Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 101 The Go! Team – Buy Nothing Day

The Go! Teamin tuhansien samanaikaisesti puristettujen finnien taliräjähdyksessä teutaroiva keskittymiskyvytön kollaasipop ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä. Liekö adrenaliinipistoksen saanutta Lushia muistuttavan Buy Nothing Dayn salaisuus sillä vieraileva laulaja Bethany Cosentino. Kenties hän on tuonut mukanaan Best Coast -yhtyeensä tiivistämisen taidon. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 100 Wild Flag – Romance

Mitä syntyy, kun sekoitetaan ripaus Heliumia, hyppysellinen The Mindersia ja aimo annos Sleater-Kinneytä? No, Wild Flag tietysti. Indielegendojen superbändi laulaa Romancella musiikin ihmeellisestä voimasta, joka saa sydämen hakkaamaan ja jalat liikkumaan. Kun rytmi ja melodia iskevät suoraan suoneen, tajuaa, että tämä romanssi voi johtaa ikuiseen rakkauteen. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 99 Neon Indian – Polish Girl

Elektronisen psykedeliamaakari Alan Palomon Neon Indianin toiselta levyltä pikkuhitiksi noussut Polish Girl on niitä hyviä kappaleita, jotka kuulostavat tutuilta ensi kuulemalta. Ei siksi, että Polish Girl kopioisi surutta jotain toista biisiä, vaan siksi, että sen melodia on niin tunnistettava, että kappale alkaa välittömästi tuntua tutulta. Kyllähän te tiedätte. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 98 Shine 2009 – New Rules

Mikko Pykärin ja Sami Suovan Shine 2009 -projekti tekee utuista unipoppia, jolla se kanavoi 1990-luvun alkupuolelta niin kenkiintuijottelijoita kuin Ibiza-väkeäkin. Lopputulos on yksinkertaisen vaivatonta popmusiikkia. New Rules on tasavahvan albumin kohokohta, osin puolivälissä esiin nousevan funkyn bassoriffin ja sitä seuraavan kliseettömän lehmänkellon vuoksi. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 97 Crystal Stilts – Through the Floor

C-86- ja Velvet Underground -vaikutteita kierrättäviä indierockbändejä riittää. Crystal Stiltsinkin kappaleissa kolkot surffikitarat yhdistyvät tyhjäkatseiseen lauluun, mutta ne erottuvat eläväisyydessään ja pakottomuudessaan väsyneiden revivalistien joukosta. Through the Floor kuulostaa vahingossa ja välinpitämättömästi hutaistulta täydelliseltä popkappaleelta. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 96 Arctic Monkeys – Piledriver Waltz

“You look like you’ve been for breakfast at the heartbreak hotel, inside of a back booth by the pamphlets and the literature on how to lose. Your waitress was miserable and so was your food. If you’re gonna try and walk on water make sure you wear your comfortable shoes.” Kappaleen kertosäe itsessään puhuu jo perusteluiden puolesta. Käsinkosketeltavan nerokasta. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 95 Barry Andrewsin Disko – Lampaita

Kaksi unettomuuden käsittelyn ääripäätä suomalaisessa popmusiikissa taitavat olla Baddingin Fiilaten ja höyläten ja Barry Andrewsin Diskon Lampaita. Nyt ollaan pedissä ihan yksin. Väsyneiden urkujen päälle Jukka Herva loruilee öisiä kuvitelmia, tekstit kun syntyvät hänen mukaansa usein vasta säveltämisen jälkeen. Kertosäkeen kaihoisat vokaalit jäävät päähän, joskus ne soivat päässäni, kun makaan unetonna ding dong. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 94 Foster the People – Houdini

Indiepoppareiden taival suosioon on usein tuskaisen kivinen, mutta ripaus tuuria ja mainiot biisit toivat tulosta Foster the Peoplelle. Houdini on heidän hiotuimpia timanttejaan, jonka sävellykseen upotettiin koukkuja M83:n Midnight Cityn tapaan. Ne, joita Mark Fosterin laulutapa ei liiaksi häiritse, saavat vilunväristyksiä jäätyään tämän kahlekuninkaan vangiksi. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 93 Dum Dum Girls – Bedroom Eyes

Ikävästä, rakkaushuolista ja uniongelmista voi näköjään laulaa myös kepeästi. Dum Dum Girlsin garagepunk kuulostaa siloitellummalta ja nätimmältä kuin aiemmin, vaikka tuoreen albumin aiheet ovatkin synkempiä. Bedroom Eyes on tarttuva, ja sitä tekee mieli laulaa hyvällä tuulella ollessaan. Eroahdistuksen märssyämiseen biisin melodia taitaa tosin olla liian hilpeä. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

# 92 Hercules & Love Affair – Painted Eyes

Kahden minuutin ja yhden sekunnin kohdalla se alkaa; tanssilattiajousien ilotulitus. Perseen repimän basson pehmustamassa maastossa se nostaa tunnelman kattoon kuin terästetty drinkki tottumattomalla. Loppu toimii omalla painollaan. Painted Eyes on loistavan Blue Songs -albumin sisäänheitto, tyylikäs ja helposti etenevä alkulämmittely ennen todellisia koitoksia. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 91 Räjäyttäjät – Huikon lavalla

Se nyt on ihan yksi paskan maku minkä biisin Räjäyttäjiltä tähän listaa, kunhan listaa. Tämä löytyi tuubista. Jyväskyläläisen rokkitrion missiona on herättää henkiin jonnekin housuuntuneen nykynysväämisen ja kulttuurivientitilastoinnin tylsyyteen hukkunut Ganes-henki ja jytämeininki, joka kerran villitsi lähes koko kansaa. Räjäyttäjät räjäyttää, bim bom bäng!!!! (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 90 Horrors – Still Life

Tämän vuosituhannen brittiläisen psykedeliapopin mestariyhtye luonnostelee sähköisen sinistä, peilityyntä maisemaa. Vahvan bassopulssin yllä leijuu huumaavia, synteettisiä pilvenriekaleita ja määrätietoisesti etenevä laulumelodia. ”When you wake up, you will find me.” Niin kävi päivittäin kesän aikana. Still Lifen pistävän kirkkaaseen tunnelmaan oli pakko palata. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

omakustanne

77 Suomessa on vain vähän mitat täyttäviä 1990-lukulaisen brittipopin perillisiä. Siksi viime vuonna esikoispitkäsoittonsa julkaissut Delay Trees on mitä tervetullein ilmestys. Orkesteri on siirtynyt esimuotonsa Aeroflopin Oasis-poljennosta onnistuneesti kohti hitaampaa, huokoisempaa ja ajantasaisempaa sointia. Nelikon omin ääni on löytynyt unenomaisista kudelmista, joissa saarivaltakunnan vaikutelmat kaikuvat levollisina, aavistuksen folkahtavina sävyinä. Paikoitellen soinnut kuljettavat Atlantin taakse Midlaken ja Arcade Firen aamuyön raukeisiin jamisessioihin. Vaikka yhtyeen kotisivuilta ilmaiseksi ladattava Before I Go EP on hillitty kokonaisuus, se ei kuulosta pidätellyltä. Tunnelmoinnin taustalla on sopivasti suureellisuutta ja myöhempien aikojen Verven kätkettyä psykedeliaa. Kaunista, yhtenäistä ja luontevasti soljuvaa kokonaisuutta ei häiritse edes varsinaisen avainsävellyksen puuttuminen. Mitään radikaalisti uutta EP ei tuo Delay Treesin ilmaisuun, joten kyse lienee debyyttilevyn päälle nukuttuja unia seuraavasta makoisasta venyttelystä. Tästä on hyvä nousta uuteen päivään. (Hannu Linkola)

Hi-Lo & In Between – We Are Not the Wind

Lumpeela

64

Tampereen, Suomen ja koko pohjoisen pallonpuoliskon ehdottomasti hankalimmin muistettavasti nimetty folkrockyhtye parantaa juoksuaan – ei nyt aivan kuin se kuuluisa sika, mutta kuin joku vaatimattomamman kokoinen nelijalkainen kuitenkin. Bändin kolmas albumi We Are Not the Wind sisältää kolme maininnan arvoista kappaletta, jotka sujahtavat vaivatta bändin tuotannon viiden parhaan biisin joukkoon. Country-henkinen A Clear Silence, raukea The Waves ja etenkin dramaattisempi The Day When the Madness Came osoittavat, että Hi-Lo & In Between vaalii Red House Paintersin hauraan americanan perintöä yhtä ansiokkaasti kuin samoin tamperelainen Puumaja tai vaasalainen, jo kuopattu Graceskull – tosin näitä juurevammin ja kansainvälisemmin. (Antti Lähde)

Kasabian – Velociraptor

Sony

83

Vaikka Kasabian nauttii kotimaansa Iso-Britannian ulkopuolella jonkinlaista tahattoman huumoribändin mainetta, on se tasaisen varmalla toiminnallaan lunastanut paikkansa 2000-luvun kiistattomasti parhaiden brittirockyhtyeiden joukossa. Yhtyeen neljäs albumi on vahva esitys siinä missä sen vuosina 2004, 2006 ja 2009 julkaistut edeltäjänsäkin. Elementit ovat tutut: on Primal Screamin hengessä takovaa militanttia elektropunkia (Switchblade Smile, Velociraptor!), monoliittisten Led Zeppelin -riffien voimalla jyräävää stadionrockia (Days Are Forgotten, Acid Turkish Bath) sekä spagettiwesternien ja turkkilaisbasaarien eksotiikkaa yhdistelevää sixties-psykedeliaa (La Fee Verte, Let’s Roll Just Like We Used To). Yhtään aivan napakymppiä tasavahvalta levyltä ei löydy, mutta Goodbye Kissin pehmeä folkpop, I Hear Voicesin minimalistinen konepop ja komeasti hittikertosäkeeseensä huipentuva Re-Wired pääsevät lähelle. Seuraavaksi sitten se suuruudenhullu, viimeisetkin kohtuullisuuden rippeet räjäyttävä temaattinen tupla-albumi, jolle ei sata pistettä edes riitä, eikös niin? (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Neon Indian – Era Extraña

Static Tongues

65

Helsingissä äänitetty Era Extraña on nostanut meksikolais-lähtöisen Alan Palomon jopa Yhdysvaltain albumilistan top 75:een. Chillwaven mestariteokseksi albumista ei kuitenkaan ole, siihen se on aivan liian raakilemainen ja epätasainen. Noin puolet Era Extrañasta on suorastaan rasittavaa kuultavaa, kiitos Palomon värikylläisen tuotantotyylin. The Blindside Kissin C64-pulputusta, särökitaroita ja teollisuushallikaikua yhdistelvä soundi on kuurouttavaa puuroa, kun taas Hex Girlfriend ja Future Sick kuulostavat (monen muun albumin kappaleen tapaan) siltä kuin Palomo miksaisi päällekkäin M83:n, Cut Copyn ja Crystal Castlesin hittisinglejä. Parhaimmillaan albumi soi rujoudessaankin ilahduttavan raikkaasti: Arcade Bluesin lapsekas pop ja Suns Irruptin vellova shoegaze-elektro vetävät vertoja genren mestareille, kun taas harmillisesti vain 2-minuuttiseksi välipalaksi jäävä Heart: Release muistuttaa Boards of Canadan suuruudesta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Psychic Ills – Hazed Dream

Sacred Bones

63 Kun brooklyniläinen Psychic Ills soitti vuoden 2006 Early Violencella lähes puuduttavan rujoa noiserockia, sitä seuranneet sekalaiset julkaisut vaivuttivat haahuilevalla kokeellisuudellaan bändin ja kuulijansa lähes kuolonuneen. Jonkinlainen synteesi on nyt löydetty, sillä Hazed Dream on yhtyeen popahtavin levy tähän mennessä. Popahtavuudella tarkoitan tässä yhteydessä sitä mustapoolopaitapsykedeliaa, jota bändi toisensa jälkeen on takonut vuosikaudet The Velvet Undergroundin jälkimainingeissa. Eivätkö jo kappaleiden nimet puhu puolestaan: Mind Daze, Incense Head, Sungaze, Dream Repetition ja viimeisenä raitana osuvasti nimetty Same Old Song? Jokainen raita nimittäin varioi samaa narkoottista keinutusta väsyneissä tunnelmissa. Välillä mausteeksi lisätään korkeintaan munniharppua tai lattiatomien flegmaattinen jumputus korvataan hetkeksi tablarummuilla, mutta muutoin Hazed Dream polkee paikallaan. Psychic Illsin notkurokki laajentaa ehkä hetkellisesti tajuntaa, mutta spiraalia ei todellakaan keksitä uudelleen. Levy voi olla yhtyeen julkaisuista tähän asti helpoiten lähestyttävin, mutta samalla myös tavanomaisin. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Someone Still Loves You Boris Yeltsin – Tape Club

Polyvinyl Records

67 Ärsyttävästi, mutta – myönnettäköön – mieleenpainuvasti nimetty Someone Still Loves You Boris Yeltsin juhlistaa jotakuinkin kymmenvuotista uraansa kokoelmalla aiemmin julkaisemattomia kappaleita. Tape Clubille on valikoitunut runsas otos musiikkia yhtyeen omakustannedebyytin aikaisista tekeleistä aina viimevuotiselta Let It Sway -albumilta ylijääneisiin kappaleisiin. Kokoelman 26 kappaleesta olisikin voinut surutta pudottaa muutaman pois, sillä nyt levylle on päätynyt hieman liikaa keskenään samankaltaisia kappaleita sekä pari ilmiselvää demoa, minkä vuoksi kokonaisuus maistuu hetkittän lievästi pyttipannulle. Toisaalta Tape Club toimii kelvollisena johdatuksena yhtyeen musiikkiin, mikäli se on jäänyt tarkemmin noteeraamatta vaikkapa yhtyeen nimeen liittyvien ennakkoluulojen vuoksi. Parhaimmillaan kokoelma onnistuukin esittelemään SSLYBY:n eri puolia Not Worth Fighting Forin voimapopista verrattoman synakoukun ympärille rakennettuun indiediskohitti Yellow Missing Signsiin. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Konserttien herätysjuhlamainen tunnelma, levyillä toistuva hurmos ja arvaamattomat ulkomusiikilliset liikkeet ovat kanonisoineet The Flaming Lipsin aseman vaihtoehtorockin hyvän tahdon lähettiläänä. Orkesterin maineeseen nähden sen kaksi edellistä levyä ovat jättäneet varsin vähän käteen.

Tuore EP vahvistaa käsitystä siitä, että yhtye on muuttumassa ennen kaikkea yleisotsikoksi keulahahmonsa Wayne Coynen moninaisille taiteellisille hankkeille.

Tällä kertaa Flaming Lips on poiminut kyytiinsä chillwave-komeetta Neon Indianin ja purkittanut neljä kappaletta, jotka pikemmin hämmästyttävät kuin innostavat.
Flaming Lips tuntuu antaneen äänitteelle nimensä ja muutaman ylijääneen sointukiertonsa, Neon Indian koettaa valaa näihin velvollisuudentuntoisesti eloa tylyllä äänipinnalla.

Äärimmäisen rajattuna painoksena julkaistun EP:n tunnelma on synkkä ja umpimielinen, mutta samalla oudon pidättyväinen. Tarjolla ei ole epäkeskoja tieteistarinoita tai taivaan lakipisteitä tavoittelevia sävellyksiä. Ei kertosäkeitä, sirkusta, vihdan lailla läiskyviä rumpuja tai hikistä energiaa. Eikä myöskään Neon Indianin runneltua pop-estetiikkaa, jossa makeilevat rallatukset hajotetaan rujoilla kitaroilla ja virttyneillä syntetisaattoreilla.

EP ei kommunikoi kenenkään kanssa. Jopa yhteistyökumppanit tuntuvat arkailevan toisiaan. Tai sitten mukana on liikaa keskinäistä kunnioitusta.

Kiekon epäsosiaalisuudessa on kuitenkin tietty viehätyksensä. Varsinkin avausraita Is David Bowie Dying?? välittää utuisten alakuloista tunnelmaa omaperäisesti. Rumpuluuppi raahaa kappaletta raskaasti, kitarat ja efektit narahtelevat pahaenteisesti. Tajunnan rajamailta kaikuva Coynen ujellus kiinnittyy mieleen mantramaisena nauhana.

Vaikka laulun nimi ja sanoma jäävät arvoitukseksi, teos tuntuu erikoislaatuiselta kunnianosoitukselta Bowien 1970-luvun tuotannolle. Kappale virittyykin jonkinlaiseksi huojuvaksi sillaksi kolmen sukupolven välille.

Matka Bowiesta Neon Indianin Alan Palomoon on päättymättömän pitkä, mutta samalla looginen. Kameleonttien henkinen yhteys kantaa musiikkityylien ja aikakausien yli.

EP:n loput kappaleet vahvistavat avausraidalla valettua muottia, mutta vähemmin eväin ja latteammin nimin. Alan’s Theremin koostuu pienten teemojen varassa vaikertavasta kohinasta, You Don’t Respond kuulostaa ruvelle miksatulta John Lennonilta ja Do You Want New Wave or Do You Want the Truth? yhdistää satunnaisen bändikämppä-ääntelyn metalliputkessa pöriseväksi kaaokseksi.

22 minuuttia hälyääntä. Sen pituinen se.

EP on yllättävän hampaaton. Yhteistyön kummallakin osapuolella olisi edellytykset leiskua ja loistaa. Oman navan ympärillä pyörivä jurnutus on sitä, mitä näiltä artisteilta tahtoisi viimeiseksi kuulla. Miksi yhtyeet eivät lähde tosissaan haastamaan toisiaan? Missä on ilmaisutapojen härski ristisiitos?

Flaming Lipsin moninaisten taideprojektien listalla Neon Indian -yhteistyö ei mahdu kärkijoukkoon. Sinne se on liian vähäverinen tai arpisesta soinnistaan huolimatta sovinnainen.

Yhtyeen tähtihetkistä kiekko on vieläkin kauempana. Flaming Lipsilta löytyy varmasti otsikoita raapivia ideoita vielä vuosiksi, mutta itse musiikista elinvoima tuntuu virtaavan huolestuttavalla tavalla pois.

Is Wayne Coyne dying?

38 Jatkossa taidan nauttia Flaming Lipsini vain kuvan kanssa – tai makeisina.

Video ei ole enää saatavilla