Slumgudgeon. Mokomaakin sojometallia.

Slumgudgeon –> Mokoma

Vanha ja kulunut kielikuva siitä, että sen ja sen paikkakunnan ”juomavedessä on jotain”, juolahtaa mieleen katsellessa 1990-luvulla Lappeenrannan lähistöltä ponnistaneiden raskaan rockin yhtyeiden listaa. Suomen suurimmaksi yhtyeeksi sittemmin nousseen (Hullu Ukko ja) Kotiteollisuuden lisäksi Etelä-Karjalassa soittivat kummallisuusrockiaan sellaiset pesosiaanisen* oloiset yhtyeet, kuten Pronssinen Pokaali, Valtava Kääpiö, Magneetti, Stam1na ja tietysti Mokoma, tuo Marko Annalan johtama Suomi-thrashin ykkösyhtye, joka Sakara Recordsillaan tuli perustaneeksi yhden maamme merkittävimmistä indielevy-yhtiöistä. Ennen Mokoman perustamista Annala ja Heikki Kärkkäinen soittivat grungella maustettua progressiivista metallia Slumgudgeonissa. Kaksi levyä Stupido Twinsille tehneet yhtyeen rumpali oli Juhana Rantala, joka toimi sittemmin HIMin rumpalina vuoteen 1998 asti.

* Pesosiaaninen = äkkiväärää, kimuranttia ja nyrjähtänyttä musiikkia soittava äkkiväärästi, kimurantisti ja nyrjähtäneesti nimetty rockyhtye, jolle Raimo Pesonen ja muut kaljupäiset ja hirveän mukavat, mustia vaatteita suosivat suomalaismiehet todennäköisesti antaisivat hyväksyntänsä.

Video ei ole enää saatavilla

Euthanasia –> YUP

Jäikö pesosiaanisuuden määritelmä kaihertamaan? Kenties mielesi tekee kuulla lisää pesosiaanisesta taiderockista? No, täältä pesee! Nimittäin Jarkko Martikainen, jonka YUP-yhtyeen täydellinen nimi Yhdistyneet Urbaanit Puoskarit vie pesosiaanisuuden jo lähes brüsselkaupallinenmaiselle ”nextille levelille”, soitti ja lauloi 1980-luvun jälkipuolella hc-punkia Euthanasia-nimisessä yhtyeessä. Euthanasian nimi nyt ei ole mitenkään erityisen pesosiaaninen, mutta toisin oli yhtyeen tuotosten laita. Vai mitä sanotte EP:stä nimeltä Ämpäri päässä pyöränkumia pumppaa? Tai demosta nimeltä Turpa umpeen, uskovainen? Tai kappaleista, kuten Videonsaantipakko, Astutan koiraa, Ylivieskan nuijamiehet, Robinson Crusoen huono-onnisempi haaksirikko tai – kenties pesosiaanisimpana kaikesta – Perhe on saha? Vuonna 2009 Euthanasian tuotanto julkaistiin tuplakokoelmalla, jonka nimi oli ytimekkäästi Rymykorpi. Sen julkaisi King Foo. On sanomattakin selvää, että Raimo Pesonen on työskennellyt King Foo -yhtiössä, mutta sanotaan se siitä huolimatta: Raimo Pesonen on työskennellyt King Foo -yhtiössä. Joskus asiat vain loksahtavat paikalleen.

Video ei ole enää saatavilla

MAC –> Dingo

Dingoa ennen Pertti ”Nipa” Neumannillla oli yhtye nimeltä MAC. Dingo aiheutti dingomaniaa; ”macmaniaa” emme valitettavasti päässeet kokemaan. Levymerkki Kräk! julkaisi ”Porin Policelta” kaksi singleä, sympaattisesti nimetyt Suomi itkee ja Joo joo, joiden respektiiviset b-puolet olivat hulppeasti tittelöityjä nekin: Ylistyslaulu virvoitusjuomalle ja Metropoliitta. Macin jäsenistä Jarkko Eve ja Pepe Laaksonen toimivat 1980-luvun puolivälissä Dingon basisteina. Jippo Laaksosen ja Neumannin tiet kohtasivat myöhemmin S.E.X.-yhtyeessä.

Video ei ole enää saatavilla

Autopilot –> Joensuu1685

Joensuu 1685:n juuret ulottuvat Olavi Uusivirran ja Jiri Kurosen vuonna 2004 perustamaan levy-yhtiöön, Kiima-levyihin. Muun muassa Paukkumaissia ja Risto Juhania julkaissut indielafka esitteli vuonna 2006 lupaavan Autopilot-yhtyeen, jonka Russian Roulette -EP-levyn se lupasi sisältävän ”suoraviivaista vauhtirockia, jossa on hapokkaita piirteitä”. Kaksi vuotta myöhemmin Mikko, Markus ja Risto Joensuu olivat jo vaihtaneet bändinsä nimeä ja tyyliä – ja piirtäneet pysyvän puumerkkinsä suomalaisen shoegazen historiaan.

Video ei ole enää saatavilla

Appendix –> Yö

Appendix oli porilainen punkrockyhtye, joka julkaisi kaksi studioalbumia 1980-luvun alussa ennen hajoamistaan vuonna 1985. Appendixin alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat muun muassa Olli Lindholm ja Juha Rauäng. He kuitenkin erosivat yhtyeestä ennen sen esikoisalbumin julkaisua ja perustivat Yön, josta oli tuleva yksi viime vuosikymmenten menestyksekkäimmistä suomirockyhtyeistä. Appendixin tunnetuin kappale, vuonna 1983 ilmestyneen esikoisalbumin nimikappale Ei raha oo mun valuuttaa on muuten Yö-kaksikon Lindholm–Hakulinen hengentuote.

Video ei ole enää saatavilla

Major Label –> Pariisin kevät

Tuottaja-kitaristi-laulaja Arto Tuunelan onnettomasti nimetty vaihtoehtometallibändi ehti tehdä vuosituhannen alkuvuosina jokusen demon ja pari oivaa levyä. Vahvasti Deftones-vaikutteisen, meluisasti rymisevän mutta melodisesti vahvan ilmaisun jälkeen Tuunela siirtyi musiikillisesti aivan toisenlaisen projektin Pariisin kevään pariin. Vaikka Major Labelin tuotanto pääsi etenkin loppuvaiheessaan jossakin määrin esillekin, Pariisin kevään yhä epäkeskon mutta laajempia kansanosia miellyttävän musiikin parissa Tuunela onnistui saavuttamaan huomattavasti suuremman suosion.

Video ei ole enää saatavilla

omakustanne

79 Softest Wave etc. on miellyttävimpiä tänä vuonna kuulemiani uutuusjulkaisuja. Siksi tuntuu vähän nololta todeta se noin puoli vuotta levyn julkaisun jälkeen. 23:23 -nimen makuuhuoneprojektilleen antanut Rami Vierula (Delay Trees) on levyttänyt lyhyen ja ehyen kokonaisuuden. Ensin koin Vierulan laulut liiankin luonnosmaisiksi. Levyltä vahvana välittyvä nukkavieru tunnelma sai levyn tuntumaan hiukan etäiseltä ja keskeneräisiltä. Vaikka levy kuulostaakin useampien kuunteluiden myötä spontaanilta ja vapautuneelta, välittyy myös tunne siitä, että raidoille ei ole vain roiskittu ääniä. Vierulan sävellykset ovat harkittuja ja soundien suttuisahko estetiikka hälvennä sitä piirun vertaa. Albumi kärsii selkeiden huippukohtien puutteesta. Vaikka levyn kappaleet ovatkin kautta linjan valloittavia pop-teoksia, ovat ne keskenään tasavahvoja. Kappaleista New Town on kuitenkin virkistävä poikkeama rokatessaan ujosti haara-asennossa, kun levyn muu materiaali on melankolisempaa pop-maalailua. Sattuvimmillaan ja parhaimmillaan levy on kuitenkin New Yearin soidessa. Loppua kohden kasvava äänivalli soi merkkinä toivolle, joka tuntuu kappaleen kertojanäänellä loppuneen jo aikaa sitten. Softest Wave etc. on oiva laastari niille päiville, joina kotoa poistuminen ei ole vaihtoehto. Vierulan läheisyydenkaipuuta henkivät lyriikat luovat oivia merkityksiä tälle raukealle musiikille. Jos levylle päätyneelle musiikille olisi olemassa joku fyysinen vastine, se olisi lämmin kainalo. (Vilho Pirttijärvi)

The 69 Eyes – X

RCA

60 Vuosia sitten tapasin Punavuoressa aamuyöstä nuoren naisen, joka oli varsinainen kauneuskuningatar. Tämä tietysti selittyi sillä, että hän oli itänaapurista kotoisin. Siellä nämä jutut osataan; tyylikäs nainen, ei mikään goottisotku. Ongelmana oli, että hän oli suuri 69 Eyes -fani. Oli jopa tullut Helsinkiin asti 69 Eyesia katsomaan. Mitä siihen oikein voi sanoa, jos joku on 69 Eyes -fani? Jaoimme taksin ja toivoin pääseväni saatille, mutta en ilmeisesti ollut tarpeeksi entusiastinen 69 Eyes -fani. Taksin maksoin kyllä. Jo valmiiksi mitätön miehinen egoni oli saanut jälleen 69 Eyes -kolhun ja menin kotiin suremaan ja bloggaamaan ainoasta asiasta, josta mitään tiedän, eli rockista, haaveillen samalla soittamisesta 69 Eyesissa. Soittaisin vaikka tamburiinia, se ei voi olla kovin vaikeaa? Muistelen tuota tapausta vielä tänäkin päivänä: vaikka X on ihan ok rocklevy, niin kyllä suoraan sanottuna ärsyttää koko 69 Eyes ja koko niiden fanikunta aivan suunnattomasti. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Brother Ali – Mourning in America and Dreaming in Color

Rhymesayers Entertainment

59 Poliittisesti tiedostavan musiikin ongelma on usein paatoksellisuus ja asioiden yksinkertaistaminen. Aivan kuten poliitikkojen puheissa tai mediassa, monimutkaiset yhteiskunnalliset ilmiöt ja poliittiset visiot typistyvät useimmiten myös muusikkojen käsittelyssä latteuksiksi. Brother Alin uutukainen ei valitettavasti ole poikkeus, joka vahvistaisi säännön, vaan laimea yritys tehdä tiedostavaa hiphopia. Obaman ja Romneyn vaaliväittelyitä seuranneet tunnistavat helposti levyltä tutun ongelman: sanottavaa kyllä riittää, mutta se kaikki esitetään korneina kielikuvina ja pintapuolisesti. Onkin ironista, että Brother Alin retoriikka on yhtä tyhjää kuin hänen arvostelemansa yhteiskunnan johtajien. Kun pakettiin vielä lisätään tuotanto, joka saa kappaleet kuulostamaan laimennetuilta versioilta 2000-luvun alun Just Blazen parhaimmistosta, menettää koko homma makunsa aika äkkiä, vaikkei levy teknisesti mikään sysipaska olekaan. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Mac Demarco – 2

Captured Tracks

84 Mac DeMarco on langanlaiha montrealilainen, jolla on lempeän runkkarin katse ja optimaalinen rako etuhampaidensa välissä. Katsokaa vaikka. DeMarcon maaliskuussa ilmestynyt debyytti Rock and Roll Night Club oli niin pistämätön paketti rockabillyä, loungea, suhinaa ja seksiä, ettei lakonisesti nimetty 2 voi kaikesta erinomaisuudestaan huolimatta olla kuin pikkuriikkinen pettymys. Miksi? Siksi, että DeMarco on putsannut yhtälöstä huulipunan ja spermatahrat ja korvannut ne raukeilla kotoilufiiliksillä. Musiikki itsessään ei ole muuttunut mihinkään; DeMarcon kappaleet noudattavat yhä yhtä ja samaa kaavaa. Basso ja rummut synnyttävät vaivatonta, tuhnuisesti sykkivää svengiä, jonka päälle omalaatuiseksi kitaristiksi osoittautuva kanadalainen valuttaa epävireisiä triolilirkutuksiaan ja puolihorteisia muminoitaan. Toimii joka kerta. Rakastan – ja vaadin Kuudenteen Aistiin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

King Dude – Burning Daylight

Dais

70 Mervi Vuorela kirjoitti aiemmin Nuorgamiin kattavan jutun neofolkin
vanhoista parroista. Nuorempaan polveen kuuluvan T.J. Cowgillin eli King Duden materiaalissa on kuulunut aiemmin muun muassa hyvin uskollista Death in June -lainailua, joka on tapahtunut niin kookkaiden lainausmerkkien sisällä, että välillä on ollut hankalaa erottaa, missä pastissi loppuu ja parodia alkaa. Burning Daylight on yksiselitteisempi ja omaäänisempi levy. Kuningasjätkä on vaihtanut tyylilajikseen americanaisen hillbilly-farkkuhaalari-latotanssivitutus-murharockin (jota ei keksitä uudelleen) ja eurooppalaisen neofolkin sijaan levyllä kuuluvat enemmän John Deere -vaikutteet. Cowgillin laulu on brutaalia, musiikki rujoa ja tunnelma synkeä kuin itseripustusta harrastavan alabamalais-aikamiespojan mielenmaisema. Väkevä albumi, vaikkei originellius satukaan olemaan King Duden valtteja. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Benjamin Gibbard – Former Lives

Barsuk Records

76 Former Livesin laadukkuus ei yllätä. Onhan Death Cab for Cutie -pomo Benjamin Gibbard osoittanut sävellystensä tason pysyvän korkeana silloinkin kun kappaleissa kaikuu pikemmin työhuoneen kuin tuskaisen sydämen kumina. Luonnonmukaisesti soiva soolodebyytti sinetöikin Gibbardin aseman aikamme Paul McCartneyna – pop-nerona, joka kirjoittaa melodisesti näppäriä ja harmittomia laulelmia kuin liukuhihnalta. Vaikka Gibbard tukeutuu lävitse tuttuihin tehokeinoihin luodessaan sydänalaa ravistavia sävelkulkuja, tekee hän myös pesäeroa emoyhtyeeseensä. Letkeästi soiva Former Lives tulvii vapautunutta tunnelmaa ja tyylillistä leikittelyä. Levyllä käydään läpi päättyneitä suhteita, yksinäisyyttä ja muistoiksi puristuneita paikkoja, mutta kipeimmät ja ahdistavimmat tuntemukset Gibbard kiertää tällä kertaa matkojen päästä. Albumin huokoisa yleistunnelma perustelee lähestymistavan. Death Cab for Cutie -julkaisuksi Former Lives olisi epäilemättä turhan harmiton ja pinnallinen, mutta soololevyksi erotettuna se löytää nopeasti paikkansa. Maailmassa on kyllä tilaa levylle, joka saa kitkerimmätkin erot tuntumaan leppoisalta päiväkävelyltä. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Mokoma – 180 astetta

Sakara Records

72 Mokoman edellinen levy oli selkeä sivupolku, mutta tällä uudella levyllä muutosta haetaan vaihtelevalla menestyksellä bändin varsinaisella ydinosaamisalueelle. Eli ei akustisia sovituksia tai Pekka Kuusiston viulua. Parhaiten soundin laventamisessa onnistuu kappaleessa Kuinka kävi näin, joka sopisi lauluna aika monen pop- tai iskelmäpuolen tähden suuhun. Tunteikas sanoitus ja kaunis melodia yhdistettynä yllättävän raskaaseen taustaan toimii sovituksena, mutta biisi toimisi myös Jenni Vartiaisen tai Marko Haaviston versiona. Levyn päättävä Vapaa on toinen esimerkki bändin kehittyvistä kyvyistä toimivien melodioiden kirjoittajina. Hienosti toimii myös Illan henki, jossa rämmitään black metal -pajukossa brutalisoimassa. Toimii kuin Ruthless Review’n klassikkoartikkeli black metal -promokuvista, vaikka ei nauratakaan. Heikoin yritys raivata lisää lääniä bändin tontille taitaa olla Punamultaa, joka sopisi Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen levylle. Kitaristi seisoo haara-asennossa routaisella pellolla. Levyltä löytyy irtiottojen lisäksi runsaasti hienoa perus-Mokomaa eli kyseessä on kaikin puolin tutustumisen arvoinen levy, vaikka ei tälle klassikkostatusta voi antaa. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Pinback – Information Retrieved

Temporary Residence

62 Vielä vuoden 2004 Summer in Abaddonilla Pinback kuulosti raikkaalta ja omaperäiseltä. Kalifornialaisduon lakonisen mekaaninen indierock oli kuin kaikesta emotionaalisuudesta riisuttua emoa. Se soi kuin rauhoittavia täyteen pumpattu Fugazi tai fysiikan luokkaan eksynyt The Police, maailmaa mikroskoopin läpi tutkaillen ja jokaista liikettään pitkään harkiten – ja oli yksi julkaisuvuotensa pienistä mestariteoksista. Kahdeksan vuotta ja kaksi albumia myöhemmin taika on lähes haihtunut Pinbackin musiikista. Ei niin, että mikään olisi erityisemmin muuttunut, ehkä korkeintaan maailma yhtyeen ympärillä. Rob Crow’n kitarat kutovat entiseen tapaan hienovaraisia verkkojaan Zach Smithin täsmällisen toteavien bassomelodioiden ja kellontarkasti nakuttavien rytmien ympärille, mutta vain hetkittäin, kuten sahaavien jousien höystämällä True Northilla, kuulijan sielussa liikahtaa. Mutta mihinkään muuhun yhtyeeseen Pinbackia ei voi vieläkään sekoittaa – jos et ole bändiä aikaisemmin kuunnellut, ihastut Information Retrievediinkin todennäköisesti enemmän kuin 65 pisteen edestä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Soft Moon – Zeros

Captured Tracks

71 Kun VHS-pesään tuikkaa takkatulivideon, tietää täsmälleen mitä saa: elävää kuvaa takkatulesta ilman minkäänlaisia taka-ajatuksia tai piilomerkityksiä. Kun cd-pesään tuikaa Soft Moonin levyn, tietää silloinkin täsmälleen mitä saa. Sanfranciscolaisyhtyeen toinen albumi on kuin coldwaven auraalinen vastine takkatulivideolle. Zeros sisältää hieman yli kolmekymmentäminuuttia silkkaa asiaa: kaikkien taiteen sääntöjen mukaan tehtyä coldwave-musiikkia (postpunkia jääkylmillimmään, siis), joka ei viittaa millään tavalla itsensä ulkopuolelle. Zeros ei merkitse yhtään mitään – mutta kuulostaa mahtavalta. Se on instrumentaalimusiikkia silloinkin, kun laulaja Luis Vasquez päättää avata suunsa ja mylviä maailmalle ahdistustaan. Levyllä on kymmenen kappaletta, mutta ei biisin puolikastakaan. Ikimuistoisilla melodioilla tai koskettavilla säkeillä ei bändin viimeistä piirtoa myöten kylmäpuristetussa ilmaisussa ole tilaa. Tavallaan ihan mahtavaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Armotonta, mutta monitahoista vyörytystä. (Kuva: Tomi Palsa)

Jos puhutaan täydellisistä levyn aloituksista, Toista maata on aika vastaansanomaton. Kiertävät kitarat luikertelevat esiin ja niitä seuraa hevinormatiivinen karjaisu.

Ja sitten se lähtee. Yksi eniten rakastamiani särövalleja. Lähtö on melkein yhtä tyydyttävää kuunneltavaa kuin se kohta Batteryssa, jossa Metallica siirtyy akustisesta introsta koko bändin myllytykseen.

Yksi hienoimpia juttuja tässä, kuten monessa muussakin Mokoman biisissä, on rumpali Janne Hyrkäs. Miehen otteessa on jotain funkia. Toista maata keinuu ja kitaristit Kuisma Aalto sekä Tuomo Saikkonen surffaavat tällä aallolla jossain thrashin paahdon ja suomirockin melodisuuden välillä. Kappaleen tausta kuulostaa suuremmalta kuin osiensa summa.

Marko Annala. En edes kuuluisi tänne... (Kuva: Tomi Palsa)

Marko Annalan ajoittain oman suorituskyvyn rajoilla heiluva laulusuoritus korostaa hienosti tekstin epätoivoa.

”En tahtonut enempää
vain luvan välittää
tämä maa on kylmä niin
minut kuoliaaksi vaiettiin
minun tekemiseni pois pyyhittiin
maa kylmä on niin
maa kylmä on

En edes kuuluisi tänne
on kotiseutuni muualla
tahdoin vain saman lämmön
kantaa mukana kaikkialla”

Sen epätoivon lähteen voi ymmärtää monella tavalla. Laulu voi kertoa pakolaisuudesta tai siirtolaisuudesta, poliittisen tai sosiaalisen vainon kohteeksi joutumisesta, tai ihan vaan ulkopuolisuudesta siinä mielessä kuin kasvava ihminen sen kokee. Tai joskus ihan aikuinenkin.

Tekstin voisi myös nähdä jonkinlaisena sukulaisena Wayfaring Strangerille,  Feel Like Going Homelle ja muille kappaleille, joissa lauletaan kritstityn tuskaisesta vaelluksesta ja kaipuusta kotiin, jota ei maan päältä löydä.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Video ei ole enää saatavilla

BONUS 2!

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

3. helmikuuta 2004 – Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA myönsi, että Irakin joukkotuhoaseista ei ollut suoraa uhkaa ennen 2003 Irakin sotaa.

Radio Deptin kosketinsoittajana tunnetun Daniel Tjäderin ja ei-niin-mistään tunnetun Marcus Joonsin muodostama ruotsalaisduo tekee vielä ainakin viisi minuuttia muodikasta baleaarista popmusiikkia. Marraskuun puolivälissä julkaistavaa An Album by Korallreven -esikoislevyä ennakoivalla singlellä laulaa The Concretesista ja Peter, Björn & Johnin Young Folks -hitistä tuttu Victoria Bergsman.

Video ei ole enää saatavilla

Mokoma – Sydän paikallaan

Tältä kuulostaa Suomen johtava thrash-metalliyhtye Mokoma akustisena. Pelonsekaisin tuntein odotettu Varjopuoli-albumi ilmestyy 2. marraskuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Maverick Sabre – I Need

21-vuotias irlantilainen on siunattu soul-äänellä, joka vetoaa ainakin ylikansallisten leyv-yhtiöiden A&R-portaaseen. Universalin alamerkki Mercury julkaisee tulokkaan esikoisalbumin Lonely Are the Brave tammikuussa.

Video ei ole enää saatavilla

Snow Patrol – Called Out in the Dark

Yli kymmenen miljoonaa levyä myynyt kohtelias brittipopyhtye julkaisee jo marraskuussa jo kuudennen albuminsa. Fallen Empiresin ensimmäisten biisinäytteiden perusteella luvassa on aiempaa elektronisempaa soundia.

Video ei ole enää saatavilla

Martyn – Viper

Flow’ssakin piipahtanut hollantilaistuottaja Martijn Deykers on julkaissut odotetun seuraajan vuoden 2009 Great Lengths -esikoiselleen. Ghost People ilmestyi 10. lokakuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Mokoma / Tuomo Saikkonen 7.6.2008 Sauna Open Air, Tampere.
Kolme vuotta ja neljä päivää myöhemmin sama asetelma toistuu. Mokoma Sauna Open Airin kakkoslavalla 11.6.2011 kello 17.00.