Caven lauluntekoa taas uuteen suuntaan. Levyn vähäeleinen ilmaisu ja puolittain puhutut lauluraidat karttavat niin ilmeisintä melodisuutta kuin räväkkää bändimusisointiakin. Kestokuuntelussa albumi osoittautuu vangitsevaksi ja yhä uusia hienovaraisia yksityiskohtia sisältäväksi. Cave on monella biisillä sarkastisimmillaan, mutta kauneuttakin löytyy riittämiin. Omaperäinen ja erinomainen levy, joka voi nousta lopulta diskografiassa vaikka kuinka korkealle.

Video ei ole enää saatavilla

Tutustu näihinkin

From Her To Eternity (1984)

Bad Seedsin debyytti on kaoottinen, raivopäinen, uhkaava ja epätoivoinen levy, joka on varmasti kuulostanut juppiaikakauden nousuvaiheessa toiselta planeetalta tulleelta. Helppoa kuunneltavaa se ei ole, monin paikoin vaikuttavaa kylläkin. Hiipivä versio Leonard Cohenin Avalanchesta ja levyn kohokohdaksi nouseva nyrjähtänyt nimibiisi tarjoavat hieman tarttumapintaa. Cd-painokselta löytyy myös samoihin aikoihin singlenä ilmestynyt, yllättävän perinteinen tulkinta Elviksen In The Ghettosta.

Video ei ole enää saatavilla

Kicking Against The Pricks (1986)

Cave tykkää levyttää covereita ja on siinä lajissa vielä aika hyväkin. Esimerkiksi B-Sides And Rarities -boksilta löytyvä tulkinta Neil Youngin Helplessistä on loistava, ja onhan niitä versioita tunnetusti itse albumeillakin. Kicking Against The Pricks koostuukin sitten pelkästään covereista, eikä ole tarpeellisinta Cavea. Ei se silti huonokaan ole, joskin pari vetoa olisi voinut karsia.

Helmistä esimerkiksi vanhan Muddy Water -bluesin melodramaattinen sovitus on loistava. Vastaavia obskuriteetteja voisi olla enemmän. Sen sijaan Hey Joen uusi kerranta ei tuo maailmaan mitään olennaista lisää.

Video ei ole enää saatavilla

Nocturama (2003)

Kaksijakoinen levy, jonka balladiosasto lipsahtaa välillä yllättävän pliisun viihteellisyyden puolelle, mutta joka sisältää toisaalta tulenpalavan raakaa rokkausta (Dead Man In My Bed ja15-minuuttisessa älyttömyydessään huikea Babe I’m On Fire). Eihän tämäkään ole lähelläkään paskaa, mutta Bad Seedsin levyistä olen tottunut pitämään Nocturamaa vähiten hienona.

Video ei ole enää saatavilla

Grinderman (2007)

Myöhempien aikojen Bad Seedsin jäsenistä koottiin erillinen äijätrio, jolle Cave kanavoi testosteroninkatkuisen materiaalinsa. Grinderman ammentaa bluesperinteestä ja meluisammasta rockista ja äijäilee ohjelmallisesti, mutta itseironisesti. No Pussy Blues on jo klassikko, mutta ensimmäisen Grinderman-levyn materiaali on muutenkin vahvaa, ja seassa on sopivina annoksina seesteisyyttäkin. Hieno levy, ehkä paras tähän viimeiseen kategoriaan päätyneistä.

Video ei ole enää saatavilla

Dig, Lazarus, Dig! (2008)

Viimeistään Push The Sky Awayn ilmestyessä alkoi tuntua siltä, että tätä lähes yhtä erinomaista albumia vähän aliarvostetaan. Meno on maksimalistisempaa kuin tämän molemmin puolin ilmestyneillä Grinderman-levyillä, mutta kupletin juoni on silti pitkälti rock. Tekstit virnuilevat vinosti niin uskonnolle kuin taiteilijan ja yleisön suhteellekin, hienoja biisejä riittää. Ehkä levyn ongelmaksi koettiin, ettei se edusta Caven tuotannossa mitään tiettyä ääripäätä tai tunnu muutenkaan statementilta.

Video ei ole enää saatavilla

Grinderman 2 (2010)

Partaisten ja rasvaisten äijien kakkoslevylläkin on ystävänsä, ja kyllähän näistä tyypeistä ääntä lähtee toisellakin kierroksella. Oma ongelmani albumin kanssa johtuu biisien puutteesta. Joku voisi väittää tätä pointin hukkaamiseksi – lienee makuasia, pitääkö tämänsorttista runttausta ilman kuningaskappaleita mitenkään äärettömän kiinnostavana. Joka tapauksessa allekirjoittaneen soittimessa Grinderman 2 on viettänyt vielä selvästi vähemmän aikaa kuin Nocturama.

Video ei ole enää saatavilla

Muut tekemiset

Boys Next Door ja Birthday Party

Caven ensimmäisen levyttäneen bändin Boys Next Doorin albumi Door (1979) on paikoin oikeinkin hyvää uutta aaltoa tai post punkia. Ei se aikakauden muun vastaavan kaman seasta silti kummemmin erotu. Caven myöhemmiltä tekemisiltä se ei kuulosta juuri lainkaan.

Hyvää syntymäpäivää sinulle, rakkain…

Boys Next Door muuntautui pikaisesti Birthday Partyksi, jonka kolmen albumin ja muutaman ep:n mittaisella tuotannolla onkin sitten vankka klassikkomaine. Yhtye kehitti autotallirockista ja bluesista maanisen, junnaavan ja vankkumattoman epämelodisen ja äänekkään mutaation, joka tekee vaikutuksen silkalla intensiteetillään. Bad Seedsistä Birthday Party eroaa keskeisimmin siinä, että se oli niin sanotusti oikea bändi ja teki musiikkiaan bändisoiton ehdoilla. Caven vauhko vokalistipersoona vie hommaa eteenpäin, mutta laulunkirjoittajana hän löysi itsensä vasta omilleen lähdettyään.

Birthday Partyn albumeista paras on se viimeinen, Junkyard (1982), joka hetkittäin ennakoi jo tulevaa, jäsennellympää ilmaisua. Sen täydennykseksi kelpaa vaikkapa 90-luvun alussa julkaistu Hits-kokoelma, jonka nimi on kyllä harvinaisen epäkuvaava. Useimmat yhtyeen huippuhetkistä se kuitenkin sisältää.

Video ei ole enää saatavilla

Live ja kokoelmat

Bad Seedsiltä on julkaistu yksi virallinen livelevy, Live Seeds (1993). Se onkin erittäin hyvä lajissaan: tämä oli klassisen kokoonpanon kulta-aikaa, ja Cave tuntuu usein olevan tulossa stereoista ulos. Paikan päällähän tämä meininki olisi tietysti pitänyt todistaa. Mukana on muualta löytymätön ja hyvä versio Nina Simonen Gold Ringistä.

The Best Of (1998) ei sisällä uusia biisejä ja soveltuu lähinnä lahjaksi äidille tai seurustelukumppanille, jota yrität koukuttaa Caven musiikkiin. Sitä vastoin kolmen levyn B-Sides And Rarities (2005) on ehdottoman suositeltava. Silloin, kun single oli vielä voimissaan, Cave haaskasi pikkulevyille tolkuttoman nerokkaita biisejä. Esimerkiksi villiruususingleltä löytyvä The Ballad Of Robert Moore And Betty Coltrane olisi varmaan Murder Balladsin paras esitys, jos se olisi albumille päätynyt. Lisäksi mukana on useita soundtrackeille ja tribuuttilevyille tehtyjä, enimmäkseen oikein hyviä covereita.

Grinderman 2 RMX (2012), remix-levy Caven ehkä vähiten nerokkaasta levystä, on omituinen idea. Kiekko on silti ihan kiinnostava ja ainakin riittävän erilainen kuin alkuteos.

Video ei ole enää saatavilla

Elokuva ja kirjallisuus

Soundtrackien parissa Cave on puuhaillut jo 90-luvun alusta asti, ja näitä on julkaistu levyinäkin. No, te tiedätte, millaisia soundtrack-levyt ovat. Harvoin ne ovat tarpeellisia leffasta irrotettuna. Joitakin yksittäisiä olennaisuuksia löytyy, esimerkiksi The Proposition -soundtrackilta (2006) löytyvä Rider Song on hieno biisi.

Mainittu pätkä oli Caven debyytti käsikirjoittajana, ja tämäkin rooli häneltä näyttäisi taittuvan hyvin. Niin Proposition kuin Lawlesskin (2012) ovat toimivia väkivaltaisia rymistelyjä, toinen Australian, toinen syvän etelän takamailta. Testaamatta on, sujuisiko muunkinlainen ilmaisu.

Kirjallisuuden puolella Cave on poikennut mukavuusalueeltaan kauemmas. And The Ass Saw The Angel -esikoisromaanin (1988) hallusinatorinen delta-angsti tosin liikkuu pitkälti samoissa tunnelmissa kuin ensimmäiset Bad Seeds -levyt. Ei mikään helppo kirja, mutta varsin väkevä. 20 vuotta myöhemmin The Death Of Bunny Munro (2009) olikin sitten jotain aivan muuta. Hirtehinen ja groteski äijäilysatiiri sisältää hauskat hetkensä, mutta ei se nyt kovin suurta kirjallisuutta ole.

Aivan lopuksi mainittakoon vielä elokuviin liittyen yksi olennainen Cave-hetki: Bad Seedsin live-esitys From Her To Eternitystä Wim Vendersin klassikkoleffassa Der Himmel über Berlin (1987). Kohtaus löytyy vaikkapa YouTubesta ja on varmasti parhaita livemusiikin käyttöjä elokuvassa.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Cave 14.06.2009 Where The Action Is, Tukholma, Ruotsi.

Kylie ja Nick, surmat mielessä.

Joskus toinen kerta on ratkaiseva. Ensimmäisellä kerralla olin varmaankin tehnyt jotain muuta samalla, koska en rekisteröinyt videon aika suoraan kertomaa tarinaa, ainoastaan nätin balladin, jonka esittäjistä en tiennyt paljoakaan. Nick Cave oli lähinnä nimi rocklehdissä, Kylie Minoguen tunsin vähän paremmin, koska hän oli edellisenä vuonna esiintynyt kiinnostavalla tavalla alasti Put Yourself In My Place -singlensä videossa.

Seuraavan kerran, kun Where The Wild Roses Grow’n suloiset introjouset kuuluivat aina MTV:n taajuudelle säädetystä telkkarista, istuin alas ja keskityin. Tajusin. Jumalauta, sehän tappaa sen! Koska kaiken kauniin on kuoltava! Miten yllättävää, miten dramaattista. Miten romanttista ja miten synkkää. Rakkaus on. Elämä on.

Olin 17 ja juuri löytänyt uuden suosikkiartistini. Vasta seuraavan vuoden puolella ilmestynyttä Murder Balladsia edeltäneet kuukaudet tuntuivat pitkiltä. Rovaniemellä olin innostuksessani kohtalaisen yksin, mutta myöhemmin on selvinnyt, että Caven suurimpaan listahittiin obsessoituminen oli angstiin ja makuuhuoneälyllisyyteen taipuvaisten ikätovereideni keskeinen sukupolvikokemus.

Harva meistä silloin tajusi kovin monia Where The Wild Roses Grow’n lukuisista kerroksista. Minä en ainakaan. Minulle se oli kohtalokas laulu rakkaudesta ja kuolemasta, hyvin kauniilla melodialla kruunattuna. On se sitäkin.

Murder Ballads on Caven levyistä konseptuaalisin ja asetelmallisin. Murhaballadit ovat sitä synkempää angloamerikkalaista kansanperinnettä, joka oli kiehtonut taiteilijaa Birthday Partyn ajoista asti. Tällä levyllä Cave lähti päivittämään traditiota: etsimään uusia näkökulmia, miettimään, millaisia voisivat olla moraalisesti ambivalentin 1900-luvun lopun murhaballadit.

Toisaalta projekti salli hänen pitää hauskaa ihmisten ylilyödyillä käsityksillä “goottiylipapista” ja kaikkien verenjanoisten sankarista. Cave korosti tuoreeltaan haastatteluissa, että Murder Balladsilla on paljon huumoria. Niin on, mutta se ei ole kilteintä mahdollista lajia. Villiruusujutun kaltaisen tekstin pukeminen lähes sokeriseksi herkistelyksi ja duetoiminen pop-prinsessan kanssa on jo lähtökohdiltaan pirullisen naurun säestämä idea.

Cave on kertonut olleensa pakkomielteisen kiinnostunut maannaisestaan Minoguesta jo vuosia ja kirjoittaneensa tälle useitakin biisejä, ennen kuin oikea löytyi. Wild Rosesin ominaislaatu paljastaa samalla, mikä Kylie-hahmon aspekti Cavea kiehtoi. Alastonvideo oli ilmeisesti jäänyt näkemättä, koska Cave fantasioi Minoguesta selvästi tämän uran alkuaikojen viattomana naapurintyttönä.

Kun murhaballadilevyn koko idea perustui Caven omalla pahan jätkän imagolla leikittelyyn, on roolitus tätä myöten selvä. Where The Wild Roses Grow on laulu varsin arveluttavasta aiheesta: miehisestä pakkomielteestä viattomuuteen ja neitsyyteen; siitä, miten lukuisien kulttuuristen meemien puitteissa nainen on haluttava näiden ominaisuuksien ansiosta, mutta kun halu sitten saa täyttymyksensä, enemmän tai vähemmän väkisin, menettää tämä arvonsa ja voi yhtä hyvin vaikka… kuolla.

Tämä melko arkaainen perusasetelma toimii parhaiten sijoitettuna monia muitakin Murder Ballads -biisejä taustoittavaan folk-fantasiamaailmaan, jossa Minoguen yksinäinen ja surullinen tyttö elelee yksin metsämökissä noutajaansa odottamassa. Miehestä ei saada tietää oikeastaan mitään, naisestakin lähinnä sen, että hän on neitsyt ja vailla suvun tai perheen turvaa.

Nimi Elisa Day saattaa Caven tuntien sisältää vaikka mitä obskuureja referenssejä, tai sitten se on valittu vain sensuellin äänneasun takia. Nopein piirroin kerrottua, Cavelle vähäsanaista tarinaa raskautetaan symboliikalla, joka liittyy ennen kaikkea niihin punaisiin ruusuihin. Ne viestivät niin verta ja väkivaltaa kuin rakkautta ja erotiikkaakin; tämän biisin maailmassahan nämä kaikki kietoutuvat ja kieroutuvat yhdeksi ja samaksi tunnevyyhdeksi.

Elisa löydetään pää tohjoksi hakattuna, ruusu hampaiden väliin työnnettynä ja saa tästä “Wild Rose”-lempinimensä, jota vielä haudan takaakin ihmettelee ja haluaa painottaa oikeaa ristimänimeään, kuin sanoakseen, että hei, minä olin ihminen, persoona, en objekti tai metafora tai kansantarinan elementti. Voimaton protesti, jota Caven hahmon kaltaiset miehet eivät koskaan tule kuulemaan.

Videossa symboliikkaa on lisää: kamera nuolee kuolleen Kylien reisiä jo avauskuvassa, myöhemmin käärme luikertelee kohti hänen jalkoväliään. Punainen tahraa valkoisen monimerkityksisesti.

Tällaisia kappaleita tekemällä voisi saada misogyynisen maineen, mutta se tuskin hetkauttaa Cavea pätkääkään. Tosin alkuperäisen cd-singlen kakkosbiisinä julkaistu huikea (nyt ajatellen selvästi Wild Rosesia parempi) The Ballad Of Robert Moore and Betty Coltrane saattaa olla eräänlainen kompensaatio. Siinä useaa miestä pyörittänyt naispäähenkilö ratkaisee ihmissuhdesotkunsa ampumalla koko äijäjengin hengiltä. Väkivaltako ei muka ole vastaus mihinkään.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Demovaiheessa ja myöhemmin livenä Caven sidekick, ihmisnero Blixa Bargeld, otti Kylien roolin. Tämä hukkaa biisin konseptuaalisen tason, mutta tuo kuvioon uudenlaista metatason hassutusta: Bad Seeds -faneille Caven ja Bargeldin humoristinen valta-asetelmaleikki sai alkunsa jo Weeping Songin isä–poika-duetosta. Tässä liveveto vuodelta 1998:

Video ei ole enää saatavilla