Acid house auttoi meitä. Mikä sinua auttaa?

Hektisessä ”nyt kaikki mulle heti” -maailmassa oletuksena on, että bändi joko breikkaa pian tai sitten ei koskaan. Viimeistään silloin kun ensimmäinen levy on ulkona, mutta listasijoitus vain kaukainen kangastus, yhtyettä lasketaan jo kuoppaan ja innokkaimmat ripottelevat multaa päälle. Samalla menestyneitä bändejä pidetään lähinnä onnekkaina.

Vaikka onnella on osansa, yleensä menestyksen takaa löytyy pitkä ura, näännyttäviä rundeja ja paljon vastoinkäymisiä. Tämä juttu onkin omistettu bändeille, joiden matka maailmanmaineeseen oli pitkä ja monesti kivinen.

Genesis – Myydyin levy 19 vuotta perustamisen jälkeen

Vuonna 1967 perustetun Genesiksen alku ei ollut lupaava, sillä ensimmäinen levy (From Genesis to Revelations, 1969) myi aikanaan vaivaiset 650 kappaletta. Bändi tarvitsi lopulta 13 vuotta ja 9 levyä puskeutuakseen suuren yleisön korviin. Voidaan puhua myös aikamoisesta työvoitosta, kun 19 vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen julkaistusta, uran 13:sta levystä, tuli bändin myydyin.

Video ei ole enää saatavilla

Elbow – Kun levy-yhtiö jätti julkaisematta debyytin

Kuinka sopivaa onkaan, että nallemaisen Guy Garveyn luotsaama Elbow aloitti uransa vuonna 1990 nimellä Mr Soft. Nimi vaihtui ennen ensimmäistä levyä, joka jäi arkistojen uumeniin Universalin ahmaistaessa sisäänsä silloisen Island Recordsin. Onneksi bändi ei jäänyt naftaliiniin, vaan tästä sisuuntuneena äänitti kolmen EP:n ja albumin suoran, joka sai kiitosta kriitikoilta. Suuren yleisön suosiota nämä ansiokkaat äänitteet eivät kuitenkaan tuoneet.

18 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu The Seldom Seen Kid muutti kuitenkin kaiken. Vaikka albumi ei sinkoutunut räjähdysmäisesti listakärkeen, levy on myynyt tasaisen varmaan tahtiin tähän päivään mennessä yli miljoona kappaletta. Osaltaan menestystä ovat tukeneet albumin ”sivutuotteet”, kuten Mercury-palkinto, esiintyminen Wembleyllä ja Coldplayn kanssa kiertäminen. The Seldom Seen Kidia seuranneella Build a Rocket, Boys! -kiekolla (2011) Elbow pääsi ensimmäistä kertaa brittien albumi-listan kakkoseksi.

http://vimeo.com/15736825

Pulp – 17 vuoden matka huipulle rullatuolissa, pyllistellen ja nenä valkoisena

Vaikka Pulp tuli suurelle yleisölle tutuksi 1990-luvun brittipop-buumin yhteydessä, aloitti bändi taipaleensa jo 1978. Oman tyylin lisäksi hakusessa oli myös miehistö. Tätä nykyä bändin entisten jäsenten määrä on kasvanut jo yli parinkymmenen. Pulpin alkumetreille mahtui myös ulkomusiikillisia vastoinkäymisiä. Huvittavin lienee Jarvis Cockerin hämähäkkimies-episodi. Tehdäkseen vaikutuksen erääseen tyttöön hän esitti supersankaria ikkunanlaudalla ja huonostihan siinä kävi. Herra kopsahti kuudesta metristä alas ja vietti seuraavat pari kuukautta pyörätuolissa.

Myös musiikkibisnes heitti kapuloitaan Pulpin rattaisiin. Yhtyeen kolmas levy (Separations, 1992) nauhoitettiin viikossa levy-yhtiön painostuksesta, mutta sen julkaisun kanssa viivyteltiin vuosi. Seuraava levy-yhtiö ei tarjonnut juurikaan sen parempaa kokemusta; yhtiö jätti orkesterin purkittaman singlen kokonaan julkaisematta.

17 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu Different Class nosti Pulpin lopulta maailmanmaineeseen. Mainetta tuli ehkä enemmän kuin oli hyväksi, sillä pian menivät liitot karille, Kolumbian vientituote maistui ja omaa sarjaansa oli tietysti Jarvisin hyökkäys BRIT Awardseissa Michael Jacksonin keikalle, lapsikuoron keskelle pyllistelemään.

Tällä hetkellä Pulp on kuitenkin jälleen kasassa. Ja ehtipä Cocker joukkioineen esiintymään Ruisrockissakin päättyneenä kesänä.

Video ei ole enää saatavilla

Primal Scream – Kun masteri haihtui savuna ilmaan

Vuonna 1982 perustetun Primal Screamin alku ei ollut helppo. Bändin ensimmäinen kesken jäänyt nauhoitussessio oli sellaista galaksien räjähtelyä, että sinkun masteri ilmeisesti poltettiin ihan varmuuden vuoksi. Sitten laulaja Bobby Gillespie liittyi hetkeksi The Jesus and Mary Chainin riveihin ja jäi melkein sille tielle. Keikoilla homma ei myöskään toiminut, rumpalille näytettiin ovea ja vihdoin kun saatiin ensimmäinen levy valmiiksi, se lytättiin lehdistössä. Paremmin ei käynyt toisenkaan levyn kanssa, kun fanikunta ei pitänyt tyylin vaihdoksesta, eivätkä arvostelijatkaan olleet sen armollisempia.

Mikä pelasti sitten ryhmän? Innostuminen acid housesta. Bändi tapasi reiveissä DJ Andrew Weatherallin, joka työsti uudelleen kakkoslevyn kipaleen I’m Losing More Than I’ll Ever Have. Tuloksena oli Loaded, josta tuli yhtyeen ensimmäinen hitti. Nousukiidon aikana orkesterin jalat eivät kuitenkaan pysyneet maassa ja heroiinia alkoi kulua summattomasti. Loistavan Rocks-kipaleen sisältävän  Give Out But Don’t Give Upin ilmestymisen jälkeen bändi melkein hajosi, mutta pysyi kuitenkin pystyssä ja  24 vuotta perustamisen jälkeen julkaistu Country Girlistä tuli ryhmän myydyin sinkku.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – viidennellä levyllä tärppäsi

Vaihtoehtorockin suuri nimi R.E.M. perustettiin vuonna 1980, mutta bändi pääsi suosion syrjästä kiinni vasta viidennellä albumillaan Document vuonna 1987. Tämä varsin kantaanottava albumi sisälsi mm. hitin The One I Love ja oli ilmestymisen jälkeisenä vuonna myynyt jo yli miljoona kappaletta. Tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa, sillä 1990-luvulla bändi loisti listoilla Shiny Happy Peoplen, Man on the Moonin ja Losing My Religionin kaltaisilla biiseillä.

Video ei ole enää saatavilla

Screaming Trees – Kun edes Chris Cornell tuottajana ei auttanut

Vuonna 1985 perustetun Screamin Treesin neljä ensimmäistä levyä eivät ottaneet tulta alleen. Vaikka monet Seattle-bändit saivat sekä näkyvyyttä että myyntiä, ei yhtyeen viidennestäkään yrityksestä, Uncle Anesthesiasta, tullut kuin korkeintaan kulttiklassikko. Ei, vaikka tuottajana hääri Chris Cornell. Vasta kuudes levy, Sweet Oblivion, iski kultasuoneen. Osakiitos menestyksestä kuuluu Cameron Crowen ohjaamalle Singles-elokuvalle, jonka soundtrackille kiinnitetty Nearly Lost You pääsi X-sukupolven soittolistoille.

Video ei ole enää saatavilla

Soundgarden – Kun isolle levy-yhtiölle siirtyminen ei ollutkaan avain onneen

Kun cover-bändi The Shemps jammaili 1980-luvun alussa, ei kukaan vielä osannut arvata, että neljä vuotta myöhemmin sen jäsenistä Chris Cornell ja Kim Thayil perustaisivat yhden seuraavan vuosikymmenen tärkeimmistä bändeistä.

Soundgardenin uran alku ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen. Yhtyeen ensimmäisen levyn (Ultramega OK, 1988) tuottajalla ei ollut hajua, mitä Seattlessa oli tapahtumassa. Vaikka Soundgarden kirjoitti debyyttilevynsä jälkeen ensimmäisenä grunge-bändinä sopimuksen ison levy-yhtiön kanssa, ei se päässyt kaupalliselle aallonharjalle yhtä nopeasti kuin esimerkiksi Nirvana ja Pearl Jam. Sen sijaan suurelle levy-yhtiölle siirtyminen herätti närää faneissa.

Bändi löysi oman soundinsa vasta kolmannella levyllään, Badmotorfingerillä (1991). Myös kokoonpano asettui tällöin lopulliseen muotoonsa. Avaimia täydelliseen läpimurtoon ei tämäkään kiekko antanut, eikä MTV:n päätös lopettaa Jesus Christ Posen näyttäminen ohjelmissaan auttanut asiaa. Vasta kymmenen vuotta bändin perustamisen jälkeen ilmestynyt Superunknown toi kultaa ja kunniaa.

Video ei ole enää saatavilla

The Black Keys – Hiljaa hyvä tulee

Vaikka atleettinen Dan Auerbach ja syrjäänvetäytyvä Patrick Carney ovat tunteneet toisensa alle kymmenenvuotiaista lähtien, he eivät koskaan ole viettäneet vapaa-aikaansa yhdessä. He eivät tee sitä vieläkään, vaikka yhteinen bändi on ollut kasassa yli kymmenen vuotta. Kaksikon sovittivat aikanaan yhteen veljet ja olosuhteiden pakko, mutta myös yhdessä soittamisen ilo.

Yhtyeen matka maineeseen oli niin hidas, että Carney mietti kolmannen levyn jälkeen (Rubber Factory, 2004) vakavissaan paluuta koulun penkille. Vähitellen maine alkoi kuitenkin kasvaa ja bändin kappaleita käytettiin runsaasti TV-sarjoissa ja mainoksissa. Nyt tiukkaakin tiukempi seitsemäs albumi El Camino on myynyt kultaa Englannissa ja päässyt Yhdysvaltain albumilistan kakkoseksi. Tulevaisuus näyttää kuinka isoksi bändi vielä kasvaa.

Video ei ole enää saatavilla

Refused – Kun paras tapa saada hypeä on lopettaa bändi

Ruotsissa vuonna 1991 perustettu hardcorepunk-bändi Refused ehti tehdä viisi EP-levyä ja kolme albumia ennen kuin se pisti pillit pussiin vuonna 1998. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että tänä aikana bändillä ehti olla kolmetoista basistia. Viimeiseksi levyksi jäänyt Shape of Punk to Come oli ryhmän kohdeyleisölle liikaa, sillä se yhdisteli ennakkoluulottomasti muun muassa hardcorea, teknoa, progea ja hitusen jazzia.

Levyn yhteydessä tehty rundi oli henkisesti musertava ja pari viikkoa kiekon ilmestymisen jälkeen pojat pistivät pillit pussiin kesken kiertueen. Hyvän fiiliksen maksimoimiseksi poliisi keskeytti viimeisen keikan neljännen biisin jälkeen. Eipä siis ihme, että viimeinen katkera lehdistötiedote oli otsikoitu nasevasti ”Refused are fucking dead!”

Vuosia bändin hajoamisen jälkeen alkoi kuitenkin tapahtua. Vähitellen sana alkoi kiiriä ja  mm. Kerrang! listasi viimeiseksi jääneen levyn kaikkien aikojen 13:ksi vaikutusvaltaisemmaksi levyksi.  Innostus kasvoi kun Epitaph julkaisi deluxe-version, joka sai lehdistöltä rakkautta, ja lopulta fanien vinkuna sai bändin kasaamaan rivinsä. Tänä vuonna startannut paluukiertue kiertää sellaisia suuria festareita kuin Coachella, Primavera ja Roskilde. Vetipä bändi loistavan keikan myös Ruisrockissa.

Video ei ole enää saatavilla

Bad Religion – DIY-meiningillä maailmanmaineesen

Vuonna 1979 perustettu Bad Religion on merkittävä bändi monellakin tavalla. Yhtyeen levyjä myydäkseen kitaristi Brett Gurewitz perusti legendaarisen punk-lafka Epitaph Recordsin, ja yhtye on toiminut esikuvana lukemattomille ryhmille AFI:sta The Offspringiin. Kuten aina, yhtyeen paras julkaisu on makuasia, mutta bändi breikkasi isosti vasta vuonna 1993 ilmestyneellä Recipe for Hatella. Seuraavan vuonna ja 15 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu Stranger Than Fiction oli puolestaan yhtyeen kaupallisesti menestynein levy. Vaikka tänä päivänä Bad Religion ei olekaan ehkä se kovin juttu, on 16. albumi jo tuloillaan.

Video ei ole enää saatavilla

The Flaming Lips – Häröjengi iskee kultasuoneen 19 vuoden jälkeen

Muusikot ottavat yleensä tekemisensä vakavasti ja fanit ovat usein vielä tosikkomaisempia.  Vuonna 1983 perustettu The Flaming Lips on kuitenkin tehnyt alusta asti selväksi, että se on moisen yläpuolella. Niinpä sen häröilyt, kuten Christmas on Mars -leffa, eivät ole saaneet fanikuntaa kääntämään selkäänsä. Oikeita vastoinkäymisiä on kuitenkin tarjoillut varsinkin multi-instrumentalisti Steven Drozdilla, jonka taistelu heroiinin kanssa sai aika surullisia piirteitä.

The Flaming Lips saavutti kohtalaista suosiota Yhdysvalloissa jo vuonna 1993 julkaistulla She Don’t Use Jelly -kappaleellaan, mutta stadionluokkaan oli tuolloin vielä matkaa. Uransa taiteellisen lakipisteen yhtye saavutti vuonna 1999 julkaistulla The Soft Bulletinilla, ja 19 vuotta bändin perustamisen jälkeen ilmestynyttä Yoshimi Battles the Pink Robotsia pidetään bändin läpimurtolevyinä.

Video ei ole enää saatavilla

Soul Asylum – Bändi, joka melkein lopetti ennen läpimurtoaan

Useimmille Soul Asylum tuli tutuksi vuoden 1992 Runaway Train -hitin myötä. Bändi aloitti kuitenkin jo vuonna 1981 nimellä Loud Fast Rules; Soul Asylumina yhtye tunnettiin vuodesta 1983 lähtien. Yhtyeen 1980-luvun vähäinen levymyynti ei ole suuri ihme, sillä ryhmän alkuaikojen räkäinen punk oli kaukana hittilistojen kasari-meiningistä, jota hallitsivat tukkahevi ja Culture Club. Niinpä esimerkiksi yhtyeen sinänsä hieno debyytti Say What You Will, Clarence… Karl Sold the Truck myi alle 10 000 kappaletta. Homma toimi livenä, mutta kun pari vuotta ennen läpimurtolevyä ilmestynyt viideskään albumi ei myynyt, bändi harkitsi vakavissaan lopettamista. Se olisi ollut virhe, sillä heidän kaksi seuraavaa levyään myivät vähintään platinaa.

Video ei ole enää saatavilla

Goo Goo Dolls – Punkista mainstream-siirappiin

Soul Asylumin tavoin myös Goo Goo Dolls aloitti punkilla. Muun muassa The Replacementsilta kuulostanut bändi perustettiin ilman suurempia suunnitelmia ja yhtyeen nimikin poimittiin muuatta keikkaa varten lelumainoksesta. Kymmenen vuotta perustamisensa jälkeen bändi löi läpi viidennellä levyllään A Boy Named Goo. Tähän päivään mennessä yhtyeen albumeita on myyty jo yli 10 miljoonaa kappaletta.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Cave and the Bad Seeds – Luolamiehen heroiinihöyryistä Kylie-duetolla maailmanmaineeseen

Nick Cave and the Cavemen perustettiin vuonna 1983 The Birthday Partyn vielä savuaville raunioille. Myöhemmin Bad Seeds -nimen omaksuneen australialaisbändin matkaan mahtuu kaikenlaista; ongelmia ovat tuottaneet muun muassa Caven 1980-luvun sekoilu alkoholin ja huumeiden kanssa, joka on jatkunut vieroituksen jälkeenkin. Bändi rantautui listoille vuonna 1996 Kylie Minoguen kanssa nauhoitetun Where the Wild Roses Grow -dueton julkaisun myötä.

Video ei ole enää saatavilla

Ministry – Synapopista raskassoutuisille vesille

Trent Reznorin tapaan myös vuonna 1981 perustetun Ministryn menneisyys on kirjoitettu synapopin ihmeellisessä maailmassa. Vasta vuonna 1992 julkaistu viides levy Psalm 69: The Way to Succeed and the Way to Suck Eggs avasi yhtyeen tien listoille Jesus Built My Hotrod -hitin siivittämänä.

Video ei ole enää saatavilla

Suicide Silence. Meillä on kanta-asiakaskortti tatuoijalle.

Tuska 2012 -festarit tuovat tulevana viikonloppuna Helsinkiin junalasteittain tummanpuhuvaa juhlakansaa. Siltä varalta, että olet jättämässä Suvilahden metallimessun väliin, Nuorgam kaivoi puolestasi viisi mielenkiintoista bändivierasta raskaan musiikin laitamilta.

Suicide Silence

Mistä? Riversidesta, Kaliforniasta, USA:sta.

Kenelle? Tatuointi-ilakoijille. Pitissä viihtyjille. Äärimetallisteille. Nuorisolle.

Kuinka? Nopeaa, brutaalia ja alavireistä. Raivoa, groovea ja blastbeatia.

Miksi? Visuaalisessa kuvastossaan bändi viljelee kauhuleffakliseitä puuduttavuuteen asti, mutta biisit toimivat.

Tuskassa? Su 1.7. klo 13.30 kakkoslavalla.

Video ei ole enää saatavilla

Suicide Silence: You Only Live Once

For the Imperium

Mistä? Helsingistä.

Kenelle? Punkkareille, funkkareille ja sekoilijoille. Myös musiikin opiskelijoille.

Kuinka? Helsinkiläinen nelikko rönsyilee hardcoren, punkin ja metallin välimaastoissa – ja vispaa mukaan häikäilemättömät määrät teknistä taituruutta.

Miksi? Vain tämän bändin levyllä voivat paiskata kättä Stingistä muistuttavat pianosovitukset, Igniten räjähtävyys ja Dream Theaterin tilutukset.

Tuskassa? La 30.6. klo 20 neloslavalla.

Video ei ole enää saatavilla

For the Imperium: Breathing Life in You

Animals as Leaders

Mistä? Washington DC:stä, USA:sta.

Kenelle? Insinööreille. Kitaranrakentajille. Piripäille.

Kuinka? Haastavia skaaloja, kahdeksankielisiä, supernopeita staccato-nuotteja ja epätavallisia rytmejä. Kitaravelho Tobin Abasin sooloprojektina alkanut yhtye esittää progressiivista ja välillä hyvinkin mielikuvituksellista instrumentaalimusiikkia.

Miksi? Totista suorittamista ja teknisesti ylivertaista kenkiin tuijottelua. Keikkansa tosin saattavat olla puuduttavia kokemuksia.

Tuskassa? Pe 29.6. klo 15 kakkoslavalla.

Video ei ole enää saatavilla

Animals as Leaders: Cafo

Textures

Mistä? Tilburgista, Hollannista.

Kenelle? Matemaatikoille. Jalkapallon vihaajille. Filosofian harrastajille.

Kuinka? Tahtilajeiltaan kimuranttia ja rytmeiltään nykivää nykymetallia mielenkiintoisimmillaan. Toisin kuin monet kilpailijansa, Textures osaa ja myös haluaa kirjoittaa ylvään tyylikkäitä melodioita.

Miksi? Bändi on kärsinyt miehistönvaihdoksista ja levytyksensä ovat epätasaisia. Liikaa egoja niin kuin Hollannin jalkapallomaajoukkueessa?

Tuskassa? La 30.6. klo 15.30 kakkoslavalla.

Video ei ole enää saatavilla

Textures: Awake

Ministry

Mistä? Chicagosta, Illinoisista, USA:sta.

Kenelle? Tuska-veteraaneille. Poliittisesti valveutuneille. Ihan kaikille.

Kuinka? 53-vuotiaan Al Jourgensenin johtama industrial-hirviö on selvinnyt päihdehelveteistä, miehistönvaihdoksista ja hajoamisuutisista ja julkaisi alkuvuodesta uuden albumin.

Miksi? No miksikäs ei?

Tuskassa? Su 1.7. klo 19.30 päälavalla.

Video ei ole enää saatavilla

Ministry: Jesus Built My Hotrod

Bonus!

Suuntaa joko aidan taakse tai päälavan eteen perjantain pääesiintyjän, Megadethin keikalle. Olivat kuulemma pari vuotta sitten Tuskassa melko hapoilla, mutta viime aikojen huhut kielivät terveemmästä ja raittiimmasta Dave Mustainesta sekä tiukoista keikoista.

Video ei ole enää saatavilla

Megadeth: Public Enemy No. 1

Al-sedän biisinkirjoitustaidot ovat parhaillaan ruosteessa.

Annos melko yhdentekevää industrial-metallia.

Tummanpuhuvan synapopin kautta industrial-räimeeksi kehittynyt Ministry on tehnyt pitkän ja tuottoisan uran. Yhtyeen kulta-aikaa oli 1980-luvun loppu ja 1990-luvun alku, mutta myös tämän vuosituhannen puolella ilmestynyt ”George W. Bush” -trilogia on sisältänyt monia päräyttäviä thrash-metalliin kallellaan olevia industrial-biisejä.

Al Jourgensenin luotsaama orkesteri teki jo jäähyväiskiertueen muutama vuosi sitten, mutta päätti viime vuonna ottaa pillit takaisin pussista.

Edellisiltä levyiltä tuttua kaavaa jatkaa Ministryn uusin albumi, joka kantaa nimeä Relapse. Levy sisältää sahaavia, Slayer-henkisiä riffejä, koneen nopeudella hakkaavaa rummutusta ja Jourgensenin kähisevää paatosta siitä, miten perseestä USA ja sen ulkopolitiikka on. Levyn alussa tulevat Ghouldiggers ja Double Tap rokkaavat kohtuullisen hyvin, vaikka edellisten levyjen huippuhetkiin eivät ylläkään.

Kohtalaisen hyvin alkaneen alun jälkeen levy lässähtää varsin tasapaksuksi ja tylsäksi. Paahtoa löytyy, mutta biiseistä tuntuu puuttuvan koukut ja punainen lanka. Tuntuu siltä kuin levyn loppupuoli olisi edellisiltä levyiltä (syystäkin) pois jääneitä jämäbiisejä. Jämiä tai ei, niin levyn taso tippuu keskivaiheilla varsin yhdentekeväksi eikä parilla ihan kivalla rallilla levyä pelasteta.

Jourgensen on aina ollut tuottoisa kaveri ja projekteja on riittänyt, mutta nyt tuntuu siltä, että hänen täytyi vain julkaista jotakin Ministryn nimellä, vaikka ideoita ei selkeästikään täyspitkään levyyn riittänyt.

Taiteilija kaipaa muusaansa, ja nyt, kun Bush nuorempi on jo siirtynyt syrjään, niin ehkä Jourgensenilta puuttuu sitä raivoa, jota tarvitaan hyvän industrialmetallilevyn tekemiseen. Täytyy toivoa, että Obaman tilalle valitaan joku äärikonservatiivinen sotahullu republikaani, jotta Al löytää taas kohteen vihalleen ja alkaa kirjoittaa hyviä biisejä. Sitä odotellessa.

65 Al Jourgensen tarvitsee uutta raivoa ja inspiraatiota pikimmiten, nyt jäi käteen keskinkertaisuutta.

Video ei ole enää saatavilla

Allo Darlin’ kunnioittaa uudella kappaleellaan yhtä esikuvistaan The Go-Betweensia. Lontoolaisen twee pop -yhtyeen kakkosalbumi Europe julkaistaan huhtikuussa.

Video ei ole enää saatavilla

Ministry – 99 %

Viime vuonna rivinsä kasannut teollisuusmetallin pioneeri aloittaa jo neljännen vuosikymmenensä. Yhtyeen kahdestoista studioalbumi Relapse julkaistaan 30. maaliskuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Grace Woodroofe – I’ve Handled Myself Wrong

Feistin ja Cat Powerin hengessä hönkivä australialaislaulajatar kuuluu Modular Recordingsin vaiettuihin salaisuuksiin. Viimevuotinen Always Want -albumi julkaistaan kevään aikana myös kengurumaan ulkopuolella.

Video ei ole enää saatavilla

Brothertiger – Lovers

Kiki Allgeierin ohjaama video ei ainakaan heikennä single- ja ep-julkaisuillaan kiinnostusta herättäneen Brothertigerin menestysmahdollisuuksia. Ohiolaisen John Jagosin esikoisalbumi Golden Years ilmestyy 7. helmikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Gonjasufi – Nikels and Dimes

Psykedeliaa, soulia, elektroa ja avantgardea iloisesti sekoitteleva Gonjasufi säväytti A Sufi and a Killer -esikoisellaan (2010). Kakkosalbumi Mu.zz.le ilmestyy Warp Recordsin kautta 23. tammikuuta.

Video ei ole enää saatavilla