J. Karjalainen

J. Karjalainen, mitä Neil Young merkitsee sinulle ja miksi?

”Olen kuunnellut Neil Youngin musiikkia 1970-luvulta asti. Mikään hc-fani en ole koskaan ollut, mutta jotkut kappaleista ovat kolahtaneet tosi kovaa. Miehen käsittämättömän laajan tuotannon tunnen vain osittain.

Neil Young on yksi amerikkalaisen singer-songwriter -perinteen jättiläisistä, joiden harteilla minäkin seison omia lauluja tehdessäni.”

Mikä Neil Youngin kappale on sinulle tärkein? Miksi?

”Tykkään Harvest-albumista (1972). Heart of Gold ja Old Man ovat mielettömän kauniita, ajattomia biisejä.”

Video ei ole enää saatavilla

Anssi Kela

Anssi Kela, mitä Neil Young merkitsee sinulle ja miksi?

”Neil Young merkitsee minulle paljon. Olen ammentanut paljon hänen tekemisistään, sekä musiikista yleensä että yksittäisistä biiseistä, mutta eniten asennepuolelta. Hän kulkee omia teitään. Esimerkiksi uusimmalla levylläni ei musiikillisesti ehkä kuulu Young-vaikutteita, mutta tekemisen puolella kyllä. Levy näyttää muodostuvan urallani käännekohdaksi, vähän kuten Neil Youngilla Trans-albumi (1982) muinoin.

Young on tehnyt urallaan ratkaisuja, jotka eivät ole olleet välttämättä sitä, mitä hänen yleisönsä on odottanut. Hän on ottanut riskejä, eikä ole kulkenut tuttuja ja turvallisia teitä. Joskus riskien ottaminen on kuitenkin paljon turvallisempaa.”

Mikä Neil Youngin kappale on sinulle tärkein? Miksi?

”Tähän kysymykseen en pysty antamaan vastausta, jonka pystyisin allekirjoittamaan huomenna. Mutta tällä hetkellä se tärkein on Rockin’ in the Free World. Rock-kappaleen arkkityyppi, jossa teksti ja soiton rockmeininki tukevat toisiaan. Se on myös samalla tavalla väärinymmärretty kuin Springsteenin Born in the USA. Etenkin Youngin ja Crazy Horsen biisistä Saturday Night Livessa muinoin esittämä tulkinta, joka tuntuu puskevan väkisin tv-ruudusta läpi – se teki vaikutuksen.”

Video ei ole enää saatavilla

Markus Nordenstreng

Markus Nordenstreng, mitä Neil Young merkitsee sinulle ja miksi?

”Olen kuunnellut Youngia tauotta teinivuosista saakka ja hepun vaikutus alkaa olla yhtä alitajuista kuin Beatlesin tai Bob Dylanin konsanaan. Jokaisen Youngin uuden levyn olen hankkinut julkaisupäivänä, joskus jopa etukäteen, ja kuunnellut ajatuksella läpi – oli sitten kyseessä masterpiece tai, Youngia vapaasti lainatakseni, piece of crap. Miehen diskografia on varsin lavea ja epätasainenkin, mutta tylsäksi sitä ei voi kritisoida. Haluaisin nähdä toisen 1960-luvulla aloittaneen ja yhtä profiloituneen rock-artistin, joka olisi ollut kykeneväinen levyttämään kahdeksan vuoden sisällä grunge-kantria á la Country Home, rockabillyä á la Everybody’s Rockin’, elektropopia á la Transformer Man ja protestifolkia á la Rockin’ in the Free World. Lou Reed ja David Bowie lienevät tässä mielessä ainoat Youngille vertailukelpoiset kameleontti-ikätoverit.

Neil Young on mielestäni kiinnostava yhdistelmä äärimmäistä intensiteettiä, kunnianhimoa, taiteellista ennakkoluulottomuutta ja ajoittain hulluuteen venyvää perfektionismiä. Ei sovi unohtaa sitäkään, miten hieno muusikko mies on. Mun kirjoissa Young on ehkä ollut se kaikista tärkein kitaristiesikuva.

Muistan elävästi sen, kun tapasin Youngin naamatusten ensi kertaa vuonna 1993. En aluksi tajunnut Youngin edes olevan kanssani samassa paikassa, mutta sen hepun presencen tuntee ennen pitkää nahoissaan – vähän kuin istuisi samassa huoneessa Darth Vaderin kanssa. Youngin pimeä intensiteetti purkautuu parhaimmillaan äärimmäisen intohimoisena musiikkina, mutta on kolikolla toinenkin puoli. Olen ollut läsnä Youngin yhtyeen treeneissä maestron huutaessa pää punaisena taustalaulajana toimineelle vaimolleen. Veikkaan, että soittaminen Crazy Horsessakaan ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista.”

Mikä Neil Youngin kappale on sinulle tärkein? Miksi?

”Potentiaalisia kandidaatteja on satamäärin, mutta jos yksi pitää valita niin sanotaan vaikka Birds, albumilta After the Goldrush. Kyseessä on yksi popmusiikin kaikkien aikojen kauneimmista levytyksistä. Se esitys on koskettanut mua siitä asti, kun levyn kuulin ensi kertaa joskus 14–15-kesäisenä. Olen itsekin laulanut biisiä, mutta silti mulla ei ole aavistustakaan siitä, mistä Birds itse asiassa kertoo. Siinä biisissä esiintyy kuitenkin mielestäni se kaikista hienoin piirre Youngin musiikissa eli harmonia. Jos voin vielä toisen biisin tähän lisätä niin se voisi olla Like a Hurricane, jossa harmonia on yhdistetty esimerkillisellä tavalla Crazy Horsen säröiseen, ajoittain kakofoniseenkin äänivalliin.”

Video ei ole enää saatavilla

Tokela

Tokela, mitä Neil Young merkitsee sinulle ja miksi?

”Minun ja Neil Youngin välinen suhde ei ole kauhean syvällinen. Nuoruudessani en piitannut sen tyyppisestä musiikista, mutta toki isoimmat hittibiisit olen tuntenut. Ensimmäisen kerran tajusin Youngin olevan hemmetin lahjakas muusikko, kun näin 1990-luvulla MTV Unplugged -ohjelman, jossa hän esitti erilaisia versioita hiteistään. En omista yhtään Neil Youngin levyä. Crosby, Stills, Nash & Young -levyjä, kyllä, mutta heräsin miehen musiikilliseen hienouteen melko myöhään.”

Mikä Neil Youngin kappale on sinulle tärkein? Miksi?

”MTV Unplugged -ohjelmassa Young esitti todella vaikuttavan version Like a Hurricanesta itseään uruilla säestäen. Toinen suosikki on Cinnamon Girl.”

Video ei ole enää saatavilla

Neil Young & Crazy Horse esiintyvät Helsinki Classic Festivalilla Kaisaniemessä maanantaina 5. elokuuta. Lämmittelijöinä J. Karjalainen sekä Latebirds All Stars feat. Anssi Kela, Tokela, Jonna Tervomaa ja Tuomo Prättälä.

Syvään…

”Olen tosi kiitollinen, että minulla on yhä Crazy Horse. Täytyy koputtaa puuta. Se on ikkuna kosmiseen maailmaan, jossa muusa elää ja hengittää. Voin löytää siellä itseni ja hakeutua sieluni sopukkaan, jossa biisit laiduntavat kuin biisonit. Lauma on yhä siellä, ja tasangot jatkuvat loputtomiin. Tuohon maailmaan pääseminen on avainasia, ja minä pääsen sinne Crazy Horsen avulla. Se on paikka, jossa musiikki sielussani elää” – Neil Young (Muistelmat, Like 2012)

Siinä se on, oikeastaan, pähkinänkuoressa, mestarin omin sanoin. Tai, itseasiassa: Crazy Horse ON se pähkinänkuori.

Vaikka Neil Young on tehnyt musiikkia lukemattomien eri kokoonpanojen kanssa ja lukuisilla tyyleillä, on hänen musiikkinsa makein siemen jossain sen pörisevän fuzz-myrskyn keskipisteessä, jonka Crazy Horse nostaa. Crazy Horsen kanssa jammaillessaan Topangan kodissaan vuonna 1969 Young löysi oman soundinsa, joka syntyy täysille väännetystä pienestä Fender Deluxe -putkivahvistimesta ja kolhiutuneesta, mustaksi maalatusta ja frankesteinmaiseksi tuunatusta Les Paul -sähkökitarasta, Old Blackistä.

Näistä Young on pitänyt kiinni, niin instrumenteista kuin muusikoistakin. Hienosäätöjä on tehty, mutta perusasiat pysyvät. Crazy Horse on se lähtöpiste johon Young aina palaa, niin epätodennäköiseltä kuin se sapattivuosien aikana tuntuukin. Jokaisen vocoder-kokeilun ja kymmenmiehisten kantriorkesterien jälkeen Youngin alkaa jossakin vaiheessa tehdä mieli Horsen zenmäisen simppeliin seuraan.

Crazy Horse on niin yksinkertainen, ettei sitä voi jäljentää. Kaikki siinä vaikuttavat muusikot ovat hädin tuskin muusikoita, vaan pikemminkin amatöörejä, joilla on vuosikymmenien kokemus.

Mutta kyse ei kenties olekaan musiikista.

…syvään…

Toinen vaistojaan seuraava rockin kameleontti, niinkin epätodennäköinen fani kuin David Bowie sanoi ymmärtäneensä Crazy Horsen vasta nähtyään yhtyeen livenä, sillä kiertueella jota elokuva ja live-levy Year of The Horse (1997) dokumentoivat. Bowie hätkähti tajutessaan, että yhtyeen jammatessa jotain pitkää jumituskohtaa ei lavalla ollutkaan enää neljää rockmuusikkoa, vaan jotain paljon alkukantaisempaa.

Kun Bowie katsoi noita ukkoja, jotka päät painuneena etsivät sitä rytmillistä taskua ja tasoa, jossa kaikki loksahtaa kohdalleen, alkoi prosessi selittyä: nämä neljä shamaania olivat kerääntyneet noitarummun ääreen, matkalle transsiin, yhteyteen henkien kanssa. Kuten Year of The Horsen kanteen yhtyeen ympärille piirretty ympyrä osoittaa, kyse on piiristä, alueesta jossa voimat risteävät, tulevat yhteen.

Crazy Horse ei siis missään tapauksessa ole pelkkä taustabändi. Kyse ei ole komppiryhmästä, jonka päälle egomaanikko sooloilee itsekritiikittömästi. Mitä tahansa pidempää jamia (vasta pidemmissä jameissa Hevonen pääsee todella laukkaan, ja näin on ollut debyyttilevystä asti [vrt. Down By The River, Cowgirl In The Sand]) kuunnellessa käy ilmeiseksi, että Young on vain osa yhtyettä.

Vuonna 1975 mukaan tullut rytmikitaristi Frank ”Poncho” Sampedro ei kenties ole Danny Whitten, mutta hänen soitossaan on sama rytminen elementti kuin Whittenillä: se lukkiutuu, mutta liikkuu alati. Poncho kommentoi Youngin sooloja rakentamalla niiden ympärille alati uusia rytmisiä kuvioita, vetäen mattoa mestarin alta ja pitäen hänet varpaillaan. Sampedro on kaleidoskooppi, joka asettaa Horsen musiikin liikkeeseen.

Basisti Billy Talbot ja rumpali Ralph Molina tekevät pitkälti samaa. Heidän roolinsa on ankkuroida soitto, mutta he tekevät sen täysin omalla tavallaan. Nämä miehet kyllästyvät nopeasti, vetelevät lonkalta huonolta tuntuvia ja mitään muusikkomaista rakennetta tai logiikkaa seuraamattomia ratkaisuja, jotka ovat joskus kamalia, mutta usein nerokkaita. Yhtäkin nuottia voi varioida, saada sen soimaan eri tavoin, luoda sen läpi mittaamattomia emotionaalisia maailmoja ja ääripäitä, kuten Billy Talbot Loose Changen lopussa todistaa.

Ja sitten on se, mikä jää jonnekin rivien väliin. Tarvitsee vain katsoa Jim Jarmuschin Year of The Horsessa käyttämää 1970-luvulla kuvattua arkistomateriaalia ja kaikki valkenee: Crazy Horse on myös poikakerho, jengi sanan typerimmässä mielessä. Hihittävät aikuiset miehet ja punastuttavat eufinismit kertovat omaa myötähävettävää mutta niin humaania tarinaansa.

Kuunnelkaa vaikkapa julkaisemattomalle Homegrownille äänitetty, mutta sittemmin American Stars ’n Barsilla (1977) julkaistu Saddle Up The Palomino. ”I wanna lick the platter / the gravy doesn’t matter” on kenties tökeröintä suuseksistä kirjoitettua materiaalia koskaan. Turhaan ei Nicolette Larson hihittele kappaleen alussa.

Ihmisiä ne ovat, loppupeleissä. Epätäydellisiä ja typeriä, oikukkaita ja nerokkaita, ja siksi niin kiinnostavia.

…syvempään!

Sulje silmät ja astu kehään, anna henkien tulla läpi. Seuraa meitä, Hannua ja Jeania, kahta vannoutunutta heppapoikaa, kun koetamme löytää ne hetket, joina pää tyhjenee ja on vain Crazy Horse. Tämä lista on subjektiivinen ja virheellinen, pitkä kuin nälkävuosi, järjetön ja perusteltu, ammattitaidoton ja visiönäärinen. ”En tiedä, tuleeko jutusta sulava tai tyylikäs, mutta sydäntä siinä on. Ja sopivasti kompastelua. Todellinen Crazy Horse”, kirjoitti Hannu kun oli saanut Jeanin ensimmäiset vedokset ja lisännyt niihin omansa. Eipä olisi sitä Jeankaan osannut sanoa paremmin.

Hyppää siis satulaan. Mutta muista… “DON’T SPOOK THE HORSE!”

Baby, Let’s Go Down Town (Tonight’s The Night, 1973)

Kaksi sanaa: Danny Whitten. Tästä se alkaa.

Tai itse asiassa tässä vaiheessa se on jo ohi: Whitten on kuollut, Crazy Horse näyttää olevan kuolettavasti haavoittunut ja rampautunut.

Isku on kolossaalinen. Whitten oli Youngille Stephen Stillsiin (Buffalo Springfield ja CSN&Y) verrattava sparrauspartneri, ehdottomasti yksi keskeisiä innoituksen lähteitä sille, että Crazy Horsesta ylipäänsä tuli Youngin bändi.

Horse oli alunperin Dannyn yhtye, Danny & The Memories. Doo wop -ryhmänä aloittanut bändi tarttui pian The Beatlesin läpilyönnin jälkeen kitaroihin, joskin hyvännäköinen blondi nokkamies Danny Whitten säilytti johtajan asemansa. Ja miksi ei: ylivertainen kitaristi, aikakauden sapluunaan sopiva ääni, ja vielä niin terävä sävelkynä, että siitä lähti niinkin upeaa materiaalia kuin Rod Stewartille massiivisen hitin tuonut I Don’t Want To Talk About It.

Danny Whitten on se tyhjyys Crazy Horsen keskipisteessä, joka selittää kaiken. Whitten oli syy palata syyllisenä talleille, ja syy lähteä taas itsepäisenä laumasta. Young on harvoin puhunut Whittenistä, mutta tärkeämpää on se sävy millä hän kuomastaan puhuu. Siinä on surua, mutta siinä on myös aina ripaus syyllisyyttä. Youngin suurimman hitin Heart of Goldin hieman kolkko velipoika ja sancho panza, The Needle and the Damage Done, kertoo nimenomaan Whittenistä. ”Every junkie is like a setting sun”, laulaa Neil, ja koettaa päästää itseään kuin koiraa veräjästä.

Ei auta, Neiler, ei auta. Tosiasia on, että veit Dannyn bändin, ja sekös sinua syö.

”Walk on, talk on, baby tell no lies / Don’t you be caught with a tear in your eye”, laittaa Young ystävänsä laulamaan, itselleen. Kiero jätkä.

Merkittävää on, että siinä Whittenin ja CSN&Y:n roudarin, Bruce Berryn, kuolemien ruumiinvalvojaisissa, joka kuumeinen Tonight’s The Night on, tämä kappale tulee A-puolen toiseksi viimeisenä, juuri ennen Mellow My Mindin pörheäksi turrutettua pehmeyttä.

Se on kuin todelta tuntuva takauma painajaisen keskellä, kahta kipeämpi koska on niin lämmin ja todellinen.

Fillmore Eastilla maaliskuun 6.–7. päivä 1970 äänitetty liveveto onkin juuri sitä, todellinen kummitus. Itse keikka julkaistiin kokonaisuudessaan vasta nelisenkymmentä vuotta myöhemmin, mutta Baby, Let’s Go Down Town näki päivänvalon juuri tuona nimenomaisena live-versiona jo Tonight’s The Nightilla.

Huomionarvoisaa on, että Danny Whitten laulaa leadia. Hieman stillsmäinen blues-äänellä, riivaajan mustelmille hakkaamana.

Kappaleen kipein kohta tulee säkeistön toisessa osassa, jossa Young laulaa taustoja, haamuharmoniaa.

”Sure enough
they’ll be sellin’ stuff
When the moon begins to rise.
Pretty bad when
you’re dealin’ with the man
And the light shines in your eyes.”

Whittenin kanssa harmonioiva ”sho enuff, they’ll be sellin’ stuff” saattaa hyvin olla kipeimpiä lauseita ja esityksiä Youngin kaanonissa.

Young on itse väittänyt, ettei hän tiennyt Whittenin heroiiniongelmista. Luulenpa että hän tiesi, muttei halunnut tietää.

Kun kuuntelee tuon kohdan, oivaltaa että näin oli.

Video ei ole enää saatavilla

Like a Hurricane (American Stars ‘n Bars, 1977)

Arvostatko musiikissa yli kaiken sulavuutta, iskuntarkaksi yhteispeliksi nakuteltua rytmiikkaa, teemasta toiseen kantavia vuolaita juoksutuksia? Et taida pahemmin innostua Like a Hurricanesta.

Siinä on nimittäin laulu, jossa ei ole ulkoisesti mitään tyylikästä. Laulu, jossa yhtye peittää vähäisimmänkin teknisen osaamisensa ruven ja mäiskeen alle.

Crazy Horse kahdeksaan ilkeään minuuttiin kiteytettynä.

Ja mitä noihin minuutteihin sisältyykään? Harmoninen, tunteikaskin sävelteema on tärvelty kiduttavan terävällä soundilla ja itsepintaisen suurpiirteisellä rytmityksellä. Youngin tulkinta kuulostaa vettä valuvan koiran sävelpuolelta anomukselta päästä sisään rajuilman alta. Rummut mäiskyttävät yksinkertaisemmin kuin lupa sallii, mutta meinaavat silti kompastua omiin jalkoihinsa. Kitaroiden komppaus on kasa fragmentteja, yrityksiä tarrautua kelluvaan runkoon. Soolot juoksevat syttä kohti laput silmillä.

Ja ne iskut. Däk-däk-däk. Tuo kuulostaa samalta kuin juoksisi sadan metrin aidat hyppäämättä kertaakaan. Moiseen ei pystyisi edes auttavataitoinen lukiolaisbändi.

Eikä kukaan muukaan. Vain Neil Youngilla ja Crazy Horsella on otsaa ja ylpeyttä lähettää tällainen kappale maailmalle sietämättömän tietoisina siitä, että nauhalle on tallentunut kyseenalaistamaton klassikko.

Like a Hurricane on kuin rantakiville lahonnut puuvene, joka valellaan bensiinillä, sytytetään liekkeihin ja työnnetään kesäyössä viimeiselle matkalleen. Se lipuu matkaan kivuliaasti, tuomittuna, vailla mahdollisuutta palata.

Mutta keskellä selkää puhuri tarttuu siihen, nostaa liekit yhä korkeammiksi ja paiskaa ruuhen rantaan. Maahan lentää kipinä, se sytyttää pensaan, sitten puun, sitten koko metsän. Inferno räjähtää ilmoille hetkessä, koko ranta palaa ja taivas on punainen. Loimun nujertamat puut kaatuvat maahan yksi kerrallaan.

Däk-däk-däk.

Kulo on kaunis katsella, vaikka sen tietää olevan kuolemaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Powderfinger (Rust Never Sleeps, 1979)

Kohtalonyhteys. Sitähän se on, kun musiikki luutuu koko yhtyeen selkärangaksi ja muuttuu soittajien tavaksi kommunikoida keskenään. Puhe ei voi koskaan viedä niin lähelle ja kosketus voi tuntua tavoitehakuiselta. Mutta musiikki, se on kielenä puhdas. Ja sitä kieltä Crazy Horse puhuu.

Yhteisen kielen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa yhteistä ymmärrystä. Kielen voi taivuttaa nyansseiksi, joita joku toinen samaa kieltä rakastava ei voi sietää. Sitten riidellään. Mutta yhteisöllisyyttä riita ei murra, musiikin siteet pitävät soittajat jatkuvasti kasassa, omana maailmanaan, joka on arkea asukkailleen mutta ylimaallista muille.

Ajan mittaan tällainen yhteys muuttaa musiikin ääniksi, joiden luo keho hakeutuu, vaikka ajatukset olisivat muualla. Reagoinnista tulee vaistonvaraista. Jos Sampedrolle, Talbotille ja Molinalle soitettaisiin tuhat sattumanvaraisten kitaristien lyömää sattumanvaraista sointua, he tunnistaisivat joukosta sen yhden, jonka soittaa Neil Young. Ruumis vastaisi siihen kauan ennen kuin mieli osaisi seurata.

Siksi Crazy Horse on ennen kaikkea liveorkesteri, jolta Young on täysin perustellusti julkaissut lukuisia keikkataltiointeja. Jokainen niistä on omanlaisensa sukellus, eri päivien ja aikakausien mielialoja välittävä kokonaisuus. Juuri näiltä levyiltä voi löytää ne sekunnin murto-osat, jolloin musiikki kasvaa opetellun kaavan toistamista suuremmaksi; hetket joina yhteinen kieli löytyy kuin varkain.

Neil Young/Crazy Tourilla vuonna 1978 taltioitu Rust Never Sleeps on täynnä näitä hetkiä. Vaikka yleisön äänet on redusoitu monin paikoin pois – toki sopivan huolimattomasti aavemaisen tunnelman takaamiseksi – musiikista kuulee, että nyt soitetaan isossa hallissa. The Beatles soitti aikoinaan keikat kuulematta omaa soittoaan yleisön alta. Crazy Horse kääntää asetelman päälaelleen, se jättää jäljelle vain itsensä, paljaana keskellä olosuhteita joissa särkymisen mahdollisuus on aina läsnä.

Epämukavuusalue. Siellä ystävyys punnitaan. Se on jatkuvaa vaaran uhmaamista askeleilla, jotka määrittävät kuka jatkaa matkaa ja kuka jää. Kun maa jalkojen alla alkaa vettyä, on aika jatkaa vielä syvemmälle. Sillä siellä on uusi laulu, Powderfinger.

Young lyö kitarastaan taustaäänen ja parkaisee ilmoille pysäyttävän alkusäkeen.

”Look out, mama, there’s a white boat coming up the river”

Hyökkäys suorastaan huutaa yhtyeeltä räjähdysmäistä heittäytymistä mukaan. Mutta kuinka käykään – nanosekunnin ajan tuntuu kuin jokainen soittaja olisi vasta palaamassa ajatuksistaan. Ensimmäinen tahti aloituksen jälkeen on suorastaan varovainen. Kukin arkailee iskujaan.

Mikä ihana antikliimaksi.

Mutta sieltä se löytyy, yhteinen ääni. Muutamalla lyönnillä se kasvaa täyteen mittaansa, sovitun kaltaiseksi. Yksi Youngin hienoimmista kappaleista on täydessä käynnissä. Mutta laulun arvokkain hetki – se on täynnä epävarmuutta, jopa välinpitämättömyyttä. Pieni arkailu tulvii vakuuksia siitä että kappaleessa ei ole mitään ulkokohtaista, vaan kaikki tulee selkärangasta.

Kunhan joku ensin vähän ravistelee.

Video ei ole enää saatavilla

Motor City (Re-ac-tor, 1981)

1980-luvun alussa Neil Young katsoi merta. Se oli ollut pitkään tyyni. Nyt pinta kuitenkin väreili. Jotain oli tapahtumassa, uusi aalto. ”Miksipäs ei”, mies tuumasi ja hyppäsi aallon vietäväksi. Alkoi pitkä ja omituinen matka, jonka tarpeellisuudesta keskustellaan edelleen.

Tällaiselle matkalle Young ei halunnut ilman verenperimäänsä. Hän kutsui tutkimusretkensä ensimmäiselle etapille mukaansa ne miehet, jotka takaisivat musiikin pysyvän kiinni myös menneisyydessä; miehet joiden hän tiesi pystyvän kaikkeen olennaista kadottamatta.

Syntyi Re-ac-tor, levyllinen vanhaa Crazy Horse -otetta uuden aallon kolholla äänimaailmalla leikattuna. Levyn räikeän graafinen kansi kertoi siitä kaiken olennaisen. Vaikka tilaa riitti Southern Pacificin ja Get Back On Itin kaltaiselle avoimelle nostalgialle, levyn runkona olivat T-Bonen ja Rapid Transitin kaltaiset äänikokeet, joiden juoneksi riitti loputtomiin toistettu lonksuva efektiikka ja sattumanvaraisesti murahdellut sanafragmentit.

Levy ennusti vain vuoden päässä olevaa Transia, Youngin ristiriitaisimpana pidettyä levyä. Ja levy ennusti koko Youngin omituista, mutta kiistatta kokeilunhaluista 1980-lukua. Mutta samalla se tarrasi kiinni menneeseen, pastissitaiteen uhallakin. Historia oli käytävä nopeasti läpi ennen kuin uuteen saattoi upota. Tässä tilanteessa vain yksi yhtye saattoi auttaa Youngia.

Re-ac-toria ei lueta Youngin mestariteosten joukkoon, mutta olennainen levy se on. Harva kiekko osoittaa yhtä hyvin, miten sitkeä ja joustava yhtye Crazy Horse on aikain saatossa ollut. Re-ac-torilla yhtye ottaa mukisematta käsiteltäväkseen tyylin toisensa jälkeen, vanhaa kunnioittaen, uutta pelkäämättä, ja takoo koko köntin yhtenäiseksi harkoksi poikkeuksellisen terävällä ja tarkalla otteella. Opera Starin pompöösistä glam rockista Shotsin repaleiseen dramatiikkaan ulottuvan matkan aikana tekee mieli pitää korvat avoinna koko ajan. Postmodernin ja traditionaalisen – jopa raskaan ja kevyen – kontrasti on tällä kiekolla jyrkimmillään, mutta aina oudon looginen.

Re-ac-tor on hyvä levy. Ehkäpä Youngin hauskin.

Juuri Re-ac-toria kannattaa lähestyä kokonaistaideteoksena – jos Youngin kokonaistaideteokseksi määrittyvää uraa on ylipäänsä syytä pilkkoa levykokonaisuuksiksi. Albumi poukkoilee ja rönsyilee pahimman kerran, mutta siitä on vaikea irrottaa yhtään raitaa kokonaisuuden kärsimättä.

Poimitaan kuitenkin yksi – Motor City, tuo hymyillen kokoon rassattu kunnianosoitus Detroitin kaupungille ja yhdysvaltalaiselle autokulttuurille, joka kantaa itsekeskeisellä ruohonjuuritasolla huolta kaikesta siitä, mistä Detroitin konkurssi myöhemmin rakentui. Young viritti tämän autoilun ja nurkkapatriotismin omituiseen kohtalonyhteyteen imeytyneen kappaleen suorastaan hulvattomaan iskuun kiertäessään Yhdysvaltoja 1980-luvulla International Harvesters -countrybändin kanssa, mutta riipaisevimmin kappale puree Crazy Horsen käsittelyssä, osana Re-ac-torin futuristista äänimaailmaa.

Laulu on kuin jäänne. Muistuma ajasta, joka Detroitin synnytti, keskellä aikaa, joka tuli väistämättä nujertamaan Detroitin. Crazy Horse ymmärtää nämä kerrosumat täydellisesti. Soiton irtonaisuudessa soivat perinteet, ilkikurisissa nyansseissa uusi aika. Musiikki jyrää sileän asfaltin Youngin sydämellisesti rienaavan laulun alle. Ja Young nauttii täysin rinnoin roolistaan paikalleen jämähtäneenä sinifarkkuna, joka mittaa leveäkaistaisia teitä ruosteensyömällä romuraudallaan haluamattakaan ymmärtää mitä ympärillä tapahtuu.

Auto ajaa maailman halki samalla kun maailma ajaa auton ohi.

Laulussa on jotain niin inhimillistä että sattuu.

Video ei ole enää saatavilla

White Line (Ragged Glory, 1990)

Neil Young on harvoin ollut tiivistämisen mestari. Pelkistää hän on kyllä osannut kautta uransa, mutta usein lähinnä kontrastina johonkin massiivisempaan, osana renessanssimaista ilmaisun runsautta, jossa hiljaisuus määrittyy ympäröivien äänien kautta ja epäonnistumisetkin säästetään kaiken varalta.

Niinpä hänen laulunsa ovat usein pitkiä. Tai todella pitkiä. Vaikka Youngin käsittelyssä kymmenen tai 20 minuuttia kuluu kuin huomaamatta, se ei tee noista minuuteista yhtään lyhyempiä. Ja vaikka miehen mammuttimaisimmat kappaleet kantavat ylpeänä ja vaivatta minuuttien painon, ei yksikään niistä luultavasti kärsisi typistämisestä. Vaikka mistäpä sitä tietää.

Myös Crazy Horsella on harvoin kiire minnekään. Ajatellaan vaikkapa Youngin toisen kultakauden käynnistänyttä Ragged Glorya, jolla mies ratsuineen loikkasi pois kummalliselta 1980-luvultaan. Kymmenen kappaletta simppeleintä rockia pienellä country-hölkällä ja murealla uhkakuvaballadismilla kyllästettynä. Ei juuri uusia ideoita, ei monimutkaisia rakenteita, ei liikaa sointuja. Ja kappaleiden pituudet – 7.04, 8.27, 10.03, 10.18…

Jo seitsenminuuttinen avausraita Country Home kertoo mitä tuleman pitää. Ronski rock jyrsii maata sivuilleen katsomatta ja suoralta linjaltaan poikkeamatta. Sen jälkeen kakkosraita White Line tuntuu vain lisäävän kierroksia. Klassisen Young-megalomanian ainekset roikkuvat ilmassa yrmeäkulmaisen ukkospilven tavoin. Molina jyskyttää yksitotisesti eteenpäin, kitarat seuraavat irtonaisesti mukana. Laulussa on tunnetta ja kertosäkeen loppu sulaa kauniisti leadiin, jolla on varaa jatkua, jatkua, jatkua.

Aika on menettämässä merkitystään. Noitakehän kaari väreilee orkesterin ympärillä.

Kun säkeet ja kertosäkeet on toistettu pariin kertaan, antaa kitara vihjeen soolosta. Teema kohoaa hieman ylemmäs, kaventuu. Komppi jauhaa tasaisena, itsevarmana siitä että kohta lähtee. Voimia kannattaa säästää, sillä tämä tulee taatusti kestämään. Yhtye ei ole sopinut suuntaa, se on siirtynyt vaistojen maailmaan.

Paitsi että. Parin tahdin jälkeen kaikki päästävät irti kuin yhteisestä ymmärryksestä. Kappale loppuu vailla vihjettä, vailla logiikkaa. Vain siksi että kaikki yhtäkkiä ymmärsivät että tämän soolon ei ole määrä syntyä, että tämän laulun ei ole määrä jatkua. Kolmen minuutin raja jää saavuttamatta.

Ei se ole luovuttamista. Se on perkeleen hienoa hetkessä elämistä.

Video ei ole enää saatavilla

F*#!in Up (Ragged Glory, 1990)

Ei biisi, joka kierrättää perinteisiä Horse -rakenteita Cinnamon Girlin ja Psychedelic Pillin tavoin.

Ei soolo, joka on Youngin yksi vihaisimpia.

Ei hymyilyttävät ”fuck up” -taustalaulut. Vaan…

…se minuutin feedback kappaleen lopussa.

Viimeisten pelliniskujen jälkeen kaikki kolme kitaraa jäävät värisemään avo-D.ssä, resonoiden jomottavasti jonkun vahingossa päälle unohtuneen tremolon kautta kuin paha päänsärky.

Hitaasti niiden rikas sointi väistyy ja tilalle tulee vahvistimien flatline, tasainen viiva joka kuulostaa kuolemalta. Kohdassa 5.29 Youngin vahvistin alkaa syöttää ääntä takaisin kitaraan (sen täytyy olla Old Black) ja nuotti nousee.

Se nousee edelleen, kunnes joku tönäisee ajassa 5.38 vahvistinta saaden aikaan jousikaiun särähdyksen, ylösnousemuksen joka pyöräyttää homman villiin nousuun ylöspäin, kolmiulotteistaa feedbackin monotonian, eroaa parvesta kuin yksi hävittäjä hautajaisten ylilennossa.

OK, tämä sivuaa jo kaanonia, sillä Ragged Gloryn yhteydessä puhuttiin nimenomaan näistä pitkään surisevista kappaleiden haamuista ja savuvanoista, mutta näillä kapinallisilla noise-keitailla 1980–1990-lukujen vaihteen sliipatussa pop-erämaassa Young ja Horse muistuttivat siitä, että ruoste ei koskaan lepää, että korroosio jatkuu. He lunastivat Cinnamon Girlin lopun murinan antaman lupauksen.

Levyä seuranneella kiertueella he kiersivät Sonic Youthin kanssa, ja kiertuetta dokumentoineen mielipuolisesti pörisevän Weld-livelevyn yhteydessä julkaistiin Arc, joka on ehkä täydellisin Crazy Horse -levy. Se on noin puolituntinen sarja yhteen editoituja feedback-lopetuksia ja yleisön mölyä, todellinen ääni-installaatio, joka täydellisessä maailmassa olisi julkaistu Zaireeka-tyyliin neljällä samaan aikaan huoneen eri nurkissa soitettavalla levyllä.

Ei heitä syyttä kutsuttu grungen kummisediksi.

Video ei ole enää saatavilla

Change Your Mind (Sleeps With Angels, 1994)

Rakkaus on moottori joka polttaa kaiken mitä meillä on. Sen eteen olemme valmiit uhraamaan kaiken, menemään polvillemme, tekeytymään naurunalaiseksi. Sen suojaan hakeudumme kun maailma kolhii, ja sitä varjelemme kaikella mitä meillä on.

Change Your Mind kertoo tästä. Kolmella säkeistöllä Young hahmottaa sen sanattomat ääriviivat, ja astuu sitten sen sisään.

Ensimmäinen soolo on varovainen, tutkiskeleva. Kuuden minuutin paikkeilla palataan säkeistöön, jonka jälkeen varsinainen kädenvääntö alkaa. Kun voimat alkavat loppua, Poncho ottaa hetkeksi viestikapulan antaen mestarin hengittää.

Young palaa päinvastaisesta suunnasta (aivan kuten myöhemmällä Walk Like A Giantilla), bassonuottien takaa.

Hiljaisuuksilla, kaiuilla ja matalilla äänillä pelaava osio on yksi Youngin levytetyn tuotannon hienoimpia, aamuyön hämärää ja hiljalleen voimistuvaa valoa.

Kun aamu vihdoin tulee, olemme makuuhuoneessa, toisen ihmisen tuoksu ihollamme. Rakkaus on fyysistä, käsinkosketeltavaa.

Kappaleen kaunein kohta tulee viimeisessä kertosäkeessä, ajassa 13.30. Kaikki kitarat saavuttavat viimein saman nuotin ja tempon, planeetat alkavat asettua jonoon. Kaiken nykimisen ja rimpuilun jälkeen saavutetaan harmonia. Tätä se on parhaimmillaan, rakkaus ja musiikki, rakkaus musiikkiin, musiikkia rakkaudesta.

Video ei ole enää saatavilla

Loose Change (Broken Arrow, 1996)

1990-luvun parjatuin Horse-levy on eittämättä Broken Arrow. Se on tavallaan mestarillisen Ragged Gloryn jatko-osa, mutta ”ilman biisejä”, jos kaikkein ilkeämielisintä kriitikkoa on syytä uskoa.

Pyh ja pah, sanon minä. Ne jotka eivät tätä levyä rakasta, eivät ymmärrä Crazy Horsea. Kiekon pitkiin ja hortoileviin jameihin on koodattu koko vanhan kaakin rento askellus, yhtyeen koko maailma.

Kakkoskappale Loose Change on täydellinen summaus tästä. Kolmen soinnun varaan yhtye pystyttää korttitalon, jonka ei pitäisi millään järjellä pysyä pystyssä. Young koettaa jopa puhaltaa sen kumoon huteralla huuliharppusoolollaan.

“Too many distractions
Got to get back home
Get into something solid
Get out of the zone”

Näin Young laulaa, ja luettelee rivien perään litanian erilaisia teitä jota on matkannut. Viimeinen lause puhuu paljon: ”some roads I was lost.”

Mennyt aikamuoto, ”olin”, on se jolla tässä on merkitystä. Ollessaan siinä missä Young on nyt, hän ei ole eksyksissä, lause implikoi tässä yhteydessä. Levyn nimi on Broken Arrow. Se on myös Youngin mittavan ranchin nimi. Siinä mielessä hän on kotona. Ja vielä kaiken lisäksi Crazy Horsen satulassa.

Youngin puoliksi meluun häviävää viimeistä lausetta seuraa kappaleen puolestavälistä (4.28) aina loppuun yhtä sointua junnaava transsi, jossa Crazy Horse puristaa olemuksestaan kaiken irti.

Ensin Young sooloilee, kiertelee parilla nuotilla pohjanuotin ympärillä, kaivelee taskustaan lantteja. Kuuden minuutin kohdalla jotain löytyy. Yhtye jää polkemaan paikalleen, yrittää linjata aurinkokuntansa planeettoja. Tämä on musiikillinen tuijotuskisa, katse vieruskaverin sieluun. Kaverin vain tuijottaa takaisin.

7.22 Molina soittaa epätoivoisena fillin, 7.39 Youngin pokka pettää ja tämä lähtee loppusooloon, 8.28 Talbot ja Molina ovat saaneet Youngin hienovaraisesta vhjeestä kiinni ja soittavat tyytyväisenä Bo Diddley -komppia. Etenkin Talbotin korskea, diskantissa särkyvä basso puristaa viimeisiäkin mehuja irti tuosta yhdestä nuotista, soittaa turhautumista ja riemua, iloa siitä että loputon kyntö kohta päättyy, mutta myös sitä, että se on jatkunut näin kauan.

Video ei ole enää saatavilla

Slip Away (Broken Arrow, 1996)

Harva yhtye on niin kiinteä yksikkö kuin Crazy Horse. Silti sen sointi jättää jatkuvasti tilan auki yksilölle. Itse asiassa vähissä ovat yhtyeet, joissa kappaleet ja yhteinen päämäärä sitovat soittajien käsiä yhtä vähän kuin Crazy Horsessa.

Tämän kuulee hyvässä ja pahassa. Useimmiten hyvässä. Ja kun sen kuulee pahassa, ei voi sittenkään olla varma, onko kyse niin epäonnistuneesta suorituksesta kuin äkkiseltään tahtoisi uskoa. Se, että harva yhtye jättää jälkeensä niin hiomatonta ja suurpiirteistä äänikuvaa kuin Crazy Horse, ei tarkoita sitä että yhtye tekisi asiat väärin. Se vain tekee ne täysin omalla tavallaan.

Tai oikeastaan jokainen yhtyeen jäsen tekee ne täysin omalla tavallaan.

Kuten Ralph Molina. Kaikilla teknisen osaamisen kriteereillä mies on suorastaan antisankari, painajainen rumpaliksi. Hänen komppinsa huojuvat, fillinsä pinoavat klapeja ja lopetuksensa pysäyttävät laulut taklaamalla ne maahan. Mies lyö peltiä silloin kun siltä tuntuu, ei silloin kun laulu sitä vaatii. Hänen oikea kätensä karkaa hi-hatilta ridelle kesken säkeistön ja palaa takaisin kertosäkeen seitsemännellä iskulla – vain siirtyäkseen muutamaa iskua myöhemmin takomaan lattiarumpua.

Ei, miehen soitossa ei ole aina vähäisintäkään järkeä. Mutta elämä siinä sykkii. Samalla kulmikkaalla otteellaan Molina selviää niin veltosta bluesista, seiniä kaatavasta rockista, haikeanhempeästä countrysta kuin höyryveturin lailla vispaavasta laukkakompistakin. Vaikka Molinan tahditus kumisee pikemminkin omassa letargisessa kuplassaan kuin kappaleen ytimessä, ei sitä voi olla oudolla tavalla ihailematta.

Sillä kuulostaisiko mikään Crazy Horsen rumpuraita paremmalta oikeaoppisesti ja teknisesti soitettuna? Ei niin.

Jokainen Molinan mukiloima tallenne ilmentää hurmaavasti miehen suoranaista piittaamattomuutta. Kaikesta. Mutta harvoin Molinakaan on liikkeellä yhtä puisin käsin kuin Broken Arrown Slip Awaylla. Mies kamppailee hidastempoisen rytmin kanssa kuin portimo, jonka ylisuuriin nyrkkeihin on sujautettu pieni Rubikin kuutio. Fillit läiskivät sinne tänne, olan takaa, lähes tauotta – Molinan mittakaavalla kappale on silkkaa rumpusooloa. Hän myötäilee kitaraa, nousee ja laskee sen mukana, kuin viimeisillä voimillaan. Mutta vaikka taipumisen tuntu on koko ajan läsnä, mies sinnittelee kunnialla loppuun, lestiään kertaakaan yliarvioimatta.

Koettakaapa saada oma soittonne kuulostamaan tuolta ilman että olette kolmen minuutin kohdalla valmiit jättämään leikin sikseen.

Kuten muidenkin Crazy Horsen jäsenten kohdalla, keskustelu siitä, onko Molina hyvä vai huono soittaja on täysin epäolennaista.

Hän on muusikko, jonka kapuloihin jää keikoilla syviä kynnenjälkiä.

Se on olennaista.

Puumerkki ja merkkejä puussa.

Video ei ole enää saatavilla

Be the Rain (Greendale, 2003)

Greendale. Itku sentään!

Parahdus ei liity niinkään Crazy Horseen kuin Neil Youngiin itseensä. Ja hänen rohkeuteensa roikuttaa kuulijaa löysässä hirressä loputtomiin, jos tarina sitä vaatii. Mutta ei Crazy Horsekaan ole aivan osaton. Tuskin mikään muu yhtye jaksaisi seurata Youngin visioita näin kauas mielekkään toteutuskelpoisuuden ulkopuolelle.

Greendale on pienoisnovelli kaupungista, joka löytyy kaikkialta Pohjois-Amerikasta, vaikka sijaitsee vain Youngin mielikuvituksessa. Tuon kaupungin keskuskatu on velttoa rockia, reuna-alueiden lakkautetut tehtaat surullisesti rapistuneita kitaroita, autojen moottorit ruosteisesti yskiviä rumpukomppeja ja nuhruisten lippujen värittämät porstuat laiskanpulskeaa bluesia.

Toisin sanoen kaupungissa ei tapahdu mitään. Kuten ei levylläkään. Silti tarina menee eteenpäin. Katse kohdistuu nuoreen mieheen, joka ampuu poliisin tietämättä oikein itsekään miksi. Katse kohdistuu vanhukseen, joka luopuu halustaan ymmärtää maailmaa voidakseen uskoa omaansa – liekö valokeilassa Young itse? Ja katse osuu teinityttöön, joka tahtoo kääntää maailman katseet Alaskaan pelastaakseen osavaltion luonnon – liekö Young kaivertanut tähänkin palan sisintään?

Crazy Horse kuljettaa kuuntelijat ilmeettömästi kaikkien näiden hahmojen ja heidän kauttaan syntyvien paikkojen luo. Se pysähtyy kohteliaalle etäisyydelle, sinne mistä katsotaan mutta missä ei tarvitse kiintyä. Ja välinpitämättömästi kiinnostuneiden katseiden edessä yhtye laahustaa tarjoamaan kyydin kaikille tarinan muodottomille stereotypioille kysymättä eleelläkään, tahtooko yleisö tosiaan seurata tätä näytöstä.

Greendale ei ole mestariteos. Se on osoitus suuresta kunnianhimosta, joka ei ole kuitenkaan riittänyt tekemään projektista aidosti pysäyttävää. Se on youngmaista vuolautta, intuitiota, lapsen intoa sekä musiikillista ja sanoituksellista jaarittelua, jonka omituinen karisma perustuu suoranaiseen puuduttavuuteen. Pikkukaupunkia mallintavana mielentilana levy on osuva, tahattomastikin.

Se on myös yksi osoitus Youngin tavasta murtaa pyhiksikin muodostuneita ykseyksiä musiikillisen näkemyksensä sitä vaatiessa. Greendalella Crazy Horse nilkutti kolmijalkaisena, sillä Young pudotti Sampedron satulasta ennen albumin nauhoituksia. Hänen mielestään levyn musiikki ei tarvinnut kuin yhden kitaran.

Aika härski veto, varsinkin kun keikoille Sampedro kelpasi taas mukaan.

Mutta se siitä. Sillä lopulta, kymmenien hukkaan valuneiden minuuttien, väljästi itsenäisten kappaleiden ja humalaisen lailla horjahdelleen juonenkuljetuksen jälkeen alkaa tapahtua, yhden ainoan kappaleen ajan. Young vääntää äänipotikkaa, etsii kitarastaan tehoriffin ja maiskauttaa ratsulleen. Vanha juhta havahtuu, liikahtaa, ottaa jalkapuolenakin laukka-askeleen ja on taas vauhdissa.

Young huutaa megafoniin, ihmiset nostavat katseensa maasta. Tuossa se menee, se hevonen, vielä kerran. Sen jäsenet ovat iän kangistamat, mutta lihakset muistavat vielä liikkeet. Näin se juoksi läpi hullun 1970-luvun, harja hulmuten, tomua kavioillaan jyrsien. Näin se palasi 1990-luvulla näyttääkseen orilaitumen tulokkaille, mitä rockin kapinallisuus todella on. Ja näin se juoksee jälleen, sanojen paino, äänien kuoro ja maailmantuska harteillaan. Alaskaan, tulevaisuuteen, jotta jotain jäisi jäljelle. Hullun lailla.

Long may you run.

Video ei ole enää saatavilla

Goin’ Home (Are You Passionate, 2002)

Tässä se on, päätepiste joka selittää kaiken, puhkaisee kehän.

Molinan komppi on kuin intiaanien sotarumpu. Siinä on jotain epäröimättömän kohtalokasta, perääntymättömän riitaisaa. ”Tänään on hyvä päivä kuolla”, se tuntuu sanovan, ratsastaen sillä kaikkein kliseisimmällä.

“On the hill where Custer was,
Making his last stand,
With the Indians all around,
And his gun in his hand.

Such a wind was blowing that day,
Through the battleground,
I could feel it in my hair,
As I turned towards downtown”

Crazy Horsen mytologiaan on aina kuulunut intiaanien mystiikka. Nuo Yhdysvaltain alkuperäiset ulkopuoliset, teollistuneen yhteiskunann raiteiden alle muserretut hipit ja luonnonlapset ovat läsnä jo yhtyeen nimessä. Crazy Horse, Tȟašúŋke Witkó, eli Hullu Hevonen (n.1840–5.9.1877) oli Oglala Lakota siouxien sotapäällikkö, yksi Custerin miehet Little Big Hornin taistelussa murskanneista päälliköistä. Tuo kukkula, johon kappaleen ensimmäinen lause viittaa, on nimenomaan Little Big Horn.

Yhdysvaltain intiaanit ovat aiemminkin tulleet esiin Youngin tuotannossa. Esimerkiksi Rust Never Sleepsilta löytyvä soolo-esitys Pocahontas tarkastelee tuon ensimmäisen valkoisen miehen maailmaan liitetyn intiaanineidon jälkeistä maailmaa niiden modernien kerrostumien kautta, joita sen päälle on kasaantunut.

Vuonna 2002 ilmestynyt Are You Passionate ei ole varsinaisesti Crazy Horse -levy (kävi kuten monta kertaa [Homegrown, Mirrorball jne.] aiemmin: Young levytti kappaleet jonkun toisen yhtyeen kanssa, vaikka oli treenannut niitä Crazy Horsen kanssa), mutta siltä löytyy yhtyen viimeinen elonhirnahdus ennen kymmenen vuoden hiljaisuutta (Sampedrottoman Greendalen nimittäminen Crazy Horse -levyksi on pohjimmiltaan kyseenalaista) ja sitä seurannutta 2010-luvun jälleenaktivoitumista.

Crazy Horse esitti tämän kappaleen viimeksi Suomessa vieraillessan (Hartwall Areenalla 2001), ja se oli yksi illan kohokohtia. Vaikka sanoista ei saanut silloin tarkkaan selvää, oli ilmeistä että Young ammesi samasta lähteestä kuin Pocahontasin kohdalla, sekoitti myyttiä, historiaa ja omakohtaista kokemusta.

“She made a turn on a wooden bridge,
Into the battleground,
With a thousand warriors on the ridge,
She tried to turn her radio down.

Battle drums were pounding,
All around her car,
She saw her clothes were changing,
Into sky and stars.

Going home, I’m going home”

Koti, mikä se koti on (kuin kaikuna jostain palaa mieleen Loose Changen ”got to get back home”)? Onko se Kanada, onko se kuolema? Onko se maantieteellinen paikka vai noitarummun keskipiste, jossa lattiatomin iskut vaivuttavat sinut transsiin, ja annat Les Paulin kaulalla soittamiesi nuottien lentää?

“Se on ikkuna kosmiseen maailmaan, jossa muusa elää ja hengittää. Voin löytää siellä itseni ja hakeutua sieluni sopukkaan, jossa biisit laiduntavat kuin biisonit. Lauma on yhä siellä, ja tasangot jatkuvat loputtomiin. Tuohon maailmaan pääseminen on avainasia, ja minä pääsen sinne Crazy Horsen avulla. Se on paikka, jossa musiikki sielussani elää.”

Niinpä niin.

Video ei ole enää saatavilla

Bar/None

66 Halusin pitää Falling Off the Skysta. 1980-luvulla niukalle huomiolle jääneestä voimapopbändistä on ajan myötä tullut siinä määrin apteekinhyllynimi, että vuonna 2012 ilmestyessään uusi levy mahdollistaisi takautuvasti maksettavat karmapisteet. Siihen tämän albumin meriitit eivät kuitenkaan riitä. Muistutuksena Stands for Decibelsin ja Repercussionin nerokkuudesta kuullaan pari ihastuttavaa riffiä ja hienoa melodiaa. Pääosin sävellykset ovat kuitenkin tasapaksuja jankutuksia, joissa haiskahtaa härskiintyneen brittipopin apinointi. Tältä kuulostaa, kun insinööri yrittää takaisinmallintaa The Beatlesin musiikkia kuuntelemalla koko Oasiksen tuotannon. Lisäksi albumi on alusta loppuun miksattu amputaatiolääkärin innolla radiosoittoon soveltuvaksi torsoksi, jossa kaikki äänenkuvan ääripäät on hukattu jonnekin studion lattialle. Yökerhourkujen, lattarikitaran ja elokuvajousien ripottelu lattean tuotannon päälle ei auta kokonaisuutta nousemaan Goo Goo Dolls -kappaletta kiinnostavammaksi musiikilliseksi mätitahnaksi. Lisäksi: en viitsisi kuulla enää yhdeltäkään vanhalta suosikkiyhtyeeltä lyriikoita, joissa rakkauskirjeet on modernisoitu sähköposteiksi. Pyydän, lopettakaa se. Ette ole vielä niin vanhoja. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Garbage – Not Your Kind of People

Stun Volume

66 Minun on vaikea keksiä, miksi kukaan 2000-luvun kasvatti innostuisi Garbagen paluusta. Itse en voi kuitenkaan sivuuttaa yhtyeen viidettä albumia olankohautuksella, niin tiuhaan sen kaksi ensimmäistä levyä pyörivät muinoin soittimessani. Ja tutultahan tämä kuulostaa, monin paikoin hyvältäkin. Terävät kitarat ovat tallella, samoin tummaan luuppimuhennokseen sotkeutuvat rummut ja liisteripinnoitetut kertosäkeet. Shirley Manson sähisee ja syljeksii viehättävästi, kuin osoittaakseen että yhtye viihtyy haastajan roolissa. Intoa sykkivä Not Your Kind of People kuulostaakin levyltä, jonka Garbage on todella halunnut tehdä. Harmi kyllä, latausta on monin paikoin liikaakin. Albumilla on paljon kerroksia, mutta kiusallisen vähän korkeutta. Tyylipohjaltaan rikkaat kappaleet on paketoitu asennemakkaraksi ahtaaseen muovikuoreen, ja katkeamispisteeseen kiristetty tuotantoruuvi syö sävyjä jopa Mansonin laulusta. Jokin levyssä kuitenkin viehättää. Kun Manson huokailee levyn päätösraidalla ”when we’re gone we will remain”, tuntuu lause kontekstistaan irrotettunakin enemmän kuin heitolta. Vanha ystävä on tullut kylään, eikä hänen tarvitse lähteä sittenkään kun sanottava on loppunut. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Giant Giant Sand – Tucson

Fire Records

84 “Good luck suckers, I’m on my way”, Howe Gelb mörisee. Vaihtoehtocountryn ikihonka ei ole kuitenkaan iskemässä pensseleitään Arizonan santaan. Päinvastoin, hän on laajentanut vuonna 1985 perustamansa Giant Sandin kokoonpanoa niin, että sen nimeen on ilmestynyt yksi ”giant” lisää. Samalla hän on toteuttanut pitkäaikaisen unelmansa ja tehnyt uransa kunnianhimoisimman albumin: ”countryrockoopperan” miehestä, joka jättää kotikaupunkinsa ja lähtee etsimään sisäistä kerouaciansa. Tucson (Gelbin kotikaupunki) on yhdeksäntoista kappaleen mittainen matka Yhdysvaltain luoteisosien pölyisissä ja auringonpaahtamissa maisemissa. Tarina etenee luonnikkaasti polveillen alun uhmakkuudesta (bootsit jalassa svengaava Forever and a Day) melankolisten suvantojen (Giant Sandista aikoinaan siinneeltä Calexicolta erehdyttävästi kuulostava Undiscovered Country) ja viettelysten (esimerkillinen Peggy Lee -pastissi Ready or Not, jonka kähisee Lonna Kelley) kautta maaliinsa: Meksikon rajalle, jossa ”harmaantunutta mutta poikamaisen naiivia miestä” odottaa uusi joki (New River) ja uusi kulta (Caranito). Tucson on musiikillisesta traditionaalisuudestaan huolimatta hyvin kiehtova teos, jonka kauneus piilee yksityiskohdissa: Recovery Mission -balladin vähäeleinen lapsikuoro on esimerkiksi sellainen neronleimaus, josta pienten eleiden mestari Kurt Wagnerkin (Lambchop) olisi kateellinen. (Antti Lähde)

Gossip – A Joyful Noise

Columbia

41 Gossipin siirtyminen bluesahtavasta indierockista kohti elektronista tanssipoppia vaikutti sujuvan kivuttomasti: suurta läpimurtoa seuranneella Music for Men -albumilla (2009) oli paljon muitakin ilonaiheita kuin klubikansaa villinnyt Heavy Cross -hitti, ja Beth Ditton esikois-EP (2011) vihjasi aidosti karismaattisen diskodiivan synnystä. Siksi uuden A Joyful Noise -albumin ensimmäinen single Perfect World olikin niin suuri pettymys: hengetön diskopop, jossa ei ollut rahtustakaan Gossipille ominaista särmää. Valitettavasti Perfect World ei ollut vain työtapaturma, vaan sama ponnettomuus vaivaa koko albumia. A Joyful Noise pettää joka rintamalla: sävellykset ovat Don’t Playta lukuun ottamatta heikkoja tai mitäänsanomattomia ja lyriikat kautta linjan surkeita (”Just had your hair done, but when I ask you for the rent / Poor little rich girl, you don’t know where the money went”). Ditton laulukin on kummallisen voimatonta määkinää, eikä Xenomanian Brian Higginsin tuotanto tunnu istuvan kokonaiskuvaan sitten millään. Kakkossingle Move in the Right Direction sentään pumppaa innostavasti – kiitos tuottajanero Fred Falken – eikä Get Lostin kertosäkeen house-pianoihin voi olla rakastumatta, mutta käteen jää niin paljon yhdentekevää bulkkipoppia, ettei A Joyful Noiseen halua parin kuuntelukerran jälkeen enää tarttua. Floppi? Varmasti Yhdysvalloissa (#100) ja Iso-Britanniassa (#47), mutta ei missään tapauksessa Keski-Euroopassa, jossa albumi on noussut listakärkeen niin Sveitsissä (#1), Saksassa (#2) kuin Ranskassakin (#3). (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Ladyhawke – Anxiety

Modular

52 Nyt harmittaa. Phillipa ”Pip” Brownin eli Ladyhawken esikoislevy oli kolme vuotta sitten yksi tuoreen vuosituhannen sähköisimmistä poplevyistä, jonka jokainen kappale oli koukuttavaa purkkaa. 1980-luvun estetiikalla flirttailleen, sensuellia ahdinkoa huokuneen esikoisen jälkeen Ladyhawke palaa keskinkertaisella teoksella, jolla yhdentekevien jollotusten välistä pilkahtaa välillä se kiihko, kaipaus ja tyylitaju, jota esikoisella tarjoiltiin ähkyyn asti. Brownin äänessä on edelleen samaa erotiikalla ladattua haikeutta, ja biisit ovat kyllä sinällään ihan kivaa peruspoppia, mutta niistä valtaosa vaivaa tavanomaisuus ja soundimaailman yhdentekevyys. Kappaleissa on aiempaa enemmän perinteisen kitarapoppin kaikuja, ja niiden tempo on laskenut esikoisen vimmasta, mutta sovituksellisia koukkuja tai omaperäisiä sävellyksiä ei levylle ole saatu. Vaikka Anxietyn nimikkokappale on ihan tarttuva ralli ja sitä seuraava Cellophane erottuu kokonaisuudesta jylhän 1990-lukulaisittain surisevana balladina, on tämä eittämättä tylsin kuulemani pop-levy aikoihin. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Metric – Synthetica

Metric Music

76 Metricissä on kaikki ainekset “täydelliseksi” popyhtyeeksi, mutta vielä viidennellä albumillaankaan se ei pääse helmasynnistään eroon. Liian usein, kuten kanadalaisyhtyeen viidennen albumin nimikappaleessa, sen sinänsä napakka, dynaaminen ja virtaviivainen kitarapop laimenee mitäänsanomattomaksi ja särmättömäksi rallatteluksi, joka on lähempänä The Soundsia tai Republicaa kuin priimakauden Blondieta tai muita new wave -suuruuksia. Syntheticalla Metric kuitenkin useimmiten onnistuu ja parhaimmillaan, kuten Arcade Firen (tai Jori Sjöroosin yhtyeiden) pakahduttavaa mahtipontisuutta tavoittelevilla Breathing Under Waterilla ja Speed the Collapsella, jopa yltää lähelle todellista suuruutta. Karismaattinen laulaja Emily Haines on yksipuolisuudestaan huolimatta yhä yhtyeen ehdoton valttikortti. The Wanderlustilla hän saa duettokumppanikseen ankeasti märisevän Lou Reedin; vastaavia hämmennyksiä Metriciltä toivoisi enemmänkin. Kotimaassaan Kanadassa Metricin levyt ovat myyneet kultaa tai jopa platinaa – ja niin myynee Syntheticakin. Muun maailman on vaikea kuvitella lankeavan yhtyeen pauloihin tälläkään kertaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Variety Lights – Central Flow

Fire Records

67 Myydäkseen tämän albumin levykaupan nörtti kirjoittaa kannen Post-it-lappuun: ”David Baker, ex-Mercury Rev”. Psykedeelisen mumisijan paluuta on odoteltu kauan. Se Revin oikea ja alkuperäinen solisti on viettänyt 16 vuotta hiljaiseloa. Vuoden 1994 sulkeutuneen The World -albumin jälkeen nauhoituksia on syntynyt ainoastaan pöytälaatikkoon. Aisaparinaan Syd Barrettin mieleen tuovalla erakolla on uudessa projektissaan syntetisaattoriharrastaja Will MacLean, jonka luomat äänimaisemat ovat lopulta saaneet artistin ulos kuorestaan. Bakerin mukaan MacLeanin musiikki on sitä, mitä hän taustalleen eniten kaipaa: kaaosta. Kuulijalle tuo kaaos valitettavasti antaa vaikutelman väkinäisestä raapustelusta. Invisible Forestin ja Establishmentin kaltaisissa kappaleissa Bakerin ääni saa edelleen aikaan kylmiä väreitä selkäpiissä, mutta kaipaisi taustalleen muutakin kuin luonnosmaista ja hahmotonta elektronimusiikkia. Central Flow on kuumeinen, aurinkoontuijottelun häikäisevissä jälkikuvissa kummitteleva, turhan hajanainen kokonaisuus. Baker sentään työskentelee jo seuraavan projektinsa parissa, jonka myötä hän toivottavasti avaa vuosien mittaan kertyneitä arkistojaan. (Joni Kling)

Neil Young & Crazy Horse – Americana

Reprise

73 Neil Youngin diskografia on ensisijaisesti kokonaistaideteos ja vasta toissijaisesti kokoelma levyjä ja lauluja. Niinpä on yhtä loogista kuin hämmentävääkin, että mies päätyy purkittamaan Crazy Horsen kanssa levyllisen Clementinen ja Oh Susannah’n kaltaisia americana-standardeja – ja päättää albumin God Save the Queeniin. Kuten odottaa sopii, laulujen alkuperäisversiot ovat tavoitettavissa vain sanojen ja hajanaisten melodiateemojen kautta. Monin paikoin Young tovereineen on peukaloinut laulut täysin omannäköisikseen. Levyltä huokuu jamisessioiden puolivillainen tunnelma, mutta samalla pakoton viitekehys siivittää Crazy Horsen mainioon iskuun. Youngin tuotannon terävimpään kärkeen Americana ei toki kapua, mutta räpsäyttää sormille tervetulleen sähköiskun jostakin aikojen takaa, suoraan sydämestä. Levy on soitettu tunteella ja rakkaudella, huumorillakin, ja Young tuntuu olevan sen parissa paremmin selvillä päämääristään kuin muutamalla viimeisimmällä bändilevyllään. Niinpä en ihmettelisi, vaikka kätketyn kauneuden ja hataran harmonisuuden siivittämä Americana kasvaisi kiinteäksi osaksi alkaneen kesän taustanauhaani. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla