<?xml version="1.0" encoding="UTF-8"?>


<rss version="2.0"
  xmlns:content="http://purl.org/rss/1.0/modules/content/"
  xmlns:dc="http://purl.org/dc/elements/1.1/"
  xmlns:atom="http://www.w3.org/2005/Atom"
  xmlns:sy="http://purl.org/rss/1.0/modules/syndication/"
  xmlns:media="http://search.yahoo.com/mrss/"
  >

<channel>
  <title>Nuorgam — Monty Python</title>
  <atom:link href="https://www.nrgm.fi/artisti/monty-python/feed/" rel="self" type="application/rss+xml" />
  <link>https://www.nrgm.fi</link>
  <description>Verkkomedia, jossa rakkaus musiikkia kohtaan kukoistaa ja voi hyvin.</description>
  <lastBuildDate>Wed, 18 Mar 2026 13:17:32 +0000</lastBuildDate>
  <language>fi</language>
  <sy:updatePeriod>hourly</sy:updatePeriod>
  <sy:updateFrequency>1</sy:updateFrequency>
  <generator>https://wordpress.org/?v=7.0</generator>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/m/i/k/mikeoldfieldjpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/m/i/k/mikeoldfieldjpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Vitun lafka! – Kuusi keskisormea ja yksi ruuvimeisseli levy-yhtiöille</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/vitun-lafka-kuusi-keskisormea-ja-yksi-ruuvimeisseli-levy-yhtioille/</link>
    <pubDate>Wed, 21 Nov 2012 09:50:03 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=37149</guid>
    <description><![CDATA[Levy-yhtiöt tekevät arvokasta työtä, mutta käyvät toisinaan myös muusikoiden hermoille. Mitä tapahtuu kun jokin olennainen raja ylittyy lopullisesti?]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img fetchpriority="high" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-37151" class="size-full wp-image-37151 " title="marvin-gaye-piano" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/11/marvin-gaye-piano.jpg" alt="&#8221;Tehdäänpä mahdollisimman paska levy&#8230; Tästä se lähtee&#8230; And a one and a two&#8230;&#8221;" width="586" height="391" /></a><p id="caption-attachment-37151" class="wp-caption-text">&#8221;Tehdäänpä mahdollisimman paska levy&#8230; Tästä se lähtee&#8230; And a one and a two&#8230;&#8221;</p>
<p>Kun <strong>Eppu Normaali</strong> muinoin vitsaili ulkomaisista bändeistä, joiden jäsenet julkaisevat soololevyjä yhtyeen ollessa tauolla, välähti Poko-pomo <strong>Epe Heleniuksella</strong>. Mikä olisikaan sen järjettömämpää kuin julkaista pino Eppu Normaali -johdannaisia soololevyjä? Ja mikä olisi sen johdonmukaisempaa kuin toteuttaa järjetön ajatus?</p>
<p>Tuumasta toimeen. Kesällä 1980 Eppu Normaalin jäsenet marssivat studioon työstämään soolomateriaaliaan, tosin kukin vain yhden singlen verran. Viisikon musiikillinen sielu, <strong>Pantse Syrjä</strong>, vastusti kuitenkin hanketta. Vaikka mies suostui lopulta osallistumaan projektiin, ilmaisi hän suhtautumisensa selväpiirteisesti. Miehen single koostui hirtehisistä kappaleista <em>Hautausmaarock</em> ja <em>Ruumisautorock</em>, ja valokuvansa sijasta hän luovutti singlen kanteen <strong>Mikko Saarelan</strong> laatiman, laulujen teemaa mukailevan piirroksen.</p>
<p>Tämä oli viimeisiä kertoja, kun Epe Helenius pääsi kiinteäksi osaksi Eppujen luovaa prosessia.</p>
<p>Esimerkki on vaatimaton, mutta kuvaa hyvin levy-yhtiöiden ja artistien vuoropuhelua. Kyse on samanlaisesta riippuvuuden ja omaehtoisuuden välisestä tasapainoilusta, joka leimaa murrosikäisen suhdetta vanhempiinsa. Artistit tahtovat korostaa yksilöllisyyttään, vapauttaan ja identiteettiään, mutta ovat samalla riippuvaisia yhtiön kukkarosta. Yleensä tasapaino säilyy ja kumpikin osapuoli hyötyy symbioottisesta suhteesta, mutta välillä salamat leiskuvat intressiristiriitojen purkautuessa. Myräköiden sijaiskärsijöiksi joutuvat usein ne, jotka rahoittavat viime kädessä sekä yhtiöiden että artistien toimintaa – levyjä ostavat musiikin ystävät.</p>
<p>Tässä artikkelissa <em>Nuorgam</em> luo katsauksen levyihin, joilla artistit ilmoittavat levy-yhtiölle jonkin olennaisen rajan ylittyneen. Näitä musiikillisia keskisormia ovat yleensä nostaneet muusikoiden halu suojella taiteellista riippumattomaan tai tarve levyttää itsensä irti kahlitsevasta sopimuksesta, mutta tarinat levyjen taustalla saattavat olla vieläkin monisyisempiä. Kuulijoiden tehtäväksi jää valita puoli, yrittää ymmärtää tai tyytyä ihmettelemään.</p>
<p>Valikoima on kaikkea muuta kuin täydellinen, mutta levyjen pohjimmainen viesti on selvä: levy-yhtiön jätkät, pyyhkikää perseenne sopimuspapereihinne.</p>
<p>(kirjoittajat: <strong>Hannu Linkola, Antti Lähde, Mikael Mattila, Juha Merimaa, Sami Sankilampi, Arttu Tolonen</strong>)</p>
<img decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-37160" class="size-full wp-image-37160" title="mike-oldfield" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/11/mike-oldfield.jpg" alt="Mike Oldfield, not a Virgin anymore." width="460" height="288" /></a><p id="caption-attachment-37160" class="wp-caption-text">Mike Oldfield, not a Virgin anymore.</p>
<h2>Van Morrison – Bang Masters (1967)</h2>
<p><strong>Mikä vitutti?</strong> Vuonna 1967 Van Morrisonilla meni hyvin. Hän oli juuri päässyt eroon hankalasta tuottajastaan <strong>Bert Bernsista</strong>, joka kuoli äkilliseen sydänkohtaukseen vain 38-vuotiaana. Samalla hän vapautui Bersin Bang-levy-yhtiöstä  ja sai levytyssopimuksen Warnerilta, joka ei Bernsin lailla pakottanut laulajaa keinotekoiseen pop-muottiin. Onnen esteenä oli kuitenkin yksi ongelma. Morrisonin Bersin kanssa tekemä kustannussopimus velvoitti häntä kirjoittamaan vielä 36 laulua Bernsin lesken <strong>Ilenen</strong> kontrolloimalle WEB IV -kustannusyhtiölle.</p>
<p><strong>Mitä tapahtui?</strong> Morrison teki uransa keljuimman tempun, marssi Bangin studioon kitaransa kanssa ja improvisoi luvatut 36 kappaletta yhdeltä istumalta. Noin 30 sekunnista puoleentoista minuuttiin ulottuvissa rallatuksissa versiodaan välillä <em>La Bambaa</em>, välillä jammaillaan tekeillä olleen <em>Astral Weeksin</em> (1968) teemoissa. Sanoitusten kutsuminen tajunnanvirraksi antaisi niille liikaa painoarvoa.</p>
<p><strong>Miltä kuulostaa?</strong> Ilene Bernsin mielestä kappaleet eivät olleet julkaisukelpoisia ja ne jäivät hyllyyn. Myöhempinä aikoina ne ovat kuitenkin kelvanneet monille epämääräisille kokoelmille, milloin nimellä <em>Bang-Masters</em>, milloin <em>Jam Session</em>, milloin <em>Brown-Eyed Beginnings</em>. Kappaleiden laatua niiden uudelleenpaketointi ei ole valitettavasti nostanut.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://youtu.be/BgkvlSsZiLQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/BgkvlSsZiLQ</a><br />
<span class="videokuvateksti">Silsaa.</span></p>
<h2>Marvin Gaye &#8211; Here, My Dear (Tamla Records, 1978)</h2>
<p><strong>Mikä vitutti?</strong> Marvin Gaye meni naimisiin Tamla/Motown-pomo <strong>Berry Gordyn</strong> vanhemman sisaren <strong>Anna Gordyn</strong> kanssa vuonna 1964. Gordy oli Tamla/Motownilla töissä biisintekijänä ja muissa tehtävissä. Vuonna 1975 avioliitto oli jo autuaasti karilla ja eropaperit vetämässä. Kiitos Marvinin lukuisten addiktioiden, kuten kokaiinin sekä autojen ja asuntojen ostelun, miehellä ei ollut varaa maksaa Annalle parin yhteisen pojan elatusmaksuja. Niinpä Marvinin lakimies ehdotti, että Anna saisi puolet seuraavan levyn rojalteista. On helppo kuvitella miten rakentavasti pienehkön maan BKT:n verran nokkaansa imuroinut laulaja moiseen suhtautui.</p>
<p><strong>Mitä tapahtui?</strong> Marvin aloitti hommat studiossa vuoden 1976 keväällä, tavoitteenaan tehdä paska levy. Hän päätyi kuitenkin uppoutumaan hommaan tosissaan ja puimaan lauluissa tunteitaan Annan kohtaan huomattavan rehellisellä ja paljaalla tavalla. Valmiille levylle tuli nimeksi hiukan katkera <em>Here, My Dear</em> ja sen ilmestyttyä Anna jopa harkitsi Marvinin haastamista oikeuteen yksityisyyden loukkaamisesta.</p>
<p><strong>Miltä kuulostaa?</strong> Levy ei menestynyt ilmestyessään eivätkä sen varsin abstraktit melodiat miellyttäneet kriitikkoja. Albumi koki kuitenkin aikamoisen renessanssin uudelleenjulkaisun myötä 1990-luvulla. Nykyään se on tunnustettu soul-klassikko.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=YQ74DQ-HWxQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/YQ74DQ-HWxQ</a><br />
<span class="videokuvateksti">Kun vittuilu muuttuu tilitykseksi.</span></p>
<h2>Monty Python – Contractual Obligation Album (1980)</h2>
<p><strong>Mikä vitutti?</strong> Toimiminen Monty Python -nimikkeen alla ylipäätään. Hollywood houkutteli elokuvaohjaajan uraa aloittelevaa<strong> Terry Gilliamia</strong>, <strong>John Cleese</strong> teki <em>Pitkä-Jussin majataloa</em> ja <strong>Michael Palinillakin</strong> oli kysyntää näyttelijänä. Sopimus Charisma Recordsin kanssa edellytti kuitenkin vielä yhden albumin tekemistä. Ei olisi niinkään huvittanut, kuten levyn nimestä voi päätellä.</p>
<p><strong>Mitä tapahtui?</strong> Koska levyn tekeminen jäi pitkälti koomikkoryhmän musikaalisimman jäsenen <strong>Eric Idlen</strong> sekä Python-elokuvissa ja <strong>The Rutlesissa</strong> mukana olleen <strong>Neil Innesin</strong> (<strong>Bonzo Dog Doo-Dah Band</strong>) harteille, on <em>Contractual Obligation Album</em> Python-levyistä selvästi musiikkipainotteisin. Ja jos sketsejä mukana onkin, ne ovat pääosin vanhojen ideoiden lämmittelyä.</p>
<p><strong>Miltä kuulostaa?</strong> Ihan kohtalaiselta. Levyllä on monia Python-klassikoita, kuten <strong>Gracie Fieldsin</strong><em> Sing as We Go</em> -kappaleen sävelmään perustuva <em>Sit on My Face</em>, poliittisen korrektiuden rajoja koetteleva <em>Never Be Rude to an Arab</em> sekä <a href="http://www.nrgm.fi/artikkelit/suomi-mainittu-16-ulkomaalaisen-artistin-nakemys-finlandiasta/">Nuorgamissa aiemminkin esitelty Suomi-postikortti <em>Finland</em></a><em>.</em> Hämmentävin kappale on kuitenkin <em>Farewell to John Denver</em>, jossa <strong>Lasse Kurjen</strong> kaksoisolentonakin tunnettu amerikkalainen folklaulaja kuristetaan hengiltä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/F67JhKT5bxU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/F67JhKT5bxU</a></p>
<p class="videokuvateksti">Never Be Rude to an Arab kuullaan Monty Pythonin Live at Hollywood Bowlissa Terry Jonesin esittämänä – lähes kokonaan.</p>
<h2>Neil Young &amp; The Shocking Pinks  – Everybody’s Rockin’ (1983)</h2>
<p><strong>Mikä vitutti?</strong> Neil Youngin ja Geffen Recordsin yhteinen taival lienee yksi musiikkihistorian surkuhupaisimmista. Levy-yhtiö ryhtyi ohjailemaan tähteään sopimuksen ensi metreiltä alkaen odottaen häneltä uutta <em>Harvestia</em> tilanteessa, jossa Young halusi lähinnä seurata aikaansa ja kokeilla rajojaan. Young vastasi huutoon peukaloimalla lähes valmiin <strong>Crazy Horse</strong> -levyn vokoderin ja konemaisten taustojen kirjomaksi <em>Transiksi</em> (1982). Tämän jälkeen hän ryhtyi työstämään perinnetietoista country-albumia. Kun Geffen hylkäsi uuden tarjokkaan ja vaati Youngilta perinteistä rock’n’roll -albumia, tulkitsi mies vaateen pirullisen kirjaimellisesti.</p>
<p><strong>Mitä tapahtui?</strong> Young kampasi hiuksensa tötterölle, kasasi taustaryhmäkseen The Shocking Pinks -sekstetin, kirjoitti muutaman puolivillaisen rockabilly-kappaleen ja höysti kokonaisuutta satunnaisilla lainaviisuilla. Miehistö ehti uurastaa studiossa vain tuokion, kun Geffen vihelsi pelin poikki. Valmiiksi tehdyistä kappaleista koostettiin <em>Everybody’s Rockin’</em>, alle puoli tuntia kestävä hömelö tyylikokeilu, jonka sisällöstä kertovat parhaiten sellaiset kappaleiden nimet kuin <em>Jellyroll Man</em> ja <em>Kinda Fonda Wanda</em>. Farssin huipentumana Geffen haastoi Youngin oikeuteen ”epätunnusomaisen” musiikin kirjoittamisesta. Lopulta yhtiö veti syytteensä pois ja <strong>David Geffen</strong> pyysi Youngilta anteeksi – vain joutuakseen julkaisemaan nipun Youngin uran heikoimpia levyjä.</p>
<p><strong>Miltä kuulostaa?</strong> Fiftari-rock kuulostaa fiftari-rockilta, onpa se levytetty millaisissa oloissa hyvänsä. Vaikka levy on kaukana Youngin huippuhetkistä, puoltaa se omituisella tavalla paikkansa kameleonttimaisen taiteilijan katalogissa. Young on tunnustanut albumin täydelliseksi välityöksi, mutta huomauttanut samalla sen olevan eräänlainen kunnianosoitus pinnallisuudessaankin hienolle musiikkiperinnölle. Ja rehellisyyden nimissä – vanhasta kappaleaihiosta työstetty singlelohkaisu <em>Wonderin&#8217;</em> saattaa olla puolivillaisine videoineen jotakuinkin riemukkainta mitä Young on koskaan julkaissut.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/6a6A6oTFdcw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/6a6A6oTFdcw</a><br />
<span class="videokuvateksti">Joko alkaa puntti vipattaa?</span></p>
<h2>Mike Oldfield – Amarok (Virgin, 1990)</h2>
<p><strong>Mikä vitutti?</strong> Multi-instrumentalismin ihmemiehen Mike Oldfieldin ja Virgin-moguli <strong>Richard Bransonin</strong> kaverillisina alkaneet välit olivat vuosien mittaan tulehtuneet ja alkaneet märkiä. Ihastuttavat arkkiviholliset taide ja raha alkoivat kiristää Oldfieldin ja miljardi-imperiumiksi kasvaneen Virginin suhdetta viimeistään 1980-luvulle tultaessa. Oldfield oli Virginille tärkeä artisti, koska tämän <em>Tubular Bells</em> oli lafkalle vuonna 1973 valtaisa rahasampo ja mahdollisti Bransonin kaikenkarvaisia macho-tempauksia vuosien varrella. Jos Oldfield oli musiikillisesti suuruudenhullu, tuntui Branson elävän erinäisistä maailmanennätyssuorituksista.</p>
<p>Joka tapauksessa, Virgin painosti Oldfieldia tekemään helpompia, kolmen minuutin popkappaleita, joskin hänen annettiin säästää toinen levypuolisko tavaramerkinomaisille parikymmenminuuttisille sävellyksilleen. Virginin liikevaihdon paisuessa myös vaatimukset Oldfieldia kohtaan tiukentuivat ja synnyttivät vuonna 1989 väkinäisen kasaripop-turhakkeen <em>Earth Movingin</em>. Tämähän ei miellyttänyt taiteilijaa alkuunkaan.</p>
<p><strong>Mitä tapahtui?</strong> Sen lisäksi, että Oldfieldilta haluttiin lyhyempiä kappaleita, häneltä toivottiin jonkinlaista jatko-osaa <em>Tubular Bellsille</em>. Kun hänen sopimuksensa Virginin kanssa oli myös päättymässä, päätti mies ottaa tilanteesta kaiken irti. Vuonna 1990 ei ilmestynyt Tubular Bells II:ta, vaan <em>Amarok</em>: tunnin kestävä sävellys, jota on kertakaikkisen mahdotonta pilkkoa sinkuiksi.</p>
<p>Trollauksena levy ansaitsee mitä suurimmat aplodit, sillä hengästyttävän mutkikas teemojen viidakko, väkivaltaiset dynamiikanvaihtelut, syntetisaattoreiden minimointi ja itsetarkoituksellisen hölmö soitinarsenaali (kaikkien muiden soittimien lisäksi myös mm. hammasharja, lelukoira ja ovi) kruunautuivat sillä, että levyllä soitettuja putkikelloja ei soitinluettelossa nimetty ”tubular bellsiksi”.</p>
<p>Tämän lisäksi Oldfield jemmaili täkyjä Virginin isokenkäisille pitkin levyä. Niistä tunnetuin lienee 47 minuutin kohdalla kuultava morsekoodi ”FUCK OFF RB” (tosin jostakin syystä juuri tämän kohdan sisältävä pätkä lohkaistiin Virginin julkaisemalle <em>Elements</em>-kokoelmalle). Sen lisäksi levyn pianosta forte fortissimoon hyppivät dynamiikanvaihtelut on kuuleman mukaan omistettu Virginin toiselle pomolle <strong>Simon Draperille</strong>, jotta tämä ajaisi levyä kuunnellessaan kovaäänisten kohtien soidessa ojaan.</p>
<p>Eikä keskarin heiluttelu tähän loppunut: vuotta myöhemmin ilmestynyt <em>Heaven&#8217;s Open</em>, Oldfieldin viimeinen Virgin-levy, päättyy hänen ”fuck off!”-naurahdukseensa. Kuin pisteenä i:n päällä Oldfieldin ensimmäinen Warnerille levyttämä albumi sai nimekseen <em>Tubular Bells II</em>. Valtavan nerokasta vittuilua!</p>
<p><strong>Miltä kuulostaa?</strong> Mitä mainioimmalta! Kaikesta raivokkuudestaan huolimatta <em>Amarok</em> on sangen koherentti kokonaisuus, ja pelkän hassuttelun sijaan oikeasti kunnianhimoinen teos. Se kulkee jonkin verran samankaltaisissa tunnelmissa kuin vuoden 1975 <em>Ommadawn</em>, mutta sotkee kelttiperimän lisäksi mukaan afrikkalaista musiikkia, sekä skottilaisen komediennen <strong>Janet Brownin</strong> erikoisen <strong>Margaret Thatcher</strong> -imitaation. Ylipäätään Oldfield halusi hylätä koneilla työskentelyn ja keskittyä ”käsin tehtyyn” musiikkiin. Lopputuloksena oli Oldfieldin uran suurin saavutus. Ei huono, noin vittuilulevyksi.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://youtu.be/L9eaOWiB8wk" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/L9eaOWiB8wk</a></p>
<p class="videokuvateksti">Hatusta kiinni ja mukava asento, tässäpä mokoma mötkö kokonaisuudessaan!</p>
<h2>Arm of Roger – The Ham and Its Lily (2002)</h2>
<p><strong>Mikä vitutti?</strong> Kun <strong>Grandaddy</strong> astui vuonna V2-levy-yhtiön leipiin loisteliaan <em>Under the Western Freeway </em>-debyyttinsä (1997) jälkeen, uskoi yhtiö saaneensa yhtyeestä todellisen kultasammon. Niinpä markkinointiportaassa odotettiin innolla orkesterin seuraavaa liikettä. Yhtiön edeskäyvät eivät kuitenkaan malttaneet kunnioittaa studiossa majailleiden suojattiensa taiteellista rauhaa. Yhtyeelle esitettiin toistuvia vihjailuja siitä, miten paljon paremmin sen musiikki olisi voinut menestyä, jos orkesteri olisi tinkinyt lo-fi-estetiikastaan ja kirjoittanut aidosti hittipotentiaalista materiaalia. Kun <strong>Jason Lytlen</strong> ja kumppanien sietoraja ylittyi, viisikko päätti toimittaa V2:lle runsaudensarven, jossa riittäisi pureskeltavaa pitkäksi aikaa.</p>
<p><strong>Mitä tapahtui? </strong>Viimeisteltyään työn alla olleen albumin Grandaddy alkoi etsiä arkistojensa uumenista pahinta saastaa, mitä studiohumalat olivat saaneet sen välillä tuottamaan. Viattomimmillaan äänitteet koostuivat <em>Signal to Snow Ratio</em> -EP:n (1999) aikaisista raakileista, joilla yhtye etsi itselleen uusia tuotantomuotoja. Ankarimmillaan orkesteri puolestaan tarjoili sietokykyä koetelleita kollaaseja, joilla vuorottelivat hävyttömyydet, luuppimössöt ja muu äänisaasta. Suorimmaksi terveisiksi yhtiölleen miehistö lähetti kappaleen nimeltään <em>I Like Lo-Fi Recordings</em>. Ja vähintään yhtä johdonmukaisena päätöslauseena laulusikermälle soi <em>The Pussy Song</em>:</p>
<blockquote class=""><p>Goddamn my pussy?<br />
Goddamn that pussy?<br />
Who gets this pussy?<br />
I get that pussy</p></blockquote>
<p>Kun kokonaisuus oli kasassa, orkesteri viimeisteli sen huolella ja kiikutti levy-yhtiölle kiireisenä Fed-Ex-toimituksena. V2:n konttorissa Grandaddyn uutukaista kuunneltiin huolestuneina. Pohdittuaan muutaman palaverin ajan, millaiseen paskaan käsi tuli upotettua, yhtiön A&amp;R-henkilö <strong>Kate Hyman</strong> jätti Lytlen vastaajaan viestin: ”Ok, paskiaiset. Missä se oikea levy on?”. Tällä kertaa Grandaddy toimitti yhtiölle hartaasti työstämänsä <em>The Sophtware Slump</em> -kaunokin (2000). Humalaisen koosteensa se julkaisi Sweat of the Alps -levymerkillään ilmoitettuaan albumin tekijäksi kuvitteellisen Arm of Roger -yhteen.</p>
<p><strong>Miltä kuulostaa? </strong> <em>The Ham and Its Lilyn</em> soidessa on helppo kuvitella levy-yhtiön edustajien kauhu. Levyä on vaikea ottaa todesta, mutta samalla se kuulostaa juuri sopivan viimeistellyltä ja tunnusomaiselta, jotta sen voisi kuvitella täysin hakoteille joutuneen yhtyeen suuruudenhulluksi purskahteluksi. Hämäysefektin täydellistämiseksi orkesteri oli vieläpä sijoittanut äänitteen alkupäähän ne kappaleet, jotka muistuttivat eniten oikeaa musiikkia – ja olivat oikeastaan Grandaddyn nerokasta parodiaa omasta itsestään. Nämä satunnaiset myönnytykset eivät tehneet levystä kuitenkaan käyttökelpoista. <em>The Ham and Its Lily</em> on juuri sellainen oksennus, jollaisen pitkä studiokuuri ja sen päättänyt juomaputki tuottaa. Yhtyeen huumori kutkuttaa muutaman kuuntelun ajan ja miehistön pidäkkeetön absurdismi tuottaa satunnaisia neronleimauksia (esim. <em>Seven Days of the Week</em>, <em>Down with Animals</em>), mutta pidemmän päälle levy altistaa suurelle määrälle närää ja turhautumista.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/aV5wLv7tA6s" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/aV5wLv7tA6s</a><br />
<span class="videokuvateksti">Arm of Rogerina Grandaddy saattoi tunnustaa rakkautensa LoFi-äänitteitä kohtaan.</span></p>
<h2>Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi – Ruuvimeisseli perseessä (2010)</h2>
<p><strong>Mikä vitutti?</strong> Yhtye jauhoi omassa kellaristudiossaan pitkään seuraajaa vuoden 2009 levykaksikolle <em>Vade Retro Satanus</em>. Kun hommat olivat paketissa, levy lähetettiin Kioski-levy-yhtiöön. Levy-yhtiö kehui materiaalia loistavaksi – suorastaan klassikoksi. Parin päivän kuluttua lafkasta tuli kuitenkin soitto. Mielipide oli yhtäkkiä vaihtunut täysin päinvastaiseksi. Levy olikin täyttä kuraa ja julkaisukelvotonta paskaa. Levy-yhtiön edustaja ohjeisti bändiä muuttamaan linjaansa muun muassa seuraavin sanoin: &#8221;Ottakaa se ruuvimeisseli pois perseestä!&#8221; Levy piti lähettää masterointiin samana päivänä, kun sukset menivät lopullisesti ristiin.</p>
<p><strong>Mitä tapahtui?</strong> Pieteetillä tehdyn työn lyttäämisestä kimpaantuneena yhtye otti hatkat Kioskilta. Levy julkaisiin muutaman tapahtuneesta inspiraationsa saaneen lisäbiisin kera omakustanteena. Levymerkin nimeksi valikoitui Sitoutumaton Haistavittu Records. Myös albumin nimi muutettiin: <em>Ruuvimeisseli perseessä</em>. Yhtye kirjoitti tarinan julki lehdistötiedotteissaan. Näin koko sekamelska hyödynnettiin markkinoinnissa, johon bändillä ei ollut penniäkään rahaa.</p>
<p><strong>Miltä kuulostaa? </strong>Klassikkomatskua. Yhtye jatkaa tutulla arvaamattomalla ja monisyisellä linjallaan. Materiaali vaihtelee punkista hempeilyyn, kuten aiemmillakin kiekoilla. THJKB:n vahvuus onkin monipuolisuus ja yllätyksellisyys. Olisi luullut levy-yhtiön ymmärtäneen tämän jo aiemman levykaksikon kohdalla. Kioski oli antanut bändille täyden taiteellisen vapauden, joten sen skitsofreenisen vaihtelevat<br />
mielipiteet ihmetyttävät.<strong><br />
</strong></p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=tkVuAOFE48k" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/tkVuAOFE48k</a></p>
<p><span class="videokuvateksti">Moi, saammeko sohia työkaluillamme?</span></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/h/a/n/hannumikkolajpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/h/a/n/hannumikkolajpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Suomi mainittu! 16 ulkomaalaisen artistin näkemys Finlandiasta</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/suomi-mainittu-16-ulkomaalaisen-artistin-nakemys-finlandiasta__trashed/</link>
    <pubDate>Tue, 04 Sep 2012 07:45:24 +0000</pubDate>
    <dc:creator>Gaius Turunen, Juha Merimaa, Hannu Linkola, Antti Lähde</dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=33668</guid>
    <description><![CDATA[Nuorgam otti selvää, mitä ne ulkomaalaiset artistit ovat vuosien varrella meistä ajatelleet.
]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-33670" class="size-full wp-image-33670" title="HannuMikkola" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/09/HannuMikkola.jpg" alt="Jokainen ihminen on laulun arvoinen. Myös ralliautoilun maailmanmestari Hannu Mikkola." width="660" height="393" /></a><p id="caption-attachment-33670" class="wp-caption-text">Jokainen ihminen on laulun arvoinen. Myös ralliautoilun maailmanmestari Hannu Mikkola.</p>
<p>Muistatko vielä ajan, kun Suomen maininta jossain elokuvassa, televisiosarjassa tai muunmaalaisbändin biisissä tuntui pieneltä mediatapaukselta? Eipä valehdella; siltä se saattaa tuntua vieläkin. Kansallinen itsetuntomme on kyllä parantunut tai tullut vähemmän tärkeäksi, mutta olemme silti vain 5,4 miljoonan ihmisen maa, joka on englanninkielisissä komediasarjoissa se paikka, jossa aurinko ei koskaan paista. <a href="http://www.youtube.com/watch?v=yOO46W8x-Jc">Terveisiä vaan <em>Communityn</em> käsikirjoittajille</a>.</p>
<p>Yksi <em>Nuorgamin</em> tehtävistä on kollektiivinen musiikkiterapia. Siksi kaivoimme tällä kertaa esiin 16 (okei, oikeasti 15) ulkomaalaisten tekemää kappaletta, jossa Suomi tai suomalaiset mainitaan. Jos näkemys maastamme on negatiivinen, niin sellaisellekin on välillä hyvä tirskua. Joskus Suomeen viittaus jää vain turhan maininnan tasolle ja herää kysymys, miksei sanoittaja olisi voinut käyttää jotain muuta maata. Sanoitussitaattia seuraa <em>Nuorgamin</em> kirjoittajan tulkinta tapauksesta.</p>
<p>Helsinki tuli vääjäämättä etsintätyössämme esiin jonkin verran. Kelpuutimme tähän juttuun lopulta kuusi pääkaupunkimme mainitsevaa laulua. Yritimme rajata ulkopuolelle spesifit suomalaiset julkkikset, mutta pari livahti salavihkaa mukaan. Myös lähinaapurimaiden suomiretostelut jätimme pois, niitä nimittäin piisaa.</p>
<p>Nyt ei kun Amerikan legendaarista Finglish-muusikkoa <strong>Bobby Aroa</strong> siteeraten: <em>”We have a time that&#8217;s gay when the nurkka rekoord-masiin starts to play!”</em></p>
<h2>Laurie Anderson – Finnish Farmers (1984)</h2>
<blockquote><p>”During WWII, the Russians were testing their parachutes. Sometimes they didn&#8217;t open at all and a lot of troops were lost this way. During the invasion of Finland, hundreds of troops were dropped during the middle of winter. As usual, some of the chutes didn’t open and the troops fell straight down into the deep snow, drilling holes fifteen feet deep. The Finnish farmers would then get out their shotguns, walk out into their fields, find the holes, and fire down them.”</p></blockquote>
<p>Laurie Andersonin tunnetuin albumi <em>Big Science</em> on koostettu monta vuotta tekeillä olleesta, normityöpäivän mittaisesta <em>United States I–IV</em> -järkäleteoksesta. Koko teoksen ensi-ilta oli helmikuussa 1983. Esitykset äänitettiin ja julkaistiin 4½-tuntisena boksina <em>United States Live</em>, jonka kakkososan päättää <em>Finnish Farmers</em>. Sotatarina ei ole pelkkää legendaa. Rintamalinjan taakse pudotettujen desanttien laskuvarjojen pakkolaukaisimet eivät aina toimineet. Lumikerrokset lienevät teoriassa vaimentaneet syöksykiitoa niin, että jotkut desantit saattoivat jäädä vakavasti loukkaantuneina henkiin. Maatiloilleen jääneiden eläkeikäisten taipumusta ammuskella näitä kaloja tynnyreissä on varmaankin liioiteltu.</p>
<p>Biisissään Anderson vertaa tätä maavuokriin, joita amerikkalaiset maanviljelijät tarjosivat valtiolle kuivuuden aikana. Tälle keskilännen maalle rakennetut ohjussiilot naamioitiin normaaleiksi viljasiiloiksi, jotka yhdistettiin maanalaisella rautatiellä. Kylmän sodan kontekstissa aivan normaalia paranoiaa. <em>United States</em> alkaa uskonnollisen kultin teorialla siitä, kuinka Nooan arkin lähtösatama oli New Yorkin osavaltiossa. Vietetäänpä hetki 30 vuoden takaisessa mielialassa, jolloin vainoharhateorioita saatettiin sovitella yhteen jälkimainittujen huuhaateorioiden kanssa. Miltä vaikuttaa ajatus Pohjanmaan lakeuksista lähitaisteluohjusten sijoituspaikkana? (<strong>Gaius Turunen</strong>)</p>
<p><em>Kuuntele Finnish Farmers <a href="http://open.spotify.com/track/5ChQ0Czke8uteDpY1Z405a">Spotifysta</a>.</em></p>
<h2>Asia – Countdown to Zero (1985)</h2>
<blockquote><p>”Do you realize what&#8217;s happening in Western Europe?<br />
Norway, Finland, Scotland, England<br />
We&#8217;ll be the first to go<br />
Don&#8217;t do it”</p></blockquote>
<p>Ja tässä ydintuho on juuri toteutumassa. <strong>Geoff Downesin, John Wettonin</strong> ja <strong>Carl Palmerin</strong> superbändin kolmas albumi on niin päihtynyt isosta soundistaan, että Laurie Andersonin jäätävä pahaenteisyys unohtuu saman tien. Suomi on räiskinnän keskellä vain jätemaata muiden joukossa ja tämä puhesitaatti väliosassa voisi tulla kenen tahansa mitättömän pikkuvaltion päämiehen suusta. Vaihda valtioiden nimiä ja ketään ei kiinnosta. Suuren tuotantokoneiston leffaa koko biisi, alkaahan se vielä alkuperäänsä alleviivaten THX:n ”deep notella”. (<strong>Gaius Turunen</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://youtu.be/K0XNZHuCt58" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/K0XNZHuCt58</a></p>
<h2>Bee Gees – Odessa (City on the Black Sea) (1969)</h2>
<blockquote><p>”I just can&#8217;t understand why you just moved to Finland<br />
You love that vicar more than words can say<br />
Ask him to pray that I won&#8217;t melt away<br />
And I&#8217;ll see your face again”</p></blockquote>
<p>Kovatasoinen aloitus Bee Geesin arvostetuimmalle alkupään albumille: seitsemän minuuttia kamaripopsoutua ja kuorolaulua, kunhan olet avannut allergisoivan vanuvinyylikannen. Nimibiisissä toistetaan merenkulkumyyttejä ja uskaltaudutaan Itämerelle rakastetun perään, vaikka peräti Suomeen asti pitäisi jäävuorella ajelehtia. Päähenkilömme on selvästi houreissaan, kun puhuu sanoituksessa välillä Mustanmeren satamakaupungille Itämeren sijaan. Ja miksikö rakkaudenkohde muutti Suomeen? Ehkä <strong>Scott Walkerin</strong> perään, hänelläkin kun oli 1960-luvulla vahva halu muuttaa Fennoskandiaan. (<strong>Gaius Turunen</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://youtu.be/bMuvTZT0PJI" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/bMuvTZT0PJI</a></p>
<h2>The Clash – London Calling -albumin kansiteksti (1979)</h2>
<blockquote><p>”Howard McNee is living in Finland”</p></blockquote>
<p>Vaikka The Clash oli lyriikoissaan kiinnostuneempi Casbahista kuin Kajaanista, on yhtyeen monumentaalisen <em>London Calling</em> -tuplan kansiteksteistä löytyvä julistus ihmetyttänyt pieniä punkkareita vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Kuka Howard McNee? Ja mitä teki Suomessa?</p>
<p>Opetti englantia, kuuluu vastaus. The Clash törmäsi opettaja-maanmieheensä vuoden 1979 Ruisrockissa. McNee pyysi tulla mainituksi tulevan levyn kansissa ja kohtelias yhtye toteutti toiveen. Joskus 1990-luvulla muistan lukeneeni The Clash -artikkelin, joka päättyi toteamukseen: <em>Howard McNee is still living in Finland</em>. Ilmeisesti tilanne on kuitenkin muuttunut, sillä ainakaan numerotiedustelu ei tunne Suomesta ainoatakaan McNee-nimistä henkilöä. (<strong>Juha Merimaa</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=kSKc5sNNuOc" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/kSKc5sNNuOc</a></p>
<h2>CSS – Left Behind (2008)</h2>
<blockquote><p>“Baby you&#8217;ve got me thinking<br />
&#8217;Bout things I left behind<br />
A suitcase in Helsinki<br />
Full of things I wanna set on fire“</p></blockquote>
<p>Cansei de Ser Sexy eli ytimekkäämmin CSS lämmitteli lokakuussa 2007 Hartwall Areenalla <strong>Gwen Stefania</strong>. Keikan jälkeen brasilialaisyhtye järjesti Bar Nollassa jatkobileet, joiden aikana ihmiskunta riemastui ja tanssi muun muassa pöydillä <strong>Scatman Johnin</strong> tahtiin. Tapahtuman pääkohdat olisivatkin olleet jotakuinkin siinä, jollei kohtalon sormi olisi puuttunut peliin tuona muuten ei-niin-kohtalokkaana lokakuun yönä. Kävi nimittäin niin, että Suomesta jo poistuttuaan eräs CSS-henkilö havaitsi unohtaneensa maamme kamaralle yhden matkalaukuistaan. CSS-henkilön epäonni oli valitettavaa, mutta koitui lopulta maailman kaikkien klubimusiikin ystävien iloksi: matkalaukun unohtuminen muodostaa lyyrisen selkärangan (ja melko köykäisen metaforan menneisyyden painolastista, jonka yksilö voi jättää taakseen) yhtyeen kakkosalbumin ensimmäisellä singlellä<em> Left Behindillä</em>. Singlestä ei ollut hitiksi, kuten ei siitä seuranneesta <em>Donkey</em>-albumistakaan – paitsi Helsinki-maininnasta vauhkoontuneessa Suomessa, jossa CSS nettosi listasijat #18 (single) ja #22 (albumi). (<strong>Antti Lähde</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/vIhJC2-UNZA" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/vIhJC2-UNZA</a></p>
<h2>Damon &amp; Naomi – Helsinki (2011)</h2>
<blockquote><p>”A private time we find<br />
In moments lost all kind<br />
Watching birds that fly<br />
Through unknown skies<br />
On these streets too cold to be called a paradise</p>
<p>And no one knows<br />
This time we share<br />
All the thoughts we have<br />
But never dare</p>
<p>Tell them nothing<br />
Just you and me feeling free<br />
In the leaves of grass”</p></blockquote>
<p><strong>Galaxie 500:n</strong> rytmisektiona tunnettu, pari vuosikymmentä duouralla ollut pariskunta käväisi ensimmäisellä Suomen-keikallaan toukokuussa 2010. Tutut Keski-Euroopan ja Iso-Britannian mestat olivat jo takana. Ennen Bostoniin paluuta oli enää jäljellä matka kauas itään pelkkää Kuudennen Linjan keikkaa varten. Kuulijoille tarjoiltiin erinomaisten soolobiisien ohella vanhan bändin <em>Blue Thunder</em> ja tämä vuotta myöhemmin <em>False Beats and True Hearts</em> -albumilla julkaistu lämmittävä äänikirje. Siinä ei kuulla stadiontähdille ennen Helsingin-keikkaa yleisön kosiskelemiseksi opetettavaa suomea, eikä siinä mainita Helsingin maamerkkejä. Sen sijaan tiedämme nyt, että määränpäässään Damon ja Naomi saivat kokea jotain niin yhteistä ja kaunista, ettei siitä voi kertoa kuin sen, että se tapahtui. Sydämellisempää tapaa kiittää helsinkiläisiä ei liene montaa. (<strong>Gaius Turunen</strong>)</p>
<p><em>Kuuntele Helsinki <a href="http://open.spotify.com/track/63FgF8s7u640HrlQAXnNMi">Spotifysta</a>.</em></p>
<h2>Brian Eno – Seven Deadly Finns (1974)</h2>
<blockquote><p>”The first is a freak with a masochistic streak<br />
And the second is a kitten up a tree<br />
The third is a flirt with an awful print skirt<br />
And the fourth is pretending to be me<br />
The fifth wears a mac and never turns his back<br />
And the sixth never shows his eyes<br />
But the Seventh Deadly Finn is so tall and slim<br />
He shouldanever been with those guys”</p></blockquote>
<p>Brian Peter George St. John le Baptiste de la Salle Enon uran alkupään glam-outoiluihin kuuluu myös tämä singlehelmi, joka on uusintajulkaisun puutteessa jäänyt vähemmälle huomiolle. Eno seurusteli 1970-luvulla valokuvaaja <strong>Ritva Saarikon</strong> kanssa, ja tämän kuvat pääsivät klassikkoalbumien<em> Another Green World</em> ja <em>Before and After Science</em> kansiin. Voi myös olla, että seitsemän kuolemansyntiä vääntyivät suomalaisiksi juuri Saarikon myötävaikutuksesta. Tietäen Enon tuonaikaisen pornografiaharrastuksen ei meillä ole syytä epäillä tätä kuvausta suomalaisten seksuaalisesta kyltymättömyydestä Ranskassa. (<strong>Gaius Turunen</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=SaLrS0WG7Z0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/SaLrS0WG7Z0</a></p>
<h2>Gene – From Georgia to Osaka (2001)</h2>
<blockquote><p>&#8221;From Georgia to Nevada<br />
Helsinki to Ann Arbour<br />
Bring me wonder<br />
Bring me laughter<br />
From Tooting to Osaka&#8221;</p></blockquote>
<p>Musiikkimaailman mittakaavassa Gene-yhtyeen <em>Libertine</em>-levyn (2001) Yhdysvaltain-painos edustanee Hyrynsalmen kaltaista periferiaa. Kuitenkin, kuten syrjäseuduilta aina, albumin uumenista löytyy tarkoin piilotettu kaunokki, katkeransuloinen<em> From Georgia to Osaka</em>. Laulun syntiä janoavissa, mutta pikemminkin alistuneissa kuin alistavissa sanoituksissa kuljetaan ristiin rastiin anglosaksista maailmaa, kunnes matka vie odottamatta Osakaan ja Helsinkiin. Mutta miksi Helsinkiin? Mitä tekemistä kaupungilla on Watfordin, Cardiffin, Ann Arborin ja laulussa käsiteltyjen lääkärileikkien, lihanhimon ja rakkaudenkaipuun kanssa? Genen nokkamies <strong>Martin Rossiter</strong> vastaa kysymykseen kohteliaasti kierrellen: ”Nautin Helsingistä suunnattomasti niinä kahtena kertana, kun kaupungissa vierailin. Mutta syyt kaupungin mainitsemiseen saavat puolestani kadota ajan sumuun”. Olkoon tulkinnan rajana siis pelkkä mielikuvitus. (<strong>Hannu Linkola</strong>)</p>
<p><em>Kuuntele From Georgia to Osaka <a href="http://open.spotify.com/track/1IBlGYeRChWd4AnmOj8obk">Spotifysta</a>.</em></p>
<h2>Half Man Half Biscuit – Architecture, Morality Ted and Alice (1986)</h2>
<blockquote><p>&#8221;The wonderful dexterity of Hannu Mikkola<br />
Makes me want to shake hands with the whole of Finland<br />
But the horrible sincerity of Miriam Stoppard<br />
Makes me wanna go out and commit mass murder”</p></blockquote>
<p>Merseysiden punk- ja folksurrealistit ovat noin 30 vuoden aikana sohineet sanoituksissaan moneen suuntaan. Suomen kohdalle käsi sattui bändin toisella EP:llä<em> The Trumpton Riots.</em> Joensuun rallisuuruuden mainitsemisen kohdalla teemme listassamme poikkeuksen, sillä sitä seuraava halu kätellä koko Suomea on jo jotain muuta. <strong>Hannu Mikkolan</strong> ralliura oli tuolloin jo jäähdyttelyvaiheessa vuoden 1983 maailmanmestaruuden jälkeen. Vaan kukapa ei mieluummin seuraisi hänen rattikättään kuin <strong>Tom Stoppardin</strong> tuolloisen vaimon terveysneuvoja. (<strong>Gaius Turunen</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=oOtO5ArQNj8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/oOtO5ArQNj8</a></p>
<h2>JJ72 – October Swimmer (1999)</h2>
<blockquote><p>“The grey coats of the infantry<br />
Victims looking for sympathy<br />
The splash of October swimmers<br />
The cheers of Helsinki winners”</p></blockquote>
<p>JJ72 oli hetken ajan yksi vuosituhannenvaihteen suurimmista indierock-lupauksista. Dublinilaistrion resepti oli yhdistää <strong>Smashing Pumpkinsin</strong> surisevat kitarat <strong>Joy Divisionin</strong> kohtalokkuuteen, <strong>Sueden</strong> romanttisuuteen ja<strong> Jeff Buckleyn</strong> teatraalisuuteen. Se poiki kaksi top 20 -albumia ennen kuin yhtye hajosi vuonna 2006 ennen kolmannen ja lopulta julkaisematta jääneen albuminsa ilmestymistä. <em>October Swimmer</em> on yhtyeen esikoissingle ja todennäköisesti paras kappale. Sen mahdottoman teennäistä sanoitusta – avaussäe: <em>“The dreams of dying mothers / I awoke my insides shuddered”</em> – ei tarvitse kuin vilkaista tietääkseen, ettei sen kirjoittaja voi olla juuri yli kahdenkymmenen. Miksi <strong>Mark Greaney</strong> päätti sisällyttää tekstiin “Helsingin voittajien hurraa-huudot”, siitä tuskin hänellä itselläänkään on edes harmaata aavistusta. (<strong>Antti Lähde</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/sirRyQmaM_U" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/sirRyQmaM_U</a></p>
<h2>Monty Python – Finland (1980)</h2>
<blockquote><p>”Finland, Finland, Finland<br />
The country where I want to be<br />
Pony trekking or camping<br />
Or just watching TV<br />
Finland, Finland, Finland<br />
It&#8217;s the country for me”</p></blockquote>
<p><strong>Michael Palinin</strong> vaatimaton ylistyslaulu vaatimattomalle maalle nimeltä Suomi on yksi sympaattisimpia kädenojennuksia, joita ”mitä ne meistä ajattelee” -ahdistuksen parissa painiskelevalle kansallemme on osoitettu. Suomessa voi tehdä mitä vain: ratsastaa ponilla, katsella televisiota, haukata välipalaa tai ihailla esimerkiksi korkeita puunlatvuksia. Ja siitäkin huolimatta: lomakohteita vertailtaessa jäämme jopa Belgian varjoon. Kappaleen on säveltänyt <strong>André Jacquemin</strong>, brittiläinen tuottaja, jonka cv voisi olla hämmentävyydessään suoraan Monty Python -sketsistä: hänen palveluksistaan ovat saaneet nauttia niin <strong>Spandau Ballet</strong> -laulaja <strong>Tony Hadley</strong>, kristillisyyteen herännyt <strong>Classix Nouveux’n Sal Solo</strong>, espanjalainen death metal -yhtye <strong>Golgotha</strong>, skottilainen indiealisuorittaja <strong>BMX Bandits</strong> – sekä tietenkin <strong>Girlschool</strong>. (<strong>Antti Lähde</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/7rwc3VGvlRY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/7rwc3VGvlRY</a></p>
<h2>Mountain Goats – Million (1996)</h2>
<blockquote><p>”When I came back from Finland<br />
the taxi took me down the street”<br />
[&#8230;]<br />
”And you had questions only a masochist would ask<br />
written all over your big brown eyes”</p></blockquote>
<p>Maininta <strong>John Darniellen</strong> johtaman bändin 1990-luvun lofi-tuotoksella ei paljoa suomalaisia lohduta, koska <em>Millionin</em> sisältävää <em>Nothing for Juice</em> -albumia edelsi kokonainen albumi nimeltään <em>Sweden</em>. Jälkimmäisellä Darnielle ei kuitenkaan suoraan käsittele Ruotsia itseään. Ehkä vedämmekin lyhyemmän korren, kun <em>Millionin</em> laulajahahmon läheinen ystävä haluaa välttämättä kuulla Suomesta. Meistä lottohäviäjistä kun ovat kiinnostuneet vain itsensä kiduttajat. Lopussa Darnielle paikkailee suhteitaan tänne päin kuitenkin mukavasti: <em>”And I brought you a blanket, hand woven, hand dyed”</em> ei voi olla muuta kuin ylistys suomalaiselle käsityöläisyydelle. (<strong>Gaius Turunen</strong>)</p>
<p><em>Kuuntele Million <a href="http://open.spotify.com/track/50wetRjqSFbx6XI4DKjNQZ">Spotifysta</a></em>.</p>
<h2>Cole Porter – Let&#8217;s Do It, Let&#8217;s Fall in Love (1928)</h2>
<blockquote><p>”The Dutch in old Amsterdam do it<br />
Not to mention the Finns<br />
Folks in Siam do it<br />
Think of Siamese twins”</p></blockquote>
<p>Ties vaikka kenen levyttämä Cole Porterin legendaarinen luettelobiisi on varmaan tehty sormi karttapallossa Baltian maiden kohdalla, koska suomalaisten lisäksi myös liettualaiset ja latvialaiset harrastavat biisissä jotain vaakamambon tapaista. Suomi on säkeistössään kuitenkin kovassa seurassa Pervodamin ja Thaimaan kanssa. Alkuperäinen sensuroimaton sanoitus sisältää vielä aikanaan sallittua rasismia:<em> ”Chinks do it, Japs do it, up in Lapland little Laps do it”</em>. Kaukoitäläisten puolesta on kyllä pahastuttu, mutta kuka puolustaisi lyhytkasvuisiksi väitettyjä lappalaisia? (<strong>Gaius Turunen</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=lXYKGL6MgKM" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/lXYKGL6MgKM</a></p>
<h2>Sir Douglas Quintet – Meet Me in Stockholm (1983)</h2>
<blockquote><p>”Meet me in Stockholm, baby, we&#8217;ll mess around<br />
Take a real slow boat to Helsinki town<br />
When it&#8217;s over, now you wanna stay<br />
Live your life with me the Scandinavian way”</p></blockquote>
<p>Älkää kysykö miksi, mutta 1980-luvulla Teksasin anglofiilein lauluntekijä <strong>Doug Sahm</strong> päätyi levyttämään ruotsalaiselle Sonet-levymerkille.</p>
<p>Ensimmäinen Sahmin vanhan yhtyeen Sir Douglas Quintetin nimellä julkaistu levy <em>Midnight Sun</em> sisälsi Sahmin ylistyksen skandinaaviselle elämänmuodolle. Ihastus oli kokonaisvaltaista: Tukholman ja Helsingin lisäksi kappale mainitsee myös Oslon ja Kööpenhaminan. (Mahtoi reykjavikilaisia kismittää!)</p>
<p>Hyväntuulinen yleisönkosiskelu tuotti tulosta. Levy myi platinaa ja single oli hitti koko Skandinaviassa. Sittemmin kappaletta on pitänyt esillä <strong>Kari Peitsamo</strong>, joka soittaa sitä usein soolokeikoillaan. (<strong>Juha Merimaa</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=PBfz5f7_xXk" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/PBfz5f7_xXk</a></p>
<h2>Tricky – Christiansands (1996)</h2>
<blockquote><p>“I&#8217;ve met a christian in Christiansands<br />
a devil in Helsinki<br />
I&#8217;ve met a christian in Christiansands<br />
a devil in Helsinki”</p></blockquote>
<p>Yhden teorian mukaan Helsingissä lymyillyt paholainen oli tamperelainen toimittaja <strong>Jussi Niemi</strong>, joka onnistui käräyttämään jokusen virtapiirin Trickyn aivoissa haastatellessaan triphop-pioneeria<em> Soundiin</em>. Toisen teorian mukaan tarina kertoo Trickyn ja mitä ilmeisimmin norjalaisen (Tricky esiintyi Kristiansandissa järjestetyllä Quart-festivaalilla vuosi ennen kappaleen julkaisemista) naisen suhteesta ja suhteen hajoamisesta. Kolmannen teorian mukaan Trickyn laulajakaveri <strong>Martina Topley-Bird</strong> olisi jossain Suomen musiikkilehdessä paljastanut kyseessä olleen nimeltä mainitsemattoman täkäläisen naistoimittajan. Neljännen teorian mukaan kaikki mainitut teoriat pitävät paikkaansa ja viidennen teorian mukaan ei yksikään. Trickyllä olisi vuonna 1996 ollut varmasti muitakin hyviä teorioita, niin vainoharhaisin silmin artisti tuolloin maailmanmenoa katseli. (<strong>Antti Lähde</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://youtu.be/Te3-KmKhjpc" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Te3-KmKhjpc</a></p>
<h2>Warren Zevon – Hit Somebody! (The Hockey Song) (2002)</h2>
<blockquote><p>”The goalie committed; Buddy picked his spot<br />
Twenty years of waiting went into that shot<br />
The fans jumped up<br />
The Finn jumped too<br />
And cold-cocked Buddy on his follow-through</p>
<p>The big man crumbled<br />
But he felt alright<br />
‘Cause the last thing he saw was the flashing red light<br />
He saw that heavenly light”</p></blockquote>
<p>Lopuksi lätkä jää pystyyn. Warren Zevon ei vielä toiseksi viimeisen albuminsa <em>My Ride&#8217;s Heren</em> aikana tiennyt sairastavansa vatsasyöpää, mutta kuolema oli jo muotoutunut miehen biisien keskeiseksi teemaksi. Kiekkotaituriksi halunneen, mutta lätkähenkivartijan rooliin joutuneen kanadalaisen Buddyn tarina hykerryttää (<em>”Take care of your teeth, that might work for you”</em>) ja loppuu ambivalentisti, kun vastaan luistelee <strong>Jarkko Ruutu</strong> (suomalaisen henkivartijan eli goonin nimeä ei biisissä oikeasti mainita). Henkivartijoiden taistelu Buddyn viimeisessä pelissä menee draaman lakien mukaan viimeiselle minuutille, kun Ruutu vetäisee Buddylta tajun kankaalle. Syttyykö lopun taivaallinen valo Buddyn maalin, kuoleman vai molempien merkiksi? Sitä voi kysyä Zevonilta itseltään, jos pääsee hänen kanssaan joskus samaan taivaalliseen voileipäpöytään. (<strong>Gaius Turunen</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=H-CYJf2o7ZQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/H-CYJf2o7ZQ</a></p>
<p>Rannalle ruikuttamaan (eli jutun aihepiiriin kuuluvat, mutta tällä kertaa sivuutetut) jäivät muun muassa<strong> Chris Shiflett, The Divine Comedy, Fiery Furnaces, Dizzy Gillespie, Gogol Bordello, Handsome Furs, Malajube, The Pogues, The Sisterhood, Sun Kil Moon, Xzibit</strong> ja myös suomalaiseen kulttuuriin ansiokkaasti paneutunut <strong>Nits</strong>. Ehkä palaamme heidän pariinsa vielä joskus!</p>
]]></content:encoded>

    </item>
  </channel>
</rss>
