Moshi Moshi

65 Au Revoir Simonea on uhannut sama kohtalo kuin lukuisia ensijulkaisullaan indieyleisön uudeksi suosikiksi nousseita kevyt-elektropop-yhtyeitä: kun tuotanto ja kappaleet eivät tunnu enää esikoista seuraavilla levyillä ottavan kovinkaan kummoisesti uusia suuntia, yleisö menettää mielenkiintonsa ja etsii uuden suosikin, joka on enemmän ajan hermolla. ”Au Revoir Simone, ei jaksa kiinnostaa ketään vuonna 2013”, eräskin nuorgamilainen luonnehti yhtyettä. Aivan näin tyly tilanne ei ole, mutta ankeasti nimetyllä Move In Spectrumsilla se ei kyllä kovin paljon paremmaksikaan muutu. Muutamia perushyviä popkappaleita toki löytyy. Esimerkiksi lennokas Crazy on aivan yhtä menevää rilluttelua kuin vaikkapa kotimainen Burning Hearts parhaimmillaan ja Somebody Who ihan silkkaa Austraa, mutta vain hivenen vähemmän huomiota herättävällä laulajalla. Sympaattisen yhtyeen pitäisi saada pari mojovaa, suoraviivaista hittiä ja tuotantoonsa enemmän rohkeutta, niin näistä aineksista voisi syntyä jotain paljon enemmän, kuin mihin nyt ylletään. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Danny Brown – Old

Fool’s Gold

88 Ei terve, mikä levy! Legendaarisessa The Wire -tv-sarjassa oli sellainen heroiiniaddikti-hahmo kuin Bubbles, joka oli aina vähän sekava ja homssuinen, mutta loppujen lopuksi terävä ja kekseliäs kaveri. Old on kuin tuon miehen sielunmaisema: hektinen ja pakkoliikkeinen, sekopäisestä hedonismista kakofoniseen pelkotilaan hyppivä mutta silti terävästi ympäristöä havainnoiva. Yhteiskunnallinen näköalattomuus, huumeet, yletön bailaaminen ja puhdas riettaus ällikällä lyövällä tarkkuudella kuvailtuna heittävät yläfemmoja biisistä toiseen. Danny Brownin ilmaisun raakuus, verbaalinen taituruus ja koko tuotantojäljen laaja-alaisuus tekevät Oldista yhden vuoden kovimmista suorituksista. 19 biisiä, joiden joukossa notkahduksetkin ovat vielä ihan hyvää keskitasoa. Biitit ovat uhkaavan rupisia tai ylikorostetun muovisesti ja villisti laukkaavia, mutta kummassakin tapauksessa helvetin hyvin Brownin ilmaisun kanssa yhteen pelaavia. Harvoin on toistuvista teemoista rakennettu näin hyvin jännitteensä säilyttävää pakettia. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Cage The Elephant – Melophobia

RCA Records

70 Tältä kentuckylaisyhtyeeltä eivät ideat lopu kesken, se tulee Melophobian vajaan neljänkymmenen minuutin aikana moneen otteeseen selväksi. Albumi on Cage The Elephantin kolmas, ja odotuksia on monelta suunnalta. Myös yhtyeellä itsellään on omien sanojensa mukaan tähtäimessä Melophobialla kasvaa irti vaikutteistaan. Juuriansa on tervettä näyttää ja käyttää, ja paikoitellen Cage The Elephantin musiikki tuo mieleen monet indiesuuruudet, kuten laulaja Matthew Shultzin ihannoiman Pixiesin. The Killsin Alison Mosshartin duetoiman It’s Just Foreverin intensiteetti tuo mieleen mahtavan edesmenneen The Blood Brothersin. Levy on ahdettu täyteen mitä erikoisempia ideoita, mutta parhaimmillaan bändi on suoraan sydänlankoihin tarttuvilla kappaleillaan, kuten singlellä Come A Little Closer. Levyn alkupuoliskon jälkeen monet kappaleet alkavat kilpailla tuotannollaan edellisten laulujen kanssa. Levyn kokonaissoundi leikittelee bändin live-energian ja korkealaatuisen studion erottelevuuden välillä, ja monessa kappaleessa on psykedeelinen surfvire. Paikoitellen tämä tuntuu (soundien puolesta) sekavalta ja ulkokultaiselta jo varsin omalaatuisten sävellysten päälle lapioituna. Cage The Elephant on nuori yhtye, joka uudella levyllään osoittaa kypsymisen merkkejä. Kypsyisivätpä kaikki yhtyeet näin hienosti. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Clap Your Hands Say Yeah – Little Moments EP

Clap Your Hands Say Yeah

62 Clap Your Hands Say Yeah aloittaa uudella EP:llään käytännössä alusta. Kahta jäsentä köyhempänä laulaja-kitaristi Alec Ounsworth sekä rumpali Sean Greenhalgh vetäytyivät kellariin meditoimaan ja puhdistautumaan. Little Moments on varmasti raju kokemus yhtyeen edellisiin julkaisuihin tutustuneille ja kiintyneille kuulijoille. Pääosissa ovat tiukasti sekvensoidut syna-arpeggiot ja biitit. Ainoat tutut elementit lienevät Ounsworthin tunnistettava ääni sekä paikoitellen nauhalle tarttuneet rummut. Vaikka soundimaailma on hieman geneerinen ja miltei joka kappaleella leikitään viive-efektin feedback-namiskalla, on tämä vaihe yhtyeen historiassa jännällä tavalla raikas ja sympaattinen. Little Moments tuntuu olevan varovainen kokeilu vailla tavoitteita, ja juuri siinä onkin sen vahvuus sekä heikkous. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Cults – Static

Columbia

66 Ou nou, tässä tulee bändi, jolla on taustallaan vaikeimmin uusinnettava hype hetkeen. Etenkin, kun duon eponyymi debyyttialbumi (2011) oli alkujaankin perin keskinkertaisesti länkyttelevää sixties-pastissia. Oikea lähestymistapa kakkosalbumin koostamiseen: sama resepti, parempia kappaleita, kiinnostavammat soundit. Mitään ylimääräistä levyllä ei tälläkään kertaa ole, mutta tuotanto on ajattomampi ja universaalimpi, välttyen 1960-luvun preservointiin keskittyvän kiiltokuvan keinotekoiselta viattomuudelta. Yläotsikkoja ovat kuitenkin eri aikakausien tulkinnat psykedeliasta, shoegazesta ja orkestraalisesta popista. I Can Hardly Make You Minen ja High Roadin kaltaiset ylpeästi etenevät biisit ovat riemuvoitto debyyttilevyn aneemisimpiin hetkiin verrattuna ja We’ve Got It todistaa entisten perinneheikkouksien korjaamisesta voimapopkirkkauteen. Spectoriaanisen monomanian maailmasta ei silti ole täysin päästy eroon, ja tasapaksuuteen lopulta sortuva kokonaisuus vain alleviivaa sitä tosiseikkaa, että tällaista musiikkia ei aikoinaan kirjoitettu albumimuodossa kuunneltavaksi. Vaikutelmaa ei ainakaan korjaa Madeline Follinin läpi levyn vivahteettoman yksitoikkoisena pysyttelevä lauluääni. Lopputuote on sokerisena helkkyvä albumi, joka suurimman osan ajasta kuulostaa hieman liikaa joululta. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Goldfrapp – Tales of Us

Mute

73 Triphopin jälkitiloissa vuonna 2000 ilmestynyt Felt Mountain kantoi aikansa eteerisimpiä ja samalla kliseisimpiä attribuutteja. Joka tapauksessa Goldfrappin epätasaisen uran käynnistäjänä se myös kuuluu englantilaisduon diskografian parhaimmistoon. Lukuisien muotokokeilujen jälkeen Tales of Us on tämän aikansa kulloisia trendejä state of the art -tronicaan yhdstelevän diivayhtyeen minimalistisin ja yllättäen akustisin levy sitten Felt Mountainin, jonka millenniaaliset trendioikut on hylätty ajattomamman äänimaiseman tieltä. ”Kate Bushin pikkusisar” -rinnastus on niin laiska, että se on pakko tehdä. Toisaalta juurilleen palanneesta yhtyeestä voi vasta tämän levyn jälkeen todeta, että eipä Glass Candyn ja Chromaticsin tapaisia elektroartistejakaan olisi välttämättä koskaan syntynyt ilman Goldfrappin pohjatyötä. Tales of Usin tunnelmissa on mutkaton ja kertakuuntelulla mukanaan vievä pohjavire, mutta tällä reseptillä on myös kaikki edellytykset synnyttää pelkkää apatiaa. Aika tulee paljastamaan, näyttäytyykö Tales of Us viihdyttävänä, atmosfäärillä ladattuna myöhäisenä laatutyönä, vai vain ensimmäisenä laskelmoituna reboottina maneeriksi muuttuneessa, kypsän iän tummasävyisyyden löytäneiden albumien ketjussa. Toivoa sopii, että tässä ei ollut kaikki, mitä duolla on tarjottavanaan. Tietty tyylitietoisuus on silti piirre, jota he tuskin ikinä tulevat menettämään, sillä lavaa pyyhkivä valokeila on Allison Goldfrappille enemmän kuin kohtalo. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Holy Ghost – Dynamics

DFA

61 Kun Holy Ghostin nimetön esikoisalbumi vuonna 2011 ilmestyi, vihelsi juna jo horisontissa. Sinällään levy oli yksi julkaisuvuotensa mainioimmista elektronisen popmusiikin julkaisuista, mutta jotain kertoo, että sen vanhin kappale (Hold On) oli tuolloin jo neljän vuoden ikäinen. Toisella albumillaan amerikkalaisduo ei edes yritä seurata saati luoda trendejä, vaan tyytyy toistamaan viimeisen kymmenen vuoden konepopin meemejä: Dynamicsilla kuullaan siis muun muassa LCD Soundsystemin takapotkubassoa ja lehmänkellonkilkatusta (Dumb Disco Ideas), Thomas Marsin epäortodoksisesti rytmitettyä laulua myöten mallinnettua Phoenix-poppia (Changing of the Guard) ja Driven neonvaloissa väreilevää Miami Vice -tunnelmointia (It Must Be the Weather). Levyn yksitoista kappaletta ovat pääosin aivan kelvollisia, mutta myös mahdottoman harmittomia. Kun kaikki tämä on kuultu jo niin monta kertaa ja niin paljon paremmin tehtynä, jää levyn käyttöarvo pieneksi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Moby – Innocents

Mute

35 1990-luvun Moby vaikutti suoraan koeputkesta putkahtaneelta ja isäntiään vastaan kapinaan nousseelta kloonilta, jolla oli tinkimätön visio johtaa puutunut sukupolvensa transhumanistiseen vallankumoukseen rakkauden ja musiikin kautta. Sittemmin Moby on pitänyt tuosta tinkimättömyydestä kiinni esiintyen nykyään sängen kasvattaneena androidi-dropottina, joka on kieltäytynyt asentamasta päivityksiä 20 vuoteen. Innocents on päättymätön ysäritrippi ja siitä on laajan vierailijakaartin panoksesta huolimatta vaikeaa löytää mitään tuoreelta tai innostavalta kuulostavaa. On gospel-vaikutteita, tietoisen haavoituvaiselta kuulostavia triphop- ja dream house -koskettimia, valtameren kuohunaa… Oikeastaan jokainen melodia, johon Moby koskee, muuttuu new age -jaarittevaksi rihkamaksi. Jopa Wayne Coynen kevytpäisyys näyttäytyy tässä sokerisessa kontekstissa kaikkein epäedullisimmassa, ehostuksen paljastavassa UV-valossaan. Innocents saa miettimään, että aikoinaan, kun Mobylla oli luultavasti kaikki edellytykset, hänen olisi kannattanut julistautua omaksi uskonnokseen ja alkaa pelolla hallitsevaksi kulttijohtajaksi. Vuonna 2013 on nimittäin hankalaa saada ihmiset kuuntelemaan delfiinien ääniä tooga-asusteissa tarjoamalla palkaksi vain keitettyjä linssejä ja alfafaa. Oikeastaan hän määrittelee uusiksi kelkastaputoamisen käsitteen. Moby on kenties ainoa artisti jonka urakehityksen suurin erhe oli myöhästyä Hale-Boppin komeetan kyydistä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Someone Still Loves You Boris Yeltsin – Fly by Wire

Polyvinyl

76 Yhtyeet, joiden nimissä on enemmän kuin kolme sanaa, tekevät säännönmukaisesti maalailevaa, elämän synkkyydestä ja tuonpuoleisen vääjäämättömyydestä inspiraationsa ammentavaa instrumentaalimusiikkia, joka vyöryy kuulijan päälle kymmenminuuttisina, dynamiikan ääripäistä voimansa hakevina hyökyaaltoina. Someone Still Loves You Boris Yeltsin soittaa kuitenkin indiepoppia, jossa on yhtä paljon dynamiikkaa kuin 400 gramman Edam-juustokimpaleessa. Fly by Wire on kauhean kiva levy: kuulijan on helppo kuvitella kolme kiharapäistä, kulahtaneissa bändipaidoissaan kyyristelevää ja tyytyväisesti keski-ikäistyvää indie-möhömahaa kompaktiin kellaristudioon, joka on viimeistä neliömetriä myöten pullollaan kirpputoreilta hankittuja vintage-instrumentteja, pienipainoksisilla 7-tuumaisilla ja fanzineilla täytettyjä pahvilaatikoita, 1970-luvun classic rock -mestareiden kellastuneita keikkajulisteita, bändipinssejä ja hiirenkorville luettuja muusikkoelämänkertoja. Trioksi kutistunut missourilaisbändi, joka oli jo kolmanteen albumiinsa mennessä tehtaillut riittävästi b-puolia ja muita harvinaisuuksia 26 biisin kokoelman tarpeiksi, tuntee popmusiikin historian kuin flanellipaitansa rintataskun ja nykäisee sieltä juuri oikeilla referensseillä höystetyn siivun nopeammin kuin ehdit sanoa yo-la-tengo. Rujoja rumpukoneita, aurinkoisia country-sävyjä ja nakuttavaa matikkapoppia yhdistelevän Fly by Wiren kappaleet on suunniteltu insinöörin tarkkuudella, mutta ne esitetään siinä määrin nuhjuisesti, ettei niistä voi olla pitämättä. Field Music tekee tämän kaiken huimapäisemmin ja Sea and Cake hypnoottisemmin, mutta kyllä näille borssikeiton ystävillekin on paikkansa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

En esiinny listassa, koska minulla on sekä pitkät että lyhyet hiukset.

Kaikki muusikot ovat pitkätukkia – väärä luulo! Kaljut miehet ovat aina olleet salaisia taustavaikuttajia rockin maailmassa päästen joskus itsekin kimaltamaan parrasvaloihin. Tarkkoja metodologisen instrumentalismin sovelluksia käyttäen Nuorgam listasi kaikkein kaljuimmat muusikot.

Kuulapäisiä muusikoita vertailtaessa on otettava huomioon hiuksettomuuden monet tyylivariaatiot ja syyt. Toiset ovat menettäneet tukkansa luonnollista tietä – heille suuri arvostus – toiset taas ovat ajelleet hiuksia oman käden oikeudella. Joillekin on jäänyt kiehkuraa ja koukeroa sivuille roikkumaan. Vaikka ihanteena oli Täydellinen Kaljuus, täytyi listaa koostaessa ottaa vapauksia.

Kaljuus on nimittäin enemmän kuin tukan määrä. Se on henkinen tila. Se saa artistin erottumaan joukosta, tekee hänestä persoonan. Rehellinen mies ei apulantaa päähänsä sirottele – hän on aidosti paljas. Kalju viestii, että päälaen alle mahtuu helvetisti järkeä. Kyllä, naiset pitävät mystisistä taiteilijaälyköistä, eivätkä voi vastustaa, kun rokkarin yössä hohkaava albedo heiluu Loosen tanssilattialla kohti kuin pelastava majakka.

Toisaalta kalju voi kertoa korkeista testosteronitasoista ja henkiä miehekkyyttä. Tämä on hyödyllistä, jos musiikkityylinä on alkuvoimainen rytmimusiikki, jota esitetään huhkien ja uhkuen. Esimerkiksi suomalaisen soulin parissa kalju on lähes vakio. Cortina Jetsissä kaljuja vilkkui lukuisia. Veeti and the Velvetsin jäsenistä ¾ on ollut jossain vaiheessa kokonaan tai lähes klaneja. Suurlähettiläistä kaljuja oli kuitenkin vain kaksi kahdeksasta. Valitettavasti tässä listassa keskitymme vain ulkomaiseen kaljuuteen.

Teksti Joni Klingin, kuvamanipulaatiot Aki Ala-Kokon.

#10 Phil Collins

Joidenkin mielestä Genesiksen levyjen taso parani sitä mukaa, kun Philin hiusraja pakeni. Tämä ei kuitenkaan ole loogista, koska nykyään jo lähes kokokaljun Philin tuotanto ei pärjää hänen 1980-luvun huippulevytyksilleen. Phil on varmasti musiikillinen nero, mutta ehkä muutamat haituvat hänen päässään blokkaavat yhä lähetyksen täydellisen välittymisen. Laskettakoon Phil toistaiseksi vain pseudokaljujen sarjaan.

Kaljuusprosentti: 39

Video ei ole enää saatavilla

#9 Michael Stipe

Michael Stipe edustaa listalla marginaalista indieosastoa. Hänet voidaankin laskea älykkökaljujen joukkoon, mutta sellaisenakin Stipen nahkeasta kuontalosta puuttuu riittävä veistoksellisuus ja dynaamisuus. Ihanteellisessa kaljussa on aggressiivista fallosmaisuutta, jota Michaelin munapäähän on hankala liittää.

Kaljuusprosentti: 45

Video ei ole enää saatavilla

#8 Rob Halford

Judas Priestin Rob Halford ei aivan ole kotonaan tällä listalla, sillä etabloitumisensa aikaan hän ei vielä ollut kalju, vaan blondi kutripää. Lisäksi hevarina Halford käyttää genrekaljuun usein yhdistyvää muhkeaa partaa, joka pilaa hänen päänsä symmetrisyyden. Halfordin kuvan huolellisen tutkimisen jälkeen on kuitenkin tultava siihen lopputulokseen, että tänä päivänä mies on varsin kalju.

Kaljuusprosentti: 59

Video ei ole enää saatavilla

#7 Moby

Ei pidä unohtaa, että kaljujen miesten viehätys selittyy myös sillä, että he näyttävät isoilta vauvoilta. Eniten isolta vauvalta näyttää Moby. Monet nuoret tytöt ovat varmasti ihastuneet Mobyn viattomaan, hajuttomaan ja mauttomaan olemukseen, koska se on heidän käsityksensä vauvoista. Olette väärässä! Nörttipoikia taas saattaa viehättää Mobyn hiusmallin assosioituminen teknokulttuurin viileään käytännöllisyyteen, johon on helppo yhdistää vaikka varvastossut ja hybridiriippuliidin.

Kaljuusprosentti: 66

Video ei ole enää saatavilla

#6 Ed Kowalczyk

Kun kalju, Nicholas Cagen kasvoinen mies poimii akustisen kitaran käteen, istuutuu baarijakkaralle ja laulaa tunteistaan, saamme todisteen siitä, että hiukseton mies voi olla myös herkkä. Itse asiassa kalju on herkkyyden huipentuma, paljaaksi ajeltuna päälaesta tulee essentiaalinen tuntoelin, värisevä, kiiltokylkinen, kosketusta kaipaava. Ed Kowalczyk on valmis hautaamaan murheisen kaljunsa syliisi. Oli kyse myöhemmin soolona lauletuista balladeista, tai Live-yhtyeen pehmoalternativesta, hän tulkitsee niin kovalla tunteella, että kalju hikeentyy.

Kaljuusprosentti: 78

Video ei ole enää saatavilla

#5 Joe Satriani

Kitaristi Joe Satrianilla on maksimalistin sormet ja minimalistin hiustyyli. Näin kitaranörttien superjumala erottuu mainiosti alalla, jolla letin kuuluisi yleensä ulottua perseeseen. Vertailua Rodoksen kolossiin ei voi välttää, kun Satriani vinguttaa kitaraansa haara-asennossa. Hänen kaljunsa ympärille ilmestyy loistava sädekehä. (Huom. Vain ne joilla on Lahja näkevät sen.)

Kaljuusprosentti: 89

Video ei ole enää saatavilla

#4 Sinead O’Connor

Mitä nainen tekee tällä miehisellä listalla? No, on kalju! Myönnettäköön, että Sineadin kalju on aivan feikki, mutta hänet nyt vain oli pakko saada listalle. Onhan hän henkisesti todella kalju. Paavirepäisyineen kaikkineen Sinead on joukosta erottuja, rockmaailman eksentrikko, röyhkeilijä! Kaikki propsit Sineadin päheälle naiskaljulle!

Kaljuusprosentti: 97

Video ei ole enää saatavilla

#3 Right Said Fred

Armeijassa nuoret miehet ajetaan kaljuiksi, jotta heidät olisi vaikeampaa tunnistaa keskenään heidän ampuessaan toisiaan metsässä. Myöskään Right Said Fredin machokaljuista on hankala sanoa, kumpi kuuluu kummalle veljeksistä. Onko sillä edes väliä? Eikö tämä ole jo muutenkin tarpeeksi homoa? Ei ole. Kaikkialle ulottuvaa kaljuutta Right Said Fredin herroissa alleviivaa myös heidän vaatevalikoimansa. Katsokaa näitä hiuksettomia paahtopaisteja ja koittakaa sitten väittää, ettei heissä olisi muuta vahattua kuin pelkkä yläpää.

Kaljuusprosentti: 2 x 100 = 200

Video ei ole enää saatavilla

#2 Pitbull

Räpissä ruumiinkarvat ovat vain tiellä. Ja Pitbull on räppiyden ruumiillistuma. Pieni mies Miamista on kuin etanolilla (Voli-vodka) sivelty ja liekehtimään sytytetty keilapallo, joka pyyhkii parkettia äänennopeudella ja cinemaattisen räjähdyksen saattelemana rysäyttää kymmenen mallitytön täyskaadon. Seuraavaksi Pitbull jo hyppääkin pommina uima-altaaseen. Ihan hiton kaljua menoa!

Kaljuusprosentti: 1 000

Video ei ole enää saatavilla

#1 Billy

Billy on kaljuuden ytimessä. Kun tukkaa on tarpeeksi vähän, muuttuu musiikki toissijaiseksi. Yhtä hyvin rokkari voi kaljuina päivinään keskittyä rauhassa vapaapainiin, teehuoneen pitoon ja salaliittoteorioihin. Kaljuilemiseen. Billyn kupolin sisällä on toinen maailma, josta me kuolevaiset emme koskaan pääse osaksi. Julistettakoon Billy siis kaljuuden universuminmestariksi. Shine on, Billy, me rakastamme sinua!

Kaljuusprosentti: lähes ääretön

Video ei ole enää saatavilla

Jäikö suosikkikaljusi pois listalta? Kerro meille kommenteissa!

Helmilevyt

69 Karhumaurin tarinat ovat yhtä kuin nurmikolla makoileminen heinänkorsi suussa ja kädet pään takana. Oikeastaan jokainen biisi pyrkii luomaan huolettoman tunnelman, jossa kaikista elämän epäolennaisuuksista muodostuukin onnellisuus. Karhumaurin esikoisesitys on ilmeisesti tehty olohuoneessa kalsarit jalassa sunnuntaiaamuna. Kattilarummut tosin puuttuvat. Sapluuna on mies, kitara ja b-tai c-osassa mukaan ilmestyvä taustaorkesteri. Sovituksia lienee tehty studiossa, ainakin olen kuulevinani. Mitään taivaallista yhteensoittoa tämä ei ole, mutta tuskin sitä on haettukaan. Tuotannon nuhaisuus toisaalta sopii Maurin meininkiin, toisaalta siellä täällä biisi ei oikein jaksa kantaa loppuun saakka. Saimaalla vietetty päivä biisin aiheena ja kertosäkeenä melkein karkoittaa kuuntelemasta loppulevyä. Hyvää Karhumaurissa on kuitenkin se, ettei lyriikka kaikesta subjektiivisuudestaan huolimatta ala missään kohdin vituttaa. Kai tämä on sitten karheaa indiepoppia niihin sata ihmistä vetäviin pikkukuppiloihin. Ei mene voimasoittoon, mutten tätä Huuto.netiinkään vielä pistä. (A. Arvaja)

Video ei ole enää saatavilla

Mercury Rev – Deserter’s Songs Instrumental

Excelsior Melodies

61 Syyskuussa 1998 ilmestynyt Deserter’s Songs merkitsi käännettä Mercury Revin uralla. Sekavien levyjen ja huuruisen elämän ryvettämä yhtye ryhdisti sitä tehdessään rivinsä ja loi alkuperäisbasistinsa David Fridmannin tuottamana äänimaiseman, jossa vaihtoehtorockin jäljet peittyivät elokuvamaiseen epiikkaan. Sointi oli niin vahvaa ja ilmaisuvoimaista, että sekä yhtye että tuottaja jalostivat siitä itselleen tavaramerkin. Nyt merkkipaalua kunnioitetaan täyspitkällä instrumentaalireplikalla. Laulusta riisuttu albumi soi kuulaasti, kenties alkuperäistäkin visuaalisemmin. Levyn äänipatja on pehmeä ja kerronnallinen. Vaikka jälki on odottamattoman nautinnollista, soiton rikkumattomuuteen kaipaa inhimillisiä säröjä. Kiinnekohdattomaksi silottunut levy osoittaa kappaleiden persoonan rakentuneen sittenkin laulun kautta. Niinpä instrumentaaliversiolle voi lupailla lähinnä kuriositeettiarvoa, vaikka sen ymmärtää samalla ylvääksi tiivistelmäksi yhtyeen ja Fridmannin pohjimmaisesta visiosta. (Hannu Linkola)

Moby – Destroyed

Mute Records

40 Tätä levyä tullaan karsastamaan kahdesta syystä: se on Mobyn tekemä ja kuulostaa leimallisesti Mobylta. Artistin hyvät ja huonot puolet löytyvätkin sen kummemmin etsimättä. 1990-luvulle palautuva utuinen konepop kuulostaa vuoroin nostalgiselta, vuoroin aikansa eläneeltä. Albumin estetiikka tuo mieleen kliinisen ja onton suurkaupunkiutopian, mutta parhaiden hetkien haikea taustavire kertoo jostakin paljon inhimillisemmästä. Moby paljastaa levyn syntyneen unettomina hotelliöinä muun maailman nukkuessa. Väsynyt eristyneisyys välittyy eteerisenä ja irrallisena sointina, jota Moby juonellistaa levyn yhteydessä jaettavalla valokuvakirjalla. Virttyneiden jousien varaan rakentuvassa kokonaisuudessa on paljon kliseitä ja aivan liikaa kestoa, mutta olisi kohtuutonta väittää, etteikö levy kertoisi myös tekijänsä ammattitaidosta. Hetken aikaa, ennen kuin ilmaisun loputtomuus kääntyy itseään vastaan, levy vihjaa voivansa tarjota aamuauringon kaltaista lohtua yön tylppään yksinäisyyteen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Tom Vek – Leisure Seizure

Island

59 Tom Vekin esikoisalbumi We Have Sound (2005) oli julkaisuvuotensa ilahduttavimpia lofi-pop-herkkuja. Sen ilmestymisen jälkeen Vek katosi kuin maan nielemänä. Kun lontoolaisen ihmelapsen kakkosalbumin nyt vihdoin ilmestyy, on hän ehtinyt varttua jo 30-vuotiaaksi. Leisure Seizure on pettymys; ei sen takia, että se on melodisesti ja laulullisesti yhtä köyhä ja maneerinen (Vek ei laula ”aroused” vaan markesmithmäisesti ”aroused-ah”) kuin We Have Sound, vaan sen takia, ettei uutta studiota vuosikaudet väkertänyt Vek ole keksinyt soundillisesti mitään uutta. Kitarat ovat Leisure Seizurella sivuosassa ja päärooleissa kuullaan analogisyntikoita ja kulmikkaita rytmejä, joiden väkinäisyys ja svengittömyys torpedoi levyn kappaleista useamman kuin kolme. Tom Vek paljastuu köyhän ja yhden miehen Tv on the Radioksi ja jättää lunastamatta kuuden vuoden aikana kasautuneet odotukset. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

YACHT – Shangri-La

DFA

62 YACHT onnistuu neljännellä albumillaan huomattavasti paremmin kuin hämmästyttävän positiivisesti vastaanotetulla See Mystery Lightsilla (2009), mutta duoksi (tuottaja Jona Bechtolt ja laulaja Claire L. Evans) vakiintunut portlandilaisyhtye ei edelläänkään löydä luontevaa jalansijaa listapopin, new waven ja kokeellisemman elektronisen musiikin kolmiossa. Hektinen singlebiisi Utopia esimerkiksi on varsin hyvä ralli, mutta uhkaa jämähtää ei-kenenkään maalle: toisaalta liian muovista noustakseen esikuviensa Devon ja The B-52’sin tasolle, toisaalta liian rämisevää ja epämääräistä pystyäkseen kilpailemaan Ting Ting Tingsin ja New Young Pony Clubin kaltaisten sliipattujen aikalaistensa kanssa. Yachtin läpitunkeva amatöörimäisyys on pikemminkin rasittavaa kuin sympaattista. Oireellista onkin, että bändi on parhaimmillaan silloin, kun se kuulostaa joltain muulta kuin itseltään – milloin Metronomyltä (One Step), milloin LCD Soundsystemiltä (Paradise Engineering). (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Neil Young & the International Harvesters – A Treasure

Reprise
81 Neil Young jatkaa aarrejahtia arkistoissaan hyvällä menestyksellä. Tällä kertaa miehen käsiin on tarttunut nauhoja vuosien 1984 ja 1985 Yhdysvaltain-kiertueelta, jonka hän teki The International Harvesters -kokoonpanon kanssa. Pitkän linjan countrymuusikoista koostuva yhtye on hurjassa iskussa ja patistaa Youngin tulkitsemaan laulut täydellä sydämellä. Retkue osaa tyylilajinsa kaikki kikat, eikä yritäkään viedä kappaleita liian kauas juuriltaan. Perinteiden suvereenista hallinnasta huolimatta orkesteri on kiinnostavimmillaan silloin, kun se lähtee seikkailemaan sähköisemmän ilmaisun pariin. Niinpä kansilehtiseen painetussa keikka-arviossa kehuttua Powderfingeria huomaa kaipaavansa enemmän kuin muutamaa mukaan kelpuutettua kappaletta. Mestarillisen soiton ja kiinteän tunnelman lisäksi albumin täkyinä ovat viisi aiemmin julkaisematonta raitaa, joista jokainen puoltaa paikkaansa. Erityisesti levyn päättävä, hyytävän hieno Grey Riders osoittaa yksinäänkin albumin nimen perustelluksi. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla