Green River. Mark Arm viihdyttää suomalaisia sanaleikkien ystäviä nostamalla kätensä ylös.

Green River -> Mudhoney

Vuonna 1984 perustettu Green River oli Seattlen grungebuumin kehtobändi, josta sikisi Mudhoney ja kierteen kautta Pearl Jam. Pari ep:tä ja yhden pitkäsoiton (Rehab Doll, 1988) julkaisseen Green Riverin meluisassa soinnissa kuuluu kummankin yhtyeen alkukantaisia vaikutteita, lähinnä garage punkia ja heavy rockia. Yhtyeen lopettaessa vuonna 1990 laulaja-kitaristi Mark Arm siirtyi ex-Green River -kitaristi Steve Turnerin kera mesoamaan Mudhoneyn yhä jatkuvaa garageräimintää. Basisti Jeff Ament ja kitaristi Stone Gossard puolestaan perustivat traagisen lyhytikäisen, psykedeelisemmin ja suurieleisemmin itseään ilmaisseen Mother Love Bonen, joka edelsi Pearl Jamia.

Video ei ole enää saatavilla

Deep Wound –> Dinosaur Jr

J Mascis ja Lou Barlow perustivat vaihtoehtoisen kitararockin tärkeimpiin yhtyeisiin kuuluvan Dinosaur Jr:n vuonna 1984. Sitä ennen he soittivat lyhytikäiseksi jääneessä hardcore- ja noise-yhtyeessä Deep Woundissa, jonka virallinen levytysura jäi yhden ep-levyn ja parin irtobiisin mittaiseksi. Yhden kappaleen mittaisen live-comebackin huhtikuussa 2004 tehneen Deep Woundin vähäinen tuotanto on koottu tynnyrinpohjia myöten kahdelle yhtyeen mukaan nimetylle kokoelmalevylle vuosina 1997 ja 2006.

Video ei ole enää saatavilla

Treat Her Right –> Morphine

Ennen kuin Morphine keksi oman musiikillisen universuminsa, Mark Sandman ja aika ajoin Morphinessa rumpuja paukuttanut Bill Conway soittivat Uuden-Englannin alueella kulttisuosiota nauttineessa, Roy Headin vanhasta hittistä nimensä napanneessa ja vaihtoehtorockia sekä bluesia sekoittaneessa Treat Her Rightissa. Sandman soitti bändissä tittelillä ”low guitar”, joka toimi hyvänä harjoitusalustana miehen omaperäiseen basismiin myöhemässä ja huomattavasti menestyneemmässä bändissä. Sandmanin sisältänyt versio bändistä jätti jälkeensä kaksi levyä: Treat Her Right (1988) ja Tied To The Tracks (1989). Varsinkin jälkimmäinen on erittäin hyvä. Bändin omalaatuinen instrumentaatio antoi sille omanlaisensa soundin ja kolme lahjakasta säveltäjää (Mark Sandman, Jim Fitting, Dave Champagne) rutkasti vahvaa materiaalia. Harpisti Fitting soitti myöhemmin muun muassa The The -yhtyeessä.

Video ei ole enää saatavilla

Goober & the Peas –> The White Stripes

The White Stripesin valloitettua maailman Jack Whitella on vielä riittänyt paukkuja soolouran käynnistämiseen ja kahden korkean profiilin yhtyeen (The Dead Weather, The Raconteurs) perustamiseen. Eikä White laiskotellut 1990-luvullakaan: The White Stripesin perustamisen jälkeenkin hän teki lyhyitä visiittejä useisiin detroitilaisbändeihin, sellaisiin kuin The Go, Two-Star Tabernacle ja The Hentchmen, ja levytti yhden EP:n The Upholsterers -duonsa kanssa. Whiten – tai itse asiassa tuolloin vielä John Gillisin – aivan ensimmäinen bändikiinnitys oli kuitenkin rumpalin pesti puolihumoristisessa countrypunkyhtyeessä Goober & the Peas. Whiten liittyessä yhtyeeseen bändi oli jo uransa loppusuoralla, mutta Whiten soittoa voi kuitenkin kuulla bändin ainoaksi jääneellä albumilla The Jet-Age Genius of Goober & the Peasillä (1995).

Video ei ole enää saatavilla

Lifter Puller –> The Hold Steady

Klassista rockia, Replacementsin rempseyttä ja ensiluokkaisia sanoituksia yhdistelevä The Hold Steady herätti kriitikoiden kiinnostuksen jo esikoisalbumillaan Almost Killed Mellä (2004) ja sai ostavan yleisön kelkkaansa kolmannella albumillaan Boys and Girls in Americalla (2006). Bändin voimakaksikolla, laulaja-kitaristi Craig Finnillä ja kitaristi-basisti Tad Kublerilla, oli kuitenkin tuossa vaiheessa takanaan jo kymmenen vuotta turhauttavaa tarpomista vaihtoehtorockin keskinkertaisuuden suossa. Kaksikon edellinen bändi, vuonna 1994 perustettu Lifter Puller, tukeutui sekin Finnin vahvoihin sanoituksiin, mutta oli musiikillisesti lähempänä taiderockia ja kulmikasta post-punkia – kuitenkin puolen vuosikymmentä liian aikaisin saavuttaakseen kaupallista menestystä. Lifter Pullerilta julkaistiin kolme albumia, ja bändin lähes koko tuotannon saa haltuunsa näppärästi, kun hankki albumeista viimeisen, Fiestas and Fiascosin (2000), ja sen rinnalle kaksi ensimmäistä albumia ynnä rykelmän sekalaisia single- ja ep-raitoja niputtavan Soft Rock -kokoelman (2002).

Video ei ole enää saatavilla

Inside Out –> Rage Against The Machine

Vuodet 1998–1991 Zack De La Rocha hioi poliittisia kulmahampaitaan ja räksyttävää laulutapaansa Inside Out -nimisessä hardcore punk -yhtyeessä. Inside Outin ainoaksi viralliseksi julkaisuksi jäi vuonna 1990 ilmestynyt EP No Spiritual Surrender, mutta bändi saavutti merkittävää kulttimainetta etenkin Yhdysvaltain länsirannikolla, jossa se väsymättömästi keikkaili. Inside Out oli väkevän kantaaottava yhtye siinä missä Rage Against the Machinekin, minkä sellaiset kappaleet kuin Fight for Life, Burning Fight, Blind Oppressor, Darkness of Greed ja – kyllä – Rage Against the Machine jo nimillään osoittavat. Samaan aikaan RATM-kitaristi Tom Morello etsi itseään funkilla ja glamilla metalliaan maustavassa Lock Up -yhtyeessä, josta ääni- ja kuvanäyte tässä.

Video ei ole enää saatavilla

“She said you’ll get me when I’m old and wizened
And not a day before that
The Devil said honey it won’t be that long
Besides, I like to see a little more fat”

Mark Sandman kuoli lavalle.

Tämä on asia, joka yleensä mainitaan ensimmäisenä Morphinesta, ja ei käy kieltäminen, se sai minutkin kiinnostumaan. Minkälainen ihminen kuolee lavalle? Se Stone The Crowsin kitaristi sai sähköiskun ja Dimebag Darrell ammuttiin, mutta Mark Sandman kuoli sydänkohtaukseen, kolmas kesäkuuta 1999, Nel Nome del Rock festivaalilla, Giardini del Principe’ssa Palestrinassa Italiassa, hieman Rooman ulkopuolella.

Ok, synnynnäinen sydänvika, paljon puhkumista vaativaa musiikkia, vanha mies… Silti. Joku omistautumisen taso tässä on, joka erottaa Sandmanin muista.

Ja erottuihan hän muutenkin. Paikallista mainetta synkähkön bluespohjaisen kitararockbändin Treat Her Rightin nokkamiehenä saanut Sandman kyllästyi konventioihin ja kliseisiin ja perusti Dana Colleyn kanssa jazzista ja rockin tummemmista kerroksista ammentavan Morphinen vuonna 1989. Mukaan värvättiin toinen bostonilainen useammassa bändissä soittanut muusikko, rumpali Jerome Deupree (ex-Three Colors, Sandmanin kanssa Hypnosonicsissa). Sandman oli jo bändin perustamisen aikoihin muita kymmenen vuotta vanhempi, vajaa nelikymppinen, asia joka usein unohdetaan.

Colley oli yhtyeen salainen ase. Taitava saksofonisti hoiti yksin lähes koko melodisen tontin Sandmanin ja Deupreen keskittyessä luomaan matalaa rytmistä taustaa, jota vasten Colley pystyi rakentamaan monimutkaisia rakennelmiaan. Yhtye erottui massasta sillä, ettei sillä ollut kitaristia ollenkaan. Sandmanin basso oli myös poikkeuksellinen: siinä oli vain yksi kieli (myöhemmin hän lisäsi toisen, jonka viritti oktaavia ylemmäksi) ja hän soitti sitä slidella.

Vaikka homma vaikuttaa villiltä paperilla, oli Morphinen soundi lopulta melko helposti lähestyttävä. Sandmanin matala mutta nyanssirikas ääni ja hep cat -slangilta kuulostavat sanoitukset tarttuivat kuin purkka hiuksiin, ja Colleyn sointikin oli melodinen ja varsin konventionaalinen. Tämä ei ollut mitään free jazzia, vaan pikemminkin beat-runoutta svengaavalla bebop-lähtöisellä töräyttelyllä.

Honey White oli Morphinen kolmannen levyn Yesin (Ryko, 1995) avausbiisi ja löi yhtyeen läpi suuremman yleisön tietouteen, kun se esitettiin supersuositussa Beavis & Butthead -ohjelmassa MTV:llä.

Hunajanvalkoinen on se sokeri, joka kristallisoituu hyytyvän hunajan pintaan, se puhdas makeus, joka leijuu tahman päällä. Ottaen huomioon yhtyeen usein tahattomat huumereferenssit (nimi, koko jazzin heroiininkatkuinen historia) on helppo nähdä kappaleen viittaavan joko kokaiiniin tai kellanvalkoiseen eli hunajanvalkoiseen crystal methiin. Honey White on toki myös laulun päähenkilö, “enkelinruokaa” janoava tyttö, jota Piru himoitsee.

”Angel food” on myös Sandmanin kotiseudulle Bostonin alueelle tyypillinen kakku eli on mahdollista, että Sandman pelaa aivan laillisilla huumeilla.

Onkin oikeastaan merkityksetöntä laulaako Sandman huumeista vai kakuista, olennaista on laulun keskipisteessä oleva pohjaton tyydytetyksi tulemisen tarve ja sen rakentama tarve saada aina vaan lisää, syöksykierre joka on universaali – oli sitten kyseessä huumeaddiktio, sokerihumala tai rakkaus.

“Honey white
Uh tell me how is your angel food
Honey white oh honey white
She says it’s sweet and good
Honey white honey white uh honey white
The sweetness starts to fade
Honey white
Thought you could get away
Poor honey”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Live-versio englantilaisesta White Roomista (1995).

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Primuksen Les Claypool paikkaamassa Sandmania tribuuttiprojektilla vuonna 2009.

Video ei ole enää saatavilla