Bike for Lashes.

Maantiepyöräilyn arvostetuin kilpailu, Tour De France, päättyy tänään sunnuntaina. Ranskan ympäriajo järjestettiin tänä vuonna sadatta kertaa.

Reilussa kolmessa viikossa kilpailijat ovat polkeneet noin 3500 kilometriä. Sen kunniaksi Nuorgam listaa viisi kovinta pyöräilyaiheista musiikkivideota.

5# Lily Allen – LDN

Video ei ole enää saatavilla

Lily Allen osaa arvostaa pyöräilyä: ”Riding through the city on my bike all day, cause the filth took away my license, it doesn’t get me down and I feel OK, cause the sights that I’m seeing are priceless.”

4# Helsinki 78–82 – Cruising

Video ei ole enää saatavilla

Helsinki 78–82:n videota katsoessa voi vajota nostalgiaan ja muistella lähimenneisyyttä, jolloin Siltasessa istuminen Niken lenkkarit jalassa oli cooliuden huipentuma.

3# Mogwai – How To Be A Werewolf

Video ei ole enää saatavilla

Polkupyöräily – tuo liikuntamuotojen postrock.

2# Bat For Lashes – What’s A Girl To Do?

Video ei ole enää saatavilla

Ethän pyöräile onnettomuuspaikan ohi, kuten Natasha Khan ja hänen eläinystävänsä?

1# N*E*R*D – Provider

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on coolimpaa kuin Pharrell Williams pyöräilemässä ilman paitaa? Ei mikään.

Bonus!

Älä unohda, että vuosi sitten Nuorgam laittoi järjestykseen pyöräilyä käsittelevät kappaleet.

Nonesuch

84 2000-luvun alun outofolkilla kuuluisuuteen nousseista lauluntekijöistä on kypsynyt uusi indien veteraanisukupolvi, joka ei koskaan oikeasti ollut kuuluisa. Vain harva on saanut toisen tilaisuuden – ja Banhartin toivoisi olevan yksi heistä. Omaperäinen muusikko ei koskaan aivan ole päässyt osaksi samasta huomiosta, jota rohkeampien maneereiden avulla esiintyvät kollegat nauttivat. Sen sijaan Banhart on liikkunut sekoilusta jatkuvasti ovelamman vaihtoehtopopin suuntaan ja hillitympiin, pienimuotoisiin ihmissuhdetutkielmiin. Malan sävellykset ovat näppäriä ja neliraiturilla äänitetty kokonaisuus tasalaatuinen. Se ei ehkä tuo valtavasti lisää siihen soundiin, jota alaa hallitsevien hypnopoppareiden (Ariel Pink, John Maus) on jo kuultu käyttäneen, mutta Banhartin lähestymistavassa kuuluu poikkeava pedanttius ja asiantuntemus haettujen viitteiden suhteen: nanigo-rytmit, doo wop ja disko on mallinnettu täsmällisyydellä. Teksteissään hän on aina lihallisempi kuin kollegansa tanssien tälläkin kertaa sadismin ja masokismin välisellä kapealla nuoralla. Nöyryytys ja nöyrtyminen ovat Banhartin musiikin kestoaineksia: ”If he ever treats you bad, please remember how much worse I treated you, if he doesn’t try his best, remember that I never tried at all”, kuuluu loistava Your Fine Petting Duck. Täydellisyyteen Mala ei yllä, alkuvuoden parhaisiin kyllä. Ja jos kuulija jaksaa keskittyä tähän hyvin rakennettuun popalbumiin vielä kauemmin, hän tulee näkemään ainekset, jotka povaavat levystä kestävää klassikkoa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Cheatahs – Extended Plays

Wichita

81 ”Puntastisella” nimellään gepardien petollisuudesta vihjaava englantilaisyhtye raivaa esikoisalbumillaan tiensä viime vuosien 90’s-revivalin eturiviin. Taiteellisesti Extended Plays on kaukana merkittävästä, mutta sen lemonheadsmaisen napakkaan 28 minuuttiin on mahdutettu niin paljon hyviä fiiliksiä indierockin kultaisen vuosikymmenen surisevilta ja pöriseviltä klassikoilta, ettei levyyn voi kuin ihastua. Raskaimmillaan Cheatahs on levyn alussa ja lopussa: The Swan ja Froshed yhdistävät powerpopin riffit grungen pörinään tavalla, joka tuo mieleen aliarvostetut Sugarin ja Swervedriverin. Transatlanttista tunnelmaa täydentävät jossain taustalla läpi levyn kummittelevat Dinosaur Jr ja Ride sekä tietysti Teenage Fanclub, jonka henki elää vahvana levyn kevyimmissä ja voimakkaimmin laulustemmoihin perustuvissa kappaleissa (Fountain Park, Jacobi). Vähänhän se hävettää tästä näin kovasti tykätä, mutta minkäs teet. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Embassy – Sweet Sensation

International

82 Göteborgilaisen The Embassyn viimeisin Sweet Sensation -albumi on luotettavaa, ruotsalaista laatutyötä alusta loppuun. Kaksikko on selkeästi Cut Copynsa kuunnellut, sillä se osaa tehdä niin hyväntuulista ja vaivattomalta kuulostavaa, tanssimusiikin suuntaan kumartavaa indiepoppia. Avausraita ähisee kuin kanadalaisen Junior Boysin kappaleet, mutta nopeasti albumi asettuu uomiinsa. Levyn kappaleet ovat keskenään kuin samasta muotista, mutta se ei ole lainkaan ongelmallista, sillä yhtyeen kädenjälki on tasaisen varmaa. Esimerkiksi Livin’ Is Easy on discoa kesäisen lauantain etkoille, päätösraita Everything I Ever Wanted kuulostaa huokailuineen hauskalta pastissilta Screamadelican aikaisesta Primal Screamista. Levyn suurimpia ansioita on sen maltillinen mitta. Kahdeksan kappaletta ja yksi välisoitto on tismalleen sopiva kerta-annos The Embassya. Cut Copyn tavoin kokoonpano osaa tehdä tarttuvaa ja myönteisessä mielessä miellyttävää musiikkia, jota ei voi kehua innovatiivisuudesta, mutta jota siitä huolimatta pyörittää nappikuulokkeista päivä toisensa jälkeen. Minä en ole kuunnellut kuluvana vuonna mitään albumia niin paljon kuin Sweet Sensationia. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Fimber Bravo – Con-Fusion

Moshi Moshi

78 Fimber Bravo on yksi maailman arvostetuimmista steel pan -rummun soittajista – ehkä. ”Ehkä” siksi, että musiikkitietämyksessäni on täsmälleen steel pan -rummun mentävä aukko; tietenkään en osaa nimetä maailmalta toista instrumentin taitajaa puhumattakaan siitä, että osaisin laittaa heitä nauttimansa arvostuksen perusteella järjestykseen. Mutta mitäpä siitä: luotetaan siihen, että Bravo on peltirumpupiireissä ns. kova luu. Ainakaan hän ei ole mikään uusi tuttavuus: trinidadilaisen 1970-luvun yhtye 20th Century Steel Band muistetaan pikkuhitistään Heaven and Hell Is on Earth, jonka ”children grow and women producing” -koukku on lainattu lukemattomiin pophitteihin Jennifer Lopezin Jenny from the Blockista Black Eyed Peasin Say Goodbyehin. Sittemmin Bravo-pannun muljutusta on kuultu muun muassa De La Soulin, Morcheeban ja viimeksi Hot Chipin levyillä. Con-Fusion on juuri sellainen eksoottinen novelty-herkku, jollaisia aina silloin tällöin pullahtaa esiin tuomaan väriä länsimaisen populaarimusiikin kalpeille poskipäille. Karibialaisia rytmejä länsiafrikkalaiseen poppiin ja hienovaraisiin elektrosävyihin (Hot Chipin Alexis Taylor kujertaa kauniin The Way We Live Today -balladin) yhdistelevä albumi tuskin mullistaa monenkaan steel pan -ummikon kuuntelutottumuksia, mutta yhden tämä sortin levyn moni heistä varmasti mielellään hyllyynsä laittaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Jacco Gardner – Cabinet of Curiosities

Trouble in Mind

74 Jacco Gardner halusi olla Syd Barrett. Juuri valitettavampaa lähtökohtaa ei kuulijan kannalta voikuvitella. Ja kuitenkin: vaikka en suin surminkaan haluaisi kuulla elämässäni enää ensimmäistäkään Liisa ihmemaassa -tuutulaulua, jossa ”pikku-Jane katoaa tuntikausiksi puutarhaan poimimaan kukkasia ja saapuu juuri ennen aamun samettivaloa kotiin, jossa istuu varjoisan ikkunan äärellä iäisyyteen asti rakkauttaan odottaen” (The Ballad of Little Jane), joudun myöntämään, että Cabinet of Curiositiesin cembaloilla, mellotroneilla ja Ringo-rumpufilleillä koristeltu kevytpsykedeelinen kamaripop kuulostaa aika hemmetin hyvältä. Onneksi Gardner on sentään laulajana sen verran monotoninen hoilottaja, ettei tähän levyyn täydy ihan sydän läpättäen rakastua. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Ed Harcourt – Back In The Woods

Universal Music

62 Maailmaan mahtuu aika paljon juttuja, jotka eivät varsinaisesti ole huonoja, mutta joista puuttuu se jokin omaleimaisuus ja kekseliäisyys, joka saisi ne jäämään mieleen. Ed Harcourtia on vaivannut jo vuosia taipumus tuottaa tyylipuhdasta, mutta kovin yllätyksetöntä laulaja-lauluntekijätunnelmointia. Eikä tämä uusin muuta asiaa. Kappaleissa on periaatteessa kaikki kohdallaan, muttei mitään, mikä antaisi syytä hämmästyä tai haltioitua, hermostua tai innostua. Osa kappaleista on suorastaan niin ennalta-arvattavan pastissimaisia, että pahaa tekee. Esimerkiksi Murmur in My Heart on riisutussa ilmaisussaan ihan kiva yritys Jeff Buckleyn parhaan annin suuntaan. Missä on se yli kymmenen vuoden takainen Ed, jonka kynästä lähtivät Apple of My Eyen tai Beneath the Heart of Darknessin kaltaiset mestarilliset tunneryöpyt? Tämä nykyinen ilmaisu on niin hampaatonta. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Chloe Howl – Rumour EP

Columbia

49 Nousujohteisen englantilaisen popparin uutuus Rumour ei ole kestolla pilattu, mutta olivathan ne Frank Sinatran ensimmäiset pitkäsoitotkin pituudeltaan vain rapiat 20 minuuttia, kuuluu senttarien hyväksi havaittu latteus, jonka jälkeen sopii todeta jotain määrän korvaavasta laadusta. Rumourin kohdalla se jää tekemättä. Vaikka taustalla vaikuttaa Passion Pitin, Holy Ghostin ja Nelly Furtadon tuoreimmat tuottanut Christopher Zane, kokonaisuus tuntuu yhdentekevältä, enemmän sämpleriltä radiokäyttöön kuin kestokuunneltavalta tuotteelta. Aiemmin julkaistu No Strings kuulostaa bassokuvioineen huomattavasti Pumped Up Kicksiltä jääden valikoiman tarttuvimmaksi raidaksi. Wish I Could Tell You ja nimikappale sisältävät fragiilissa ilmapiirissä tunnelmoivaa kalseutta, johon Howlin omituisen kömpelö lausunta tuo omaa outoa viehätystään, mutta sävellykset ja lähinnä parin vuoden takaisesta La Roux’n keskitie-elektrosta muistuttava tuotanto jäävät ohuiksi. Yritetäänköhän Howlista leipoa Lana Del Reyn lontoolaisserkkua vai Amy Winehousen sisäoppilaitosstipendin napannutta parasta ystävää? Joka tapauksessa Rumour osoittaa, että konsepti tarvitsee vielä paljon työstämistä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Mogwai – Les Revenants

Rock Action Records

67 Postrockin veteraaniluokkaa lähestyvä Mogwai on säveltänyt musiikkia ranskalaiseen, zombie-elokuvien kuvastoa kierrättävään Les Revenants -tv-sarjaan. Lopputuloksena on epätasainen ja luonnosmainen kokoelma kappaleaihioita. Varsinaisiin studioalbumeihinsa verrattuna Mogwai soi nyt riisutumpana ja kosketinvetoisempana. Yhtye on tiivistänyt ilmaisuaan, sillä melkein poikkeuksetta soundtrackin kappaleet ovat noin neliminuuttisia. Se onkin haaste, josta yhtye ei selviä kunnialla. Mogwain tavaramerkkejä kuitenkin ovat kitaravallit ja jännitteet, joita se rakentaa kappaleisiinsa minuuttikaupalla. Sen vuoksi Les Revenantsia kuunnellessa, kuten esimerkiksi avausraita Hungry Facen aikana, huomaa usein ajattelevansa, että kappaleet jäävät vain luonnoksiksi. Ilmaisun tiivistämisestä ja kosketinvetoisuudesta huolimatta albumi jättää tunteen, että Mogwai on alkanut toistaa itseään. Yhtye on julkaissut uransa aikana jo niin monta Relative Hysterian ja This Messiah Needs Watchingin kaltaista melankolista tunnelmapalaa. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Sally Shapiro – Somewhere Else

Paper Bag Records

84 Ei Sally Shapiron touhussa ole edelleenkään tarpeeksi omituisuutta ja äkkivääryyttä, että se voisi kohota kansainvälisen klubimusiikkikentän ylimpään ja raja-aidat rikkovimpaan joukkoon, mutta jos haluaa tanssijalan nykimistä, suuria tunteita ja kouludiskoromantiikkaa, niin tämä on oppikirjaesimerkki siitä, miten ne saavutetaan. Jos olisin kyynikko, voisin raivostua tämän levyn tähtisumunhohtoisesta romantiikasta ja uneliaan kaihoisasta intohimosta, mutta koska en ole, olen suorastaan rakastunut tähän menoon. Ja jos eurooppalaisen diskon nostalgian, joka limittyy iskelmämusiikin ja chansonien melankoliaan, voi tuoda tähän aikaan paremmin kuin mitä tällä levyllä tehdään, niin kertokaa toki miten. On vaikeampi kuvitella parempaa etkomusiikkia kuin tämä. Oi, mitä voimia! (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Roddy Woomble – Listen to Keep

Reveal Records

30 Vielä kymmenen vuotta sitten Roddy Woomble oli kavereidensa kanssa Idlewild, maailman mukavin korostetusti skotlantilainen voimapunkpop-yhtye. Nyt kolmannella soololevyllään hän tekee kaikkensa peitelläkseen aksenttiaan ja hellyttävää nasaalia vaikerrustaan silloin kun oikein sattuu. Listen to Keep teeskentelee amerikkalaista folk-perinnettä tylsimmillään. Woomble tuntuu enää muistavan vain vanhat kikkansa ja koristeensa, joilla hän Idlewildin parhaita sointuja lihavoi ja valaisi. Tarinoista ovat poissa päälleliimatut mutta pahansuovat kirjallisuusviitteet ja liiasta yrittämisestä hirttosolmuun menneet rakkaudet. Jokaisen raon, josta saattaisi livahtaa esiin edes yksi raaka tunne, Woomble tilkitsee jousilla, stemmoilla, harmonilla tai jollain kivalla soittimella, jolla on tarina, joka ei kiinnosta ketään. Vaikea tätä silkoista yhdentekevyyttä on antaa anteeksi. Uuvuttavasta tyhjäkäynnin määrästä päätellen Woomble on onneksi itse tyytyväinen. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 245 Lil B – Open Thunder Eternal Slumber

Internetin ihmelapsi julkaisi viime vuonna vaivaiset kuusi omakustannealbumia, joista etenkin I’m Gay heijasteli aikuistumisen paineita: Lil B nousee hetkeksi läppärinsä äärestä ja luopuu hyperaktiivisesta nettipersoonastaan. Open Thunder Eternal Slumberilla matkustetaan Kaliforniaan ja katsotaan todellista maailmaa silmiin Slowdive-samplen pauhatessa taustalla. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 244 Junior Boys – Banana Ripple

Banana Ripple on yksi viime vuoden parhaista kappaleista pelkästään sen takia, että se on Howard Hughesin jäätelöpakkomielteen mukaan nimetty yhdeksänminuuttinen elektropopodysseia. Toki se on sitä myös siksi, että noiden yhdeksän ihanan minuutin aikana kanadalaisduo esittää enemmän musiikillisia ideoita kuin mitä keskivertoyhtye keksii koko levytysuransa aikana. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 243 The Weeknd – High for This

Abel Tesfaye valtasi blogosfäärin keväällä ja julkaisi vuonna 2011 jopa kolme mixtapea. High for This avaa The Weekndin debyytin ja on sen jyhkein kappale. Muiden laulujen itseääntoistavat Beach House -samplet tai ylitsevuotava drakemaisuus eivät tunnu miltään sen jälkeen, kun Tesfaye kehottaa kohdassa 2:32 avamaan käden ja ottamaan lasin, mitä se tarkoittaakaan. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 242 Zomby – Natalia’s Song

Dubstepin, raven, Lontoo-teknon (?) ja ties minkä karkkikauppias Zomby tekee lapsuutensa musiikille samaa kuin Tarantino teininä ahmimilleen roskaelokuville: repii juuret irti, oikoo mutkat ja maustaa e-koodeilla. Natalia’s Song on maskimiehen toistaiseksi hävyttömin korvamato. Kolmen vuoden päästä koko maailma ostaa Pepsiä tai Renault’ita tämän kappaleen takia. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 241 War on Drugs – Best Night

Hetkinen, onkos Pomon makkarin ikkuna jäänyt yöksi auki? Tarkemmin kuunneltuna musiikki ei kantaudukaan New Jerseyn kaduilta, vaan Philadelphiasta. Tämä Phillyn yö on lempeä ja lämmin. Sellainen, josta ei enää myöhemmin ole varma, oliko se unta vai totta. Siellä War on Drugs valvoo kunnes vaivut takaisin siihen ihanaan uneen, josta et milloinkaan haluaisi herätä. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 240 Niki & the Dove – DJ Ease My Mind

Epätoivoa tanssilattialla – hieno perinne. Repetitiiviset biitit ja sokaisevat valot loiventavat sydänsuruja ja maailmantuskaa. Mutta mikä ihmeen disko tämä on? Kuulen laahaavia ketjuja, näen laukkaavia kasakoita. Rituaalirummut paukkaavat. Ja eksoottisen skenaarion luojiksi paljastuvat ihmiset kantavat niinkin arkisia nimiä kuin Malin Dahlström ja Gustaf Karlöf. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 239 Caveman – Great Life

Yhden vuoden parhaista albumeista tehnyt Caveman on yhtä vähän singlebändi kuin sen nimekkäämmät hengenheimolaiset The National tai Fleet Foxes. Coco Beware -esikoinen kannattaakin ottaa kuunteluun kokonaisuutena. Mutta aloita kuitenkin tästä. Great Life on niin kaunis kappale, että jos et liikutu sitä kuunnellessasi, tarkista mielenterveyslääkkeitteisi vahvuus. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 238 Pink Skull – Hot Bubblegum

Puolikorvalla ensin kuunnellessani Hot Bubblegum kuulosti ruotsiksi lauletulta, mikä on saavutus sekin. Philadelphialaisporukan laulumuminat ovat petollisen miellyttäviä. Instrumenteista on vaikea sanoa mikä on syntetisaattoria ja mikä kitaraa. Jossain hälvähtää lämmin kuva Tom Verlainesta, ja vielä lämpimämpi Lindsey Buckinghamista säestämässä tätä kellopelillä. (Gaius Turunen)

Pink Skullin kokoonpanoon kuului kuin sattumalta kuusi universumin seksikkäintä miestä.

Kappaleen voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 237 Minä ja Ville Ahonen – Jumalalta

Ville Ahonen esitteli kesällä rockimpaa osaamistaan parin minuutin verran ja aivan erinomaisin tuloksin. Jumalalta kuulostaa aivan siltä, miltä trubaduurimaisen esikoisen tehneen artistin pitääkin punkia esittäessään kuulostaa: ei päälleliimatun raivokkaalta, mutta sopivan energiseltä. Ahosen laulaessa kuuntelija tarttuu jokaiseen sanaan tyylilajista riippumatta. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 236 Jay-Z & Kanye West – No Church in the Wild (feat. Frank Ocean)

Räpin kuninkaalliset tekevät juonen selväksi heti yhteislevynsä avauksella. Jumalaan ei ole enää syytä uskoa: kyse on vain siitä, voitko perustella itsellesi omat tekosi. Jokainen on näin ajateltuna oma jumalansa. ”We formed a new religion / No sins as long as there’s permission”. Sitten nokkelia riimejä kokaiinista ja naisista, ja Frank Oceanin eleetön kertosäe. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 235 Black Twig – Lake Song

Olen niitä, joiden sielu on helppo ostaa delay-pedaalien ja feedback-myräköiden avulla juuri kuten Black Twig tekee. Lake Song kuulostaa siltä kuin sen tekijöiden kanssa voisi keskustella tuntikaudet Kim Dealin ja Gordonin välisistä ihanuuseroista, aliarvostetuimmista shoegaze-bändeistä sekä arvuutella Kevin Shieldsin silmälasien vahvuuksia ja muuta supertärkeää. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Soundcloudista.

# 234 Mogwai – You’re Lionel Richie

Skottipoikien biisien toimivuus on niitä henkimaailman asioita, kaikkein subjektiivisimmillaan. Bändi tekee aika usein tappavan tylsää jööttiä, mutta silloin, kun sävellys, nimi ja draaman kaari kohtaavat oikean kuulijan oikeassa mielentilassa ja oikeaan aikaan, Mogwai jyrää kuin William ’The Refrigerator’ Perry. Tässä 1,9 metrin, 173,3 kilogramman edestä massaa. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Mogwai / Stuart Braithwaite 28.06.2009 Pitkä kuuma kesä, Helsinki.
Tässä ehkäpä kaikkien aikojen mystisin Giffaa.

Nirvanan Kurt Cobainin lähimpiin ystäviin kuuluneen Dylan Carlsonin johtaman instrumentaaliyhtyeen musiikki on ainutlaatuinen sekoitus doom metalin julmuutta, krautrockin jurnutusta, countryn kuolemansairautta ja jazzia kieroutuneisuutta. Yhtyeen kuudes levy, joka koostuu viidestä keskimäärin 12-minuuttisesta riffijärkäleestä, möyrii ja murisee tavalla, joka solmii sisuskalut ja kirkastaa mielen.

Myös skotlantilainen kitarapartio Mogwai (kuvassa) onnistui herättämään maanalaisia voimia albumillaan Hardcore Will Never Die. Yhtyeen seitsemännellä – ja mahdollisesti parhaalla – albumilla on lisäksi yksi vuoden nerokkaimmin nimetyistä kappaleista: You’re Lionel Richie.

Huhtikuussa seismisiä värähtelyjä havaittaneen myös Suomessa: Mogwai saapuu Tavastia-klubille kuun 5. päivänä, Earth puolestaan 21:ntena.

Video ei ole enää saatavilla

Earth – Father Midnight

Video ei ole enää saatavilla

Mogwai – How to Be a Werewolf

Stuart Braithwaite / Mogwai 7.7.2006 Ruisrock, Turku. Mogwai konsertoi tänä iltana Helsingin Tavastia-klubilla.

Oivallisen Hardcore Will Never Die, But You Will -albumin helmikuussa julkaissut skottibändi Mogwai saapuu ensimmäiselle klubikeikalleen Suomeen sitten kesän 2006. Bändin kosketinsoittaja-kitaristi-laulaja Barry Burns vastasi Nuorgamin kysymyksiin, astui irti postrock-liikkeestä, suositteli harvinaisuuslevyjä ja kertoi muun muassa sen, mitä yhtye muistaa Suomesta.

Mikä on paras biisinnimenne?

”Varmaankin Glasgow Megasnake. Sitä ei tarvinne selittää muuten kuin, että se on aivan naurettava.”

Mitkä ovat kolme parasta asiaa, jotka ovat tapahtuneet postrockille vuoden 2005 jälkeen?

”Minulla ei ole mitään käsitystä. En kuuntele mitään, mitä pidetään ’postrockina’. Ehkä postrockin kuolema on hyvä asia.”

Koetteko nykyään kuuluvanne postrock-liikkeeseen?

”Hahaha. Emme.”

Mikä on tärkein musikaalinen ulottuvuus, jonka löysitte Hardcore Will Never Die, But You Will -albumia tehdessänne?

”Olemme tyytyväisiä duurisointuihin, jotka ovat aika uusi aluevaltaus meille – niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, se on totta. Lisäksi löysimme joihinkin biiseihin hieman krautrock-sävyjä. Niitä kappaleita on huippuhauskaa soittaa livenä. Se on varsin energistä toimintaa.”

Kuulemmeko koskaan Mogwai-biisiä, jossa olisi kertosäe ja muokkaamatonta laulua?

”Ei aavistustakaan. Emme pysty ajattelemaan musiikkia lainkaan konseptuaalisesti. Se mikä tapahtuu, tapahtuu.”

Kuinka usein olette saaneet kritiikkiä siitä, että kappaleenne ovat muuttuneet liian ”popeiksi” ja lähestyttäviksi?

”Emme kovin usein, ainakaan kasvotusten. En lue musiikkijournalismia lainkaan – en ole mitenkään musiikkitoimittajia vastaan, mutta haluan kuulla musiikista mieluummin ystäviltäni kuin henkilöiltä, joita en tunne. Toisaalta, moinen kritiikki ei haittaisi minua yhtään, sillä mitä helpompi ihmisten on meitä lähestyä, sitä parempi.”

Mitä muistat keikoistanne Suomessa?

”Lapin kullan lisäksi? Haha. Minulle on jäänyt kuva, että Suomi on varsin erilainen muihin Pohjoismaihin verrattuna. En tiedä, selittääkö tuo itseään tarpeeksi. Festivaali, jolla soitimme (Ilosaarirock 2008 – toim. huom.), oli mainio. Monet oudot metallibändit soittivat siellä myös. Lisäksi saimme hyvät naurut, kun tapasimme Lordyn (sic).”

Nimeä kolme obskuuria albumia, joita voi suositella Mogwai-faneille.

1)   The For Carnation: The For Carnation (2000)

Video ei ole enää saatavilla

2)   Tape: Luminarium (2008)

Video ei ole enää saatavilla

Kuuntele Spotifyssa: Tape – Luminarium

3)   Bardo Pond: Amanita (1996)

Video ei ole enää saatavilla

Kuuntele Spotifyssa: Bardo Pond – Amanita

Mogwai Helsingin Tavastialla 5.4. Keikka on loppuunvarattu.

Mogwai – Hardcore Will Never Die, But You Will