Phil Elverum ja vuori, joka voi olla tai voi olla olematta Eerie.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolmea vuoden 2012 albumia sekä halutessaan yhtä ep:tä, reissueta tai kokoelmaa. Vuorossa Antti Lähde.

Mount Eerie – Clear Moon & Ocean Roar

Mount Eerie kaksi tänä vuonna julkaisemaa albumia ovat melankolisinta ja masentuneita musiikkia, mitä maailma päällään kantaa – tai maailman meret, sillä Phil Elverumin luonnonvoimien vääjäämättömyydellä myrskyävä kuolonfolk kuulostaa yhtä lohduttoman yksinäiseltä kuin J. M. W. Turnerin (1775–1851) kauhistuttavimmat haaksirikkofantasiat näyttävät. Monen suosikki epäinhimillisen painajaismusiikin saralla oli tänä vuonna Swans, joka rankaisi ihmiskuntaa The Seer -tuplalevyllään. Oma valintani on kuitenkin Mount Eerie, sillä sen musiikissa pilkahtaa vielä toivo, vaikka kaikki ympärillä onkin silkkaa mordoria ja gorgorothia.

Video ei ole enää saatavilla

d’Eon – LP

Elektronisen popmusiikin luonteeseen kuuluu jatkuva uudistuminen – ja sen pitää tapahtua yhä nopeammissa sykleissä. Kierrättäminen on musiikkityylille elinehto, tarve uusille polttoainetyypeille on loputon. 2010-luvulla ”syntikat” ovat laulaneet löpöillä, jotka vielä viime vuosikymmenellä kelpasivat vain hulluille ja hullunrohkeimmille. Se, että d’Eonin moottori hyrrää vuosituhannen taitteen R&B:lle, Stevie Winwoodin synteettiselle aikuisrockille ja Enyan kaltaisilla new age -haltioille, ei tee hänestä friikkiä, vaan yhden monista. Kuuntelu kuuntelulta hämmästyttävämmäksi ja kiehtovammaksi käyvä LP on huikentelevaisen avant-popin mestariteos, joka ei saanut likimainkaan yhtä suurta huomiota osakseen kuin samoissa maisemissa liikkuvat How to Dress Well, Purity Ring tai Grimes. Miksi, siihen ei yhdelläkään levyn pauloihin joutuneella voi olla vastausta.

Video ei ole enää saatavilla

Kevin – Ebb and Flow

Ebb and Flow ei ole välttämättä yksi vuoden kolmesta parhaasta albumista, mutta sen kuuleminen ensimmäinen kerran – livenä Tampereen Telakalla – oli epäilemättä yksi vuoden sykähdyttävimmistä musiikillista kokemuksista. Pitkän ja kumpuilevan taipaleen ensin puolihumoristisesta harrasteprojektina ja sitten vara-Strokesina ja vara-TSOOLina taittanut (1990-luvun) Suomi-indien superbändi kuulostaa vihdoin kolmannella albumillaan vain ja ainoastaan itseltään. Ebb and Flow soi pakotonta ja luonnollisesti virtaavaa klassista rockia, jossa bändin jäsenten ilmeiset musiikilliset vaikuttimet psykedeliasta poppiin ja progesta kenkiintuijotteluun sulautuvat hämmästyttävän letkeäksi kokonaisuudeksi, jollaisesta bändin parhaat hetket olivat tähän asti antaneet vain epämääräisiä lupauksia. Vähemmästäkin herkistyy.

Video ei ole enää saatavilla

Phil Elverum maalaa musiikillaan maisemia.

Vuoden parhaan albumimuotoon puetun maisemamaalauksen uhkaavampi puolisko.

Kirjailija-filosofi Edmund Burke kuvaili 1700-luvulla subliimia eli ylevää ”nautinnolliseksi tunteeksi ja mielihyväksi, jota koemme pystyessämme tarkkailemaan kauhistuttavaa asiaa ilman, että se on vaaraksi meille itsellemme”. Erityisesti subliimi herättää kokijassaan hämmästystä, mutta sen vähäisempiä muotoja ovat kunnioitus, palvonta ja ihailu.

1700-luvun lopun ja romantiikan ajan kuvataiteessa subliimi liittyi erityisesti maisemamaalaukseen, ihmisen pienuuteen luonnon hahmottamattoman jylhyyden, kohisevien valtamerien ja edessä jättimäisinä siintävien vuorien edessä. Nimistä mainittakoon Caspar Friedrich ja J.M.W. Turner.

Kun singahdetaan kaksisataa vuotta eteenpäin, emme voi olla soveltamatta samaa teoriaa myös Phil Elverumin Mount Eerie -yhtyeen tämän vuoden tuplalevyn toiseen puoliskoon Ocean Roariin. Jo yhdeksänminuuttisen avausraidan Pale Lightsin ensisekunnit asettavat kuulijan perspektiiviin suhteessa musiikkiin. Hyytävä ja kylmän mekaanisesti etenevä äänivalli jatkaa Mount Eerien black metal -viitteiden tiellä, mutta ilman sahausta.

Muutaman minuutin jälkeen hyökyvä riffi feidautuu taustaan ja luontoon vetäytyneenä erakkona tunnettu Elverumin hauras ääni nousee tiivistämään levyn moodia entisestään. Mies seisomassa rannalla kotiseuduillaan Washingtonin osavaltion Anacortesissa, mielettömän massiivisen luonnon edessä. Tällöin Ocean Roar saavuttaa subliimin, nousee musiikiksi, jonka edessä kuulija havahtuu omaan pienuuteensa.

“Pale lights from other islands
slow flashing
through blue dusk
across the water
seeing island shapes
‘Who is there?’ I call
A small yelp on the wind
and then
more roaring”

Albumiparin ensimmäinen osa, keväällä ilmestynyt Clear Moon on Ocean Roaria biisiorientoituneempi. Albumikaksikon osana se tuntuu surumielisen ja uhkaavan tyyneltä ennen myrskyä. Clear Moon oli seesteistä haahuilua lähimetsän hämärässä ja Elverumin pyrkimyksiä löytää tasapainoa luonnon kanssa. Clear Moonin melankoliasta huolimatta levyn esteettisenä kategoriana olisi helppo puhua pittoreskista, silmääkiehtovasta maalauksellisuudesta.

Ocean Roarilla tätä tasapainoa ei ole, vaan sen taituruus ja voima löytyvät kontrastista. Pale Lightsia seuraavat nimikappale ja Ancient Times ovat raukeudessaan kuin pariminuuttisia uppoamisia kirjoittajansa tajuntaan ja subliimin aiheuttamaan mielihyvään, kunnes Elverumin ties kuinka mones ”instrumentaaliksi” nimetty kappale maalaa aavemaisilla huiluillaan ulkoisen maailman tummaa horisonttia.

Sitä seuraava Waves ruhjoo nimensä mukaisesti ja meditatiivisena kuin myrskysään aallot rantakivikkoon ja vie levyn esteettisen ajatuksen äärimmilleen. Kappale esittää Elverumin muusikon sijaan maisemamaalarina ja Ocean Roarin kokoelmana sävyiltään yhtäläisiä kuvaelmia luonnon suuruudesta, huojuvista puista ja ikkunoita piiskaavasta myrskystä. Koukkujen sijaan kyse on äänenväreistä ja massasta. Vaikka yleistunnelma on yhtenäinen, jokaisen kappaleen luomat näyt eriävät toisistaan.

Samaisesta syystä Ocean Roar pääsee oikeuksiinsa vasta mahdollisimman kokonaisvaltaisena kuunteluelämyksenä, silmät suljettuina, niin että musiikin sydämessä oleva kitaradrone pääsee resonoimaan selkärankaa pitkin.

Elverumin Microphones-ajoista muistuttava raukea I Walked Home Beholding on tekstuaalisesti albumin toinen temaattinen ydin. Ihmisen pienuudesta nousee yksinäisyys ja mitättömyys kaiken massiivisen, kuten humisevan tuulen (jota Elverum tutki Wind’s Poem -albumillaan) ja kohisevan valtameren rinnalla.

“Tossed on the waves
blown onto land
Grasping meaning
in churning mess
A moment of clear air breathing, seeing the expanse
Totally at peace with the meaninglessness of living

Drifting in a changing world
alone
Reaching for a solid thing
in vain
The stone dissolves in the same wind I swim through
Where I live there is a constant roaring”

Elverumille syy luoda subliimia musiikkia on asettaa pieni ihminen omaan, merkityksettömään asemaansa. Siinä filosofisessa pyrkimyksessä Ocean Roar on hänen uransa toistaiseksi merkittävin teos. Se on valtava ja puhdistava maisemakuvaus valtamerestä, jonka käsityskyvyn rajat ylittävä koko muistuttaa moderniin aikaan ahdistunutta tekijäänsä biologisista realiteeteistä ja auttaa häntä löytämään sisäisen rauhan.

80 Ocean Roar on Mount Eerien tähän asti metallisin ja hankalin albumi, joka on oikeissa olosuhteissa kuunneltuna vaikuttava tutkielma ihmisen pienuudesta ja tarpeettomuudesta. Jos menet vielä tänä syksynä mökille, ei liene epäselvää, mikä levy sinun on otettava mukaasi.

Video ei ole enää saatavilla

Phil Elverum teki vuosituhannen vaihteessa musiikkia nimellä The Microphones.

Phil Elverumille jo kuistin kynnyksen ylittäminen on suuri askel.

“Misunderstood and disillusioned
I go on describing this place
and the way it feels to live and die”

Phil Elverum vaikuttaa Henry Thoreaun tai Christopher McCandlessin tyyppiseltä erakkkohahmolta sillä erotuksella, että hän ei poistu pihapiiristään. Hän hakeutuu yksin metsään, mutta havainnoi sitä mieluiten kotinsa ikkunalasien läpi. Hän kuulostaa tyypiltä, jolle jo kuistin kynnyksen ylittäminen on suuri askel. Hänen musiikkinsa huokuu tunnetta siitä, että yksittäinen ihminen on maailmankaikkeudessa pelkkä katoava piste.

Elverum vaikuttaa myös hyväksyvän sen, että henkilökohtaisia kokemuksia on musertavan vaikea ilmaista muille. Kenties itseilmaisun hankaluuden vuoksi hänen albuminsa kuulostavat usein epävarmoilta ja turhautuneilta. Ne ovat kuin pakkomielteen vallassa täytettyjä luonnosvihkoja, jotka päätyvät alati toistoon, hapuiluun ja jumitukseen.

Elverum suorastaan tuhlaa samoja teemoja ja fraaseja lauluista sekä kokonaisista levyistä toiseen. En ole laskenut hänen (something)-nimisiä kappaleitaan, mutta niitä saattaa olla yli kymmenen. Temaattisten jatkumoiden valossa tuntuu johdonmukaiselta, että Clear Moonkin on osa albumikaksikkoa, jonka meluisampi Ocean Roar -puolisko ilmestyyy syyskuussa.

“I meant all my songs not as a picture of the woods
but just to remind myself
that I briefly live”

Clear Moonin lyriikoissa Elverum keskittyy pieneen kotikaupunkiinsa Anacortesiin ja kodin konseptiin ylipäätänsä. Albumin luontokuvaelmat ovat toisinaan vähällä luiskahtaa haudanvakavan erämaamystiikan puolelle. Etenkin Over Dark Water herättää puistattavan kosmisia mielleyhtymiä trangioista, villasukista ja superkuuta ulvovista sudista. Elverumin lyriikoiden illuusioton ja vähättelevä lähestymistapa tekee kuitenkin kokonaisuudesta arkisen. Levyn avautuminen kestää aikaa, mutta siihen on helppo kiintyä.

Mount Eerien äänimaailma on muodostunut parilla viimeisellä levyllä folkin ja black metalin harmaasta sekoituksesta. Tosin Elverumin visio ”black metalista” kalskahtaa enemmän juureksilta kuin vuohien sisäelimiltä. Raskaimpien biisiensä keskellä hän kuulostaa heiveröiseltä heinänkorrelta, joka murskaantuu äänivyöryn alle.

Clear Moonilla Elverum downshiftaa hevistelyn kanssa, mikä tuo sointiin tilan ja tasapainoisuuden tuntua. Sävymaailma pysyy kuitenkin mustanpuhuvana kuin järvi, jonka ylle kerääntyy raskaita pilviä ennen kesämyrskyä. Painostavan masentunut tunnelma muistuttaa Lars Von Trierin Melancholia-elokuvan kohtauksista, joissa päähenkilö odottaa maailmanloppua kotitalon terassilla.

79 Clear Moon on ihana, mutta epätasaisuudessaan väsyttävä kuuntelukokemus. Albumilla leijuu lempeä ja lopullinen tunne siitä, ettei kertojahahmo kotiympäristöään pakoon koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

Tämä mies tekee musiikkia itselleen, ja pitää sitä maailman tärkeimpänä.

Phil Elverum on pitkän linjan taiteilija. Takana on kuusi albumia The Microphones -nimellä ja kaksi projektilla Mount Eerie. Norjalaisen Elverum-kaupungin mukaan taiteilijanimeensä yhden e:n lisännyt laulutekijä on julkaissut lisäksi omakustannekirjoja ja kuvataidetta.

Elverumin musiikkia on leimannut lo-fi-estetiikka ja tunnelmallinen pienieleisyys sekä Mount Eerien myötä myös lisääntyneet black metal -vaikutteet.

Pitkänäperjantaina Nosturiin Earthin ja ranskalaisen dronefolk-nimi Ô Paonin kera Mount Eerien tuova Elverum konsertoi Suomessa ensi kertaa. Mutta maamme musiikkielämä ei suinkaan ole herralle tuntematonta – päinvastoin, hän päivittelee suomalaisen taiteen laajuutta ja eläväisyyttä. Tämän lisäksi hän muistuttaa Mount Eerien olevan myös ihan oikea paikka ja nimeää suosikkihahmonsa Twin Peaksista.

Mikä oli ensimmäinen popkappale josta muistat pitäneesi?

”Muistan kuulleeni The Shangri-La’sin Leader of the Packin sen ikäisenä, etten vielä osannut erottaa artisteja toisistaan. Jotenkin vain ajattelin, että kaikki musiikki tuli samasta paikasta – kaiuttimista. Muistan tunteneeni nelivuotiaasta kahdeksanvuotiaaksi tiettyä kaipuuta siihen, että saisin jälleen kuulla tuon surullisen kappaleen siitä moottoripyörämiehestä, mutten muistanut kappaleesta muuta kuin sen melodramaattisen surun. Tämä sama tunne veti minua muihinkin Shangri-Lasin kappaleisiin, kuin myös Shirellesiin ja Beach Boysiin. En oikeastaan saanut selville biisien esittäjiä ennen kuin täytin kahdeksantoista.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä levyä olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”En tiedä. Ehkä Eric’s Tripin Love Taraa – se on mestariteos. Sen erityisyys piilee siinä, että levyssä kiteytyi minulle ensimmäistä kertaa jotakin todella voimakasta, raakaa ja käsin tehtyä, ilman punkin yliampuvaa huutamista. Se oli surullista ja mehukasta ja kaunista, mutta myös raskasta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Kuuntelin hiljattain Little Wingsin When You Know Lovea (voit kuunnella kappaleen Spotifyn kautta tästä) ja huomasin pätkän ’I was making coffee so I never heard the ghoul when she waltzed in’ ja oivalsin miten uskomattoman nerokas ja kaunis tuo ’I was making coffee’ -aloitus on. Se vie pois niistä hämäristä metaforien runoudesta ja sen sijaan istuttaa sinut suoraan keittiöösi, oikeaan elämään eikä mihinkään fantasiamaailmaan. Ja sitten kuvittelet sen ’haamun’ tulevan keittiösi ovesta. Kahvin keittäminen on senkin takia nerokas oivallus, koska se loihtii välittömästi tunteen jonkinlaisesta universaalista selkeydestä. En voi kuvitella Kanye Westin sanovan ’keitin kahvia’, koska hän maalaa erilaista kuvaa. Hän sanoisi: ’Laitoin jonkun hakemaan minulle kahvia kultaisessa kupissa suosikkikahvilastani Pariisista’.”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Ei kenenkään. En välitä.”

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

”Olen vähän huono yhteistyössä. Jos saisin jonkun legendan studiooni, todennäköisesti riitelisin hänen kanssaan. Työskentelen parhaiten yksin.”

Kenen lauluääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?

”Hyvällä tavalla Julie Doironin. Siinä on sitä surumielisen kauneuden tunnetta, jota kuulin Shangri-La’sissa nelivuotiaana. Huonoja en osaa nimetä.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen edesmenneen artistin tai hajonneen yhtyeen olisit halunnut nähdä livenä?

”Haluaisin ehdottomasti nähdä Beat Happeningin. Bändi ei oikeastaan kai hajonnut, vaan ovat pitkällä tauolla, joten ehkä toiveeni toteutuu jonain päivänä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Kuinkahan väärin olisi sanoa, että minä itse? En ajattele, että musiikkini olisi välttämättä suuremmalla kulttuurillisella skaalalla kovin tärkeää, mutta se on maailman tärkeintä musiikkia minulle itselleni. Teen musiikkia itselleni, koska haluan kuunnella juuri tällaista musiikkia! Voin siis puhua vain omasta puolestani ja tiedän, että tämä kuulostaa tyhmältä, mutta sanon silti Mount Eerie.”

Kumpi on tärkeämpää: sävellys vai se, miten se on toteutettu?

”En ihan ymmärrä niiden eroa. Tarkoittanet siis sointujen ja sanoitusten arkkitehtuurin sekä esityksen ja tuotannon vastakkainasettelua? Itse keskityn jonkinlaiseen kokonaissoundiin, en niinkään rakenteeseen tai tarkkaan lyriikkaan. Mutta miksi yrittää erotella näitä?”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Inspiraatio on abstrakti juttu. Minulle se ei oikein tule mistään. Jos kävelen alas katua ja huomaan jotain roskia puskissa, saatan inspiroitua kovastikin. Voin katsoa jotain tyhmää tv-sarjaa ja inspiroitua. Eli vaikutteet eivät niinkään tule ulkoisesta maailmasta, pikemminkin siitä mystisestä sähköisestä sopasta, joka pyörii aivoissani.”

Mitkä ovat kolme black metal -suosikkilevyäsi?

”Ensimmäinen bläkkislevy, joka teki minuun vaikutuksen, oli Xasthurin Subliminal Genocide. Sen uskomattoman tiheä tuotanto on aivan huikeaa. En ollut koskaan kuullut mitään niin suurta ja sataprosenttisen yhtenäistä.

Video ei ole enää saatavilla

Tykkään myös kovasti Burzumin comeback-levystä Belusista. Se on hädin tuskin edes black metalia, pikemminkin se on kokeellinen kitaratrancelevy. Se tekee erikoisia juttuja aivoissani, vähän saman tapaan kuin Steve Reich.

Video ei ole enää saatavilla

Wolves in the Throne Roomin Two Hunters on mahtava. Tykkään heidän kaikista levyistään mutta tämän levyn avausraita Dia Artio on yksi kaikkien aikojen suosikkijuttujani. Se on kuin elämänkokoinen, vuorimainen veistos.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Riippuu henkilöstä. Viimeaikoina olen kovasti pitänyt Chrysta Bellin ja David Lynchin levystä nimeltä This Train.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä musiikkityylin päälle et ole koskaan ymmärtänyt?

”Ymmärrän niitä kaikkia, mutten välttämättä tykkää niistä kaikista.”

Kuka tai mikä on ehdottomasti aliarvostettua, mikä taas yliarvostettua?

”Valitan, en voi vastata tähän. En oikein osaa pitää omaa mielipidettäni jotenkin tärkeänä.”

Vinyyli, kasetti, cd vai mp3?

”Suosin vinyyliä. Kansitaide on suurempaa, ja sitä on mukavampi pidellä. Se näyttää ja kuulostaa hienolta. Se on säilyttämisen arvoinen.”

Kuka on suosikkihahmosi Twin Peaksista?

”Tykkään siitä kohtauksesta missä se vanhahko huonepalvelija muuttuu jätiksi. Jos tämä lasketaan, niin juuri se hahmo on suosikkini.”

Jos Mount Eerie olisi fyysinen paikka, millainen se olisi?

”Mount Eerie on fyysinen paikka! Se sijaitsee juuri Anacortesin ulkopuolella Washingtonin osavaltiossa. Asun siellä. Nimesin siis bändini asuinpaikkani mukaan, että voisin laulujeni kautta olla vuoren puhemies. Se on mahtava paikka. Varmasti hieman samanlainen kuin Suomi? Paljon järviä, saaria, märkiä puita ja dramaattisia pilviä.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”En kovin hyvin, mutta olen todella kiinnostunut. Minulla on muutamia Esin levyjä, ja kuuluvat ihan suosikkeihini, etenkin Kaikkeuden kauneus ja käsittämättömyys. Joskus yritän netin kautta selvitellä, että mitä teillä tapahtuu, mutta sitä kaikkea on niin paljon! Suomella taitaa mennä hyvin musiikin ja taiteen saralla. Itse asiassa Amanda Vähämäki on yksi suosikkitaiteilijoitani, olen suuri fani.”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Mount Eerie, Ô Paon & Earth Nosturissa 6.4.

Video ei ole enää saatavilla

Heipähei, me olemme Liturgy ja mekin soitamme black metalia.

Wolves in the Throne Room, yksi 2000-luvun black metalin vasenta laitaa edustavista amerikkalaisyhtyeistä, on parhaillaan Suomen-kiertueella. Lienee siis relevanttia perehtyä siihen, mikä on rapakon takaisen bläkkiksen menneisyys, nykytila ja tulevaisuus. Skene on heittänyt monet genreen yhdistetyt stereotypiat romukoppaan ja tuonut esiin kysymyksen – voiko bläkkistä diggailla ja tehdä olematta tippaakaan ideologinen?

Black metal on taas ajankohtaista. Jos ei muuten, niin ainakin suomalaisittain. Ei, kirkkoja ei ole lähiaikoina palanut, mutta Loputon Gehennan liekki sitäkin vahvempana, ohjaaja Sami Kettusen toimesta. Norjalaista skeneä on jo lukuisissa dokumenteissa ruodittu, ja nyt myös suomalaiset piirit saivat oman elokuvansa.

Mutta, siinä missä suomalainen skene – kaikesta kansainvälisestä suosiostaan huolimatta – näyttää ainakin dokumentin trailerin perusteella lähinnä Ketosen ja Myllyrinteen sketsiltä, tuntuvat amerikkalaiset ympyrät jääneen yllättävän pienelle arvostukselle laajuudestaan ja pitkäikäisyydestään huolimatta. Ensimmäiset bändit syntyivät pitkälti samoihin aikoihin kuin Norjassa ja Suomessakin, mutta musiikki näyttää päässeen pahimmasta teini-iästään ylitse.

Ja kun United States Black Metal viimein löysi tiensä Brooklyniin, heilahti se lopullinen hipster-leimakirves. Lieneekö liika ekstentrisyys sitten amerikkalaisen black metalin kompastuskivi – ovathan bläkkispiirit tunnettuja käsittämättömän nuivasta puritaanisuudestan.

Oli miten oli, jenkkibläkkiksen syntyjuuret ulottuvat 1980-luvun loppuun ja orkesteriin nimeltä Von. Nopea, raaka ja ainakin äärimmäisen ”kvlt” kaahaus oli kaikessa yksinkertaisuudessaan jopa hivenen aikaansa edellä, kun demo Satanic Blood ilmestyi vuonna 1992. Tyylillisesti bändi oli jopa enemmän velkaa hc-punkille tai grindcorelle, siinä missä norjalaiset virkaveljet luottivat laajempien musiikillisten kaarien luomiseen.

Vaikka Vonin tuotanto itseääntoistavuudessaan onkin melko rasittavaa kuultavaa, nauttii nykyäänkin kasassa oleva trio laajaa kulttistatusta. Sen se oli ansainnut jo 1990-luvun alussa, sillä muun muassa Varg Vikernes esiintyi aikoinaan oikeudenkäynnissä bändin paita yllään.

Video ei ole enää saatavilla

Norjan bläkkisskene alkoi pian syntymänsä jälkeen ottaa vaikutteita paikallisesta luontomytologiasta ja -mystiikasta. Tämä aspekti näytti loistavan poissaolollaan Yhdysvalloissa, sillä vaikka bändit corpsepaintit naamalla toikkaroivatkin, keskittyivät ne lähinnä itsetarkoituksellisen mauttomaan kristinuskon vihaamiseen, kuten newyorkilaisen Profanatica-trion levyn- ja biisinnimet Broken Throne of Christ ja Raping of Angels kertovatkin.

Mikäli amerikkalaisen bläkkiksen haluaa jakaa aaltoihin, voisi sanoa toisen aallon alkaneen Judas Iscariotin kaltaisten nimien myötä. Kyseinen Andrew Harrisin sooloprojekti alkoi vahvan Darkthrone-vaikutteisena ja edusti jo tyypillisempää black metal -soundia blastbeateineen ja loputtomiin jatkuvine, hypnoottisine riffeineen. Debyyttilevy The Cold Earth Slept Below soundaa vielä hieman kömpelöltä, mutta viimeistään vuoden 1999 Heaven in Flames on kylmän, ambienttisen ja karun jenkkibläkkiksen merkkiteos.

Video ei ole enää saatavilla

Vaikka Judas Iscariot alleviivasikin agendassaan antikristillistä sanomaa, ei moinen asenne ilmennyt enää räikeän yliampuvana. 90-luvun puolivälissä sen toitottaminen alkoikin pikkuhiljaa hälventyä. Toinen tuon ajan merkittävistä nimistä, Scott ”Malefic” Connerin Xasthur, keskittyi pikemminkin astraalikokemusten, masennuksen ja kuoleman käsittelyyn. Tempokin lähenteli enemmän doomia, soundimaailman ollessa vieläkin etäisempi ja jäätävämpi.

Amerikkalaiset bläkkisbändit ovat melko usein olleet sooloprojekteja – siinäpä yksi piste USBM:n hyväksi, jos haluaa löytää skenestä joitakin ”todellisen” bläkkiksen piirteitä. Ilmeisesti vallalla on ajatus siitä, että kaikkein aidointa mustaa metallia on mahdollista luoda vain täydellisen yksilöllisyyden kautta, kuten muuan Burzum aikoinaan viitoitti.

Toisaalta tyylillisesti monet yhden miehen bändit eivät olleet järin yksilöllisiä, joskin Judas Iscariotia ja Xasthuria kokeellisemmaksi innostui välillä Jeff ”Wrest” Whiteheadin Leviathan. Yksi syy tälle saattoi olla se, että Whitehead oli harrastanut aikoinaan muutakin musiikkia kuin black metalia.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Kuten niin moni muukin genre, alkoi myös USBM pirstaloitua ja tehdä pesäeroa juuriinsa 2000-luvulle tultaessa. Ja silloin asiat oikeastaan vasta muuttuivatkin mielenkiintoisiksi. Malefic ja Wrest kävivät vierailemassa Sunn O))):n Black Onella, ja esimerkiksi Nachtmystium luopui corpsepainteista ja suoraviivaisesta sahauksesta. Vuoden 2006 Instinct: Decayn myötä bändi toi soundiinsa psykedeelisiä vaikutteita ja on kehittänyt tätä ilmaisua siitä lähtien.

Bändien väliset yhteistyöt poikivat myös kiehtovia hankkeita, kuten Nachtmystiumin Blake Juddista, Wrestista, Maleficista, Kriegin Neill Jamesonista ja Draugarin Tim Lehista koostunut Twilight. Superbändin vuoden 2005 debyytti oli vielä melko sekava, mutta Maleficin vaihduttua Isiksen Aaron Turneriin, sai musiikki vahvoja sludge-vaikutteita. Se varmasti karkotti aidomman soundin nimeen vannovia, mutta siitäkin huolimatta vuoden 2010 Monument to Time End on erinomainen levy.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Mutta mistäs se hipster-leima sitten tuli? Ensinnäkin, hämärien underground-zinejen lisäksi muun muassa Pitchfork kiinnostui Xasthurin tekemisistä. Washingtonin osavaltion Olympia-kaupungista kotoisin oleva Wolves in the Throne Room oli myös omanlaisensa kummajainen; se kuulosti black metalilta, mutta sivuutti lähes kaikki genrelle ominaiset lieveilmiöt. Corpsepainteja tai pseudonyymejä Weaverin veljekset Aaron ja Nathan eivät ole koskaan käyttäneet. Myös Nachtmystium pyrki sittemmin pois black metal -leimasta, mikä onkin kuultavissa bändin uudemmilla levyillä.

Vaikka Wolves in the Throne Roomin maaseudulla asuva duo istuu eristäytyneisyydessään ja luontomystiikkan vaalinnassaan jonkinlaiseen arkkityyppiin blackmetallisteista, toimii tuskin kovinkaan moni skenessä toimiva lähes kokopäiväisenä ekofarmarina, kuten rumpali Aaron vaimoineen. Weaverit ovat sanoneet musiikkinsa olevan pikemminkin tyynnyttävää ja meditatiivista kuin aggressiivista ja saaneensa vaikutteita sellaisilta artisteilta kuin Popol Vuh.

Wolves in the Throne Room on kiertänyt muuhun kuin black metaliin profiloituneiden artistien kanssa, kuten niin ikään olympialaisen Earthin tai Phil Elverumin ajankohtaisimman hankkeen, Mount Eerien kanssa. Oikeastaan Mount Eeriekin on laskettavissa USBM:n kaanoniin, vaikka mies ja kitara -folkia enimmäkseen onkin, ei vain Elverumin erakkomaisen luonteen, vaan myös soundin ja tunnelman puolesta. Wind’s Poem -levyllä kuullaan välillä valtavia särökitaravalleja, ja sanoitusten tematiikka on varsin luonnonläheistä.

Kaikkein eniten bläkkiskansan hermoja on koetellut kuitenkin juuri Brooklynista kotoisin oleva Liturgy. Orkesteri, jonka jäsenet näyttävät flanellipaidoissaan pikemminkin minkä tahansa indieretkueen runopojilta, soittaa hätkähdyttävän meluisaa ja massiivista, ”transendentaalista” black metalia. Kyllä, keulakuva Hunter Hunt-Hendrix on jopa kirjoittanut aiheesta manifestin, jossa haluaa tehdä selkeän eron norjalaisen tradition ja heidän musiikkinsa välille.

Ei siis ihme, että jokaisen USBM:iin viittaavan Youtube-videon kommenttiboksissa on loputtomasti myös sillä h-sanalla varustettuja, sanoisiko, varautuneita kommentteja kyseistä genreä kohtaan. Eli vaikka itse skene onkin parissakymmenessä vuodessa oivaltanut, ettei hyvän black metalin tarvitse olla ideologista, laahaa ahdasmielinen fanius perässä.

Sinällään onkin paradoksaalista, että alun perin pyhänhäväistystä ylistänyt genre on itse muuttunut niin ”pyhäksi”, ettei sen uudenlainen soveltaminen kerta kaikkiaan käy päinsä.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Vaadimme Suomeen muun muassa Portisheadin ja Beth Gibbonsin.

Olkaa hyvä, yhtä vaille sata yhtyettä ja artistia, joiden ensimmäisestä Suomen-keikasta Nuorgamin torilla on tähän päivään asti saatu vain haaveilla.

Kymmenosaiseen artikkeliimme perustuvalta soittolistalta puuttuu ainoastaan Bill Callahan, jonka musiikkia ei Spotifystä löydy.

Tartu siis lähipromoottoriasi kraivelista ja vaadi häntä hankkimaan paikalliseen kuppilaasi joku alla olevista artisteista, niin Nuorgam kiittää!

Heitä me odotamme Top 100 (okei, 99):

1. Portishead – Machine Gun
2. Pixies – Where Is My Mind?
3. My Bloody Valentine – Only Shallow
4. OutKast – Ms. Jackson
5. Sufjan Stevens – For the Widows in Paradise, for the Fatherless in Ypsilanti
6. The Knife – We Share Our Mother’s Health
7. Beck – Gamma Ray
8. Bon Iver – Skinny Love
9. Daft Punk – One More Time
10. PJ Harvey – Let England Shake
11. Kate Bush – Flower of the Mountain
12. Justin Timberlake – LoveStoned/I Think She Knows
13. Arctic Monkeys – Piledriver Waltz
14. Feist – 1234
15. Guided by Voices – Everywhere With Helicopter
16. Yo La Tengo – You Can Have It All
17. The Divine Comedy – Absent Friends
18. Gorillaz – On Melancholy Hill
19. The Magnetic Fields – The Book of Love
20. Mission of Burma – Academy Fight Song
21. Neu! – Neuschnee
22. Coldplay – Clocks
23. Beyoncé – Best Thing I Never Had
24. The Strokes – You Only Live Once
25. Stereolab – Cybele’s Reverie
26. The Fall – Totally Wired
27. Mariah Carey – Fantasy
28. My Morning Jacket – Victory Dance
29. Kasabian – Fire
30. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
31. Yeah Yeah Yeahs – Heads Will Roll
32. Hot Chip – One Life Stand
33. Magazine – Definitive Gaze
34. Aretha Franklin – (You Make Me Feel Like) A Natural Woman
35. Gary Numan – Are ’Friends’ Electric?
36. Basement Jaxx – Raindrops
37. Death Cab for Cutie – I Will Follow You into the Dark
38. Wire – Adapt
39. Beirut – Santa Fe
40. Wild Beasts – We Still Got the Taste Dancin’ on Our Tongues
41. Doves – Winter Hill
42. Devendra Banhart – Baby
43. Built to Spill – Liar
44. Spoon – You Got Yr. Cherry Bomb
45. Gang Gang Dance – MindKilla
46. Dolly Parton – Jolene
47. The Avalanches – Frontier Psychiatrist
48. The Decemberists – O Valencia!
49. Joni Mitchell – Coyote
50. Camera Obscura – Lloyd, I’m Ready to Be Heartbroken
51. The Hold Steady – Your Little Hoodrat Friend
52. The Shins – Phantom Limb
53. Ennio Morricone – L’Estasi Dell’oro
54. St. Vincent – Cruel
55. Happy Mondays – Kinky Afro
56. Stars Of The Lid – Dungtitled (In A Major)
57. Orchestral Manoeuvres in the Dark – Messages
58. Bat for Lashes – Daniel
59. Grizzly Bear – Two Weeks
60. British Sea Power – Waving Flags
61. Mount Eerie – Between Two Mysteries
62. Okkervil River – The Valley
63. Noel Gallagher’s High Flying Birds – If I Had a Gun…
64. Sunset Rubdown – You Go On Ahead
65. Guillemots – Walk the River
66. Rob Zombie – Dragula
67. Sun Kil Moon – Carry Me Ohio
68. Eminem – Lose Yourself
69. The Walkmen – The Rat
70. Archie Bronson Outfit – Dart for My Sweetheart
71. The Rapture – How Deep Is Your Love?
72. Cat Power – The Greatest
73. The Black Keys – Tighten Up
74. Marc Almond – Tears Run Rings
75. Tyler, the Creator – Yonkers
76. The The – Uncertain Smile
77. Boards of Canada – Music Is Math
78. Beady Eye – The Roller
79. A Sunny Day in Glasgow – Close Chorus
80. Conor Oberst – Cape Cañaveral
81. Charlotte Gainsbourg – IRM
82. Drive-By Truckers – Used to Be a Cop
83. Explosions in the Sky – Your Hand in Mine
84. Luke Haines – Love Letter to London
85. Christina Aguilera – Beautiful
86. Metronomy – The Look
87. Richard Hawley – Tonight the Streets Are Ours
88. Steve Mason – Boys Outside
89. White Denim – Let’s Talk About It
90. Adele – Rolling in the Deep
91. The Get Up Kids – Holiday
92. Nelly Furtado – I’m Like a Bird
93. Clinic – Walking With Thee
94. Dead Can Dance – The Host of Seraphim
95. Death In Vegas – Your Loft My Acid
96. Aimee Mann – Save Me
97. Daniel Johnston – Life in Vain
98. The Besnard Lakes – Albatross
99. Silversun Pickups – Lazy Eye

Pääset soittolistaan tästä.

#70 The Walkmen

Mikä? 2000-luvun alun garagerock-buumin aikana esiin noussut yhtye luo tunnelmaa maailmasta, jossa aika on pysähtynyt kello kolmeen uudenvuodenyönä.

Odotettu? Laajempaan tietoisuuteen yhtyeen nosti vuoden 2004 The Rat -hitti, joka on ollut rokkidiskojen vakiokamaa siitä lähtien.

Tuleeko? Viime vuosina yhtye on julkaissut uuden levyn tasaisesti kahden vuoden välein, joten ehkä ensi vuonna on taas aika.

Video ei ole enää saatavilla

#69 Eminem

Kuka? Hiphopin suuri valkoinen toivo ja kaikkien aikojen myydyin räppäri.

Odotettu? Sitten 1990-luvun lopun.

Tuleeko? Mahdollista, mutta Eminem on nykyään perheellinen mies, joka kiertää harvakseltaan.

Video ei ole enää saatavilla

#68 Sun Kil Moon

Mikä? Surumielisen americanan mestari Mark Kozelek kokosi yhtyeen 1990-luvulla ihastuttaneen Red House Paintersin raunioille tehdäkseen lisää surumielistä americanaa.

Odotettu? Red House Paintersin hajoaminen jätti monien sydämiin syvän haavan, jonka epätodennäköinen paraneminen alkoi heti Sun Kil Moonin Ghosts of The Great Highway -debyytin (2003) ilmestyessä.

Tuleeko? Tuskin. 2000-luvulla Kozelek on vieraillut Suomessa kahdesti, viimeeksi elokuussa. Nykyisin mies esiintyy lähinnä soolona, joten varsinaista Sun Kil Moonia tuskin nähdään lähivuosina, jos koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

#67 Rob Zombie

Mikä? Roskakauhuun erikoistunut elokuvaohjaaja, joka hankki musiikillista mainetta sarjakuvamaisesti tylyä vaihtoehtometallia juntanneen White Zombien ydinhahmona.

Odotettu? 1990-luvun loppupuolelta, kun herra Zombie ryhtyi menestyksekkäästi soolouralle ja White Zombie saatettiin virallisesti haudan lepoon.

Tuleeko? Tuskin, sillä uusimman albumin julkaisemisesta on jo kosolti aikaa, eikä Euroopan-kiertäminen tunnu muutenkaan kiinnostavan. Viime kesän keikka Sonisphere-festivaaleilla peruuntui viime tingassa.

Video ei ole enää saatavilla

#66 Guillemots

Mikä? Fyfe Dangerfieldin johtama brittikvartetti, joka on kolmella albumillaan sekoitellut kaikkea kasarijytkeestä lattarirytmeihin ja sinfoniapoppiin.

Odotettu? Vuodesta 2006 saakka, jolloin toismaailmallinen esikoisalbumi Through the Windowpane kaatoi kriitikkoja kuin keiloja.

Tuleeko? Keikkailevat ahkerasti ja käväisivät syyskuun lopussa Tukholmassakin, joten miksipä ei jonakin kauniina päivänä.

Video ei ole enää saatavilla

#65 Sunset Rubdown

Mikä? Alun perin Spencer Krugin sooloprojekti, joka on paisunut viisihenkiseksi indiejyräksi.

Odotettu? Siitä asti, kun Wolf Parade ja Handsome Furs alkoivat ravata Suomessa.

Tuleeko? Kun asiaa kysyttiin Krugilta syyskuussa Helsingissä, mies näytti erittäin vaivaantuneelta.

Video ei ole enää saatavilla

#64 Noel Gallagher’s High Flying Birds

Mikä? Oasiksen karvapääveljeksistä fiksumpi ja lahjakkaampi uuden bändinsä kera.

Odotettu? Niin kauan kuin Oasis on ollut olemassa. Bändin ainoalla Suomen-keikalla Ruisrockissa Noelia ei nähty, koska veljekset olivat riidoissa.

Tuleeko? Se olisi sen verran laiha lohtu, että ihan varmasti.

Video ei ole enää saatavilla

#63 Okkervil River

Mikä? Yli kymmenen vuoden ajan tunteellista folkrockia esittänyt yhtye Teksasin Austinista.

Odotettu? Kolmosalbumi Black Sheep Boy (2005) loi Okkervil Riverille nostetta myös Euroopassa, ja sen jälkeen kiertueet vanhalla mantereella ovat olleet yleisempiä.

Tuleeko? Ehkä vielä joskus, mutta ainakaan uuden I Am Very Far -levyn tiimoilta järjestettävä Euroopan-kiertue ei tänne ulotukaan. Orkesterin ex-jäsen Jonathan Meiburg kävi hiljattain Suomessa Shearwater-yhtyeensä kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

#62 Mount Eerie

Mikä? Erakkofolkkari Phil Elverumin tuorein, black-metallin ja friikkifolkin sisäänpäinkääntyneitä tunnelmia yhdistelevä projekti.

Odotettu? 1990-luvun lopusta asti, jolloin Mount Eerietä edeltänyt The Microphones perustettiin.

Tuleeko? Kiertää enimmäkseen Yhdysvalloissa, joten näillä näkymin epätodennäköistä.

Video ei ole enää saatavilla

#61 British Sea Power

Mikä? Englantilainen eksentrikkosakki, jonka suurieleinen kitaravetoinen taidepop vilisee historiallisia ja luonnontieteellisiä viitteitä.

Odotettu? Jo kehutun esikoislevyn The Decline of British Sea Powerin (2003) aikaan huhuttiin kummallisesta yhtyeestä, jolla oli tapana esiintyä lavalla lehvästöjen ja täytettyjen eläimien seassa.

Tuleeko? Herätys promoottorit! Erikoisia ja mieluiten ulkoilmassa tapahtuvia konsertteja rakastava yhtye tulee varmasti, jos heille buukkaa keikan vaikkapa Suomenlinnaan tai Seurasaareen.

Video ei ole enää saatavilla