<?xml version="1.0" encoding="UTF-8"?>


<rss version="2.0"
  xmlns:content="http://purl.org/rss/1.0/modules/content/"
  xmlns:dc="http://purl.org/dc/elements/1.1/"
  xmlns:atom="http://www.w3.org/2005/Atom"
  xmlns:sy="http://purl.org/rss/1.0/modules/syndication/"
  xmlns:media="http://search.yahoo.com/mrss/"
  >

<channel>
  <title>Nuorgam — Modest Mouse</title>
  <atom:link href="https://www.nrgm.fi/artisti/modest-mouse/feed/" rel="self" type="application/rss+xml" />
  <link>https://www.nrgm.fi</link>
  <description>Verkkomedia, jossa rakkaus musiikkia kohtaan kukoistaa ja voi hyvin.</description>
  <lastBuildDate>Wed, 18 Mar 2026 13:17:32 +0000</lastBuildDate>
  <language>fi</language>
  <sy:updatePeriod>hourly</sy:updatePeriod>
  <sy:updateFrequency>1</sy:updateFrequency>
  <generator>https://wordpress.org/?v=6.9.4</generator>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/a/i/m/aimee2jpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/a/i/m/aimee2jpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Nämä artistit haluamme Suomeen #60–41</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/nama-artistit-haluamme-suomeen-60-41/</link>
    <pubDate>Wed, 16 May 2018 16:07:27 +0000</pubDate>
    <dc:creator>Oskari Onninen, Nuorgam</dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>
		<category><![CDATA[Uusi loppu]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=52129</guid>
    <description><![CDATA[Laitoimme järjestykseen olennaisinta 100 artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa. Kuka toisi Suomeen Aimee Mannin? Kuka Ariana Granden?]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img fetchpriority="high" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-52132" class="size-large wp-image-52132" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/05/aimee2-700x445.jpg" alt="&#8221;Vai Juhlaviikoille&#8230; mmmhh&#8221;, tuumaa Aimee Mann." width="700" height="445" srcset="https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/05/aimee2-700x445.jpg 700w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/05/aimee2-460x293.jpg 460w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/05/aimee2-768x488.jpg 768w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/05/aimee2-480x305.jpg 480w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2018/05/aimee2.jpg 1000w" sizes="(max-width: 700px) 100vw, 700px" /></a><p id="caption-attachment-52132" class="wp-caption-text">&#8221;Vai Juhlaviikoille&#8230; mmmhh&#8221;, tuumaa Aimee Mann.</p>

<p>Syksyllä 2011 laitoimme Nuorgamissa järjestykseen olennaisinta 100 artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa. Mikä on tilanne kuusi ja puoli vuotta myöhemmin?</p>

<h2>#60 Alva Noto (uusi)</h2>
<p><strong>Mikä:</strong> Mille Plateux’lla musiikillisen uransa aloittanut ja nykyään Raster-Notonille levyttävä kuvataiteilija <strong>Carsten Nicolai</strong>, joka on tehnyt yhteistyötä muun muassa <strong>Mika Vainion</strong>, Scannerin, <strong>Ryoji Ikedan</strong> ja etenkin <strong>Ryuichi Sakamoton</strong> kanssa. Dropatuista nimistä voimme jo päätellä, että liikumme konemusiikin abstraktioon taipuvaisemmassa kvadrantissa.</p>
<p><strong>Kauan odotettu:</strong> Vuosituhannen alusta, viimeistään Raster-Notonille Opiaten kanssa tehdystä <em>Opto Filesista</em> lähtien.</p>
<p><strong>Tuleeko:</strong> Vaikea sanoa. Elokuussa mies pitää itsepintaisesti lomaa eikä eräs pääkaupunkiseudulla järjestettävä festivaali ole onnistunut vielä vakuuttamaan poikkeuksien tekemisen siunauksellisuudesta.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://www.youtube.com/watch?v=ZQ1zjPqJBPQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/ZQ1zjPqJBPQ</a></p>
<h2>#59 The Divine Comedy (–41)</h2>
<p><strong>Mikä:</strong> <strong>Neil Hannonin</strong> suuruudenhullu yhden miehen ja vuokratun sinfoniaorkesterin projekti.</p>
<p><strong>Kauan odotettu:</strong> Vuodesta 1996 saakka, jolloin <em>Casanova</em>-albumi toi tervetulleen tuulahduksen wildeaanista sarkasmia ja kyynistä romanttisuutta brittipopin jätkäkulttuurin keskelle.</p>
<p><strong>Tuleeko:</strong> Niin kauan kuin on elämää on toivoa. Vuoden 2016 <em>Foreverland</em>-levyn jälkeinen kiertue on ehtinyt jo päättyä, ja Hannon lienee vetäytynyt tekemään uusia teemalevyjä kriketistä The Duckworth Lewis Method -sivuprojektinsa kanssa. Mutta kenties sitten, kun The Divine Comedy aktivoituu seuraavan kerran?</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://www.youtube.com/watch?v=tq_-SxYKGa8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/tq_-SxYKGa8</a></p>
<h2>#58 Orchestral Manoeuvres in the Dark (–2)</h2>
<p><strong>Mikä:</strong> Ensimmäisen aallon syntikkapopduo, joka suodattaa Kraftwerkia liverpoolilaisromantiikan läpi.</p>
<p><strong>Kauan odotettu:</strong> Siitä asti, kun bändi 1980-luvun puolivälissä innostui keikkailusta julkaistuaan sitä ennen rivin klassisia synapoplevyjä. Vuonna 1993, jolloin bändi oli <strong>Andy McCluskeyn</strong> sooloprojekti, keikkapäivä Helsinkiin ilmoitettiin ja peruttiin. Vuonna 1996 OMD esiintyi Suomen televisiossa <em>Universal</em>-albuminsa promokiertueella ja esitti playbackina <em>Walking on the Milky Way</em> -singlensä – vielä kun muistaisi missä ohjelmassa!</p>
<p><strong>Tuleeko:</strong> Olisi korkea aika! Yhtye keikkailee ahkerasti, ja The Human Leaguen keikka Flow’ssa 2011 osoitti, miten hyvin nostalgisten elektropophittien armada voi toimia myös uuden musiikin festivaaleilla. Keikkasetin voisi koostaa pelkistä hittisingleistä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://www.youtube.com/watch?v=XDIYOiQUi2s" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/XDIYOiQUi2s</a></p>
<h2>#57 Death Cab for Cutie (–19)</h2>
<p><strong>Mikä:</strong> Yhdysvaltojen oma The Smiths, introverttiä ja kirjallista kitarapoppia työstävä yhtye.</p>
<p><strong>Kauan odotettu:</strong> Siitä lähtien, kun bändin neljäs albumi <em>Transatlanticism</em> (2003) avarsi yhtyeen soundia ja samalla siivitti biisejä <em>The O.C.:n</em> kaltaisille televisiosarjoille.</p>
<p><strong>Tuleeko:</strong> Mikä ettei! Uutta levyä on suunniteltu tälle vuodelle, ja toukokuun alun teaserit viittaavat tarkemman julkaisupäivän sijoittuvan elokuulle. Uusimpien albumien elektronisemman soundin ja abstraktimpien tekstien myötä bändi on keikkaillut ympäri maailmaa, miksi ei siis Suomessakin.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://www.youtube.com/watch?v=pq-yP7mb8UE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/pq-yP7mb8UE</a></p>
<h2>#56 Happy Mondays (±0)</h2>
<p><strong>Mikä:</strong> 1980- ja 1990-luvun taitteen Madchester-buumin ikonisin ja huuruisin yhtye, vaikkakaan ei suosioltaan koskaan Stone Rosesin luokassa.</p>
<p><strong>Kauan odotettu:</strong> Kolmisenkymmentä vuotta – kylläkin ailahtelevaisella intensiteetillä, bändin aktiivisuudesta ja <strong>Shaun Ryderin</strong> kulloisesta kondiksesta riippuen.</p>
<p><strong>Tuleeko:</strong> Vaikea enää uskoa. Helsingissä bändi pistäisi varmasti vielä pystyyn kunnon bileet, niin tuhannen hengen klubilla kuin festivaaliteltassakin, mutta hintalappu lienee täkäläiseen yleisöpohjaan nähden liian korkea, niin paljon bändillä riittää yhä vientiä kotimaassaan. Toisaalta, kävihan <strong>Ian Brown</strong> Tavastialla vuonna 2010&#8230;</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://youtu.be/6M0xdLO_bmo" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/6M0xdLO_bmo</a></p>
<h2>#55 Ariana Grande (uusi)</h2>
<p><strong>Mikä:</strong> Entinen <em>Victorious</em>-teinisitcomin näyttelijä, josta tuli puolihuomaamatta yksi maailman suurimmista poppareista.</p>
<p><strong>Kauan odotettu:</strong> Vuoden 2014 neljä Yhdysvaltain top 10 -singleä loihtineesta listaykköslevystä <em>My Everythingistä</em> lähtien. Vuoden 2016 kolmoslevy <em>Dangerous Woman</em> ei ollut samanlainen listajyrä, mutta laittoi lisää ”pökköä” ”pesään” pop-harrastajien keskuudessa. Neljäs levy <em>Sweetener</em> ilmestyy tänä kesänä.</p>
<p><strong>Tuleeko:</strong> Granden kokoisten tähtien saaminen Suomeen on aina vähän sattumankauppaa, mutta hyvä merkki on, että neljännen levyn ensimmäinen single <em>No Tears Left to Cry</em> on jumahtanut Suomen Spotifyn kuumimpaan kärkeen.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://youtu.be/ffxKSjUwKdU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/ffxKSjUwKdU</a></p>
<h2>#54 Christina Aguilera (+32)</h2>
<p><strong>Mikä:</strong> Voimakkaasta äänestään ja niukasta vaatetuksestaan tunnettu popdiiva.</p>
<p><strong>Kauan odotettu:</strong> Sitten vuosituhannen vaihteen teinipopbuumin.</p>
<p><strong>Tuleeko:</strong> Mahdollista. Kesäkuussa ilmestyvä Aguileran ensimmäinen levy kuuteen vuoteen on kaksiteräinen miekka: toisaalta olisi syy kiertää maailmaa oikein urakalla, toisaalta kiinnostusta löytynee Suomea jännittävämmistä paikoista enemmän kuin tylsempänä vuonna.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://www.youtube.com/watch?v=DSRSgMp5X1w" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/DSRSgMp5X1w</a></p>
<h2>#53 Usher (uusi)</h2>
<p><strong>Mikä:</strong> Kahdeksan Grammya kuitannut r&amp;b-artisti, joka oli Billboardin mukaan viime vuosikymmenen ”toiseksi menestynein artisti” ja Yhdysvaltain paras singlelistamenestyjä.</p>
<p><strong>Kauan odotettu:</strong> Viimeistään 2000-luvun jättihiteistä (<em>You Got It Bad, U Remind Me, Yeah, Confessions</em>) asti.</p>
<p><strong>Tuleeko:</strong> Vaikeaa on. 2000-luvun alussa isot r&amp;b-starat karttoivat Suomen kaukaa. Vuoden 2013 alussa Usherin Euroopan-kiertueen piti pysähtyä Hartwall-areenalle, mutta sitä lykättiin eikä uutta keikkapäivämäärää koskaan löytynyt. Johtopäätöksiä voi vetää siitä, että vuoden 2015 alussa Euroopassa käynyt maailmankiertue kiersi vain helppoja ja varmoja areenakaupunkeja. Niistä lähin oli Kööpenhamina.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://www.youtube.com/watch?v=GxBSyx85Kp8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/GxBSyx85Kp8</a></p>
<h2>#52 Aimee Mann (+47)</h2>
<p><strong>Mikä:</strong> Pitkän uran tehnyt laulaja-laulunkirjoittaja muistetaan erityisesti albumistaan <em>Bachelor No 2. or the Last Remains of Dodo</em> sekä esiintymisestään <strong>Paul Thomas Andersonin</strong> ohjaaman <em>Magnolia</em>-elokuvan ääniraidalla. Viimeisin levy <em>Mental Illness</em> ilmestyi vuosi sitten.</p>
<p><strong>Kauan odotettu:</strong> Siitä lähtien, kun<em> Save Me</em> soi <em>Magnolian</em> lopussa. Harmaaohimoiset jo vuoden 1993 <em>Whatever</em>-albumista ja <em>I Should’ve Known</em> -hittisinglestä.</p>
<p><strong>Tuleeko:</strong> Euroopan-kiertueet ovat olleet harvinaisia ja lyhyitä, mutta Mannin nykystatus tekisi hänestä oikein sopivan artistin Juhlaviikoille.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://www.youtube.com/watch?v=4c48vs4lwgc" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/4c48vs4lwgc</a></p>
<h2>#51 Neutral Milk Hotel (uusi)</h2>
<p><strong>Mikä:</strong> Yksi 1990-luvun virallisista indiebändeistä, kaksi levyä julkaissut kulttisuosikki ja Elephant 6 -skenen ykkösnimi.</p>
<p><strong>Kauan odotettu:</strong> Harva lienee edes kuvitellut Neutral Milk Hotelin Suomen-keikan mahdollisuutta ennen yhtyeen vuonna 2013 julkistamaa comeback-kierrosta.</p>
<p><strong>Tuleeko:</strong> Eipä taida. Comeback kesti vuoteen 2015 asti, ja sen aikana bändi taisi olla vetovoimaansa nähden liian kallis suomalaisfestivaaleille. Tällä tietoa lisää keikkoja ei ole tulossa</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://www.youtube.com/watch?v=W6H8WcTPnWM" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/W6H8WcTPnWM</a></p>
<h2>#50 The Blue Nile (–19)</h2>
<p><strong>Mikä:</strong> Kuulaan romantikkopopin jo 1980-luvulla patentoinut skottitrio.</p>
<p><strong>Kauan odotettu:</strong> Innokkaimmat varmasti jo debyytistä <em>A Walk Across The Rooftopsista</em> (1984) lähtien, realistit bändin nerouden varmistaneesta kakkoslevystä <em>Hats</em> (1989), jonka jälkeen bändi alkoi myös tehdä keikkoja.</p>
<p><strong>Tuleeko:</strong> Ei liene toivoa. Viimeisin albumi <em>High</em> ilmestyi vuonna 2004, ja vaikka bändi ei ole koskaan virallisesti hajonnut, <strong>Paul Joseph Moore</strong> on useaan kertaan ilmoittanut, ettei aio enää bändiin palata. Vielä vuonna 2006 <strong>Paul Buchanan</strong> ja Robert Moore esiintyivät nimellä ”Paul Buchanan sings the songs of The Blue Nile”, mutta sittemmin hekin ovat keskittyneet soolouriinsa. Myös Buchananin soolokonsertti kelpaisi!</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://youtu.be/8GVMnDjFKHw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/8GVMnDjFKHw</a></p>
<h2>#48 (tasoissa) Damon Albarn (uusi)</h2>
<p><strong>Mikä:</strong> Blur-äijä, Gorillaz-äijä ja erikoisprojektiäijä.</p>
<p><strong>Kauan odotettu:</strong> Soolovieraaksi vuoden 2014 soolodebyytistä <em>Everyday Robotsista</em> alkaen, vaikka mieluummin enemmistö ainakin tämän listauksen pohjalta ottaisi Albarnin Suomen-keikkansa Gorillazin muodossa. Blur maassamme on käynytkin.</p>
<p><strong>Tuleeko:</strong> Kuluvalla vuosikymmenellä Albarn on tehnyt vaikka mitä: oopperaa, Blurin paluulevyn, Gorillazia ja soololevyn noin alkajaisiksi. Soolokeikkoja hän on tehnyt yhtä Glastonburyn poikkeusta lukuun ottamatta vain promotoidakseen <em>Everyday Robotsia</em>, joten Suomeen häntä saattaa odottaa korkeintaan seuraavan soololevyn tullessa.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://www.youtube.com/watch?v=p9MMJgFKv24" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/p9MMJgFKv24</a></p>
<h2>#48 (tasoissa) Thom Yorke (uusi)</h2>
<p><strong>Mikä:</strong> Radiohead-äijä, joka unohtui äänestyksen longlistiltä ja on jälkikäteen diktatoroitu samalle sijalle Blur-äijä Albarnin kanssa.</p>
<p><strong>Kauan odotettu:</strong> <em>The Eraser</em> -soololevy ilmestyi vuonna 2006, ja yhtäkkiä Huvila-teltan konsertin ainutkertaisuuden traumatisoimille Radiohead-faneille realisoitui mahdollisuus saada edes osa suosikkiyhtyeestään Suomeen. Yorke on myös soittanut Radioheadia omilla keikoillaan – onni niille, jotka eivät enää edes muista hänen julkaisseen vuonna 2014 <em>Tomorrow’s Modern Boxes</em> -nimisen soololevyn.</p>
<p><strong>Tuleeko:</strong> Epätodennäköisemmin kuin Radiohead palaisi viimein Suomeen. Yorke kiertää harvakseltaan. Tänä kesänä hän tekee reilun parin viikon Euroopan-kiertueen, jonka ohjelmassa on nippu Länsi- ja Keski-Euroopan suurimpien kaupunkien lippulaivakeikkapaikkoja.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://www.youtube.com/watch?v=4lSiyXKu05Q" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/4lSiyXKu05Q</a></p>
<h2>#47 Hannah Diamond (uusi)</h2>
<p><strong>Mikä:</strong> PC Music -kollektiivin autenttisuuden raja-aitoja uhmaava poptähti.</p>
<p><strong>Kauan odotettu:</strong> Vuoden 2014 PC Music -buumista lähtien.</p>
<p><strong>Tuleeko:</strong> Diamondin keikat ovat tähän asti olleet kovin satunnaisia esityksiä tai dj-settejä. Turku Modernin muutaman vuoden takaiseen PC Music -iltamaan hän ei osallistunut, mutta Helsinki olisi sopivia, viikoittaisia klubeja järjestäviä paikkoja väärällään.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://www.youtube.com/watch?v=EPFvbc4onks" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/EPFvbc4onks</a></p>
<h2>#46 Gang Gang Dance (±0)</h2>
<p><strong>Mikä:</strong> Newyorkilaisyhtyeen musiikki kruisailee hyperpsykedeelisesti, intensiivisesti ja meluisasti yli genrerajojen.</p>
<p><strong>Kauan odotettu:</strong> Erikoismusiikkia seuraavat vuoden 2005 <em>God’s Money</em> -albumista lähtien. Lopullisesti indieyleisö hullaantui vuoden 2011 <em>Eye Contact</em> -levystä.</p>
<p><strong>Tuleeko:</strong> Miksei. Varsinkin, kun seitsemän vuoden levytystauko päättyy viimein ja bändi julkaisee juhannuksena <em>Kazuashita</em>-nimisen albumin.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://www.youtube.com/watch?v=ZIvCVYX__9c" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/ZIvCVYX__9c</a></p>
<h2>#45 Sky Ferreira (uusi)</h2>
<p><strong>Mikä:</strong> Entinen post-teinitähti ja trash-ikoni ja indien bad girl, joka on viime vuosina tehnyt noin kaikkea muuta (mm. esiintynyt <em>Twin Peaksissa</em> ja fiittaillut menemään muun muassa The Jesus and Mary Chainin, Ssionin ja entisten ja nykyisen poikaystäviensä bändien Iceagen ja DIIVin levyillä) kuin odotettua kakkoslevyään, joka on nimetty <em>Masochismiksi</em> jo kolme vuotta sitten.</p>
<p><strong>Kauan odotettu:</strong> Siitä lähtien, kun <em>Everything Is Embarrassing</em> -kappale hurmasi popnörtit vuonna 2012.</p>
<p><strong>Tuleeko:</strong> Lienee ainakin festivaalien toivelistoilla, mikäli toinen levy a) ilmestyy joskus ja b) vastaa edes puoliksi toiveita.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://www.youtube.com/watch?v=rEamE0MYPkg" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/rEamE0MYPkg</a></p>
<h2>#44 The Clientele (uusi)</h2>
<p><strong>Mikä:</strong> Jo 1990-luvun alussa perustettu lontoolaisyhtye, joka soittaa kuiskuttelevaa ja harsomaisen psykedeelistä indiepoppia.</p>
<p><strong>Kauan odotettu:</strong> Vuosituhannen taitteesta, jolloin The Clientele julkaisi siihenastiset single- ja ep-aarteensa <em>Suburban Light</em> -kokoelmalevylle. Se lienee yhä tunnetumpi kuin yksikään yhtyeen sittemmin julkaisemasta viidestä studioalbumista.</p>
<p><strong>Tuleeko:</strong> Ei aivan mahdotonta, sillä viime syksynä yhtye julkaisi kahdeksan vuoden tauon jälkeen uuden albumin, erinomaisen <em>Music for the Age of Miraclesin</em>. The Clientelen hintalappu lienee maltillinen, mutta jonkinlaista rohkeutta vain ja ainoastaan kulttimainetta nauttivan bändin buukkaaminen pikkuklubille tai festivaalin prestiisislottiin kysyisi. Tanskassa bändi piipahti vuonna 2016.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://youtu.be/ffxKSjUwKdU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/ffxKSjUwKdU</a></p>
<h2>#43 Aretha Franklin (–7)</h2>
<p><strong>Mikä:</strong> Soulin kuningatar.</p>
<p><strong>Kauan odotettu:</strong> Yli 50 vuotta, viimeistään siitä lähtien, kun <em>I Never Loved a Man the Way I Love You</em> löi Arethan läpi poplistoilla.</p>
<p><strong>Tuleeko:</strong> Ei tule. Soulin kuningatar on jo 76-vuotias, eikä ole kiertänyt Euroopassa vuosikymmeniin. Arethan kerrotaan kärsivän lentopelosta, mikä on rajoittanut ulkomaankonsertit minimiin. Jos hän jostain syystä saapuisi vielä vanhalle mantereelle, kalenteri täyttyisi varmasti rahakkaammista kohteista.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://www.youtube.com/watch?v=7WshMBSmx_g" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/7WshMBSmx_g</a></p>
<h2>#42 Modest Mouse (uusi)</h2>
<p><strong>Mikä:</strong> Yhdysvaltain luoteisosien ysärirockin kulmakiviä, josta tuli lähes vahingossa <em>The O.C.</em> -sukupolven suosituimpia indieyhtyeitä.</p>
<p><strong>Kauan odotettu:</strong> Viimeistään vuodesta 2004, jolloin <em>Float Onista</em> tuli kaikkien odotusten vastainen crossover-hitti – joskin jo neljä vuotta aiemmin ilmestynyt<em> The Moon &amp; Antarctica</em> herätti mahlat juoksemaan Euroopassakin.</p>
<p><strong>Tuleeko:</strong> Melko epätodennäköistä. Yhtye on esiintynyt Euroopassa viimeksi vuonna 2015, ja silloinkin jakauma Britannian ja muun Euroopan välillä meni aika lailla tasan – lähimpänä Suomea yhtye esiintyi festivaaleilla Norrköpingissä. Kuten Amerikan indieihmeillä yleensä, kysyntä Euroopassa on sen verran vähäistä, ettei tänne tulla kuin festareita kiertämään, jos silloinkaan.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://www.youtube.com/watch?v=K4udfoCKtkY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/K4udfoCKtkY</a></p>
<h2>#41 Stars of the Lid (+16)</h2>
<p><strong>Mikä:</strong> Yli kaksikymmentä vuotta aaltoilevan uneliasta ambientia tarjoillut texasilaisduo.</p>
<p><strong>Kauan odotettu:</strong> Vuoden 2001 <em>The Tired Sounds Of&#8230;</em> oli arvostelumenestys, joka viimeistään nosti bändin dronemittapuulla arvioiden suuremman yleisön suosioon.</p>
<p><strong>Tuleeko:</strong> Suomalainen suosio rajoittunee yhä lähinnä <em>Street Spirit</em> -foorumille. Bändi on varsin satunnainen Euroopan-kävijä ja vielä satunnaisempi Manner-Euroopan kävijä, mutta The Other Sound, we’re looking at you. Duon toisen osapuolen <strong>Adam Wiltzien</strong> projekti A Winged Victory for the Sullen on Flow’ssa käynytkin.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="https://www.youtube.com/watch?v=h1mpNE-2EBo" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/h1mpNE-2EBo</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/m/o/d/modestkansijpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/m/o/d/modestkansijpg-500x500-non.jpg" />
    <title>#54 Modest Mouse – Float On (2004)</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/54-modest-mouse-float-on-2004/</link>
    <pubDate>Sun, 28 Jul 2013 06:00:41 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=46280</guid>
    <description><![CDATA[Eli kuinka Isaac Brock vuolee itselleen pienen kaarnalastun, jonka päälle nousta kellumaan.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-46325" class="size-large wp-image-46325" alt="Kuvateksti." src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/07/mosestmouse-700x520.jpg" width="640" height="475" srcset="https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/07/mosestmouse-700x520.jpg 700w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/07/mosestmouse-460x342.jpg 460w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/07/mosestmouse-480x357.jpg 480w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/07/mosestmouse.jpg 1075w" sizes="(max-width: 640px) 100vw, 640px" /></a><p id="caption-attachment-46325" class="wp-caption-text">Isaac Brock (edessä) lupaa hyviä uutisia.</p>
<p class="ingressi">Hei me kellutaan.</p>
<blockquote><p>”Sometimes life’s okay”</p></blockquote>
<p>Peruutat poliisiautoon.</p>
<p>Sanot liian paljon ja liian ilkeästi.</p>
<p>Sinulta huijataan rahat.</p>
<p>Saat potkut.</p>
<p>Mutta ei se mitään, sillä sellaista elämä välillä on. Hyvät uutiset saapuvat kyllä.</p>
<p>Näin väittää Isaac Brock, <strong>Modest Mousen</strong> laulaja-kitaristi yhtyeen <em>Float On</em> -hitillä. Sanoma on bändille epäilyttävän positiivinen ja saa siksi pohtimaan, nauretaanko kappaleen välityksellä suu auki kaikille <em>”tsemppiä hei, elämä järjestyy, everybody hurts, hold on”</em> -itsemurhanestokappaleille.</p>
<p>Onhan <em>Float On</em> ilmestynyt synkkäsävyisellä <em>Good News for People Who Love Bad News</em> -albumilla, jonka <em>Satin in a Coffin</em> -kappaleessa Brock tiedustelee hyvinkin inhottavan kuuloisena:<em> ”Are you dead or are you sleeping? God, I sure hope you are dead.”</em></p>
<p>Toisaalta Modest Mousen ominainen synkeys on voinut johtaa siihen, että Brock on itsekin tarvinnut pienen kaarnalastun, jonka päälle nousta kellumaan. <em>Float On</em> ei ole sielunhoidollinen vässykkävärssy vaan tarttuva popkappale, jonka päättäväinen ”alright, we’ll all float on, okay” -kertosäehokema on niin määrätietoinen ja kiivas, että se aiheuttaa ennemmin selviytymisenhalua kuin itkua. Se on ainoa aidolta tuntuva selviytymiskeino Modest Mousen kaltaiselle yhtyeelle.</p>
<p>Eikä ole oikeastaan väliä, onko kappaleen motiivi pilkkaava vai ei. <em>Float On</em> on yksinkertaisesti loistava kappale, jota voi kuunnella uudestaan ja uudestaan jo ihan vain sen koukuttavan voiman takia. Lisäksi se saa odottamatonta syvyyttä, kun siihen punoutuu nerokkaasti sitä edeltävä <em>The World at Large</em> -kappale:</p>
<p>”We’ll float on, maybe would you understand?” Brock kysyy ja myöhemmin jatkaa:</p>
<blockquote><p>”Walk a little farther to another plan<br />
you said that you did, but you didn&#8217;t understand”</p></blockquote>
<p><em>Good News</em> -albumin takakannessa on kuva kuumailmapallosta, jonka matkustajakorin tilalla roikkuu ankkuri. Se on aluksi älyttömältä tuntuva yhdistelmä: toinen voima vetää ylös, toinen alas. Jäljelle jää tulokseton tila, ristiriita. Kun asiaa miettii tarkemmin, voi kuvan nähdä toisessakin valossa: siihen piirtyy tasapaino ja rauhoittava keskitila.</p>
<p>Ankkuri-ilmapallo on tatuoitu Isaac Brockin, basisti <strong>Eric Judyn</strong> sekä allekirjoittaneen käsivarteen. Koska hei, mikäs sen inhimillisempi sanoma kuin että tsemppiä kaikille, kyllä me tässä kivasti kellutaan? Ottakoon ironiana ken kykenee.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/CTAud5O7Qqk" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/CTAud5O7Qqk</a><br />
<span class="videokuvateksti">Modest Mouse – Float On (ohj. Christopher Mills)</span></p>
<h2>Bonus!</h2>
<p>Modest Mouselta äänestettiin myös kappaletta<em> <a href="http://youtu.be/penvn9VL32Y">Dashboard</a>.</em></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/m/o/d/modestmousekansi00jpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/m/o/d/modestmousekansi00jpg-500x500-non.jpg" />
    <title>#13 Modest Mouse – Tiny Cities Made of Ashes</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/13-modest-mouse-tiny-cities-made-of-ashes/</link>
    <pubDate>Sat, 18 May 2013 06:00:40 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=43085</guid>
    <description><![CDATA[Isaac Brockin hankalasti myytävää robo-funkia sekä katseita pään sisälle ja ulkoavaruuteen.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-44141" class="size-full wp-image-44141" alt="Hiiriä vai ihmisiä?" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/05/modest.jpg" width="540" height="333" srcset="https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/05/modest.jpg 540w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/05/modest-460x283.jpg 460w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/05/modest-480x296.jpg 480w" sizes="(max-width: 540px) 100vw, 540px" /></a><p id="caption-attachment-44141" class="wp-caption-text">Hiiriä vai ihmisiä?</p>
<p>”Ja tapahtui niillä kiertueilla, että Modest Mouse Detroitin-keikkansa jälkeen jäi juomaan paikallista mallasta <strong>Red Red Meatin</strong> (myöhemmin <strong>Califonen</strong>) jäsenten kanssa. He ystävystyivät, mutta karmean krapulansa ja muiden kiireiden vuoksi eivät ennättäneet suunnitella yhteistyötään. Muutamaa vuotta myöhemmin <strong>Kuningas Brock</strong> kutsui kummallisen countryrockryhmän neuvottelemaan.” 2. Ind. 1-4</p>
<p>Tästä pääsemmekin <strong>Tim Rutilin</strong> ja <strong>Brian Deckin</strong> Perishable Recordsin studioon, vuoteen 1999. Modest Mouse ratsasti jo melkoisella aallonharjalla ja olikin ensimmäinen tuon ajan indiebändeistä, joka sai kutsun suurelta levy-yhtiöltä. <em>The Moon &amp; Antarctica</em>, bändi toinen loistolevy (eipäs unohdeta vuoden 1997 <em>Lonesome Crowded Westiä</em>) katseli eri suuntaan kuin aiempi tuotanto: tylsä ja lohduton USA:n luoteiskulma oli jo nähty. Nyt katseltiin niin pään sisälle kuin ulkoavaruuteenkin.</p>
<p>Suurin osa autoilubiisien aatelista – mietitään vaikka <strong>Modern Loversin</strong> <em>Roadrunneria</em> tai <strong>Beach Boysin</strong> <em>Little Hondaa</em> – keskittyy paljon pirteämpiin tunteisiin kuin pakokauhun ja saastan harmaaksi tahrima <em>Tiny Cities Made of Ashes</em>. Tämä misantropiafunkin valtikkaa heilutteleva järkäle tahtoo pahaksi onneksi pakoon hieman isommilta asioilta.</p>
<p>Kaiken lisäksi <em>Tiny Citiesiä</em> vaanivat kaiken maailman outoudet. Jos hapan robo-funk ei ole jo valmiiksi hankala myytävä, niin rytmin lisäravinteena kulkee hajonnutta gongia muistuttava kolahdus, ja Brockin muovia sulattavat taajuudet haastaavat <strong>Kevin Shieldsin</strong> kitaran vibrakammen hyödyntämisen maailmanmestaruuskisojen finaalissa. Jostain tyhjästä löytyy aivan vimmainen groove viimeisen kertosäkeen karattua taivaan tuuliin mutta toisinaan toivon, että bändi olisi luonut polyrytmin vielä seonneen geigermittarin avulla, että apokalypsi aktualisoituisi.</p>
<p>Nokkeluudet jäävät suht vähiin tällä pakomatkalla – ei ihan tavallisin tilanne, kun Isaac kertoo juttuja, mutta yläkerrasta soitellaan villapaidan tarpeesta huomauttaen ja maailma toimii tuhkakuppina. Perus-roadtrip-menoa siis.</p>
<p>Ja se keskeinen kysymys?</p>
<blockquote><p>”Does anybody know a way that a body could get away?<br />
Does anybody know a way?”</p></blockquote>
<p>No en minäkään tiedä. Villapaidasta ei ole kukaan ainakaan vielä soittanut, ehkäpä niin on parempi, jos nämä tanssikohtaukset jatkuvat. Seuraavaa odotellessa voidaan juoda kokista ja käydä röökilläkin. Tarvitsetko tulta?</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/J0tsoPEEdrs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/J0tsoPEEdrs</a></p>
<h2>BONUS!</h2>
<p><strong>Mark Kozelek</strong> teki vuonna 2005 kokonaisen levyn Modest Mouse -versiointeja.<em>Tiny Cities</em> sisältää tämänkin kappaleen coveroinnin. Melodia on tyypillisen upea, mutta lauluosuus sieltä kummallisemmasta päästä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/eLvbb8RYRds" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/eLvbb8RYRds</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/m/a/r/mariachielbronxjpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/m/a/r/mariachielbronxjpg-500x500-non.jpg" />
    <title>OTO-pohjalta – 25 yhtyettä, joita vaivaa skitsofrenia</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/oto-pohjalta-25-yhtyetta-joita-vaivaa-skitsofrenia/</link>
    <pubDate>Mon, 12 Dec 2011 08:15:49 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>
		<category><![CDATA[Wanha!]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=19510</guid>
    <description><![CDATA[Kumikamelilla on Eläkeläiset ja Sonic Youthilla Ciccone-sellainen. Sukellus persoonansa jakaneiden yhtyeiden valtamereen paljastaa monta tapausta lisää.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-19512" class="size-full wp-image-19512" title="MariachiElBronx" alt="The Bronx vaihtoi hc-punkin akustisiin kitaroihin ja trumpetteihin – pysyvästi?" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2011/12/MariachiElBronx.jpg" width="600" height="405" /></a><p id="caption-attachment-19512" class="wp-caption-text">The Bronx vaihtoi hc-punkin akustisiin kitaroihin ja trumpetteihin – pysyvästi?</p>
<p>Tänään maanantai-iltana Helsingin Nosturissa esiintyvä <strong>Mariachi El Bronx</strong> on hyvä esimerkki yhtyeestä, joka ei oikein tiedä, mihin musiikintekemisessään keskittyä. Losangelesilaisen <strong>The Bronxin</strong> jäsenten perustama rinnakkaisyhtye soittaa meksikolaista mariachi-musiikkia, jolla on emoyhtyeen hardcorepunkin kanssa hyvin vähän tekemistä – jos senkään vertaa. Terapiaprojektina Mariachi El Bronxia ei voi enää sivuuttaa: The Bronxin viidestä albumista kaksi tuoreinta on julkaistu sen mariachi-inkarnaation nimissä.</p>
<p>Skitsofreenisten kalifornialaisten konsertin kunniaksi <em>Nuorgam</em> esittelee kaksi tusinaa muutakin yhtyettä, joiden persoona on enemmän tai vähemmän jakautunut. Aloitamme lievemmistä tapauksesta kohti vakavampia persoonallisuushäiriöitä edeten.</p>
<p>Tekstien kirjoittamiseen osallistuivat <strong>Tommi Forsström</strong>, <strong>Jarkko Immonen</strong>, <strong>Jani Järvinen</strong>, <strong>Joni Kling</strong>, <strong>Samuli Knuuti</strong>, <strong>Hannu Linkola</strong>, <strong>Antti Lähde</strong>, <strong>Juha Merimaa</strong>, <strong>Arttu Tolonen</strong>, <strong>Mikko Valo</strong> ja <strong>Anton Vanha-Majamaa</strong>.</p>
<h2>Harmittomat</h2>
<h3>Parliament vs. Funkadelic</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=0eR4aQrYozY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/0eR4aQrYozY</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Vuonna 1956 New Jerseyssä 15-vuotias <strong>George Clinton</strong> perusti doowop-lauluyhtye <strong>The Parliamentsin</strong>. 1960-luvun lopulla hän pestasi yhtyeen kiertueille viiden hengen taustabändin, joka sai pian nimekseen Funkadelic.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuoteen 1970 mennessä tyyli oli vaihtunut rasvaiseen rytmiriehaan, ja Clintonin funkpartio levytti yhtä aikaa kahdella nimellä. Samana vuonna ilmestyivät sekä Funkadelicin että Parliamentin debyyttialbumit, jotka tyylillisesti osuivat jonnekin <strong>Sly Stonen</strong> ja <strong>James Brownin</strong> funkjamien ja <strong>Jimi Hendrixin</strong> happokitaroinnin väliin – tosin alusta asti Funkadelicin levyillä valkoinen rock oli aavistuksen suuremmassa roolissa kuin Parliamentin tuotoksissa. Livenä bändi käytti yleensä nimeä Parliament-Funkadelic ja esitti sekaisin kummallakin nimellä levytettyä materiaalia. Sama meno jatkui aina 1980-luvulle asti, ja kollektiivin sisällä muodostui useita spin-off-yhtyeitä, ehkä nimekkäimpinä <strong>Bootsy’s Rubber Band</strong> ja <strong>Brides of Funkenstein</strong>. Tyylillisesti kaikki eri aktit olivat kuitenkin omaksuneet Clintonin doktriinit niin täydellisesti, että tyylillistä irtautumista P-Funk-eetoksesta ei yrittänyt näistä yksikään.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Biitit ja tyylit. Jos tykkää yhdestä, niin tykkää periaatteessa kaikista, hiuksenhienoja makueroja lukuun ottamatta. Psykedeelinen karnevaalitunnelma, loputtomat jamit, b-luokan scifi-huumori ja aikuisvaipat joko iskevät tai sitten eivät iske.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Funkadelic, mutta vain sätkän mitalla. Alkuaikojen Funkadelic-psykedelia on kestänyt aikaa hitusen paremmin kuin jotkut Parliamentin karkkijamit. Kilpailu paremmuudesta käydään reiluuden nimissä vain Funkadelicin ja Parliamentin välillä, sillä kollektiivin lukuisat spin-off-bändit ovat vain alaviitteitä P-Funk-ensyklopediassa kaukana kahden pääotsikon alapuolella.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 0 %. Vaikka hiuksia voi halkoa loputtomiin Funkadelicin tai Parliamentin paremmuudesta, ei bändejä voi hyvällä tahdollakaan pitää kovin erilaisina. Varsinkin sen jälkeen, kun valtaosa James Brownin bändistä hyppäsi Clintonin kelkkaan vuonna 1972 (muun muassa basisti <strong>Bootsy Collins</strong> ja <strong>Maceo Parkerin</strong> johtama puhallinsektio <strong>Horny Horns</strong>), bändi(e)n tyyli ja soundi hioutui niin tunnistettavaksi, että oksat ja housut pois.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=0JbUP-skb7E" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/0JbUP-skb7E</a></p>
<h3>Supergrass vs. The Hotrats</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/Q8w81AAK7to" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Q8w81AAK7to</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Oxfordin kolmesta brittipopsuuruudesta (<strong>Ride</strong>, <strong>Radiohead</strong>, Supergrass) se leikkisin. Palkittiin jo esikoislevynsä aikaan vuoden parhaalle brittiläiselle popsävellykselle myönnettävällä Ivor Novello -palkinnolla <strong>Monkees</strong>-henkisestä <em>Alright</em>-jättihitistään. Julkaisi kuusi albumillista punkista ja klassisesta rockista ammentavaa kitarapoppia tasaisesti laskevalla menestyskäyrällä ennen kuin laittoi pillit pussiin vuonna 2010.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> <strong>Gaz Coombes</strong>, <strong>Danny Goffey</strong> ja tuottaja<strong> Nigel Godrich</strong> muodostivat The Hotratsin vuonna 2009. Yhtyeen esikoisalbumi <em>Turn Ons</em> julkaistiin vain kuukausia ennen kuin Supergrass tiedotti hajoamisestaan. Ensimmäiset keikkansa The Hotrats teki vasta Supergrassin hajoamisen jälkeen.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> The Hotratsin esikoisalbumilla kuullaan covereita muun muassa <strong>The Velvet Undergroundilta</strong>, <strong>The Kinksiltä</strong>, <strong>Roxy Musicilta</strong>, <strong>David Bowielta</strong> ja <strong>Gang of Fourilta</strong>. Saman litanian voisi löytää Supergrassin biografian “influenced by” -osiosta.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Supergrass tietysti. The Hotrats on tekemässä toistakin albumia, mutta kovin monia se tuskin kiinnostaa.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 1 %. Jos Supergrass olisi tehnyt coveralbumin, sillä olisi luultavasti täsmälleen samat kappaleet kuin Turn Onsilla.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/2sNtBH2lW1k" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/2sNtBH2lW1k</a></p>
<h3>Saint Etienne vs. Cola Boy</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=vZAajrxvDs4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/vZAajrxvDs4</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Saint Etienne on kahden soittotaidottoman popnörtin pystyyn laittama yhtye, joka teki tanssimusiikista hyväksyttävää indie-piireissä.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Tarinan mukaan <strong>Bob Stanley</strong> ja <strong>Pete Wiggs</strong> halusivat testata kuinka heiltä luonnistuisi klubihitin väsääminen ajalle tyypillisen pianoriffin ympärille. <strong>Sarah Cracknellin</strong> kanssa purkitetusta demosta prässättiin whitelabeleita, joita kärrättiin levykauppoihin. <em>7 Ways to Love</em> -kappale osoittautui heti massiiviseksi lattiantäyttäjäksi, ja levy-yhtiöt jäljittivät kilpaa kappaleen tekijöitä. Stanley ja Wiggs eivät halunneet julkaista kappaletta Saint Etienne -nimellä, koska pelkäsivät, että se olisi romuttanut yhtyeen lupaavasti alkaneen uran. Laulajaksi pestattiin <strong>Janey Lee Grace</strong>, koska Sarah Cracknell ei saanut laulaa muilla kuin ET-julkaisuilla.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Kuten ET-tuotannoissakin, Cola Boyssa on vahvaa baleaarista vibaa ja estetiikassa selkeitä lainauksia 1960-luvulta.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Etienneä on mahdoton voittaa. Cola Boyn kakkossingle <em>He Is Cola</em> kannattaa jättää divarin ale-laariin; sen &#8221;bändi&#8221; teki puhtaasti täyttääkseen sopimuksen levy-yhtiön kanssa. Cola Boy oli toisaalta yhdellä mittarilla emobändiään menestyneempi: Saint Etienne on yltänyt Iso-Britannian singlelistalla parhaimmillaan sijalle 11, kun <em>7 Ways to Love</em> singahti vuonna 1991 suoraan sijalle 8.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 2 %. Näin jälkikäteen katsottuna <em>7 Ways to Love</em> sopisi saumattomasti emobändinsä diskografiaan, löytyyhän sieltä <em>He&#8217;s on the Phonen</em> tapaista eurojuustoakin.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=ygZQQjDWpUQ&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/ygZQQjDWpUQ</a></p>
<h3>Hardy Nilsson vs. Tommy 16</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=X9WmoiWgL3Y" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/X9WmoiWgL3Y</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Ruotsalaisen jääkiekkolegendan mukaan itsensä nimennyt skellefteålaiskuusikko Hardy Nilsson ilahdutti maailmaa kolmen albumin verran vuosina 1993–97. Ruotsin kieleen tutustumiseen sopivilla sokerihuurretuilla powerpop-kappaleilla lauletaan sydämen asioista niin vilpittömästi, että synkkämielisimmänkin otsakurttu siliää.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuonna 1995 ilmestyi tismalleen samoista herroista koostuvan Tommy 16:n debyyttialbumi <em>Shauna</em>. Laulukieli vaihtui englanniksi, ja Hardy Nilssonissa pääasiallisena laulajana toimineen <strong>Jan Pettersonin</strong> sijaan äänessä oli enimmäkseen <strong>Urban Holmberg</strong>.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Kerrasta tarttuvat melodiat, voimasoinnut sekä kotimaisen <strong>Pennilessinkin</strong> julkaisijana pitkään toiminut maineikas ja omaehtoinen levy-yhtiö A West Side Fabrication.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Koska musiikillisesti yhtyeiden välillä on vain hienoisia sävyeroja,  tehdään tästä kielikysymys ja palkitaan Hardy Nilsson rohkeudesta esiintyä äidinkielellään.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 3 %. Kielisyydestä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/BU8f-gmunDw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/BU8f-gmunDw</a></p>
<h3>22-Pistepirkko vs. The Others</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=Kp7C4uDKkoE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Kp7C4uDKkoE</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong>  Maailmalla väreilleet rhythm and bluesin, autotallirockin ja psykedelian kaiut kantautuivat 1970-luvun lopulla Utajärvelle asti. Siellä ne sekoittuivat omaperäiseksi keitokseksi kolmen lähes soittotaidottoman muusikonalun tulkitessa niitä kykyjensä ja mielikuvituksensa puitteissa. Kukapa olisi tuolloin uskonut, että konsepti poikisi yhden Suomen hienoimmista, mielenkiintoisimmista ja omaehtoisimmista yhtyeistä, joka löytää uusia näkökulmia musiikkiinsa vielä 30 vuoden ikäisenäkin?</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Parikymmentä vuotta myöhemmin nuo kaiut lilluivat kiiltäväpintaisessa elektroliemessä. Ruotsalaisvoimin tuotettua <em>Rally of Love</em> -levyä (2001) saattoi pitää  soinniltaan 22-Pistepirkon ajantasaisimpana levynä, vaikka yhtyeen musiikillinen tausta pilkotti puleeratun tuotannon välistä kiinnostavina ruosteläikkinä. Yhdistelmä oli kiehtova, mutta määritti samalla pisteen yhdelle kehityskululle. Myöhemmillä 2000-luvun levyillään 22-Pistepirkko on vannonut jälleen pelkistetymmän, spontaanimman ja rupisemman soiton nimeen. Paluunsa juurille yhtye kiteytti viemällä studioon myös sivuprojektinsa The Othersin, jonka nimissä kolmikko purkitti vuonna 2006 levyllisen <strong>Link Wrayn</strong>, <strong>The Kinksin</strong> ja muiden vaikuttajiensa musiikkia.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> <strong>Reino Helismaan</strong> legendaarinen huomio siitä, että kaikessa soi blues. The Others vie niiden äänilähteiden äärelle, joiden parissa kaikki kerran alkoi. Mitä tarkemmin The Othersia kuuntelee, sitä terävämmin Pistepirkkojen vaikutteet alkavat erottua niiltäkin levyiltä, joilla on ulkoisesti vain vähän tekemistä autotallin ja läpikulkemattomien rämeiden kanssa.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> 22-Pistepirkko, joskaan kilpailuasetelmasta ei ole ollut kyse alkujaankaan. On eri asia toistaa samoja lauluja vuosikymmenien ajan kuin viedä noiden laulujen viestiä eteenpäin mitä omapäisimpien ja välittömimpien musiikillisten synteesien muodossa.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 3 %. The Others on oikeastaan kuin paineeton kuvaelma Pistepirkkojen treeneistä, joissa lyödään sähköt seinään, avataan muutama olut ja annetaan musiikin mennä minne se haluaa. Yhtyeen kunnianosoitus vanhoille suosikeilleen on vilpitön ja muistuttaa, että rockin sukupuu on kaikkine haaroineenkin versonut yhdestä vahvasta juuresta.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=iS_jaFP76mQ&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/iS_jaFP76mQ</a></p>
<h3>Modest Mouse vs. Ugly Casanova</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/CTAud5O7Qqk" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/CTAud5O7Qqk</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Modest Mouse on kotimaassaan vaan ei juuri missään muualla valtavan suosittu kitarabändi, joka on tehnyt äkkiväärää ja surrealista, juurevaa americanaa avantgardeen sekoittavaa indierockia vuodesta 1993 asti ja myynyt kahdella tuoreimmalla albumillaan platinaa.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Tarinan mukaan mies nimeltä <strong>Edgar E. Graham</strong> ilmestyi Modest Mousen takahuoneeseen erään Denverissä soitetun keikan jälkeen vuonna 1998 ja teki bändiin vaikutuksen kirjoittamillaan lauluilla. Pian tämän jälkeen Graham katosi – lopullisesti. Lopulta Modest Mousen <strong>Isaac Brock</strong> päätti levyttää albumillisen Grahamin kappaleita Ugly Casanova -nimellä (<em>Sharpen Your Teeth</em>, 2002), jotta saisi houkuteltua jäljettömiin kadonneen miehen elävien pariin. Tarina on tietenkin täyttä kukkua: hermoheikko Brock vain halusi keksiä tekosyyn olla antamatta haastatteluita uuden albuminsa tiimoilta.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Ihan kaikki, vaikka Brock onkin ainoa Modest Mousen jäsen, joka soittaa <em>Sharpen Your Teethillä</em>. Vuonna 2010 ilmestyneen luontodokumentin <em>180° South</em> soundtrackilla kuultiin kahdeksan uutta Ugly Casanova -kappaletta. Nyt kokoonpano oli lähes täsmälleen saman kuin Modest Mousessa.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Tasapeli. Ugly Casanovan <em>Barnacles</em> on yksi Brockin hienoimpia kappaleita ja <em>Sharpen Your Teeth</em> kaikkea muuta kuin kuriositeetti</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 4 %. <em>Sharpen Your Teeth</em> on sielultaan Modest Mouse -albumi siinä missä muutkin.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/F_aDAKlaEOw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/F_aDAKlaEOw</a></p>
<h3>XTC vs. The Dukes of Stratosphear</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=hk41Gbjljfo" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/hk41Gbjljfo</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Live-esiintymisiä vierastanut XTC sekoitti new wavea ja psykedeliaa omaksi leimallisen englantilaiseksi ja pastoraaliseksi keitoksekseen. Kriitikkojen rakastama, ostavan yleisön enimmäkseen hyljeksimä.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> XTC perusti The Dukes of Stratosphearin kunnianosoituksena 1960-luvun pop- ja psykedeliabändeille, kuten <strong>Jefferson Airplanelle</strong>, <strong>The Zombiesille</strong> ja <strong>The Small Facesille</strong>.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> The Dukes of Stratosphear teki pastisseja siitä musiikista, jota XTC:n jäsenet kuuntelivat nuorena. The Dukes of Stratosphear on kuin yksi XTC:n moduuleista kokonaisuudesta irrotettuna.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> XTC on ehdottomasti parempi. The Dukes of Stratosphear on kuriositeetti, jonka tuotanto ei yksinkertaisesti kykene kilpailemaan <em>Dear Godin, Making Plans for Nigelin, Mayor of Simpletonin</em> tai <em>Senses Working Overtimen</em> tasoisten kappaleiden kanssa.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 7 %. Bändeillä on paljon yhteistä, mutta sivuprojektissa musiikkia ei ole suodatettu 1970- ja 1980-lukujen, vaan 1960-luvun vaikutteiden läpi.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=X-fL68DbcQ0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/X-fL68DbcQ0</a></p>
<h3>Green Day vs. Foxboro Hot Tubs</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=OYU2ZPTJnh4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/OYU2ZPTJnh4</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Green Day perustettiin Kaliforniassa 1987. Bändin nykyinen kokoonpano vakiintui vuonna 1990, kun rumpali <strong>Tré Cool</strong> liittyi bändiin vähän ennen debyyttialbumi <em>Kerplunkin</em> julkaisua. Bändi oli 1990-luvun pop-punk-villityksen terävimpiä kärkiä samoilta kulmilta tulevien <strong>Rancidin</strong> ja <strong>The Offspringin</strong> ohella.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuonna 2007 edellisestä Green Day -levystä oli kulunut jo kolme vuotta, eikä uuden levyn julkaisu häämöttänyt edes ihan lähitulevaisuudessa. Vuoden 2004 <em>American Idiot-</em> albumilla bändi oli jo tehnyt ”rasmukset”, eli astunut finninaamaisesta pop-punkista suureellisen stadion-sentimentaalisuuden puolelle. Liekö syynä pääbändin suunnanmuutos, pitkäksi venynyt levytystauko vai mikä, mutta vuonna 2007 Green Dayn faniklubin jäsenille alkoi tihkua maistiaisia uudelta Foxboro Hot Tubs -projektibändiltä, joka koostui Green Dayn kiertuekokoonpanosta kitaristi <strong>Kevin Prestonilla</strong> höystettynä. Tyylillisesti bändi edusti rosoista garagerockia, ja tarjosi Green Dayn mukaan väylän spontaaniin tekemiseen, joka pääbändistä oli tuolloin päässyt katoamaan. Foxboro Hot Tubs julkaisi debyyttialbuminsa vuonna 2008 ja kiersi sen tiimoilta länsirannikon klubeja.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Vaikka Foxboro Hot Tubs onkin sinänsä hikisempi, riehakkaampi ja garagempi kuin nykyinen Green Day, ei sointi ja meininki ole äänitysteknistä pseudo-retroilua lukuun ottamatta kovinkaan kaukana emobändin maneereista.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Pre-1995 Green Day voittaa kaikki. Foxboro Hot Tubs on ihan jees ja nykyinen Green Day voisi lakata olemasta.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 8 %. Foxboro Hot Tubs varmaan tarjoaa Green Daylle henkireiän ja väylän ilon kautta tekemiseen, mutta musiikillisesti ei kovin vieraille vesille ole lähdetty seilaamaan.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=M9igM1dH_NY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/M9igM1dH_NY</a></p>
<h3>Black Keys vs. Blakroc</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=iOdBy_eiDXM" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/iOdBy_eiDXM</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Black Keys -duo aloitti räkäisellä blues-mätöllä, mutta on kehittynyt 2000-luvun mittaan funkyksi soulia, bluesia ja rockia sekoittavaksi jyräksi.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Blakroc perustettiin, kun bändin jätkät halusivat tehdä yhteistyötä hoppareiden kanssa.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Blakroc kasaa biisinsä aika pitkälle samoista aineksista kuin emobändikin. Merkittävin ero on, että <strong>Dan Auerbachin</strong> sijaan äänessä ovat räppärit, kuten <strong>Mos Def</strong>, <strong>Raekwon</strong> ja <strong>Pharaohe Monch</strong>.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Black Keys on ehtinyt tehdä paljon enemmän hyvää kuin tämä toistaiseksi yhden levyn pituiseksi jäänyt kokeilu. Mutta myös Blakroc on parhaimmillaan älyttömän kova.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 9 %. Blakroc soittaa ehkä hiukan luuppimaisemmin. Muuten bändeissä sykkii sama sydän.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=Sl8cDaj1BLU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Sl8cDaj1BLU</a></p>
<h3>Sielun Veljet vs. Kullervo Kivi &amp; Gehenna</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=302UgYUo4Xs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/302UgYUo4Xs</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Vuonna 1982 perustettu Sielun Veljet on suomirockin kulmakivi. Tunnettu erityisesti maanisista live-esiintymisistään. Tekee parhaillaan comebackia – ihan kuin ette sitä tietäisi.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Yhtyeen joka suuntaan sinkoileva ideamylly loi jo vuonna 1986 sivuprojektin, englannikielisen garagerock-yhtyeen <strong>Leputation of Slavesin</strong>. Vuonna 1988 sivuprojektit laajenivat kokonaiseksi kiertueeksi, jolla yhtye arpoi lavalla olevalla onnenpyörällä seuraavan kappaleen esittävän identiteettinsä. Leputation of Slavesin lisäksi yhtye esiintyi r&amp;b-yhtye <strong>Pimpline &amp; the Definitesina</strong> ja natsiparodia <strong>Adolf und Die Frei Scheissena</strong>. Kaikki yhtyeet päätyivät EP:lle <em>Onnenpyörä</em> (1985). Kestävimmäksi sivuprojektiksi muodostui iskelmämusiikkia soittanut Kullervo Kivi &amp; Gehenna, jonka kokonainen livelevy julkaistiin Sielun Veljien uran päättäneellä <em>Mustalla laatikolla</em> (1991).</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Itse asiassa varsin moni asia. Sielun Veljien juuret olivat bändiprojektissa, joka soitti iskelmämusiikkia rankkoina sovituksina. Gehennan voi ajatella sulkeneen ympyrän yhtyeen kehityksessä.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Sielun Veljet. Mutta ei 6–0 vaan enintään 4–2.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 11 %. Kun yhtyeeltä sopii odottaa mitä tahansa, siltä myös odottaa mitä tahansa.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/4Ed1ByHqLhA" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/4Ed1ByHqLhA</a></p>
<h3>Anthrax vs. S.O.D.</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/9rVFi6qkPHE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/9rVFi6qkPHE</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Anthrax perustettiin vuonna 1981 ja on yksi maailman tunnetuimmista thrash metalia soittavista yhtyeistä. Sen perustaja ja sielu on kaljusta päästä, pukinparrasta ja taskukokoisesta mitastaan tunnistettava kitaristi <strong>Scott &#8221;Not&#8221; Ian</strong>.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> S.O.D. koostuu Scott Ianin lisäksi Anthraxin toisesta perustajasta (<strong>Danny Lilker</strong>), rumpalista (<strong>Charlie Benante</strong>) ja alkuaikojen roudarista (<strong>Billy Milano</strong>). Ideansa yhtye sai Scott Ianin poliittisesti epäkorrektista piirroshahmosta Sargent D.:stä, jonka raflaavista kannanotoista etenkin yhtyeen ensimmäinen albumi <em>Speak English Or Die</em> (1985) koostuu. S.O.D. on aktivoitunut vuosien varrella useampaan otteeseen. Vuoden 1999 <em>Bigger Than the Devil</em> -albuminsa kiertueella bändi nähtiin jopa hikisellä keikalla kesäisessä Provinssirockissa. S.O.D. vaikutti merkittävästi crossover-genren syntyyn yhdistämällä metallisen soundin hardcoreen.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Scott Ian on yksi historian tappavimmista rytmikitaristeista ja Charlie Benante rumpalina melkoinen höyryjyrä, joten molempien bändien peruspoljento tuo mieleen lekaharkkolastissa ajavan 18-pyöräisen rekan. Vaikka Anthrax onkin perusteemoiltaan vakavampi yhtye, yhtyeiden ilkikurisissa maailmankuvissa on tiettyä yhteneväisyyttä. Suurimmat erot ovat laulussa: Anthraxin kappaleissa laulu on ollut aina melodista, mutta S.O.D.:n Billy Milano nojaa ilmaisussaan klassiseen huutolauluun – jolle miehen yli 150-kiloinen ruho antaa arvoisensa kaikupohjan.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Anthraxin 30-vuotista uraa on vaikea pistää samalle viivalle yhdenkään muun yhtyeen kanssa tällä planeetalla. Mutta jos arvioidaan musiikin laatua per äänitetty sekunti, vain kaksi kunnollista studioalbumia nauhoittanut S.O.D. vie pelin mennen tullen, sillä yhtyeen levyille ei heikkoja hetkiä juuri mahdu.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 13 %. S.O.D. on varsin looginen jatke Scott Ianin luomisvimmalle tilanteissa, joissa Anthrax ei kykene olemaan raskaampi.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/o7rpVRnuAcQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/o7rpVRnuAcQ</a></p>
<h3>Sonic Youth vs. Ciccone Youth</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/RIIEbrMXs20" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/RIIEbrMXs20</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Mikään ei ole ikuista, paitsi Sonic Youth – eikä välttämättä sekään. Vaihtoehtorockin ikonisin yhtye näyttää tulleen tiensä päähän, kun rakkaus ei enää yhdistä <strong>Thurston Moorea</strong> ja <strong>Kim Gordonia</strong>. Kiitos 1981–2011.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Viiden vuoden ja neljän albumin jälkeen Sonic Youth perusti sivuprojektin, jonka se nimesi <strong>Madonnan</strong> sukunimen mukaan. Ciccone Youth ei koskaan esiintynyt livenä, mutta julkaisi yhden singlen (<em>Into the Groovy</em>, 1986) ja yhden albumin (<em>Whitey Album</em>, 1988), jolla se hullutteli muun muassa Madonnan ja <strong>Robert Palmerin</strong> hittien sekä hiphopin parissa (<em>Making the Nature Scene</em>).</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Ciccone Youth on Sonic Youth vahvistettuna <strong>Minutemenin Mike Wattilla</strong>. Se kertoo paljon siitä, kuinka lähellä emobändi ja sivuprojekti ovat henkisesti toisiaan.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Sonic Youth, tietenkin. Ei Ciccone Youth kuitenkaan pelkkä vitsi ole. <em>Whitey Albumin</em> kappaleista esimerkiksi <em>Macbeth</em> on täsmälleen sitä missä Sonic Youth on vahvimmillaan: mykistävää noiserockia.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 14 %. Sonic Youth oli jo vuoteen 1986 mennessä saavuttanut maineen yhtyeenä, joka voi tehdä lähes mitä vain. Siksi <em>Whitey Album</em> olisi hyvin voitu julkaista Sonic Youthin nimissä ilman, että kenenkään aivo olisi nyrjähtänyt.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/VcKfsfEurY8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/VcKfsfEurY8</a></p>
<h3>bob hund vs. Bergman Rock</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=0x02lymFSx8&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/0x02lymFSx8</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Hulvatonta ilosanomaansa jo kolmella vuosikymmenellä levyttänyt bob hund on kasvanut uransa aikana räyhäkkäästi räksyttäneestä pennusta sekarotuiseksi ja aistinsa laajentaneeksi hurtanretkuksi, jonka kollaaseissa kaikuvat niin varhaisvuosien anarkia kuin musiikkiavaruuden sattumanvarainen samoaminenkin. Yhtyeen omintakeinen huumori ja kategorioita kaihtava mielenlaatu ovat kuitenkin säilyneet muuttumattomina vuosien kuluessa, riippumatta siitä miten pinnassa kitarat ovat kulloinkin olleet.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuonna 2001 ilmestynyt <em>Stenålder kan börja</em> tuntui kuivattavan musteen bob hundin historiikin ensimmäisessä osassa. Yhtye katsoi rasavillien kitaroiden reunustaman tien kuljetuksi, kaivoi sanakirjan käteen ja kanavoi energiansa 1990-luvun lopulla hahmottuneeseen englanninkieliseen rinnakkaisorkesteriinsa Bergman Rockiin. Kansainvälisille kentille jonkin aikaa tähyillyt Bergman Rock levytti kaksi albumia, joiden raidoilta bob hundin pitkä varjo oli helpompi tunnistaa kuin <strong>Thomas Öbergin</strong> vahvasti skooneen murtunut englannin kieli.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Musiikillisesti Bergman Rock tuntuu luontevalta välivaiheelta bob hundin varhaisen ja nykyisen ilmaisun välillä. Bergman Rockin riemukkaimmat kappaleet kohkaavat samalla lailla kuin emäkoira parhaimmillaan ja sen sanoitukset pulppuavat samasta näsäviisaasta kynästä kuin bob hundin nerokkaimmat lausahdukset. Toisaalta Bergman Rock toi yhtyeen ilmaisuun hidastetun haahuilun ja päämääräänsä etsivät äänikokeilut, jotka ovat jääneet soimaan hukkaminuutteina bob hundin uusimmille levyille.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Alkuperäinen vie kilvan kotiin muutamalla kirsunmitalla. Vaikka Bergman Rock sai varsinkin ruotsalaislehdistöltä paikoin tylyn vastaanoton, voi yhtyeen musiikin sijoittaa huoletta bob hundin laatuasteikon puoliväliin. Varsinkin <em>I’m a Crabin</em> ja <em>Jimin</em> kaltaiset täsmäiskut kalpenevat bob hundin klassikoille vain persoonallisesti lauletun skoonen ja skoonelaisittain äännetyn englannin välisen erotuksen verran.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 17 %. Kieli-identiteetti on niin olennainen osa bob hundia, että täydelliseen täyttymykseen on vaikea päästä ilman sitä. Kyse ei ole vain kielestä kommunikaatiovälineenä, vaan siitä miten kieli soi musiikin päällä ja miten se saa musiikin soimaan. Niinpä yhtye on englanniksi operoidessaan monen koirankuseman päässä itsestään silloinkin, kun se kuulostaa prikulleen itseltään.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=jzFovaslaXM&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/jzFovaslaXM</a></p>
<h3>NoMeansNo vs. Hanson Brothers</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/zPyAii6f-hc" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/zPyAii6f-hc</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> NoMeansNo on kanadalainen, vuodesta 1979 musiikillista buffet-pöytäänsä pyörittänyt trio, jonka ydin on <strong>Wrightin</strong> veljespari <strong>Rob</strong> (basso) ja <strong>John</strong> (rummut). Yhtyeen äkkiväärä ja arvaamaton venkoilu on loksauttanut leukoja auki ympäri maailmaa sekä keikkalavoilla että yhtyeen kahdellatoista äänilevyllä.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Hanson Brothers on NoMeansNon älyllisen ja monimutkaisen musiikin täydellinen peilikuva: <strong>Ramones</strong>-covereilla aloitellut sivuprojekti, jossa sointujen määrä on kolme ja lyriikat pyörivät huomattavasti vähemmän älyllisissä aiheissa – lähinnä jääkiekossa ja kanadalaisen perusmiehen elämässä.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Vaikka Hanson Brothers tekee parhaansa ollakseen sivistyneen NoMeansNon moukkamainen ja räkänokkainen pikkuveli, eivät bändin jäsenet voi soittotaidolleen mitään. Siksi Hanson Brothersinkin soitto on tiukkaa kuin majavan sulkijalihas.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Hanson Brothers on ratkiriemukas yhtye, joka tuo tarvittavan raikkaan tuulahduksen NoMeansNon vakavahenkiseen jyystöön. Silti NoMeansNon huikea ura ja lukuisat klassikkolevyt vetävät pisteet pääyhtyeen suuntaan selvin numeroin.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 19 %. Vaikka NoMeansNo ja Hanson Brothers ovatkin kovin erilaisia yhtyeitä, ponnistaa kumpikin suoraan punk-estetiikasta, eikä sivuprojektia voi näin ollen pitää erityisen hätkähdyttävän omituisena.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/O6jwyMiilgE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/O6jwyMiilgE</a></p>
<h2>Huolestuttavat</h2>
<h2>U2 vs. Passengers</h2>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=JFM7Ty1EEvs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/JFM7Ty1EEvs</a><br />
<strong>Ensin?</strong> Kaikkihan nyt tuntevat U2:n, tuon Dublinin oman soitin-, laulu- ja<br />
veronkiertoyhtyeen. Piinattuaan ensiksi Jumalaa muutaman levyn verran,<br />
rakastuttuaan amerikkalaiseen rockmytologiaan ja keksittyään ironian yhtye<br />
päätti kahdeksan studiolevyn jälkeen sukeltaa <em>Zooropaakin</em> syvemmälle<br />
taiderockin uumeniin.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Nelikko päätti värvätä hovituottajansa <strong>Brian Enon</strong> Passengersin<br />
viidenneksi vakiojäseneksi. Kuten Passengersin ainoaksi jääneen albumin<br />
<em>Original Soundtracks 1</em> nimi kertoo, tavoitteena oli tehdä – *haukotus* –<br />
&#8221;musiikkia kuvitteellisiin elokuviin&#8221;, U2-levyjä maalailevampaa ja<br />
instrumentaalisempaa materiaalia. &#8221;Menossa mukana&#8221; olivat myös tuottaja <strong>Howie</strong><br />
<strong> B.</strong> ja <strong>Luciano Pavarotti</strong>, joka kailotti albumin singlellä, eniten U2:ta<br />
muistuttaneella <em>Miss Sarajevo</em> -kappaleella. Albumi myi odotuksiin nähden<br />
kehnosti, ja <strong>Adam Clayton</strong> ja <strong>Larry Mullen Jr</strong> ovatkin myöhemmin teilanneet<br />
projektin tekotaiteellisena räpiköintinä.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Tietty <strong>Bonon</strong> ääni, niillä kappaleilla joilla on laulua, sekä<br />
muutenkin suureellinen ote. Ero <em>Zooropaan</em> ei loppujen lopuksi ollut kovin<br />
huikea.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> U2 tuotantonsa laajuuden ansiosta. Passengers-albumi kuuluu<br />
aivan yhtyeen tuotannon kärkipään tuntumaan, mutta yhdellä purrella on<br />
vaikea sotia laivastoa avstaan.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 20 %. Jos levylle olisivat päässeet japanilaisen<br />
<strong>Holi</strong>-laulajan kanssa äänitetyt kappaleet, prosentti voisi olla paljon<br />
suurempi.<br />
<p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=xS4hJabqRc4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/xS4hJabqRc4</a></p>
<h3>Yo La Tengo vs. Condo Fucks</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/ZtBDlNEME48" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/ZtBDlNEME48</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong><em> &#8221;37 levykauppiaan pelätään kuolleen Yo La Tengon konsertissa sattuneessa onnettomuudessa”</em>. Satiirisen uutislehden <em>The Onionin</em> otsikko saa edelleen tyrskähtelemään. Sen paremmin ei vuonna 1984 perustetun kitararockyhtyeen maksimaalista “indieyttä” ole kukaan tähän päivään mennessä pystynyt kiteyttämään.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Maaliskuussa 2008 Yo La Tengo teki salakeikan Condo Fucks -nimellä brooklyniläisellä Magnetic Field -klubilla. Seuraavana vuonna ilmestyi yhtä ruokottamasti nimetty albumi <em>Fuckbook</em>, jolla newjerseyläisveteraanit soittivat lapsuutensa ja nuoruutensa suosikkibiisejä muun muassa <strong>The Small Facesilta</strong>, <strong>Richard Helliltä</strong>, <strong>The Kinksiltä</strong>, <strong>Sladelta</strong> ja <strong>The Beach Boysilta</strong>.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> <em>Fuckbookin</em> paskainen lofi-soundi ja rujo protopunk-paahto saattaa hämmentää Yo La Tengon hienostuneempaan materiaaliin ihastuneita, mutta bändin noise-juuret tunteville levyssä on paljon tuttua ja turvallista.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Yo La Tengo tietysti. <em>Fuckbook</em> on toki hauska kuriositeetti.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 23 %. Indierockyhtye soittamassa punkia ja 1960-luvun garagerockia ei ole ideana sieltä kreiseimmästä päästä. Lisäprosentteja heruu kuitenkin yllättävistä F-sanoista sivuprojektin ja albumin nimissä sekä huiman ankeista salanimistä (<strong>Kid</strong> ja <strong>Georgia Condo</strong>).</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/PxzRmnV9q3s" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/PxzRmnV9q3s</a></p>
<h3>Giant Robot vs. Giant Räbät</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/dBteE1EKWMI" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/dBteE1EKWMI</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Giant Robot oli 1990-luvun puolivälin jälkeisen Helsingin jazzia, dubia, hiphopia, soulia, r&amp;b:tä ja konemusiikin eri lajeja sekoittelevan bilekulttuurin tulos: sekalainen ryhmä säästeliäästi soittavia rytmimusiikin virtuooseja, jotka loivat arvoisensa tekstuurin <strong>Tuomas Toivosen</strong> älykkäälle valkoisen miehen puhelaululle. Yhtye oli tuhota itsensä kunnianhimoisella kakkoslevyllään <em>Superweekend</em>, joka on yksi komeimmista suomalaisista elektronisen musiikin levyistä koskaan. Bändin vaikutukselta ei voi suomalaisilla keikkalavoilla välttyä, sillä käytännössä jokaisen hiphop- tai reggae-johdannaista musiikkia soittavan artistin taustabändissä soittaa joku Giant Robot -taustainen.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Giant Räbät herätti nukkuvan pedon vuonna 2008 ilman Tuomas Toivosen osanottoa. Toivosen sijaan mikrofonivastuuta kierrätettiin hiphopin perinteiden mukaisesti kädestä käteen Suomen eturivin MC-kastin (<strong>Asa</strong>, <strong>Pyhimys</strong>, <strong>Jontti</strong>, <strong>Hannibal</strong>, <strong>Jodarok</strong>) kesken.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> <strong>Kim Rantalan</strong> svengaavat koskettimet, <strong>Tolosen</strong> veljesparin ja <strong>Petro Niiniluodon</strong> maltilla maalailevat kielisoittimet sekä<strong> Mamba Abdissa Assefan</strong> täsmällisen säästeliäät rytmit muodostavat leimallisen yhteiselementin, joka yhdistää Robotin verkkaisesti etenevän rytmin saumattomasti Räbätin aggressiivisempaan otteeseen. Räbät-levyllä kuullaan varsin perinteiseen rap-tyyliin ääntään käyttäviä vokalisteja, joten ero Tuomas Toivosen omintakeiseen resitatiiviin on varsin selkeä.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> <em>1. erä</em> on erinomainen ja aikaa hyvin kestävä levy, mutta jo pelkkä <em>Superweekend</em> vie pelin helposti Robotille. Ja jos se ei riittäisikään, löytyisi <em>Crushing You With Styleltä</em> ja <em>Domesticityltä</em> niin paljon valttikortteja, ettei Räbätillä ole lukuisista ansioistaan huolimatta mahdollisuuksia.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 27 %. Tavallaan erot ovat pienet ja ymmärrettävät, mutta Räbätin vierailijoiden mukanaan tuomat lyyriset teemat Asan hämmentävästä uusrunoudesta Jontin, <strong>Shakan</strong> ja <strong>Lännen Jukan</strong> kuvaukseen myyttisestä kuokkavierashahmosta nostavat skitsofreniatasoa suhteessa Toivosen modernin urbaaneihin tutkielmiin kaupunkisuunnittelusta ja elintilasta.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/gV0BFawLBYk" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/gV0BFawLBYk</a></p>
<h3>Nick Cave &amp; the Bad Seeds vs. Grinderman</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=QzmMB8dTwGs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/QzmMB8dTwGs</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Australialainen Nick Cave perusti yhtyeensä Melbournessa vuonna 1983. Cave ja <strong>Mick Harvey</strong> tunsivat toisensa <strong>The Birthday Partysta</strong> ja muodostivat vuonna 1996 mukaan tulleen <strong>Warren Ellisin</strong> kanssa ryhmän ytimen. Laatulevyjä syntyi debyytti <em>From Her to Eternitystä</em> aina uusimpaan albumiin<em> Dig, Lazarus, Dig!!!</em>:iin<em>.</em></p>
<p><strong>Sitten?</strong> Grinderman syntyi Bad Seedsin jäsenistä vuonna 2006. Yhtyeen nimi oli alkuun <strong>Mini Seeds</strong>, ja motiivina oli paeta emoyhtyeen valtavaa taakkaa. Ensimmäisen albumin biisit Cave oli säveltänyt Bad Seedsin kiertueella vuonna 2005 kitaralla, jota hän harvoin käytti. Syntynyt materiaali oli raakaa ja The Birthday Partyn kolkkoudesta paikoin muistuttavaa. Yhtye on lämpännyt Caven soolokeikkoja, mutta vetää yleisöä yksinkin. Viimevuotinen <em>Grinderman 2</em> sai ylistystä laajalti, ja yhtyeen esityksissä on sellaista likaisen vanhan miehen pitelemätöntä panovoimaa, jollaista Bad Seedsiltä on kai turha odottaa.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Grindermanin muoto on garagempi, psykedeelisempi ja likaisempi, mutta ytimestä löytyy sama lyyrinen kultakaivo.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Epäreiluun kysymykseen epäreilu vastaus. Bad Seeds on pakahduttavan hieno orkesteri, mutta Grinderman yksinkertaisesti hauskempi.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 30 %. Grinderman on skitsofreenistä musiikkia, mutta Caven hahmon tuntien se ei liene valtava yllätys.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=vKznZUtKntg" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/vKznZUtKntg</a></p>
<h3>Future Sound of London vs. Amorphous Androgynous</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=GCoCTkC0oL0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/GCoCTkC0oL0</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Pitkän linjan konemusiikki-instituutio Future Sound of London on vuodesta 1988 lähtien työntänyt lusikkaansa jos jonkinlaiseen soppaan, ambientista triphopiin ja breakbeateihin sekä elokuvasta tietokoneanimaatioihin.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Koska varsinkin alkuaikojen brittiläisessä rave-kulttuurissa oli vahva annos psykedeliaa, olivat kokeilut psykedeelisen rockin parissa aika luonnollinen kehitysaskel. Tätä tarkoitusta varten syntyi Amorphous Androgynous.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Amorphous Androgynous imee vaikutteensa bongista, johon on tungettu psykedeelistä rockia 1960-luvulta 1990-luvun Manchesteriin. Sen musiikillinen arvo onkin ehkä suurimmillaan psykedelian arkistoijana ja saarnamiehenä, eli muiden tekeleitä ihmisten tietoisuuteen savuna puhaltavana kollektiivina.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Future Sound of London on kahdesta projektista monella tapaa vakuuttavampi.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 40 %. Vaikka nämä kaksi projektia tulevatkin selkeästi samasta, valtavasta, stratosfäärissä kuplivasta päästä, musiikillisesti niillä on usein varsin vähän yhteistä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=Nc2qDGrEGgE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Nc2qDGrEGgE</a></p>
<h3>Ozric Tentacles vs. Eat Static</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=4f52hgmPAbw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/4f52hgmPAbw</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> 1980-luvun lopun vagabondin uushippeyden olennainen inkarnaatio. <strong>Steve Hillagen</strong> kaikki aviottomat crusty-lapset samassa keikkabussissa. Loputtomia kitarajameja ja loputtomia kiertueita. Progeilustaan huolimatta Ozrics ei ole koskaan täysin istunut retroilevan pitkätukkarokkibändin muottiin: vuoden 1991 albumi <em>Strangeitude</em> ja single <em>Sploosh!</em> jopa flirttailivat elektronisen tanssimusiikin ja dubin kanssa.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vuonna 1994 rumpali <strong>Merv Pepler</strong> ja kosketinsoittaja <strong>Joie Hinton</strong> jättivät bändin omistautuakseen kokopäiväisesti hauskanpitoprojektilleen Eat Staticille, joka aiemmin oli hoitanut keikoilla lämppäriaktin virkaa. Kaksikon intohimona oli luoda mahdollisimman härskiä psytrancea. Ideoita on tuntunut riittävän: esimerkiksi kornit samplet ja maailmanmusiikkivaikutteet kuuluivat repertuaariin jo ennen kuin <strong>Simon Posfordin</strong> kaltaiset artistit aloittivat genrekliseiden yliviljelyn.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Molemmat yhtyeet istuvat yhtä hyvin hippikommuunin rantajuhliin Goalla kuin Stonehengessä järjestettäviin talvipäivänseisausbileisiinkin. Tilannetajuttomuus ratkaisee – mahtoiko yleisökään erottaa keikkojen alkuja ja loppuja Eat Staticin vielä lämmitellessä Ozricsia?</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Eat Static pärisee, mutta Ozric Tentaclesilla on kliinisten tutkimusten mukaan jonkin verran vähemmän neurotoksista potentiaalia. Kohtuullisina annoksina yhtyeen musiikin käytön pitäisi vielä olla turvallisuuden rajoissa, mutta tarkkaile silti hygieniaasi.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 48 %. Avaruusrock ja metsätrance eivät lopulta ole henkisesti niin kaukana toisistaan, vaikka yhdistelmä omituiselta kuulostaakin. Jo 1980-luvulla Egeanmeren beachpartyjen taustalla soivat  sekaisin <strong>Hawkwind</strong> ja syntsapop ennen kuin kukaan oli edes kuullut acid housesta. Eat Staticin sikiäminen emobändistään oli vain ajan kysymys.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=qibXSyX9g-U&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/qibXSyX9g-U</a></p>
<h3>Front Line Assembly vs. Delerium</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=KRGPAqiL-e8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/KRGPAqiL-e8</a></p>
<p><strong>Ensin? Bill Leebin</strong> perustama kanadalainen industrial- ja<br />
EBM-projekti, jonka 1990-luvun alun albumit vaikuttivat oleellisesti vuosikymmenen<br />
teolliseen metelöintiin.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Vastapainona Front Line Assemblyn ahdistavalle räimeelle Leeb alkoi<br />
bändikollegansa <strong>Rhys Fulberin</strong> kanssa julkaista rinta rinnan emobändin<br />
levyjen kanssa ambienteja instrumentaalilevyjä, joiden pohjavire oli<br />
kuitenkin genren valtavirtaa goottisempi ja synkempi. Vuoden 1997<br />
<em>Karma</em>-albumilla Delerium muutti linjaansa ottamalla mukaan nimekkäitä<br />
naisartisteja, kuten <strong>Lisa Gerrardin</strong> ja <strong>Sarah McLachlanin</strong> kujertamaan<br />
levyilleen. Tulos muistutti masennusdiagnoosin saanutta <strong>Enigmaa</strong>.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Elektroninen ja kokeellinen soundi, varsinkin<br />
varhaislevyillä.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Front Line Assemby, sillä Deleriumin albumeita on vaivannut<br />
aluksi itsetarkoituksellinen kokeellisuus ja myöhemmin taipumus<br />
hissimusisointiin.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 49%. Jos Leeb ja Fuller olisivat yrittäneet<br />
yhdistää musiikissaan kunnianhimonsa eri puolet, kyseinen projekti olisi<br />
varmasti tehnyt Front Line Assemblyä ja Deleriumia parempia levyjä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=X5S76oKO6NM&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/X5S76oKO6NM</a></p>
<h3>Kumikameli vs. Eläkeläiset</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/OhWcCT7QBmo" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/OhWcCT7QBmo</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Kumikameli perustettiin vuonna 1986. Joensuulaisyhtye ei suinkaan keksinyt äkkiväärää, kimuranttia suomirockia, jonka perinnettä ovat sittemmin jatkaneet muun muassa <strong>YUP</strong>, <strong>Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi</strong> ja <strong>Eläin</strong>, mutta kitaroita välttelevällä instrumentaatiollaan ja häiriintyneillä teksteillään se löi siihen oman, jäljittelemättömän leimansa.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Kumikamelin jäsenet perustivat Eläkeläiset vuonna 1993. Yhtyeen konsepti oli yksinkertainen: soittaa suomenkielisiä versioita kansainvälisistä jättihiteistä humppaversioina. Vei noin kahdeksan sekuntia ennen kuin Eläkeläisistä oli tullut suositumpi kuin Kumikamelista voisi milloinkaan tulla.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Äkkiväärä, pohjoiskarjalainen &#8221;huumori&#8221; ja tietty hermoja raastava vittumaisuus on ollut aina oleellinen osa molempia orkestereja. 2000-luvun mittaan bändit ovat kasvaneet musiikillisesti kauemmas toisistaan, kun Kumikamelin musiikkiin on hiipinyt yhä enemmän metallisia sävyjä.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Kumikamelilla on vannoutuneet faninsa, mutta Eläkeläiset on aina Eläkeläiset. Vaikka umpikännistä jenkkarekkaa pitäisi miten junttimaisena ja väljähtyneenä vitsinä, ei sille voi olla hykertelemättä harrastamatta ankaraa itsepetosta.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 52 %. Vaikka yhtyeissä on henkisesti paljon samaa, nostaa Eläkeläisten odottamaton maailmanmenestys skitsofreniaprosentin kunnioitettaviin lukemiin.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/GX-RHTLSXL8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/GX-RHTLSXL8</a></p>
<h3>Kari Peitsamo ja Ankkuli vs. Kari Peitsamo Revival</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=CMAvU1OiEzQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/CMAvU1OiEzQ</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> Vuosina 1977–81 vaikuttanut Kari Peitsamo ja Ankkuli oli yhtyeenä enemmän idea kuin todellisuutta. Bändi keikkaili harvoin, ja monilla Ankkulin nimiin laitetuilla levyillä esiintyi yksin Kari soittaen akustista kitaraa. Tämä ei kuitenkaan estänyt <strong>Pelle Miljoonaa</strong> pyytämästä yhtyettä lämppärikseen <em>Matkalle tuntemattomaan</em> -kiertueelle talvella 1981–82.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Kahden keikan jälkeen Peitsamo huomasi, ettei punkia odottanut yleisö jaksanut yhtyeen hajanaisia ja sisäänpäinkääntyneitä kappaleita. Niinpä suunta muuttui lennosta kesken kiertueen: Peitsamo käänsi nipun <strong>Creedence Clearwater Revivalin</strong> klassikoita suomeksi ja treenasi kappaleet yhtyeen kanssa. Jo kiertueen kolmannella keikalla lavalle asteli Kari Peitsamo Revival. Revivalista kasvoi nopeasti suosittu yhtye ja toisena singlenä julkaistu <em>Onnenpoika</em> (<em>Fortunate Son</em>) toi Peitsamolle hänen uransa ainoan listaykkösen. Myöhemmin yhtyeen repertuaari laajeni myös <strong>Status Quon</strong> ja <strong>Led Zeppelinin</strong> versiointiin. Kolmen vuoden intensiivinen kiertäminen kuitenkin poltti loppuun sekä Karin että yhtyeen. Vuonna 1984 Peitsamo hajotti yhtyeen pysyvästi ja palasi omaan, vapaampaan ilmaisuunsa.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Ankkulilla ja Revivalilla olivat samat soittajat, vaikka sitä ei levyltä aina uskoisi. Eikä Creedencen versioiminen ollut ihan uutta: jo <em>Jatsin syvimmällä olemuksella</em> (1977) ollut yhtyeen nimikkobiisi <em>Ankkuli</em> oli versio CCR:n <em>Walking on the Waterista.</em></p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Kari Peitsamo Revival oli varmasti armoitettu keikkajyrä, mutta kuka valitsisi <em>Onnenpojan</em> yli <em>Kauppaopiston naisten</em>?</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 76 %. Vaihdos omaehtoisesta taideyhtyeestä jytäpumpuksi oli suuri askel niin yleisölle kuin yhtyeelle.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/5i_Idz9TRIU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/5i_Idz9TRIU</a></p>
<h3>The Bronx vs. Mariachi El Bronx</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/n-IPjZwDCbI" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/n-IPjZwDCbI</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> New Yorkin pohjoisimman kaupunginosan mukaan nimetty The Bronx perustettiin mantereen toisella puolella, Los Angelesissa vuonna 2002. Kolmella ensimmäisellä albumillaan kvartetti opittiin tuntemaan pätevänä, <strong>Black Flagin</strong>, <strong>Stoogesin</strong> ja <strong>Motörheadin</strong> hengessä kaahaavana hardcorepunkyhtyeenä.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Elokuussa 2006 The Bronx kutsuttiin televisio-ohjelmaan soittamaan akustisia versioita kappaleistaan. Vastentahtoinen yhtye halusi tehdä jotain erilaista ja ryhtyi sovittamaan kappaleitaan erilaisiin tyyleihin – muun muassa meksikolaiseen mariachiin. Kipinä syttyi, ja jo huhtikuussa 2007 The Bronx tiedotti julkaisevansa kolmannen albuminsa yhteydessä myös neljännen, joka julkaistaisiin Mariachi El Bronx -nimellä ja sisältäisi mitäpä muutakaan kuin mariachi-musiikkia. Tämän vuoden elokuussa ATO Records julkaisi jo toisen Mariachi El Bronx -albumin, joka oli edeltäjänsä ja kolmen The Bronx -albumin tapaan nimetön.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> Länsimaisen popmusiikin ystäville mariachi-torvien sydämeenkäyvä sointi lienee tullut tutuimmaksi <strong>Loven</strong> folkpsykedeliaklassikosta<em> Alone Again Or</em> tai arizonalaisen <strong>Calexicon</strong> levyiltä. Yhteyden löytäminen mariachin ja hardcorepunkin välille edellyttää siis poikkeuksellista mielikuvitusta.</p>
<p><strong>Kumpi voittaa?</strong> Mariachi El Bronx, trumpetin tai sombreron etureunan mitalla. The Bronx on toki kelpo punkbändi, mutta kuitenkin vain yksi tuhansista.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 83 %. Kovin paljon arvaamattomammin ei major-levy-yhtiön kiinnittämän punkbändin ura voi kehittyä. Pari prosenttiyksikköä on tosin rankaistava siitä, että bändi on sentään Kaliforniasta, joka on vain kivenheiton päässä mariachi-musiikin syntysijoilta.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/S1uihI8UOM4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/S1uihI8UOM4</a></p>
<h2>Erikoistapaus!</h2>
<h3>The KLF vs. The Justified Ancients of Mu Mu, The Timelords, The JAMs</h3>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=aqxtBggVsi0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/aqxtBggVsi0</a></p>
<p><strong>Ensin?</strong> The KLF oli yksi viime vuosituhannen lopun suuria kokonaistaideteoksia, jonka seikkailut musiikin, tekijänoikeuksien, metasekoilun, pilanteon ja käsitetaiteen viidakossa tuottivat lukuisia kuolemattomia kappaleita.</p>
<p><strong>Sitten?</strong> Kukaan ei tiedä, miksi The KLF perustettiin. Vielä vähemmän kukaan tietää, miksi tavaraa julkaistiin niin monella nimellä.</p>
<p><strong>Mikä yhdistää?</strong> The KLF:n ja sivuprojektien selvin ero lienee, ettei jälkimmäisten biiseissä musta nainen koskaan laula kirjaimia K, L ja F. JAMs on kenties teknompi kuin muut <em>nom de guerret</em>. Ei voi tietää!</p>
<p><strong>Mikä voittaa?</strong> Kaikki ovat osa yhtä suurta kudelmaa.</p>
<p><strong>Skitsofreniaprosentti?</strong> 0–100 %. Sellaiselle ihmiselle, joka osaa luokitella dubstepin eri alalajit bpm:n perusteella, KLF-projektien tavoissa prosessoida acid housen, teknon ja hiphopin soundeja on varmasti suuriakin eroja, mutta… niin: kaikki ovat osa yhtä suurta kudelmaa.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=BlkjhJEgoUY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/BlkjhJEgoUY</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/9/8/m/98modestmouse1jpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/9/8/m/98modestmouse1jpg-500x500-non.jpg" />
    <title>#98 Isaac Brock</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/98-isaac-brock/</link>
    <pubDate>Fri, 03 Jun 2011 06:00:41 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=6444</guid>
    <description><![CDATA[Modest Mousen kirkuva ja kähisevä johtohahmo on tatuointeineen ja ruutupaitoineen kuin Alfons Jokisella lantrattu Josh Homme.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-7284" class="size-full wp-image-7284 " title="Modest Mouse" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2011/06/98_modestmouse21.jpg" alt="Modest Mouse" width="700" height="467" /><p id="caption-attachment-7284" class="wp-caption-text">Kuva: Tomi Palsa</p>
<blockquote><p>”Ice-age heat wave, can&#8217;t complain /<br />
If the world&#8217;s at large, why should I remain?”</p></blockquote>
<p>Isaac Brockin pyöreäposkinen olemus, pälyilevä katse ja sössöttävä lispaus tekevät hänestä varsin epätodennäköisen oloisen rocktähden. <strong>Modest Mousen</strong> johtohahmo on tatuointeineen ja ruutupaitoineen kuin Alfons Jokisella lantrattu <strong>Josh Homme.</strong></p>
<p>Kun soppaan vielä lisätään lohduton lapsuus Tyynenmeren rantoja kolunneessa asuntovaunuissa, epämääräinen nuoruus, johon mahtui niin päihdeongelmia kuin perättömäksi osoittautunut raiskaussyytös, sekä miehen lauluääni ja -tapa, joka viittaa arvaamattomine kirkumisineen ja kähinöineen Touretten oireyhtymään esimerkillisimmillään, saadaan varsin omalaatuinen Yhdysvaltain albumilistan ykkönen.</p>
<p>Modest Mouse kuuluu <strong>Neutral Milk Hotelin</strong>, <strong>Spoonin</strong> ja <strong>Death Cab for Cutien</strong> ohella niihin 1990-luvun lopulla Yhdysvaltain indierockpiirit hurmanneisiin yhtyeisiin, jotka Eurooppa löysi vasta 2000-luvun puolella – jos silloinkaan. Sellaisia albumeita kuin <em>The Lonesome Crowded West</em> (1997) ja <em>The Moon &amp; Antarctica</em> (2000) pidetään rapakon takana kuolemattomina klassikoina, mutta hyvä jos ne vanhassa maailmassa edes tunnetaan.</p>
<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-7287" class="size-thumbnail wp-image-7287" title="Modest Mouse" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2011/06/98_modestmouse1-220x220.jpg" alt="Modest Mouse" width="220" height="220" /></a><p id="caption-attachment-7287" class="wp-caption-text">Kuva: Tomi Palsa</p>
<p>Me eurooppalaiset tunnemme kyllä railakkaan <em>Float On</em> -hitin ja tiedämme, että <strong>The Smithsin Johnny Marr</strong> kuului vuodet 2006–2009 yhtyeen kokoonpanoon. Mutta mitä muuta heinäkuussa 36 vuotta täyttävä Brock on tehnyt?</p>
<p>Hän siis paitsi vei kulmikkaan indierockin Yhdysvaltain albumilistan kärkeen (<em>We Were Dead Before the Ship Even Sank</em>, 2007), myös ”löysi” <strong>Wolf Paraden</strong> ja kiinnitti sen Sub Pop -levy-yhtiölle sekä – mikä tärkeintä – nosti 2000-luvun puolivälissä <strong>Red House Paintersin Mark Kozelekin </strong>masennuksen alhosta ja palautti tämän uskon popmusiikkiin, mistä innoittuneena Kozelek julkaisi albumillisen riipaisevan hauraita Modest Mouse -covereita (<em>Tiny Cities</em>, 2005).</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/IxTmftNiDs8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/IxTmftNiDs8</a><br />
<span class="videokuvateksti">Modest Mousen kaupallisen läpimurron tuoneen Good News for People Who Love Bad News -albumin (2004) avauskappale The World at Large livenä tammikuussa 2005.</span></p>
]]></content:encoded>

    </item>
  </channel>
</rss>
