Green River. Mark Arm viihdyttää suomalaisia sanaleikkien ystäviä nostamalla kätensä ylös.

Green River -> Mudhoney

Vuonna 1984 perustettu Green River oli Seattlen grungebuumin kehtobändi, josta sikisi Mudhoney ja kierteen kautta Pearl Jam. Pari ep:tä ja yhden pitkäsoiton (Rehab Doll, 1988) julkaisseen Green Riverin meluisassa soinnissa kuuluu kummankin yhtyeen alkukantaisia vaikutteita, lähinnä garage punkia ja heavy rockia. Yhtyeen lopettaessa vuonna 1990 laulaja-kitaristi Mark Arm siirtyi ex-Green River -kitaristi Steve Turnerin kera mesoamaan Mudhoneyn yhä jatkuvaa garageräimintää. Basisti Jeff Ament ja kitaristi Stone Gossard puolestaan perustivat traagisen lyhytikäisen, psykedeelisemmin ja suurieleisemmin itseään ilmaisseen Mother Love Bonen, joka edelsi Pearl Jamia.

Video ei ole enää saatavilla

Deep Wound –> Dinosaur Jr

J Mascis ja Lou Barlow perustivat vaihtoehtoisen kitararockin tärkeimpiin yhtyeisiin kuuluvan Dinosaur Jr:n vuonna 1984. Sitä ennen he soittivat lyhytikäiseksi jääneessä hardcore- ja noise-yhtyeessä Deep Woundissa, jonka virallinen levytysura jäi yhden ep-levyn ja parin irtobiisin mittaiseksi. Yhden kappaleen mittaisen live-comebackin huhtikuussa 2004 tehneen Deep Woundin vähäinen tuotanto on koottu tynnyrinpohjia myöten kahdelle yhtyeen mukaan nimetylle kokoelmalevylle vuosina 1997 ja 2006.

Video ei ole enää saatavilla

Treat Her Right –> Morphine

Ennen kuin Morphine keksi oman musiikillisen universuminsa, Mark Sandman ja aika ajoin Morphinessa rumpuja paukuttanut Bill Conway soittivat Uuden-Englannin alueella kulttisuosiota nauttineessa, Roy Headin vanhasta hittistä nimensä napanneessa ja vaihtoehtorockia sekä bluesia sekoittaneessa Treat Her Rightissa. Sandman soitti bändissä tittelillä ”low guitar”, joka toimi hyvänä harjoitusalustana miehen omaperäiseen basismiin myöhemässä ja huomattavasti menestyneemmässä bändissä. Sandmanin sisältänyt versio bändistä jätti jälkeensä kaksi levyä: Treat Her Right (1988) ja Tied To The Tracks (1989). Varsinkin jälkimmäinen on erittäin hyvä. Bändin omalaatuinen instrumentaatio antoi sille omanlaisensa soundin ja kolme lahjakasta säveltäjää (Mark Sandman, Jim Fitting, Dave Champagne) rutkasti vahvaa materiaalia. Harpisti Fitting soitti myöhemmin muun muassa The The -yhtyeessä.

Video ei ole enää saatavilla

Goober & the Peas –> The White Stripes

The White Stripesin valloitettua maailman Jack Whitella on vielä riittänyt paukkuja soolouran käynnistämiseen ja kahden korkean profiilin yhtyeen (The Dead Weather, The Raconteurs) perustamiseen. Eikä White laiskotellut 1990-luvullakaan: The White Stripesin perustamisen jälkeenkin hän teki lyhyitä visiittejä useisiin detroitilaisbändeihin, sellaisiin kuin The Go, Two-Star Tabernacle ja The Hentchmen, ja levytti yhden EP:n The Upholsterers -duonsa kanssa. Whiten – tai itse asiassa tuolloin vielä John Gillisin – aivan ensimmäinen bändikiinnitys oli kuitenkin rumpalin pesti puolihumoristisessa countrypunkyhtyeessä Goober & the Peas. Whiten liittyessä yhtyeeseen bändi oli jo uransa loppusuoralla, mutta Whiten soittoa voi kuitenkin kuulla bändin ainoaksi jääneellä albumilla The Jet-Age Genius of Goober & the Peasillä (1995).

Video ei ole enää saatavilla

Lifter Puller –> The Hold Steady

Klassista rockia, Replacementsin rempseyttä ja ensiluokkaisia sanoituksia yhdistelevä The Hold Steady herätti kriitikoiden kiinnostuksen jo esikoisalbumillaan Almost Killed Mellä (2004) ja sai ostavan yleisön kelkkaansa kolmannella albumillaan Boys and Girls in Americalla (2006). Bändin voimakaksikolla, laulaja-kitaristi Craig Finnillä ja kitaristi-basisti Tad Kublerilla, oli kuitenkin tuossa vaiheessa takanaan jo kymmenen vuotta turhauttavaa tarpomista vaihtoehtorockin keskinkertaisuuden suossa. Kaksikon edellinen bändi, vuonna 1994 perustettu Lifter Puller, tukeutui sekin Finnin vahvoihin sanoituksiin, mutta oli musiikillisesti lähempänä taiderockia ja kulmikasta post-punkia – kuitenkin puolen vuosikymmentä liian aikaisin saavuttaakseen kaupallista menestystä. Lifter Pullerilta julkaistiin kolme albumia, ja bändin lähes koko tuotannon saa haltuunsa näppärästi, kun hankki albumeista viimeisen, Fiestas and Fiascosin (2000), ja sen rinnalle kaksi ensimmäistä albumia ynnä rykelmän sekalaisia single- ja ep-raitoja niputtavan Soft Rock -kokoelman (2002).

Video ei ole enää saatavilla

Inside Out –> Rage Against The Machine

Vuodet 1998–1991 Zack De La Rocha hioi poliittisia kulmahampaitaan ja räksyttävää laulutapaansa Inside Out -nimisessä hardcore punk -yhtyeessä. Inside Outin ainoaksi viralliseksi julkaisuksi jäi vuonna 1990 ilmestynyt EP No Spiritual Surrender, mutta bändi saavutti merkittävää kulttimainetta etenkin Yhdysvaltain länsirannikolla, jossa se väsymättömästi keikkaili. Inside Out oli väkevän kantaaottava yhtye siinä missä Rage Against the Machinekin, minkä sellaiset kappaleet kuin Fight for Life, Burning Fight, Blind Oppressor, Darkness of Greed ja – kyllä – Rage Against the Machine jo nimillään osoittavat. Samaan aikaan RATM-kitaristi Tom Morello etsi itseään funkilla ja glamilla metalliaan maustavassa Lock Up -yhtyeessä, josta ääni- ja kuvanäyte tässä.

Video ei ole enää saatavilla

Mudhoneyn klassikkobiisissä ei ole kerrassaan mitään sliipattua.

Russ Meyerin hinkkileffasta nimensä ottanut Mudhoney oli tiettävästi ensimmäinen grungeaallon superbändi, vaikkei koko aallosta ollut Seattlen pienten piirien ulkopuolella juuri loiskeita havaittu. Yhtye, joka muodostui Green Riverin ja Melvinsin miehistöstä sekä sittemmin Nirvanassa ja Screaming Treesissä piipahtaneesta rumpalista Dan Petersistä, rämistelee ensisinglellään kaunistelemattomasti Stooges-tyyliin, räkää ja visvaa säästämättä.

Vessanpyttykansiin kääritty kaksi-ja-puoliminuuttinen särömekkalointi oli suurena osallisena koko grungen syntyyn. Tyylillisesti Touch Me I’m Sick on kuitenkin lähinnä vimmaista garagerockia. Sen – öh – sairaalloinen energia, ylimielisen virnuileva asenne, vähintäänkin rosoinen soundi ja isokätisen hienostelematta mäiskitty soittotatsi ovat edelleen käsinkosketeltavan suttuisia.

Sävellyksellisesti biisi on, kuten kappaleella kuumeisesti raakkuva solisti Mark Arm on myöhemmin todennut, puolivillainen heitto. Kolmen Big Muffilla säröpuuroksi murjotun voimasoinnun räjähtävässä rämistelyssä on kuitenkin voimaa, jota ei hienostelulla saavuteta. Petersin primitiivinen hakkaaminen ja taajaan toistuva virvelifilli takovat rytmin tajuntaan riehaannuttavin tuloksin.

Arm on sanonut biisin olevan erityisesti soundeiltaan niin onnistunut, ettei bändi koskaan enää yltänyt samaan roisiuteen, vaikka yritti. Ja jatkaa edelleen samalla linjalla ja samalla energialla, liki neljännesvuosisata myöhemmin.

Touch Me I’m Sick oli puhdistava peräruiske 1980-luvun pöyhkeäksi käyneelle musiikki-ilmastolle jo saastaisella rämistelyllään. Se on kaikenlaisesta hifistelystä totaalisen kaukana niin soitannollisesti, tuotannollisesti kuin sävellyksellisestikin. Biisissä ei ole mitään – ei kerrassaan mitään – tyyliteltyä tai sliipattua. Se on pelkkää primitiivisten halujen irstasta sykettä, hikistä rytkytystä ja sekopäistä meuhkaamista. Juuri siksi sen teho oli aikanaan massiivinen, eikä esityksen voima ole juurikaan laimennut vuosien saatossa.

“I won’t live long, and I’m full of rot
Gonna give you, girl, everything I got”

Kappale herätti hämmennystä myös sanoitustensa osalta. Tähän asti seksuaalisista suhteista oli erityisesti valtavirrassa lauleskeltu jokseenkin tervehenkiseen sävyyn. Vuonna 1988 AIDS oli uusi yhteiskunnan kauhu, ja Touch Me I’m Sick leikittelee nimenomaan sillä. Se yhdistelee irvailevaa rappiota perinteiseen intiimin kanssakäymisen kutsuhuutoon tehden siitä suorastaan irvokasta. Ja ovathan ne sanat myös hauskat, kun niiden matalotsaisen jujun tajuaa.

”I’m diseased, I don’t mind
I’ll make you love me ’till the day you die”

Hylkiöromanttisesta sanoituksesta ei voi olla vetämättä kieroutunutta yhteyttä imettimiensä avulla suosioon nousseen Samantha Foxin Touch Me (I Want Your Body) -kappaleeseen. Sammyn suusta ei tätä olisi kuultu.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Grunge-Seattlen viitekehyksessä tapahtuvassa Singles-elokuvassa Touch Me I’m Sickillä on merkityksellinen rooli. Se on osa leffalle keskeisen Citizen Dick -yhtyeen tuotantoa. Sanoituksiltaan hassummiksi muutetun ja kolmeminuuttiseksi venytetyn roiskaisun nimi on Touch Me I’m Dick.

Video ei ole enää saatavilla

Mudhoney soittaa Suomessa 12.-14. heinäkuuta. Nuorgamin jututtama Mark Arm levittelee sukunimelleen uskollisesti käsiään.

Mudhoney tekee vaikutusvaltaista mutta pieniä määriä myyvää metelipoppiaan jo kolmatta vuosikymmentä, ja nuorten yhtyeiden huulilta lehdistön korviin kantautuneet kehut ovat nostattaneet sen jälleen ajankohtaiseksi. Seattlen jääräpäät saapuvat ensi viikolla kolmelle keikalle Suomeen, joten Nuorgamilla on kaikki ilo kosketella sairaita ja tarjota laulaja-kitaristi Mark Armin ajatuksia translitteroituna versiona.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Hmm, todella hankala kysymys. En tiedä, en osaa vastata tähän. Tai siis, kuuntelen niin paljon musiikkia, etten todellakaan osaa oikein sanoa yhtä eniten kuuntelemaani biisiä elämäni ajalta – tai edes kymmentä.”

Mitä kappaletta pyydät todennäköisimmin dj:ltä, kun olet todella, todella humalassa?

”Hmm. Siis mitä kappaletta pyytäisin dj:ltä? Hmm. Birthday Partyn Deep in the Woods, ei epäilystäkään.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia?

”En tiedä, mielestäni jokaisella on omat tärkeät yhtyeensä ajasta tai paikasta riippumatta. Yritän välttää itseään tärkeinä pitävien bändien musiikkia, siis sellaisten, joita ilman ihmiset eivät muka pystyisi elämään. En usko universaalisti tärkeää musiikkia olevan olemassakaan, jos totta puhutaan. Tai siis, mikään ei ole mielestäni tylsempää kuin tärkeilevä ja/tai turhamainen musiikki.”

Mikä on mielipiteesi The Beatlesista? Kuka on suosikkibeatlesi ja miksi?

”Hyvä bändi! George Harrison. Hmm, en tiedä miksi. Hän vaikutti aina kaikkein rehellisimmän ja aidoimman oloiselta, eikä hänestä tullut The Beatlesin hajottua mikään show-off, kuten esimerkiksi Lennonista. Pidän hänen tyylistään paljon, siinä on jotain hyvin omalaatuista ja salaperäistä. While My Guitar Gently Weeps, Taxman ja Something kai riittävänevät perusteluiksi.”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Ron Asheton, Lux Interior ja Don Van Vliet. Totta puhuen en muista missä olin kun kuulin heidän kuolemastaan, todennäköisesti töissä joka kerta. Etenkin Ron Ashetonin poismeno jäi harmittamaan, hän oli korvaamaton ihmisenä ja muusikkona. Ketään hänenkaltaistaan ei tule enää koskaan.”

Mikä kappale saa sinut aina nostalgiseksi?

”The Stoogesin Dirt, koska se vie minut aina siihen aikaan nuoruuttani, jolloin kuuntelin sitä tauotta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on mielipiteesi auto-tunesta?

”Kamalaa. Kerta kaikkiaan kamalaa. Tai siis, olen aivan sataprosenttisen varma, että se tullaan muistamaan tulevaisuudessa samankaltaisena vanhentuneena temppuna kuin noise-gaten läpi vedetyt rummut 1980-luvulla – turhanpäiväinen studiokikka. Siis se PSSSSSSHHHHHH-soundi. Me emme onneksi kuitenkaan pelkää olla out-of-tune! Itseasiassa on parempi olla vähän out-of-tune kuin auto-tune, hahah!”

Mitä yhtyeitä tai artisteja kaikki kiertuebussissanne suostuvat kuuntelemaan?

”Eheh, tai siis pakussa – emme ole koskaan olleet kiertueella bussissa. Hmm, äkkiseltään tulee mieleen The Fall, The Stranglers, Captain Beefheart, The Stooges, The Byrds, Gang of Four ja kaikki Nick Caven jutut.”

Kenen laulajan ääni saa hyyn soimaan selkäpiissäsi?

”Hyvällä tavalla John Brannonin. Hän on siis se Negative Approachin tyyppi. Hän tuntuu olevan niin brutaalin rehellinen kaikissa tekemisissään, ja se varmasti myös ärsyttää joitan ihmisiä. Huonolla tavalla… ehdottomasti Billy Corgan. En voi sietää sitä ininää. Sitten toinen on se Red Hot Chili Peppersin laulaja, kuka se nyt olikaan… Antony Kiedis! Yhtä rasittava ja huonolla tavalla päällekäyvä. En pidä kummastakaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkisanoituksesi popmusiikissa? Miksi?

”The sunshine bores the daylight out of me”
(The Rolling Stones – Rocks Off)

”En tiedä miksi, samaistun vain noihin riveihin. Se vain iskee kovaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Miksi?

”Äh, en minä tiedä. Omienkin kokemusteni kautta voin sanoa, että usein unelmakokoonpanon muodostavat bändit onnistuvat kuulostamaan vain kuolettavan tylsiltä. Tai siis, kaikki pelaavat varman päälle ja koko homma lässähtää kasaan. Hmm, unelmakvartettini on itseasiassa jo tainnut ollut olemassa. Se oli The Stoogesin ensimmäinen inkarnaatio. Mutta haluatko kuulla ketkä kaikki soittaisivat inhokkikokoonpanossani? Kerron joka tapauksessa! Sting bassossa, Michael Stipe ja Bono laulussa, Dave Navarro kitarassa ja Lars Ulrich rummuissa. Hahah, tuohon kiteytyy aika lailla kaikki, mikä rockmusiikissa on ollut pielessä viimeisen 30 vuoden ajan. Tuli näköjään viisi. Noh, ei voi mitään.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

”Äh. Taas näitä kysymyksiä. En oikein osaa sanoa juuta enkä jaata tuohon, jokaisella on oma tapansa tulkita sanoituksia ja sävellyksiä. Sehän tekee asioista mielenkiintoista, kun ihmisillä on eri näkemyksiä ja tulkitantatapoja asioiden suhteen.”

Minkä kappaleen todennäköisimmin laulat karaokebaarissa?

”En ole laulanut karaokea vuosiin, ja silloinkin lauloin sitä yleensä hyvin humalassa. Hmm, todennäköisesti sitä peruskamaa, Princea, Kissiä ja Led Zeppelinä kai lähinnä.”

Mikä on mielestäsi parasta metallimusiikkia? Miksi?

”Umm, heheh. Hauskoja kysymyksiä, oikeasti! En tiedä. En juurikaan kuuntele musiikkia, joka nykyään luokitellaan metalliksi. Sanoisin, että se alkuvoimainen, bluespohjainen ja originaali metalli. Black Sabbath. Tärkein metalliyhtye koskaan, vaikka ei sitä kukaan enää mielläkään metalliksi. Tai siis, joo, pidän myös Motörheadista älyttömästi. Siinä on jotain… alkuvoimaista – sanon tuota usein, hahah! En usko, että sitä kuitenkaan luokiteltaisiin metalliksi, vaikka tavallaan se on sitä, vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi Iron Maiden ja AC/DC. Vihaan niitä helvetin keksimonsteri-vokaaleja, joita uusilla metallilevyillä kuulee. Ne kuulostavat vain huvittavilta, en voi ottaa niitä lainkaan tosissani.”

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”En lähtisi suosittelemaan tuntemattomalle ihmiselle mitään, ellen tietäisi edes jotain hänen maustaan ja tietämyksestään. Riippuu todella paljon siitä, mikä mahdollisuus jollakin henkilöllä olisi tutustua johonkin yhtyeeseen ilman suosittelua. Nykyään on helppoa löytää uusia bändejä helposti, joten on hankalaa edes suositella mitään uutta.”

Vinyyli vai cd? Miksi?

”Aaah, hankala kysymys! En tiedä, molemmissa on puolensa. Totta puhuen kuuntelen nykyään musiikkia lähinnä iTunesin kautta töissä ollessani, koska vinyyleitä ei voi helposti siirrellä paikasta toiseen. Mutta on niissäkin hyvät puolensa, tiedäthän, niissä on kaksi puolta per levy ja ne on pakko kuunnella kerralla kokonaan. On uskomatonta, miten joidenkin levyjen tiettyyn puoleen voi saada pakkomielteen, ja tietenkin niiden kuuntelussa on oma tunnelmansa. Mp3:t ja cd:t ovat nykyään matkustaessa ja työpaikalla paljon käytännöllisempiä, vinyylit enemmänkin kotona kuunneltaviksi tarkoitettuja.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi coolimmalta kuin oletkaan?

”Häh? Tuohan on niin subjektiviinen asia, etten ole nähnyt vaivaa. Tai siis, katsos, jokaisella ryhmällä ja ihmiselle on kuitenkin oma käsityksensä cooliudesta. Yhden cool voi olla toiselle hyvinkin uncool.”

Mikä on ensimmäinen poplaulu, josta muistat pitäneesi?

”Muistan laulaneeni The Beatlesin I Want to Hold Your Handia lapsena, vaikka olin tuskin kuullut koko kappaletta. Kaikki naapuruston isommat lapset lauloivat sitä, joten opin sen heiltä. Ensimmäinen ostamani levy oli varmaankin The Osmondsin Just Like a Yo Yo. Tiedäthän, se hauskan ärsyttävä renkutus.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suurin syy sille, että et pidä jostain kappaleesta?

”Liikasoitto. En juurikaan kuuntele radiota, enkä tiedä tämän päivän pophittejä. Muutama vuosi sitten, ja tarkoitan tällä siis 1990-luvun loppua, kävin yhdellä punttisalilla pari kertaa viikossa. Siellä soi tauotta Pop Radio -niminen kanava, jota jouduin sietämään ja tutustumaan muun muassa sellaisiin ihmeisiin kuin Backstreet Boys. Tuskin yllätyt, jos kerron, että en käy siellä enää.”

Miten hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Hmm. Aika vähän. Joskus 1980-luvulla täällä vaikutti eräs suomalainen bändi, joka oli aivan älyttömän kova. Smack, tiedätkö ne? Run Rabbit Run on edelleen aivan mahtava biisi. Sitten eräs toinen, josta pidän edelleen paljon, on Terveet Kädet, aivan mieletöntä. Muistan myös joskus kuunnelleeni jotain Hanoi Rocksin levyjä, mutta ne eivät ole kestäneet aikaa yhtä hyvin. Eikös myös The Flaming Sideburns ole Suomesta? Ovatko he yhä koossa?”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on paras koskaan kirjoittamasi tai äänittämäsi kappale?

”Hahah, sen kun tietäisi! En yleensä ajattele asiaa tuosta näkökulmasta. En halua takertua menneeseen. En tiedä edes mikä on huonoin kirjoittamani kappale.”

Kumpi on tärkeämpää: kappale vai se miltä se kuulostaa?

”Molemmat kulkevat käsi kädessä. Hyvän biisin voi pilata huonoilla soundeilla, mutta hyvätkään soundit eivät pelasta huonoa biisiä. Yhtä tärkeitä asioita levyllä molemmat.”

Mitä mieltä olet ”kielletystä nautinnosta” musiikissa?

”Äh… Ei minulla ole mitään kiellettyä nautintoa. Tai siis, pidän monista bändeistä ja kappaleista, joista minun ei odoteta pitävän tai joista muut bändissä eivät pidä – hyvin korneista asioista. Ei ole mitään järkeä kieltää itseltään asioita, joista nauttii. En halua kieltää itseltäni asioita, joista nautin. Paitsi jos sattuu nauttimaan ihmisten tappamisesta, mutta se onkin hieman eri asia.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”En kutsuisi Jim Morrisonia kummaksikaan. Tai siis, pidän kyllä monista The Doorsin biiseistä. Sanoisin, että neroksi kutsuminen on liioittelua, sillä hän oli usein pölvästi samaan aikaan.”

Mudhoney Suomessa:

Ti 12.7.2011 Turku, Klubi
Ke 13.7.2011 Helsinki, Tavastia
To 14.7.2011 Tampere, Pakkahuone (Tammerfest)