Utopistinen autokolari blurrasi käteni

Frank William Miller Junior postasi yksi päivä uutisen, josta kävi ilmi, että Nasin ja Kelisin yhteinen tytär on nyt collegessa. En useinkaan mieti ikääni saatikka tunne itseäni jotenkin vanhaksi, paitsi ehkä positiivisella ja kiitollisella tavalla, mutta tuo pisti miettimään. Nasin ja Kelisin tytär on collegessa…

Nuorena miehenä Nasir kirjoitti tämän tekstin, jossa hän ainakin yrittää määritellä oman utopiansa, mutta konsepti ei mielestäni toimi. Nasin utopia ei vaikuta järin eheältä konstruktilta. Tai ainakin se on hyvin subjektiivinen utopia ja siksi ehkä realistisempi kuin monet esimerkiksi 1900-lukua ravistelleet utopistiset pyrkimykset.

If coke was cooked without the garbage we’d all have the top dollars

Jos Nas voisi myydä kovalla hinnalla kokaiinia, jota ei ole leikattu millään, asiakkaiksi vaaditaan ihmisiä joiden elämä todennäköisesti muuttuu jossain vaiheessa dystopian omaiseksi rahoittaakseen Nasin utopian.

No rubbers, go in raw

Kaikki ne raskaudelle tai taudeille altistuvat naiset eivät pääsisi osalliseksi utopiasta.

Myös epäjohdonmukaisuuksia löytyy.

Imagine everybody flashing, fashion
Designer clothes, lacing your clique up with diamond Roles

Jos kaikilla on styleimmät kledjut ja korut, joku muu tapa erottautua nousee varmasti esiin. Tämä on ankara noidankehä.

Brand new whips to crash then we laugh in the iller path

MItä järkeä on toivoa, että voi ajaa kolareita uusilla autoilla?

I’d open every cell in Attica send ’em to Africa

Tätäkin on omalla tavallaan kokeiltu. Amerikkalaiset karkoittivat aikoinaan mm. kaivosalueiden työläisaktivisteja kommunisteina Neuvostoliittoon. Se ei toiminut. Ja vapautettujen orjien perustama Liberiakaan ei taida enää olla kovin funktionaalinen valtio.

Ja niin edespäin. Hetkellisesti, määrättyyn pisteeseen saakka ja yksilö- tai possetasolla tämä utopia on varmasti myös toteutunut ajoittain. Nasin tekstissä on paljon viitteitä hikan nihilistiseen anarkiaan ainakin siltä osin ettei lainvalvontaa ole. Reaalimaailmassa tämän sortin utopioilla on taipumus kaatua juuri lainvalvontaan.

Aika hankala reunaehto.

If I Ruled the Worldin utopiassa on kaiken kaikkiaan enemmän Tony Montanaa kuin Sir Thomas Morea ja myös se saa minut tuntemaan itseni vanhaksi positiivisella ja kiitollisella tavalla.

Video ei ole enää saatavilla

Nasir Bin Olu Dara Jones, 19 v.

Ensin on biitti.

Siinä kiteytyy hiphopin henki – se on samalla notkea ja painava, pahaenteinen ja leikkisä. Se on Shaq O’Neal parhaina päivinään.

Kertosäkeessä huomion kaappaavat Gary Byrd & The G.B. Experienceltä nerokkaasti sämplätyt torvet, jotka on luupattu huumavaan kiepuntaan.

Halftime edustaa monelle puristille hiphopia aidoimmillaan – ja sitähän se onkin. Sämpläykseen ei ole suhtauduttu kuin monessa tapauksessa myöhemmin. Siis lyhimpänä tienä onneen ja hittilistoille, jonka mahdollistaa käytännössä koko vanhan hittikappaleen tai vähintään sen isoimman koukun ryöstöviljely. Ei, tässä on kyse aidosta ja oikeasta levylaarien kaivelun taiteesta kauneimmillaan.

Kappaleen tuottanut hiphop-legenda Large Professor otti osittain hyvinkin lyhyitä ja huomaamattomia osia sämpläämistään kappaleista ja luuppasi, yhdisteli ja punoi näistä elementeistä – vanhoille levyille hautautuneista muistoista – briljantin kerroksellista kudelmaa, jossa vanha muuttui kokonaan uudeksi, kuten parhaassa kierrätystaiteessa tapahtuu.

Mutta olemme sivuuttaneet itseoikeutetun pääosan esittäjän toistaiseksi kokonaan.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Nasty Nas astui parrasvaloihin omalla kappaleellaan. Jos se ei ole rapin kaikkien aikojen paras debyyttisingle, se on ainakin pirun lähellä.

Zebrahead-elokuvan soundtrackilla ilmestynyt ja myöhemmin myös über-klassikko Illmaticille sisällytetty Halftime esitteli maailmalle superlahjakkaan 19-vuotiaan Nasin. Hänen flow’nsa oli lähes yliluonnollinen – se ei kuulostanut harjoitellulta vaan sisäsyntyiseltä taivaan lahjalta, mitä vaikutelmaa Nas ei myöhemmin itse ainakaan tietoisesti vältellyt.

Jo vierailu Main Source -yhtyeen kappaleella vuonna 1991 pani hiphop-puskaradion kalkattamaan, mutta Halftime todella räjäytti potin. Nasia kutsuttiin lehdistössä Rakimin perilliseksi ja Queensbridgen slummien katurunoilijaksi.

Halftime on enemmän tai vähemmän hiphop-perinteisiin kuuluva esittelyraita, jolla Nas riimittelee varhaisvuosistaan ja keskittyy kerskailun jaloon taitoon.

”Back in eighty-three I was an MC sparking
But I was too scared to grab the mic in the park and
kick my little raps cause I thought niggaz wouldn’t understand
And now in every jam I’m the fuckin man”

Rakenteellisesti hieman monimutkaiseisempaa riimittelyä kuullaan seuraavissa säkeissä:

”But not bisexual, I’m an intellectual
Of rap, I’m a professional and that’s no question, yo
These are the lyrics of the man, you can’t near it, understand
Cuz in the streets, I’m well known like the number man
Am I in my place with the bass and format
Explore rap, and tell me Nas ain’t all that”

Samalla se on haaste. Nas tuntee hiphop-historiansa ja kehottaa suorastaan toteavasti meitä vertaamaan itseään muihin. Jo teini-iässä hän oli vuorenvarma taidoistaan.

Tässä tapauksessa nuorella miehellä oli polleuteensa hyvä syy: Nas yksinkertaisesti vain oli niin hyvä. Nasilla oli kaikkea: hänellä oli karismaa, monipuolinen flow joka taipui kaikkiin erilaisiin rytmityksiin ja riimien kaariin, yleissivistystä ja kykyä pukea se fiksuiksi sanoituksiksi. Riimeissään hän tutkaili välitöntä todellisuuttaan paljon itseään vanhemmin silmin.

Jay-Z:tä on pidetty vähintään koko 2000-luvun liikuttavan yksimielisesti maailman parhaana räppärinä. Mutta tiedättekö mitä? Viimeistään uuden Life Is Good -albumin räpit todistavat, että Nas on ohittanut karikatyyriksi lässähtäneen herra Beyoncén jo jokin aika sitten.

Nas on edelleen – tai pikemminkin taas – yhtä elinvoimainen kuin 20 vuotta sitten; hänen räppäyksensä on ihan melkein yhtä älykkäästi räiskyvää, yhtä karismaattista, yhtä nälkäistä. Ja Halftime on se kappale, josta kaikki alkoi.

Video ei ole enää saatavilla

Soliti

78 Kitaran rämpyttelyyn pohjaava anglofiili-indie on minulle aika vieras kenttä. Muutamat ihan oikeasti englantilaiset bändit ovat iskeneet, kuten Lloyd Cole & The Commotions, mutta harvemmin sitä jaksaa 1980-luvun jälkeen ja jossain kaukana saarivaltakunnasta tehtyä kuunnella… Big Wave Ridersin ensimmäinen netissä levinnyt biisi siis yllätti. Energialataus oli valtava ja eteenpäin juostiin pää edellä esteistä huolimatta. Tästä on noin vuosi. Bändin debyytti Life Less Ordinary lunastaa suurelta osin kaikki hieman hämmästyneet odotukseni. Kymmenen biisiä 36 minuutissa, ja jokaisessa raidassa paistaa aurinko. Yleensä kun sanotaan, että orkesterin laulajan ääni on persoonallinen instrumentti, sillä viitataan ääneen, sen väriin. Big Wave Ridersissa kyseessä on laulajan tapa korostaa englantia. Suomalaisesti. Toimii kuin PK Keränen konsanaan. Usein kuunnellessa tulee mieleen rationaalisempi Happy Mondays tai vähemmän klubiorientoitunut Jesus Jones. Joka tapauksessa esteettisen avaruuden määrittelevät 1990-luvun brittibändit. Levyllä on tarpeeksi monta halolla kuuntelijaa päähän lyövää kertsiä sekä aivojen poimuihin syöpyvää kitara- ja synariffiä, että kuunteleminen on aina nautinto. Levyn lusmuilevan ysärifunkin ja nostatuskertsien suhde on aika lähellä optimaalista. (Arttu Tolonen)

The Darkness – Hot Cakes

Canary Dwarf

51 Ensiksi on päästävä yli siitä, että The Darkness on maailman typerin yhtye. On myös päästävä yli siitä, että tämän albumin kannessa makaa vaahterasiirapilla valeltuja puolialastomia naisia allaan valtava läjä pannukakkuja (eli The Darkness on edelleen maailman typerin yhtye). Jos nyt kuitenkin tarkastellaan pakettia musiikillisesti, niin ei tämä levy kelvoton ole, mutta eipä aivottomalla tasolla operoivaa
pastissiformaattia liiemmin uudistetakaan. Siinähän bändin vahvuus on. Kullirokkia ei keksitä uudelleen, ja ostaja tietää tasan tarkkaan mitä saa. Omituisinta on, että 40 vuotta sitten julkaistuna tämä albumi olisi möhömahojen klassikko. Ei tätä ole sen tuskallisempaa kuunnella läpi kuin Mott the Hooplen levyjä, noita rockmusiikin ”virstanpylväitä”. Mutta miettikää nyt: pannukakkuja! (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Eva & Manu – Eva & Manu

Warner Music Finland

66 Aikoinaan yliopistossani opiskeli jumalattoman söpö ja fiksu korealainen tyttö, johon halusin hirveästi ihastua, mutta eihän siitä mitään tullut, kun se oli niin hiljainen ja minä olen savolainen suupaltti. Joskus sitä vain tutustuu johonkin tyyppiin, josta periaatteessa pitäisi tykätä, mutta jonka seurassa juttu ei luista ja tilanteista tulee kiusallisen hiljaisia. Mutkatonta ja söpöä folkia soittavan Evan & Manun esikoisalbumin kuunteleminen on kuin tuo kiusallinen hetki uuden tuttavuuden seurassa. Livenä tunteisiin vetoavaksi ja vivahteikkaaksi havaitun musiikin pitäisi saada indieherkistelyyn mieltynyt arvioija haikeaksi, mutta jotain puuttuu. Evan ääni on kyllä kaunis ja Manukaan ei vedä huonosti. Biiseistä Feet In The Water, Raise Your Head ja Melancholia osoittavat, että annettavaa voi jatkossa olla enemmänkin. Duon folk-massasta alun perin esiin nostanut heleästi soiva juurevuus on kuitenkin hukkunut jonnekin studioon. Tästä haluaisi innostua niin paljon enemmän kuin voi. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Exlovers – Moth

Young and Lost Club

69 Esikoisalbuminsa julkaiseva lontoolaisyhtye hallitsee hommansa, mutta ei saa puhallettua aivan riittävästi henkeä Starsin, The Pains of Being Pure at Heartin ja Cats on Firen hengessä helisevään indiepoppiinsa. Kuten niin monelta vastaavalta yhtyeeltä, myös Exloversilta puuttuu kunnollinen laulaja. Bändin moniääniset lauluosuudet on kyllä sovitettu harvinaisen taidokkaasti, mutta elliottsmithmäisesti (kuuntele vaikka I Wish We’d Never Met) uikuttavasta Peter Scottista ei ole niitä riittävän hyvin kannattelemaan. Kaksi levyn kymmenestä kappaleesta (You Forget So Easily, Just a Silhoutte) on julkaistu singleinä jo viime vuosikymmenellä, mikä kielii levyn olevan pikemminkin rakkaan ja pitkäaikaisen harrastustoiminnan tulos kuin suurilla odotuksilla ladattu pelinavaus. Uusista kappaleista onneksi sentään yksi onnistuu päihittämään vanhat hitit: This Love Will Lead You Onissa bändin vaivattoman reipas poljento yhdistyy viettelevästi vääntelehtivään MBV-kitarasoundiin ja kerrassaan erinomaiseen popmelodiaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Invisible – Rispah

Ninja Tune

49 Että osaa taiderock joskus olla tylsää. Eponyymillä esikoisellaan (2009) Mercury Prize -ehdokkaaksi nousseen lontoolaisyhtyeen kakkosalbumi on täynnä tilkettä ja kuorrutusta, mutta se tärkein – varsinainen sisältö – jää puuttumaan. Kenialaistaustaisen Dave Okumun johtamaa yhtyettä on verrattu Bloc Partyyn ja TV on the Radioon (ilmeisesti kaikki mustaihoiset indiemuusikot näyttävät samalta?), mutta yhtyeen Radiohead-kitaroilla ja elektronisilla elementeillä höystetty avaruuspop on lähempänä Statelessin ja Porcupine Treen kaltaisia kevytprogetosikkoja tai tuottaja Richard Filen elektrorock-projekteja, UNKLEa ja We Fell to Earthia. Jos maailma ei Rispahista innostu (kuten todennäköistä on), ei The Invisiblen jäsenillä ole hätää: Okumu on kirjoittanut biisejä Jessie Waren tuoreelle esikoisalbumille ja rumpali Leo Taylor lyönyt tahtia Adelelle. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

JJ Doom – Key to the Kuffs

Lex Records

90 Pyhä yrtti lienee räppäreille samanlainen työturvallisuusriski kuin rikkivety Talvivaaran duunareille. Holtiton altistuminen kronarille ei sentään vie henkeä, mutta aivon se voi toki nyrjättää pahemman kerran – niin hyvässä kuin pahassa mielessä. Onneksi Jneiro Jarelin ja DOOMin yhteisprojektissa on kyse ensimmäisestä (DOOM ei ole ainakaan vielä ilmoittanut olevansa Bob Marleyn reinkarnaatio). Key to the Kuffsin biisit ovat pahuksen hienolla tavalla tolkuttoman kreisejä, räpeistä puhumattakaan. On selvää, ettei juuri sopivasti skitsofreeninen levy aukea kaikkein paatuneimmille hiphop-konservatiiveille. Mutta muille äänite on esimerkki siitä, kuinka pitkälle voi päästä auraamalla omia latuja. Key to the Kuffs vie modernin hiphopin sille kuuluisalle seuraavalle tasolle. Missio on ollut alusta saakka selvä: ”Go conquer and destroy the rap world like the white men.” (Teemu Purhonen)

Video ei ole enää saatavilla

Lorn – Ask The Dust

Ninja Tune

69 Flying Lotusin Brainfeeder-levymerkiltä perinteikkäälle Ninja Tunelle siirtynyt Marcos ”Lorn” Ortega paljastuu toisella albumillaan yhden tempun poniksi, jonka kyydissä kelpaa kaikesta huolimatta jolkotella. Ask the Dustin laiskasti ryskyvät rytmit, vatsanpohjassa pörisevät bassot ja tummanpuhuvassa synkkyydessään varsin yksipuoliset äänimaisemat ovat sinällään vaikuttavia, mutta tekevät levyn kuuntelemisen hiukan raskaaksi; kuin kuuntelisi El-P:n tai Dälekin albumin instrumentaaliversiota. Möhömahaiselle kuuntelijalle levy tuo väistämättä mieleen myös Brasilian Amon Tobinin, jota Lorn onkin remiksannut. Levyn kohokohdaksi nouseva Ghosst-single puolestaan on vellovine bassoineen kuin 1990-luvun lopun Add N to (X):ää dubstep-sukupolvelle. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Micachu & The Shapes – Never

Rough Trade

78 Mitä syntyy jos yhteen sotketaan The B-52s -yhtyeen sovinnaisuuden kahleista vapaata karnevaalia, perinteisiä popkappalerakenteita, 1980-luvun tsekkiläisiä tv-animaatioita, etäisesti Beckiä tai jopa Beatlesia muistuttavia melodioita, kilkatusta, kalkatusta ja mielisairaita surinoita – ja heitetään mukaan vielä keittiön tiskiallas? Syntyy omalaatuista popmusiikkia, joka on samanaikaisesti sekä kiinnostavaa että nautittavaa. Syntyy kokeellista musiikkia, joka ei – kuten tarkasti ottaen 96 prosenttia nykypäivän kokeellisesta musiikista – vaivuta kuulijaa uneen ja/tai saa häntä kaivamaan korvakäytäviään ulos ruosteisella lusikalla kolmen minuutin kuluessa. Siitä huolimatta, että albumilla soitetaan itsekyhätyillä soittimilla – muun muassa sängynpäädyn kerrotaan näytelleen osaa – Never ei kuulosta siltä, että sen tekijät ovat olleet kiinnostuneempia ruokkimaan narsistista erikoisuudentavoittelun haluaan kuin viemään popmusiikkia eteenpäin. Albumilla kuuluu tekemisen riemu ja populaarimusiikin huuma. Lisäksi levy on sen pituinen kuin poplevyn tuleekin olla – rapiat 35 minuuttia! Never osoittaa, että vuoden 2009 Jewellery-albumi ei ollut katinkultaa. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Nas – Life is Good

Island Def Jam

68 Hohhoijaa. Nasin kymmenes studioalbumi todistaa, että laatu on ikuista, kekseliäisyys ei. Life Is Good on kaikkea, mistä Nasir Jones opittiin tuntemaan jo legendaarisen Illmatic-debyytin aikaan: riimejä katujen koitoksista, läskejä biittejä ja kovia tarinoita, mutta kaikessa laadukkuudessaan ja vaivattomuudessaan se on myös kuin uusinnan uusinta. The Wire on nerokas sarja, mutta ei senkään yksittäistä jaksoa jaksa viittätoista kertaa peräkkäin uudelleen katsoa. Reiluuden nimissä todettakoon, että levy ei ole missään nimessä huono, ja biisiaihioissakin on ajoittain hyvää hajontaa. Kun 38-vuotias artisti heittäytyy muisteluihin 1980-luvun R’n’B-soundeja lainaavassa You Wouldn’t Understandissa tai herkistyy jazzahtavassa Stayssa, välittyy levyltä pilkahdus kaikesta siitä monialaisuudesta, joka tekee Nasista edelleen yhden alansa mestareista. Jos joukkoon olisi osunut edes muutama hiukan raja-aitojen yli rohkeammin hyppivä biisi tai näkökulmaltaan yllättävämpi katutarina, olisi Life Is Good yksi artistin pitkän uran kohokohdista. Nyt se on vain korkealaatuinen kopio aiemmista. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Yeasayer – Fragrant World

Mute

79 Yeasayer on niitä bändejä, jotka eivät voisi olla mistään muualta kuin Brooklynistä. Yhtye on kulttuurinen sulatusuuni niin musiikin kuin sen soittajien tasolla. Kuten tähänkin asti, Yeasayer on yhtä lähestyttävä kuin eklektinen. Tämä johtuu siitä, että bändi on psykedeelisyyteensä nähden hyvin kykeneväinen kirjoittamaan ässäkertosäkeitä, mistä todisteeksi käyvät Fingers Never Bleed, Henrietta, Blue Paper ja täsmähitiltä vaikuttava Reagan’s Skeleton. Toisin kuin edellislevy Odd Bloodilla, suihkumoottoroinnin sijaan tarttuvimmatkin melodiat soivat jännitteisinä ja pidätellen. Samoin kimaltavaksi huurrettu pop-sokerointi on vaihdettu kirpeämpiin ja kulmikkaampiin säksätyksiin. Albumin aiempaa vellovampia rytmejä kuunnellessa luulee kerta toisensa jälkeen, että Spotifyssa soi tanssilattiaoptimoitu light-versio Peaking Lightsin lisäainedubista. Koukuttavinta on silti tunnelma: Fragrant Worldin psykedelia on kuin ilmanlämpöpumppuja täyteen asennettu viidakko. Tropiikki on läsnä, mutta siitä on koneellisesti viilennetty kosteus ja hikisyys pois silkan viihtyvyyden vuoksi. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Joskus se on ihan hyvä juttu. Ei kaikkien suhteiden tarvitse olla niin julkisia. Jussi Parviainen voisi esimerkiksi miettiä tätä joskus… Joskus suhteet voivat olla julkisia salaisuuksia, niin kuin varmasti suuri osa poliittisesta korruptiosta Suomessa.

Vaikea sanoa mihin tässä jatkumossa hiphopin ja AOR:n välinen suhde kuuluu. Siitä ei kauheasti puhuta julkisesti, mutta kaikki siitä tietävät. Siihen kuuluu tehovoimaltaan ydinräjähdyksen tasoa lähentelevien korvamatojen kanssa sekoileminen.

Siinä missä sämplääminen on omalta osaltaan auttanut monia muita musiikkilajeja, kuten soulia ja jazzia, kasvattamaan suosiotaan aallonpohjasta ylös, ei sen taipumuksella käväistä AOR-keksipurkilla napsimassa musiikillisia namupaloja ole ollut vastaavaa vaikutusta.

Tämä 25 vuotta sitten niin korskea, isoja virveliniskujaan stadionilta toiselle lennättänyt musiikinlaji on yhä harvojen herkkua ja yksi niitä harvoja menneiden vuosikymmenten ilmiöitä, joiden on vaikea nähdä tulevan takaisin. Onko sillä, että Kanada oli aina AOR:n suurvalta, kannabiksen ja rauhanturvaamisen lisäksi, vaikutusta asiaan? Keskustelkaa.

Mikään ei kuitenkaan muuta sitä asiaa, että tämä on aivan mahtavaa musiikkia kaukaa kaikkien arkirealiteettien tuolta puolen.

Nuorgamin Hall & Oates, Fiilin & Tolonen,  ylpeänä esittelevät 13 hiphopin ja AOR:n salarakkaussuhdetta.

1. Toto: Georgy Porgy vs. Devin The Dude: Georgy

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Arttu Tolonen: Georgy Porgy on vanha englantilainen lastenloru. Se kertoo lapsesta, joka tykkää pussata tyttöjä, mutta ei uskalla leikkiä poikien rajuja leikkejä. On vihjailtu, että se kertoisi oikeasti kolmesta eri aatelisesta: kuningas Kaarle II:sta, Yrjö I:stä ja George Villiersistä, Buckinghamin ensimmäisestä kreivistä. Todisteita ei ole suuntaan tai toiseen.

Teemu Fiilin: Toto ei halua soittaa Georgy Porgya enää keikoilla, koska arvatenkin häpeää näitä muutamia discohittejään (Georgy Porgy on tiettävästi Toton ainoa Billboardin r&b-listalle noussut single, korkein sija oli 18.). Naislaulaja on muuten diskomuija Cheryl Lynn, jolle Toton David Paich teki hitin Got to Be Real – jota on myös sämplätty noin neljään tuhanteen biisiin.

2. Toto: Africa vs. Xzibit: Heart of Man

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Arttu: En tiennyt, että Chris de Burgh on versioinut tämän kappaleen. Ei kuunnella sitä, jooko? Mulle jäi vuonna 2004 ikuinen The Lady in Red –trauma Itä-Afrikkaan suuntautuneelta matkalta. Pelkkä ajatus miehen äänestä saa mut ihan aivovaurioon…

Teemu: African sanoitus on kovinta dadaa kautta miesmuistin. Toton edesmennyt rumpali Jeff Porcaro selitti, että sanoituksen ideana on se, että valkoinen poika yrittää kirjoittaa laulun Afrikasta, mutta koska ei ole ikinä käynyt siellä, voi vain kertoa, mitä on nähnyt televisiosta. Kuulostaa selittelyltä. Kukaan ei selvin päin kirjoita:

”Sure as Kilimanjaro rises like Olympus above the Serengeti”

3. Starship: We Built This City vs. The Diplomats: We Built This City

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Arttu: Alkuperäisesityksen sanat rustasi Elton Johnin lyyrikkona tunnettu Bernie Taupin. Yksi säveltäjistä on J. Geils Bandistä tuttu Peter Wolf. Starship-laulaja Grace Slick väitti aina biisin kertovan 1970-luvun Los Angelesista, mutta lyriikoissa viitataan San Franciscoon useaan otteeseen.

Teemu: Muutama vuosi sitten amerikkalainen Blender-lehti valitsi We Built This Cityn 50 Most Awesomely Bad Songs Ever -listallaan kaikkien aikojen huonoimmaksi kappaleeksi. Nuff said?

4. Player: Baby Come Back vs. Biz Markie: Things Get a Little Easier

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Arttu: Biz Markie on kansallisaarre. Tai ylikansallisaarre. ”Word to granny’s panties!”

Teemu: Playerin basisti, siis se punapaitainen jäbä videolla, on Ronn Moss. Siis Kauniiden ja rohkeiden Ridge Forrester. Revi siitä. Jätkä on renessanssinero.

5. Foreigner: Street Thunder vs. EPMD: Chill

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Arttu: Tämä on klassista crate digging -meininkiä menneiltä vuosilta. Suhteellisen tuntematon Foreigner-sinkun b-puoli muuttuu räppiklassikoksi. EPMD oli skrewed ennen muita, ja Foreignerin puolihuolimattomasta heitosta on imetty viimeinenkin etukenon tunne.

Teemu: Mä oon aika huolissani, että Foreignerilla oli joku biisi, jota en tuntenut. Tai siis, ennen vuotta 1985 ilmestynyt biisi, jota en tuntenut. Tää on I Want to Know What Love Is –sinkun (jota sinäkin lauloit viime viikonloppuna karaokessa, tai ainakin kuulit jonkun laulaneen) b-puoli. Tän albumin jälkeen tullut Foreigner on pääasiallisesti aika kakkaa. EPMD:n Erick Sermonilla on vihreät silmät, mikä on kohtalaisen harvinaista tummaihoiselle miehelle.

6. Hall & Oates: I Can’t Go For That (No Can Do) vs. Above The Law: V.S.O.P.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Arttu: Erään longislandilaisen hippiretkueen versio tämän Hall & Oates -raidan sämpläämisestä on tietty laajemmalti tunnettu, mutta Above the Law on saanut kyseisen loopin kuulostamaan uhkaavammalta. ATL on muutenkin tutustumisen arvoinen porukka.

Teemu: Hall & Oates on sellaisia AOR:n suurvisiirejä. Ne on varmaan saaneet jotain eliksiiriä 1980-luvun lopulla, kun kumpikaan ei näytä vanhenneen sen jälkeen vuottakaan. Äijät ovat soittaneet 1960-luvun lopulta saakka ja näyttävät edelleen noin nelikymppisiltä. Joltain kuumilta putkimiehiltä. Veikkaan, että keikan jälkeen kiemurtelee jonollinen jakkupukuja takahuoneeseen.

7. Styx: Castle Walls vs. Raekwon: Surgical Gloves

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Arttu: Raekwonin Cuban Linx -jatko-osalta löytyy tämä toimivasti saksittu pätkä Styxin tuotannon progemmalta laidalta. Biisin c-osassa riittää vielä ”pöllittävää”, noin ajasta 2.10 eteenpäin.

Teemu: Ja se Styxin toinen laita taas tuotiin tässä pätkässä aika hyvin esille, myös nuoremmille sukupolville. Samoin kuin Isaac Hayesin roolihahmon nimi South Parkissa, myös Raekwonin lempinimi on The Chef. En silti usko, että Raekwon kokkaa kovin usein koululaisille lihapullia, ainakaan tämän kuvan perusteella.

8. Boz Scaggs: Lowdown vs. Leaders of the New School: The International Zone Coaster

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Arttu: Bozin patologinen, vuosikymmenen huomioon ottaen mahdollisesti Qualuude-nimisen pillerin edesauttama rentous yhdistettynä Busta Rhymesin totaaliseen hektisyyteen toimii. Video on täynnä tanssiliikkeitä, joilla voi niin sanotusti kleimata speissiä diskossa. Klipin esittelemä hattumuoti kannattaa myös noteerata ja miettiä sitä omaa tyyliä.

Teemu: Boz oli alun perin Steve Miller Bandin kitaristi. Viime kesänä Boz teki kiertueen The Doobie Brothersin Michael McDonaldin ja Steely Danin Donald Fagenin kanssa, minkä lisäksi se hoitelee jotain viinitilaa Kaliforniassa. Life is hard. Bozin pojista toinen on kyllä kuollut heroiinin yliannostukseen ja toinen on musiikkitoimittaja. En tiedä kumpi on huonompi valinta.

9. Bruce Hornsby & The Range: The Way It Is vs. E-40: Things’ll Never Change

http://www.dailymotion.com/video/x1tn79_bruce-hornsby-the-way-it-is_music

Video ei ole enää saatavilla

Arttu: Tässä kaksi kappaletta, joissa kummassakin saavutetaan totaalinen liikutuksen taso, vähän niin kuin Jare & VilleGallen biisissä Faija. Kannattaa kuunnella kaikki kolme putkeen. Alkaa takuulla itkettää.

Teemu: Vielä tunnetumpi The Way It Is -sämple on 2Pacin biisissä Changes. The Way It Is on ehkä paras piano rock -kappale ikinä. Liikuttavaa, baleaarista AOR:ää, jossa arvostellaan rotuerottelua ja puhutaan siviilioikeuksien puolesta. Parasta. Ostin tänään divarista seitsemällä eurolla muinoin radiopromona julkaistun Bruce Hornsby and The Range -LP:n Live – The Way It Is Tour 1986–87, jossa on tästä biisistä 6 minuuttia ja 25 sekuntia pitkä versio. Sekä 7 minuutin ja 7 sekunnin pianointro – mikä oli todellinen syyni ostaa levy. Maksoin pianosoolosta euron per minuutti. Olen sairas.

10. Kenny Loggins: This Is It vs. Nas: We Will Survive

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Arttu: Kenny Loggins kirjoitti biisin kuolevalle isälleen. Nas kirjoitti räppinsä jo kuolleelle Notorious B.I.G:lle.

Teemu: Tää biisipari on musta melkein yhtä liikuttava kuin edellinen. Mun oli pakko saada tämä Loggins haltuuni sillä hetkellä, kun bongasin sämplen Nasin levyn sisäpussista. Jotenkin Loggins ei ole päässyt ihan kaikilla biiseillään (esimerkiksi leffahitit Footloose ja Top Gunissa soineet Playing With the Boys ja Danger Zone) ihan samanlaiseen koskettavuuden tasoon. Kenny Logginsin parta on tosin yksi maailman siisteimpiä. Sillä on ollut se parta kaikenlaisten eri hiusmallien kanssa ja aina on toiminut. Parasta oli Kennyn kuohkea, blondattu ja permanentattu kasarikiharapehko parran kanssa. Priceless.

11. Foreigner: Cold as Ice vs. M.O.P.: Cold as Ice

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Arttu: Loistavan romuluinen tulkinta kuuluisammasta Foreigner-raidasta. Foreigner luottaa karmaan ja uskoo, että ihminen, jolle laulua lauletaan, saa ansionsa mukaan. Mash Up Posse luottaa käsiaseisiin ja rehentelyyn. Tai ainakin käsiaseista puhumiseen.

Teemu: Kuulin tän Foreignerin originaalibiisin joskus kolmetoistavuotiaana, vuonna 1988, serkun joltain jenkkiläiseltä AOR-radioasemalta äänittämältä kassulta. Kolahti saman tien. M.O.P.:n version kuulin New Yorkissa varmaan suunnilleen samalla viikolla, kun se oli ilmestynyt, vuonna 2001. Kolahti saman tien. Kävelin lähimpään levykauppaan (sattui olemaan Rock And Soul 7th Avenuella) ja ostin maksin. B-puolella on Ante Up Remix, joka on yhtä hyvä biisi. Tää on yksi vuosituhannen eniten kuuntelemistani räppisinkuista.

12. Avalanche: Overnight Sensation vs. Kool G Rap & DJ Polo: Butcher Shop

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Arttu: Avalanchen Overnight Sensation on aika todennäköisesti dorkin hittibiisihakuisuudesta kertova metapoppis. Butcher Shop on pelkkää kovuutta.

Teemu: Kanye ja Twista teki samasta aiheesta biisin Overnight Celebrity. Mutta kumpikaan niistä ei ole yhtä kova kuin Kool G. Rap. Ei lähelläkään. Kool G. on jumala. Ilman Kool G. Rapia ei olisi East Coast -räppiä sellaisena kuin se tunnetaan. Ei olisi Nasia, Biggietä, Jay-Z:tä, Eminemiä, N.O.R.E.:a, Fat Joeta, Big Punia, Mobb Deepiä, M.O.P.:tä. Ei edes Wu-Tangia. Kelaa sitä.

13. Warren G: Regulate feat. Nate Dogg vs. Michael McDonald: I Keep Forgettin’

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Teemu: Kuluneita tai ei, näihin kahteen kappaleeseen kiteytyy suurin piirtein kaikki mikä musiikissa on hyvää. Voisin perustaa oman uskonlahkon, joka pohjaa oppinsa McDonaldin Fender Rhodes -sointuihin tuossa biisissä. Muut soittimet hoitaakin Toto, mikä yllätys. Joku kommentoi kappaletta Youtubessa: ”This song is meant to make a man and a woman fuck”. Kuinka oikeassa voi ollakaan.

Arttu: Ajatella. Lukemisen ja muistamisen arvoinen YouTube-kommentti. Tajutonta. Kaikista maailman lauletuista räppikertseistä Nate Doggin on hienoin, ei vähiten jätkän todella miellyttävän äänen ansiosta. RIP Nate Dogg. Jos pitäisi valita biisi, jota olen kuunnellut elämässäni eniten, se olisi tämä tai Cat Stevensin Morning Has Broken. Thanks, mom!

Eikä siinä todellakaan ollut kaikki! Seuraavaksi herrojen rakkaudella laatiman AOR-soittolistan kimppuun, josta löytyy kuunteltavaa edistyneemmillekin AOR-nisteille!