Bike for Lashes.

Maantiepyöräilyn arvostetuin kilpailu, Tour De France, päättyy tänään sunnuntaina. Ranskan ympäriajo järjestettiin tänä vuonna sadatta kertaa.

Reilussa kolmessa viikossa kilpailijat ovat polkeneet noin 3500 kilometriä. Sen kunniaksi Nuorgam listaa viisi kovinta pyöräilyaiheista musiikkivideota.

5# Lily Allen – LDN

Video ei ole enää saatavilla

Lily Allen osaa arvostaa pyöräilyä: ”Riding through the city on my bike all day, cause the filth took away my license, it doesn’t get me down and I feel OK, cause the sights that I’m seeing are priceless.”

4# Helsinki 78–82 – Cruising

Video ei ole enää saatavilla

Helsinki 78–82:n videota katsoessa voi vajota nostalgiaan ja muistella lähimenneisyyttä, jolloin Siltasessa istuminen Niken lenkkarit jalassa oli cooliuden huipentuma.

3# Mogwai – How To Be A Werewolf

Video ei ole enää saatavilla

Polkupyöräily – tuo liikuntamuotojen postrock.

2# Bat For Lashes – What’s A Girl To Do?

Video ei ole enää saatavilla

Ethän pyöräile onnettomuuspaikan ohi, kuten Natasha Khan ja hänen eläinystävänsä?

1# N*E*R*D – Provider

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on coolimpaa kuin Pharrell Williams pyöräilemässä ilman paitaa? Ei mikään.

Bonus!

Älä unohda, että vuosi sitten Nuorgam laittoi järjestykseen pyöräilyä käsittelevät kappaleet.

Provider on N*E*R*D:n paras novelli.

Provider on usein turboahdettuun meininkiin taipuvaisen projektin ilmavin ja sielukkain biisi, joka kuulostaa lähes vahingossa syntyneeltä.

”Goodbye beloved one
Do you know what I am
If you don’t see my face no more
I’m a provider girl, gotta face the streets tonight”

Oli konteksti mikä tahansa, niin yksi asia, jonka amerikkalaiset osaavat paremmin kuin kukaan muu, on novelli. Amerikkalaisen kirjallisuuden historia on täynnä toinen toistaan hienompia esimerkkejä siitä miten ihmiskohtalo tiivistetään ja miten arkipäiväisestä tehdään samalla elämää suurempaa.

Saman jenkit osaavat lyyrikkoina.

Provider menee samaan jatkumoon Steely Danin 1960-luvun alun kohtalokkaiden teinisinfonioiden ja Camper Van Beethovenin kanssa. Tässä sekoittuvat Leader of the Pack ja Steely Danin Owsley Stanleyststa kertova Kid Charlemagne. On huomionarvoista, että kovalaatuisesta LSD:stään tunnettu Owsley jäi kiinni, koska hänen ajamastaan autostaan loppui bensa.

Kirjallisuudessa se lienee lähinnä Raymond Carveria tai sitten uudemmista novellisteista Junot Diazia ja Ralph Lombregliaa. Varsinkin viimeksi mainitun novelleissa tuntuu paistavan sama aurinko kuin tässä kappaleessa. Se on jollain tavalla lohduton.

Kyseessä on pieni tarina vaihtoehdottomuudesta, huumekauppiaaksi ajautumisesta tilanteessa, jossa kertoja ei näe muuta tapaa elättää perheenalkua – neljä minuuttia päänsisäistä monologia Highway 95:ia pitkin ajettaessa.

Ehkä hän ajaa enimmäkseen valkoisesta South Gatesta vahvasti afro-amerikkalaisten ja latinojen dominoimaan Inglewoodiin. Tai toisin päin, jos autossa on jo huumeita. Alkulähde lienee todennäköisemmin Inglewoodissa ja loppumarkkina South Gatessa tai Huntington Parkissa.

Tästä kaikesta huolimatta kappale iskee selkeästi tietoisuuden ohi, eli sisältöä tulee kelattua vasta sen jälkeen, kun on jo palavasti rakastunut Pharrell Williamsin äänenväriin ja hienoon tapaan rytmittää laulumelodiaa. Biisi groove löytyy monella tapaa juuri laulumelodiasta.

Soundillisestikin Provider on monella tavalla poikkeus N*E*R*D:n tuotannossa. Se ei käy päälle, vaan hiipii. Äänimaisema on ilmavampi kuin tuotantotiimin usein maksimaalisiin ratkaisuihin taipuvissa biiseissä. Provider tuo mieleen 1970-luvulla soulin ja countryn raja-alueella tehdyt biisit.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

N*E*R*D:ltä äänestettiin myös kappaleita Am I High, Run to the Sun ja She Wants to Move.

Pharrell Williams, todennäköisesti viileämpi kuin sinä. Kuva: Tomi Palsa

Kun puhutaan Pharrell Williamsista, pitää tietenkin puhua myös Chad Hugosta, jonka kanssa hän muodostaa supertuottajapari The Neptunesin.

Ei ole ehkä täysin kohtuullista Hugoa kohtaan, että Williams saa tässä susiparissa kaiken huomion, sillä todisteet viittaavat siihen, että Williams on monesti parhaimmillaan juuri Hugon kanssa. Toisaalta taas Pharrellia pidetään yleisesti osapuolena, joka vastaa musiikin tärkeimmistä elementeistä, kun Hugo keskittyy enemmän tilkitsemään soundimaailman rakoja tuotantopöydän namikoiden keskellä.

Lisäksi Williams on toisinaan ollut yksin vastuussa The Neptunesin nimellä tehdystä musiikista – kuten Clipsen briljantista Hell Hath No Fury -albumista. Ja onhan hänellä pelkästään omissa nimissään niin iso liuta huippumateriaalia, että syytökset kunnian omimisesta voi unohtaa.

Sitä paitsi Williams hoitaa myös räppi- ja falsettilauluhommat niin miesten omissa tuotoksissa kuin musiikin megajulkkisten vieraanakin. Asia on siis pihvi; voimme kutsua Williamsia neroksi tekemättä kavalaa epäoikeutta Hugolle.

The Neptunes oli yhdessä Timbalandin kanssa päävastuussa suunnasta, jonka listamusiikki 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä otti. Duon uraauurtavan tuotantojäljen ansiosta lehdistössä alettiin yleisesti puhua siitä, kuinka valtavirran popmusiikki on muuttunut 1990-luvun poikabändivuosien jälkeen taas kiinnostavaksi, hyväksi.

Mutta Timbaland muuttui vähitellen itseparodiseksi palkkasoturiksi, jonka trendikästä soundia etsivät popparit saattoivat palkata tuunaamaan musiikkinsa ynähdyksillä, suhinoilla, pauhaavilla synaiskuilla ja muilla miehen tavaramerkiksi muodostuneilla siveltimenvedoilla.

Pharrelille näin ei ole käynyt. Miehen viimeaikaiset tuotokset eivät huou laiskan itserakasta toisteisuutta; esimerkiksi Shakiran edellislevylle tuotetuissa kappaleissa kuultiin arabialaismusiikin sävyjä ja muistumia 1980-luvun stadionpopista.

Williamsin vaikutusta on vaikea liitoitella; hänelle ovat velkaa liki kaikki jenkkilistoilla nykyään hilluvat sähköhevosella ratsastavat artistit, jos kömpelö kielikuva sallitaan.

Mutta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen alkupuolen Pharrell suorastaan omisti, ja omisti tyylillä. Silloin kaikki, johon Pharrell koski, tuntui muuttuvan hemmetin paksuiksi kultaketjuiksi. Uutta luova, alati kekseliäs tuotantojälki kohtasi aikakautta määrittäneet kappaleet ja kaupallisen menestyksen harvinaisella tavalla.

Video ei ole enää saatavilla

Kelis: Caught Out There. Jay-Z: I Just Wanna Love U (Give It 2 Me). Ol’ Dirty Bastard: Got Your Money. No Doubt: Rock Steady. Pharrell: Frontin’.

Lisääkö? Ludacris: Southern Hospitality. Clipse: Grindin’. Justin Timberlake: Like I Love You. Birdman: What Happened to That Boy.

Ja vielä? Snoop Dogg: Beautiful. Busta Rhymes: Pass the Courvoisier Part II. LL Cool J: Luv U Better. Nelly: Hot in Herre. Beyoncé: Work It Out.

Entäs nämä sitten? Britney Spears: I’m a Slave 4 U. Kelis: Milkshake. Gwen Stefani: Hollaback Girl. Snoop Dogg: Drop It’s Like It’s Hot.

Video ei ole enää saatavilla

Ja tässä oli vain joitakin poimintoja demonisen tuotteliaan Pharrelin tuotantosalkusta. Vilkaiskaa huviksenne The Neptunesin diskografiaa. Se on kiehtovaa luettavaa kenelle tahansa uudella vuosituhannella populaarimusiikkia seuranneelle.

Kokonaan erikseen on mainittava albumit, joilla The Neptunes tai Williams on kantanut päävastuun tai huolehtinut koko projektista. Näihin kuuluvat muun muassa Kelisin kaksi ensimmäistä albumia, jotka olivat r&b:tä suoraan ulkoavaruudesta – musiikkia, jollaista ei oltu kuultu koskaan aiemmin ja joka on edelleen hämmentävän omaperäistä.

Sitten on Justin Timberlaken debyytti, jolla nähtiin aiemmin täysin epäcoolin mikkihiirikerholaisen kuoriutuminen yleistähdeksi, josta indiepartojenkin on sopivaa tykätä. Saman palveluksen Pharrell teki myös herra JT:n ex-heilalle Britneylle: I’m a Slave 4 U ja Boys olivat ensimmäinen kerta, kun kukaan otti hänen musiikkinsa vakavasti. Suojattiensa Clipsen kanssa The Neptunes tekaisi kaksi vuosikymmenen hiphop-albumien top 25:een putoavaa levyä, Lord Willinin ja Hell Hath No Furyn.

Ei sovi myöskään unohtaa Williamsin ja Hugon omaa altrock-rap-funk-bändiä N.E.R.D., jolla on vyönsä alla jo neljä pitkäsoittoa ja joka muistetaan muun muassa räkäisen tiukasta hitistä Lapdance. Myös The Neptunes on ehtinyt pyöräyttää yhden artistilevyn. Ai niin, ja unohdinko mainita Pharrellin etunimellään julkaiseman sooloalbumin In My Mind?

Video ei ole enää saatavilla

Olemme vasta raapineet pinnan puhki, ja minua alkaa jo läkähdyttää siinä määrin, että olen kofeiinitiputuksen tarpeessa.

Syyrialaiselektropsykedeelikko Omar Souleymanin palttiarallaa 500 julkaistuun äänitteeseen Williamsilla saattaa olla vielä hiukan matkaa, mutta hänen tuottamansa musiikin määrä–laatu-suhde on silti jotain aivan ällistyttävää. Mukaan mahtuu toki myös keskinkertaista tusina-Neptunesia, mutta osumatarkkuus on silti musiikin musertavaan määrään nähden todella korkea.

Pharrelin ja The Neptunesin musiikissa perkussiot ovat yleensä pinnassa: biitit joko putoilevat häijyn elektronisesti kuin täsmäisku yössä tai napsuvat ja paukkuvat orgaanisen elastisesti; välillä ne tasapainoilevat tällä välillä. Pelkistetyssä äänimaailmassa suurta osaa näyttelevät myös psykedeelisistä avaruuspimputuksista lempeän futuristisiin mattoihin ja peffaa pyörittäviin Moog-soundeihin ulottuvat syntikkaäänet ja tarkoin valitut, riisutut funk-kitara-loopit. Toki soppaan mahtuu lähes kaikkea muutakin maan ja taivaan väliltä kappaleen tarpeiden mukaan.

Monet aineksista syntyneistä kappaleista ovat neljään minuuttiin painepuristettua neroutta.

Jos Kanye on tämän vuosituhannen Michael Jackson, kuten hän itse vimmatusti haluaisi ajatella, Pharrell taitaa olla sen Prince. Hänkin tosin taitaisi olla mieluummin Michael Jackson.

Video ei ole enää saatavilla