Pertti on yhä piraatti.

Kapteeni Neumann karahtaa kiville yrittäessään ratsastaa Vain elämää -aallon harjalla.

Voi, Pertti.

Tunnen sinua kohtaan suurta empatiaa.

Miten kukaan voisi selvitä ihan täyspäisenä siitä, että saavuttaa ensin tismalleen niin suuren suosion kuin Suomessa on musiikilla mahdollista saavuttaa ja kun erehtyy tuon lyhyen huuman jälkeen irrottamaan hetkeksi katseensa pallosta, suosio onkin kadonnut ikuisiksi ajoiksi?

Minä tuskin ainakaan olisin selvinnyt.

Sillä ei tietysti olisi niin väliä, jos ei olisi koskaan välittänyt suosiosta. Mutta kun Pertti välittää. Voi kuinka hän välittääkään. Pertin olemus julkisuudessa suosion nälkävuosina on suorastaan tihkunut tarvetta tulla taas massojen hyväksymäksi kuin silloin joskus ennen.

Niinpä Pertti on päättänyt ratkaista asian yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla. Hän on kieltäytynyt uskomasta, että menestyksestä on kulunut pian 30 vuotta.

Hän on päättänyt kuulla tyttölauman hysteerisen kirkunan korvissaan minne sitten meneekin, päättänyt että täyteen pakkautuneen Tavastian henki elää yhäkin Martinlaakson ostarin Jyväset-pubin keikalla.

Jopa Dingon verkkosivuston nimi on Dingomania. Vuonna 2013.

Siksi Neumann oli täydellinen osallistuja Vain elämää -ohjelmaan. Tai Vain elämää oli täydellinen ohjelma hänelle. Siinä hän saattoi elää ehkä viimeisen kerran täysipainoista menneisyyden gloriaa, sillä ohjelman aiheena olivat menneisyyden laulut, eivät tulevaisuuden, tai nykyisyyden.

Samalla Pertti pääsi osalliseksi hienoiseen silmänkääntötemppuun. Osa Vain elämää -artisteista oli musiikkilegendoja, osa nykyään oleellisia (Jonne Aaron ei tosin ollut oikein kumpaakaan). Yhdelläkään heistä edellisestä musiikillisesti merkittävästä hetkestä ei ollut kuitenkaan kulunut yhtä kauan kuin Pertillä. Silmänkääntötemppu oli tämä: heidän seurassaan vaikutti, että Neumann on edelleen musiikillisesti relevantti artisti, vaikka ei hän sitä olekaan.

Musiikillisesti kapteeni Pertti suuntaa uutuuslevyllään vesille, joilla seilataan Onnelan kaltaisten viihdesoittoloiden ”rockpubeissa”. Kahden devalvaatiopennin tunkkainen teknorock-soundi on alun perin Kentin peruja, mutta henkisesti enemmän velkaa Uniklubille, Hanna Pakariselle ja Happoradiolle. Tosin se kuulostaa vielä paljon hengettömämmälle ja ohuemmalle – kuin musiikki olisi soitettu levylle pelikonsolin musiikkiohjelmalla.

Neumannin ääni muistuttaa edelleen tavallaan sen porilaispojan ääntä, joka sai 1980-luvulla teinityttöjen pikkuhousut pyörimään vinhasti heidän jalassaan. Hämmentävää kyllä, hän ei ole kehittynyt laulajana piiruakaan, vaan turvaa edelleen yksinomaan samaan värisevään ulvahteluun ja nenälauluun.

Hänen tekstinsä kuulostavat valitettavasti erityisen kömpelöltä parodialta nuoren Neumannin teksteistä, jotka onnistuivat nekin vain täpärästi painottelemaan naurettavuuden paremmalla puolella.

Teksteissä taivas ei jaksa kantaa ja sankarin testamentti on vain askeleen päässä ja hukutaan sinuun ennen kuin nukutaan rautaan. Ollaan yksin nousevan auringon talossa, jossa rakkauden palomuuri ei saa pettää. ”Visa vinkuu ja Euroopan neitsyt vinkuu” kohdatessaan ”Kapteeni Amerikan”. Voi ei.

Eräässä kappaleista – hämmentävää kyllä – pyöritään Mr. Beanina kylillä. Reppuselkäänkin viitataan niin, että varpaat menevät myötähäpeästä kippuralle.

Se että tekstit ovat mitä ovat ei ole sikäli ihme, että Vain elämää -sarja osoitti Neumannin puheen kuulostavan nykyään siltä kuin se olisi käännetty varhaisella nettikääntäjällä ensin kiinaksi, sitten urduksi ja sitten taas suomeksi. Puhe kuulostaa tavallaan suomelta, mutta se on ymmärrettävää vain pienten tunnistettavien jaksojen ajan.

Kun Neumann laulaa yhdessä kertosäkeistä: ”Adios Rosario / Tämän piti olla ikuinen…”, olen hetken varma, että viimeinen sana on ”akvaario”. Siitä voi päätellä logiikan, jolla sanoituksissa liikutaan. Enteellisesti nimetyn Oma Waterloo -kappaleen jälkimmäisen sanan Neumann lausuu jostain kumman syystä silkaksi suomeksi. ”Oma Vaterrr-loo-hoo.”

Ja sitten. Sitten on tietysti levyn tuottaneiden post-kaufmanilaisten musiikkianarkistien Maki Kolehmaisen ja Jimi Constantinen kanssa tehty Facebookissa-kappale. Se saavutti välittömästi julkaisunsa jälkeen harrastelijahumoristien piireissä likilegendaarisen aseman – ironista kyllä – Facebookissa. Ironisuutta korostaa etenkin se, että Neumann yrittää kommentoida ajankohtaiseksi mieltämäänsä ilmiötä, mutta samainen ilmiö puree häntä käteen. Ennen Facebookia moni ei olisi edes huomannut tällaisen kappaleen julkaisua.

Aika on ajanut Pertin ohi aikapäivää sitten, mutta hänen tragediaansa kuuluu, että hän ei itse tiedä sitä. Hän ei halua tietää sitä. ”Mä en itse löydä [kappaleesta] kornimpaa puolta”, hän totesi taannoin Helsingin Sanomille.

Minä olisin halunnut sanoa albumista jotain positiivista, sillä Pertin kiusaaminen on kuin ampuisi sinivalaita uima-altaaseen, mutta kun en vain pysty. Tämä läpeensä kiusallinen, menneisyyteen juuttunut, suuruudenharhainen, naurettava levy tekee siitä mahdotonta.

Neumannin vanhoja 1980-luvun soololevyjä on nykyään sydäntä särkevää kuunnella, sillä ne ovat hänen nykymusiikkinsa ummehtuneeseen ja opportunistiseen pönötykseen verrattuna niin täynnä lahjakkuutta, raikkautta ja lupausta. Esimerkiksi Dingo-soundia oleellisesti laajentaneen Albion-levyn merituulenhenkimien irkkufolkkappaleiden perusteella Pertistä olisi pitänyt tulla tähän maahan arvostettu pitkän linjan artisti – joku sellainen kuin Hector.

Ei tullut. Valitettavasti.

20 Albumin oli tarkoitus maksimoida suosio Vain elämää -sarjan jäljiltä. Menestyksen mahdollisuus kaatuu kuitenkin Neumannin tyylitajun puutteeseen ja täydelliseen kyvyttömyyteen päästää irti menneestä ja kasvaa luontevasti artistina.

Video ei ole enää saatavilla

R. Kelly on paitsi esimerkillinen pano- myös kynäniekka.

Kuka jaksaa lukea narsististen, huumeita vetävien ja ihmissuhdesotkuissa rypevien ihmisten tilityksiä? Me jaksamme. NKK, Nuorgamin Kirjakerho, kokosi yhteen pakettiin kymmenen elämänmakuista, keskivertoa mielenkiintoisempaa tai ihan vaan häiriintyneisyydensä takia viihdyttävää muusikko-omaelämäkertaa, joihin lukutoukan kannattaa tutustua.

#1 Rick James – The Confessions of Rick James: Memoirs of a Super Freak (Amber Communications Group, Inc., 2007)

”There was a birthday party for me. Prince came, he was sitting at a table with some people not drinking. I walked up to him, grabbed him by the back of the hair and poured cognac down his throat. He spit it out like a little BYTCH and I laughed and walked away. I loved fukking with him like that.”

Punk-funkin mestarin Rick Jamesin muistelmissa tapellaan, ryypätään, vedetään kaikki kuviteltavissa olevat huumeet, soitetaan himojen ja irstailun täyttämää musiikkia ja nussitaan kuin kanit. Tässä ei ole mitään ihmeellistä, ovathan hedonismin ylistyslaulut musiikkimuistelmien keskeistä kuvastoa. Kirja on kuitenkin kiehtova paketti Jamesin sekopäisen, kustantajan editoimatta jättämän ulosannin ja muita artisteja käsittelevien osioidensa ansiosta. Armeijaa Kanadaan paenneen artistin kertomukset ystävyydestä Neil Youngiin tai kilpailusta uraansa aloittelevan Princen kanssa ovat maukasta musiikkihistoriaa. (Juuso Janhunen)

#2 Charles Mingus – Beneath the Underdog: His World as Composed by Mingus (Vintage, 1971)

”Ha ha, chica! But this ain’t serious, I just want to get my nuts off a few times.”
”A few times, Mingus?”
”Ho you, Hickey! In this white man’s society what else have I got, if God don’t dig me? Me, myself and I. And I came out from between thighs, not lies… How many is that so far?”
”Seventeen. You stone crazy, man!”
”No, man. Give me the tequila and lime. What’s your name, baby?”

Charles Mingusin omaelämäkerta tekee juuri sen mitä taiteen tuleekin: kertoo valheen kautta suuremman totuuden. Se on täynnä juttuja, joiden suhde reaalitodellisuuteen on etäinen. Se on yksi epälineaarisimmista elämänkerroista maan päällä. Se on yhtä holtiton kuin kirjoittajansa. Uhratessaan totuuden raa’asti ja kauniisti läpän alttarilla Mingus tulee kirjoittaneeksi psykologisesti tarkan ja paljastavan kirjan itsestään. Beneath the Underdog on svengaava, humoristinen, räiskyvä ja ennen kaikkea kipeä sekä haavoittunut kuva yhdestä 1900-luvun suurimmista säveltäjistä. (Arttu Tolonen)

#3 Anthony Kiedis – Arpikudos (Like, 2005)

”Kokeneet kolaajat oli helppo tunnistaa, koska heillä kaikilla oli oikeassa pikkusormessaan pitkä kokaiinikynsi. Isäni oli todella ylpeä taidokkaasti manikyroidusta kokakynnestään. Huomasin myös, että yksi hänen kynsistään oli selvästi muita lyhyempi. ’Miksi tuo kynsi on noin lyhyt’, kysyin. ’Siksi, että tuolla sormella en satuta naisten paikkoja, kun pääsen sormeilemaan’, hän sanoi.”

Tältä kuulosti 10-vuotiaan Anthony Kiedisin dialogi huumediileri-isukkinsa kanssa. Kaksi vuotta myöhemmin tuleva Red Hot Chili Peppers -”laulaja” alkoi elää tuota elämää nussittuaan ensin isänsä tyttöystävää ja tutustuttuaan sitten heroiinin, kokaiinin ja LSD:n maailmaan. Ulkomusiikilliset seikat ovat pääosassa myös Arpikudos-omaelämäkerrassa, jossa Kiedis valottaa menneisyyttään vuoroin hätkähdyttävällä, vuoroin humoristisella ja vuoroin svengaavalla tavalla. Välillä sanotaan pari sanaa musiikistakin. (Mervi Vuorela)

#4 Neumann – Tähti ja Meripoika (Otava, 1992)

”Kuka ajattelee nyt mitäkin. Kuka äitiä tai kuka trukkikuskin jobia. Tuskin nyt sitä kukaan kuitenkaan. Se olisi varmaa. TUSKIN!!! Kaikki ajattelivat vain yhtä asiaa. Selvitä vaiko ei.
Bermudan mystinen kolmio.
Se on sitten se rock’n’roll.”

Näin merimies Pertti Nieminen koki David-myrskyn Bermudan kolmion alueella seilatessaan vuonna 1979. Toki ylläoleva voi olla rocktähti-Neumannin värikynillään rikastuttamaa. Tähti ja meripoika on ainutkertainen teos. Taiteilija on 140 sivuun pelkin päälausein ahtanut elämänsä käänteet vuodesta 1974 vuoteen 1992. Hurjalla tahdilla Neumann kertoo niin merimiesvuosistaan kuin elämästään Suomen suosituimman rockyhtyeen keulilla ja ajasta sen jälkeen. Mereltä tulevat tarinat ovat kuitenkin värikkäämpiä kuin miehen seikkailut rock-maailmassa. Tähti ja meripoika on hauska kirja luettavaksi, sillä Neumannin ulosanti on aivan omanlaistaan. Kirja on viihdyttävä dokumentti siitä, millaisena Neumann on nähnyt itsensä Dingo-vuosien jälkeen. (Vilho Pirttijärvi)

#5 Peter Criss – Makeup to Breakup: My Life In and Out of Kiss (Scribner, 2012)

”The band sent me one fucking card the whole time I was there. GOOD LUCK. GLAD YOU ARE THERE. FUCK YOU. GENE, PAUL, ACE. I guess they were being funny.”

Ensimmäisellä sivulla Kissin alkuperäisrumpali työntää pistoolin suuhunsa keskellä saavutustensa raunioita. Liipaisin ei liikahda, mutta lukija jää koukkuun. Nuoruus Brooklynin kaduilla vaihtuu todellisuuspakoisiin vuosiin, joissa puitteet ja egot ovat massiivisia, naiset kaatuvat heinän tavoin ja kokaiinia riittää. Ja kun ote elämästä kirpoaa, on uusi kosketus siihen sitäkin kivuliaampi. Peter Criss käy läpi ala-arvoisen soolouran, onnettoman avioliiton, katkaisuhoidot ja rintasyövän – ja päätyy lopulta epilogiin, jota voisi pitää onnellisena, jos menneisyyden yli olisi mahdollista päästä. Teos maalaa rehellisen kuvan pikkumaisesta ja katkerasta mutta myös sydämellisestä ja hyväntahtoisesta tunnekimpusta, jonka kasvoilta vuosien maalaama maski ei lähde millään pois. (Hannu Linkola)

#6 R. Kelly – Soulacoaster: The Diary of Me (SmileyBooks, 2012)

”On ‘The Greatest Sex’, I paint the scene on a bigger canvas. It’s great sex – yes – but it’s spiritual sex, where the lovemaking leads to the birth of a child. When I wrote it, I told people it felt like sexual I Believe I Can Fly or a sexual inspirational song.”

Verkkaisen jutustelevaan tyyliin etenevällä Soulacoasterilla R&B:n kuningas ei ainoastaan tyydy selittämään yksityiskohtaisesti kaikkia niitä neronleimauksia, jotka ovat tehneet hänestä alansa kiistattoman hallitsijan. Hän myös kertoo yksityiselämästään enemmän kuin kukaan täysipäinen haluaisi tietää. R. Kelly kertoo muun muassa harrastaneensa seksiä ensimmäisen kerran 12-vuotiaana äitinsä ystävän kanssa ja tekee musiikkielämäkertojen epävirallisen maailmanennätyksen namedroppailun saralla. Esimerkiksi Tupac Shakurille, Michael Jacksonille, Céline Dionille ja Notorious B.I.G.:lle omistetaan omat lukunsa, joissa R. Kelly lähinnä fiilistelee sitä, kuinka paljon he tykkäsivät työskennellä hänen kanssaan. (Juuso Janhunen)

#7 Mark Oliver Everett – Things the Grandchildren Should Know (Little, Brown, 2008)

”It lasted five or six years. In the end, it didn’t work out. But, after all, this is Chapter 13. What did you expect?”

Millaisen juonen kirjoittaa elämälleen syntyjään alakuloinen mies, joka on saattanut hautaan niin vanhempansa kuin siskonsakin? Eels-yhtyeen keulahahmo käy tarinaansa läpi suorin lausein ja tummaan huumoriin upoten. Suurimmat salaisuudet taiteilija pitää ominaan, mutta julkiseksi valitsemansa osan persoonastaan hän kuvaa mieleenpainuvasti, kuten oheinen sitaatti hänen avioliittokokemuksestaan paljastaa. Mies uppoaa elämänsä saumakohtiin kaunistelematta, kohtalostaan ja jatkuvasta ulkopuolisuuden tunteestaan lakonisesti huvittuneena. Kuivakassa hymyssä on syvällisen traaginen taustasävy, joka tekee Everettin otteesta paitsi henkilökohtaisen myös unohtumattoman. Teos puhuu samalla apeankauniilla äänellä kuin miehen musiikki. (Hannu Linkola)

#8 Luke Haines – Bad Vibes: Britpop and My Part in Its Downfall (Windmill Books, 2009)

”The Suedey boys saunter about their dressing room. They don’t bother with false modesty; they’re fucking full of it. I like that. They laugh at Glenn’s spats – we all do – and in mocking silly voices sing my songs back to me. Half admiration, half piss-take. I don’t care. I’ve heard their single and I know I can overwrite them. Brett’s got a few good lines and knows there’s a bit of mileage to be had in writing lyrics about ‘retards’ and ‘dads’ but overall they’re just a little too reliant on the old wasted-glamour-in-council-estates routine.”

The Auteursin ja Black Box Recorderin Luke Hainesista piti tulla suuri brittiläinen rocktähti. Sitten väliin tulivat Sueden, Blurin ja Oasiksen kaltaiset bändit, jotka kiinnostivat yleisöä enemmän kuin Hainesin laulut lapsenmurhista. Brittipopin kultavuosia omasta näkökulmastaan analysoiva Haines vie katkeruutensa aikalaisbändejä kohtaan pitkälle itseironian puolelle, ja todennäköisesti hän on itsekin nauranut katketakseen kirjoittaessaan Bad Vibesia. Aikuisen miehen angsti on lopulta söpöä. Tui tui Luke! (Oskari Onninen)

#9 Bill Drummond – 45 (Little, Brown Book Group, 2000)

”There were times when I was driving along in my truck, cocooned from the rest of the world, and I would laugh and laugh and laugh in an almost maniacal state, just thinking of it.
FUCKING COW.
FUCKING COW.
FUCKING COW.
Louder and louder.”

Parhaiten The KLF:n poptaideterroristina tunnettu Drummond on lukuisten muiden puuhiensa ohella tuottelias kirjailija, joka on julkaissut yhteensä 15 enemmän tai vähemmän omaelämäkerrallista teosta. 45 koostuu lyhyistä tarinoista, joissa Drummondin senhetkinen taviselämä vuorottelee hänen toinen toistaan eriskummallisempien tempaustensa kanssa vuosien varrelta. Eräässä luvuista Drummond asuu Helsingissä, jossa hän ajaa joka aamu bussilla numero 14 Finnvoxin studioille äänittämään suomalaisen Kristiina Bruukin kanssa – joka on fiktiivinen hahmo. (Santtu Reinikainen)

#10 Ray Manzarek – Light My Fire: Matkani Doorsin kanssa (Tammi, 1999)

”Sen käsitin LSD:ssä. Tämä on meidän leikkikenttämme ja me olemme täällä nauramassa, tanssimassa ja laulamassa auringonpaisteessa. Laulamassa, nauramassa, tanssimassa ja soittamassa musiikkia kuunvalossa… soittamassa rumpuja ja soittamassa kitaraa, soittamassa Vox Continental -sähköurkuja, kun samaani/runoilija johdattaa meidät hulluun ja intohimoiseen dionyysiseen juhlaan suuren, loimuavan nuotion ympärille. Se on elämän tarkoitus. Rajaton aisti-ilo! Ja maailman luojien syvällinen vastuu. Paratiisin hoitajien ja vallanpitäjien vastuu.”

The Doorsin kosketinsoittajan Ray Manzarekin muistelmat jäsentävät yhtyeen tarinaa ja ajanhenkeä tenhoavasti. Teksti on kuitenkin syövytetty niin hurmoshenkisellä mystisismillä, että välillä sen voisi luulla olevan silkkaa ironiaa. Ray puhuttelee lukijaa suoraan ja yrittää myydä tälle jonkinlaista happovallankumousta noin joka kymmenes sivu. Näin hippi-innoittunutta teosta ei voisi kirjoittaa kukaan muu kuin todellinen vesimiehen ajan lapsi! (Iida Sofia Hirvonen)

Neumann on kuin Ritari Ässä, nettitikkuja sydämessä.

Tietotekniikasta kertovan kappaleen kirjoittaminen on suuri arviointivirhe. Nettilaulu saa tekijänsä näyttämään ajastaan jäljessä olevalta vanhukselta tai laiskalta vitsailijalta.

Ongelma on varsin suomalainen. Nettisanojen käyttäminen on puhekielessäkin hankalaa, joten kansainvälisten uudistermien laulaminen ääneen synnyttää välitöntä kammoksuntaa. Nettisanoittaja työskentelee banaaliuden ja korniuden välimaastossa.

Tässä suomalaisten verkkorallien synkeimmät esimerkit.

#1 Dingo – Facebookissa (2012)

Neumann onnistui yhdellä kappaleella kadottamaan sen nosteen, jonka Vain elämää -sarja toi hänen uralleen. Nipa fraseeraa Maki Kolehmaisen ja Jimi Consatinen kökösti tuottaman kappaleen kertosäkeen pehmeällä beellä: ”Näin kuvasi Facebbbookissa”.

Alun perin Dingolle tehdyn singlen sanoitus on herättänyt primitiivisiä säälireaktioita. Kappale kertoo uusmedian ja rakkauden hämmentämästä miehestä, joka uskoo pääsevänsä somen kautta ihastuksensa makuuhuoneeseen. Erityisen kipeästi kuulijoihin on iskenyt sanoituksen kohta: ”Olen tässä sun Ritari Ässä, nettitikkuja sydämessä”.

Kun Neumann yrittää olla hauska ja ajankohtainen 53-vuotiaana, traagisen ritarin hahmo näyttäytyy väärällä tavalla surullisena.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Taiska – Systeemi (1981)

Tietotekniikka on orwellilainen systeemi, joka ottaa yksilöltä oman tahdon. Näin väittää käännöskappale vuodelta 1981. Iskelmälaulaja Taiska jyrähtää, kuinka ei halua olla pelkkä tunnus. Vanha hippi ei millään taivu tietokoneaikaan, vaan harrastaisi mieluummin seksiä Mombasan rannoilla.

Uriah Heepin kosketinsoittajan Ken Hensleyn System-kappaleen yhteiskuntakritiikki on vaihtunut käännöksessä tietokonekapinaksi. Raul Reiman on kääntänyt alkuperäiskertosäkeen ”aa-aa-aa ooh-ooh-ooh” nerokkaasti muotoon ”aa-aa-aa aa-tee-koo”.

Kuuntele kappale Spotifystä.

#3 Tipi & Ministerit – ATK (1980)

ATK on paha asia. Myös Tipi & Ministerit -yhtyeen vuonna 1980 tekemässä kappaleessa, jossa ihminen on kuin järjestelmällinen tietokone, jonka tekniikka tuhoaa. Jäljelle jäävät vain kyyneleet.

Usein punksanoituksilta kestää idioottimaisuudet, mutta ATK sekoittaa tietotekniikkakapinassaan tunteet ja tunteettomuuden pahan kerran. Samae Koskisen versiossa (2009) nousi esille kappaleen herkkä sävellys. Tässä kappaleen versioi kouvolalainen punkyhtye Maho Neitsyt.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Eero Aven – Internet Love (1998)

Iskelmälaulaja (s. 1941) sai koneen verkkoon! Eero Avenin kannatti ehdottomasti kirjoittaa rakkauslaulu tuosta ihanasta tilanteesta. Internet on Eero Avenille väylä, joka vie suoraan lempeen ja unelmiin. Love Recordsillekin levyttäneen iskelmätyöläisen 1990-lukulainen näkemys netistä on virkistävän hölmistynyt.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Mikko Alatalo – Digi-digi-digi (2001)

Mikko Alatalo on rakentanut hirvittävän uransa naisten seksinvonkaamisballadeille ja ralleille, joissa taivutaan paskalle. Alatalo ja hänen luottomiehensä Harri Rinne yhdistivät vuonna 2001 tutut teemansa kappaleella Digi-digi-digi.

Alatalo hikoilee netin senssipalstoilla: ”Mä chattailen ja tekstailen, virtuaalisesti sekstailen”. Sanoituksessa menevät soittoäänet, chätit, tekstiviestit ja irkkaaminen sekaisin, kun kansansuosikki kuvailee etärakastelun kiihkeää tunnelmaa.

Kaksi vuotta kappaleen julkaisun jälkeen Alatalosta tuli keskustan kansanedustaja. Neljä vuotta myöhemmin puolueen puheenjohtaja Matti Vanhanen herutti netissä Susanna Kurosta. Voisi kysyä, oliko Alatalon ralli vain rehellinen tiivistelmä kepulaisesta mielenmaisemasta 2000-luvulla?

Video ei ole enää saatavilla

#6 Ismo Alanko Säätiö – email.internet.sexi.sexi.sexi (2000)

Kun Ismo Alanko tekee aikalaishuomioita, hän usein tuomitsee nykyvirtaukset, kuten Suomi putos puusta -kappaleessa globalisaation ja kiinalaiset pitsat. Vuonna 2000 hän kohdisti pilkan hektiseen nettimaailmaan. Alanko huutaa kappaleen vitsikästä nimeä kuin shamanistista mantraa ja karsea hanuri vinkuu. Hänen tapansa niputtaa sähköposti ja seksi kertoo, ettei aihepiiri ole ihan hyppysissä.

Käyttökelvoton kappale nousee kuitenkin arvoon, kun sitä kuuntelee osana Sisäinen solarium -levyn kokonaisuutta. Kappaletta seuraavan Ehkäpä elämä onkin vain sitä miltä tuntuu -laulun kauneus korostuu, kun se pelastaa edellisen laulun melulta. Sitä seuraava kappale Minuutin hiljaisuus on vieläkin suurempi statement median tilasta.

Kuuntele kappale Spotifystä.

#7 Jope Ruonansuu – Naamakirja (2010)

Irwin Goodman ja Vexi Salmi pilkkasivat Ryysyrannalla suomalaista tapaa piehtaroida kärsimyksessä. Jope Ruonansuu muutti rilluttelusävellyksen äänisaasteeksi, jonka sanoituksissa kerrotaan, kuinka koko maamme armahin on alkanut harrastaa Facebookia.

Ruonansuu ei itsekään usko Naamakirjan hauskuuteen vaan rääkyy väsyneesti ponnettomat läppänsä.

Video ei ole enää saatavilla

Poikkeustapaus: Jenni Vartiainen – Nettiin

Älä kirjoita kappaletta netistä -sääntöön on yksi poikkeus. Jenni Vartiaista varoiteltiin, että Nettiin-kappale voi romuttaa hänen koko uransa. Onhan se nyt aika hölmöä laulaa nuoresta naisesta, jonka alastonkuvia ”joku Ilpo” katselee masturboidessaan.

Hän otti riskin ja onnistui tekemään hitin, jonka sanoja lauletaan keikoilla täysillä mukana. Vartiaisella on kykyä tehdä asioita, joihin Ismo, Jope tai Nipa eivät pysty. Vaikka kappale on pyyntö intiimiyden kunnioittamisen puolesta, sen voima on siveyden ja rivouden tasapainossa. Utelias kuulija voi salaa haaveilla, miltä laulun alastonkuvat näyttävät.

Kuulija voi myös miettiä, miten epämiellyttävältä Nettiin kuulostaisi, jos amatööripornosta kertovan laulun esittäisi kappaleen tekijä, turkulaismaukuja Teemu Brunila. Toivottavasti demo ei koskaan vuoda nettiin.

Video ei ole enää saatavilla