”Pintatasolla Wrecking Ball on tuikitavallinen erolaulu, purkaus siitä miksi tuon toisen piti mennä muutamalla sanalla pilaamaan kaikki. Samalla se käsittelee kaikkia niitä sanoittamattomiakin tunteita, mitä satunnaisesti kohdatut impulssit herättävät.”

Taivas varjele, mitä sieltä tulee.

”Don’t you ever say I just walked away
I will always want you”

Väitän: kaiken parodian, kaiken provokatiivisuuden, kaiken ylisoittamisen ja kaiken meemisaturaation jälkeenkin Miley Cyrusin ensimmäinen Billboard-listaykkönen on tämän vuosikymmenen definitiivisin viimeinen hidas.

En voi kuvitella tilannetta joskus puoli nelj… tai siis puoli viid… tai öh no siis joskus puolta tunia ennen kuin baarit nyt tässä aikamme aukioloanarkiassa menevätkään kiinni (ajatelkaa joku dj:nkin työturvallisuutta!), jossa Wrecking Ball ei olisi totaalinen isku laskuhumalaisten toisiinsa nojailijoiden vöiden alle.

Kappale on paitsi lopullinen niitti kaikenlaiselle mittailulle ja arvioinnille, myös lohdullinen myönnytys antaa tunteiden ja elämän tulla. Hetki, jolloin arat ventovieraat lopulta päättävätkin suudella ja antautua toisilleen. Piste, josta ei ole paluuta. Kihelmöivä tunne siitä, että nyt olen saavuttanut yhteyden: päässyt tuon toisen ihon alle.

Lauluna se on kuin uupuneen, kokemuksensa ja tunteensa sisälleen padonneen ihmisen väistämätön ja vapauttava itku. Romahdus, jota kukaan tunteva ihminen ei lopulta kykene pitkittämään tai vastustamaan. Kappale, jota tekee mieli huutolaulaa, vaikka keho olisi kuinka tunteista tukossa.

Kyyneleistään vääristynyt Cyrus näyttää mallia. Siksi ainut tapa representoida laulun sanoma on mennä kekkuloimaan purkupallolle juuri alasti. Ei siksi, että sillä haluaisi herättää aistillisia impulsseja, vain yksinkertaisesti halutakseen viestittää, että tässä olen; täysin paljaana ja puolustuskyvyttömänä.

Sinun, itseni, koko maailman edessä.

Tuo tunne on tietenkin hirvittävä. Ihmiset pitävät itsensä hillittyinä samasta syystä kuin pitävät itsensä puettuina: he haluavat viestittää, että minä hölmöile, minulla on kaikki kunnossa.

Vahinko vain, että tämä kulissi säilyy vain tiettyyn pisteeseen asti. Jos jossain vaiheessa on väistämätöntä, että vaatteet lentävät toisen ihmisen edessä pois, ei tunteiden patoaminenkaan kestä ikuisesti.

Molemmat tapahtumat ovat sattumanvaraisia, joskin jälkimmäinen niistä on todennäköisesti kipeämpi ja raskaampi. Ei alastomuuskaan lopulta merkitse mitään, jos eleet ovat mekaanisia ja jäisiä. Sen sijaan pelkkä puolihuolimaton ”onks kaikki hyvin” -tiedustelu saattaa olla täydellinen purkupallon isku sisupunokseen.

Terveisin ihminen, joka on noiden kolmen sanan jälkeen romahtanut täysin hallitsemattomasti ja itselleenkin äkkiarvaamatta kohtuullisen täydessä baarissa – ja vieläpä melkoisen selvinpäin. Ei, kaikki ei ole hyvin.

Tämä on se tunne, johon Wrecking Ball tarttuu. Pintatasolla se on tuikitavallinen erolaulu, purkaus siitä miksi tuon toisen piti mennä muutamalla sanalla pilaamaan kaikki. Samalla se käsittelee kaikkia niitä sanoittamattomiakin tunteita, mitä satunnaisesti kohdatut impulssit herättävät. Sitä, miksi jokin ääni, tuoksu tai maisema saa meissä aikaan reaktioita, joiden syitä emme itsekään välttämättä tiedä.

Siksi ”tunne” on ”järjen” vastakohta. Se yllättää juuri silloin, kun järki on laskenut hetkeksi puolustuksensa, ja ympäröivät impulssit vyöryvät auki jääneestä räppänästä sisään hallitsemattomana kimppuna – kuin purkupallona. Se on se sattumanvarainen aivokemiallinen vikatila, jonka esimerkiksi exän yllättävä näkeminen tai lapsuuden pesuaineen haistaminen aiheuttaa.

Toki tämä tila on myös sellainen, jolle voimme siedättää itsemme ja josta voimme oppia pois. Yleensä se tapahtuu ajan ja itsenäisen prosessoinnin kautta.

Silti kaikki nuo hetket ovat taas läsnä, kun jotakin uutta vavahduttavaa tapahtuu esimerkiksi valomerkin aikaan tapahtuvan ihmiskohtaamisen muodossa.

Silloin saatamme ehkä kuvitella, että tilanne normalisoituu, jos vetämme henkeä noin puolentoista sekunnin verran.

Vaan ei voi mitään: sieltä se pallo taas viuhuu. Taas mennään, saatana.

Uusi kertosäe alkaa.

Video ei ole enää saatavilla

Miley Cyrus rankka-moodissa.

Täydelliset bileet vai kaiken saaneen sukupolven rappion kiteytymä?

Taannoisissa MTV Video Music Awards -bileissä jostain syystä Robin Thicken jalkoväliin takamustaan hieronut Miley Cyrus sai monet hieraisemaan silmiään. Lienette nähneet esityksen, joka kuulostaa hirveältä ja näyttää kaamealta.

Eipä silti, shokkiesityksiä on totta kai nähty lavalla ja videoissa muodossa tai toisessa iät ja ajat. Janet Jacksonin suuseksi- ja sadomasokismiaiheisten kappaleiden esitykset ovat tietenkin sisältäneet asiaan kuuluvia toimia, popin kuningatar Madonna teki Eroticansa ja Sex-kirjansa vuonna 1992 ja miljoonia myynyt nuorisosuosikki Marilyn Manson esiintyi alasti MTV-bileiden suorassa lähetyksessä saman vuosikymmenen lopulla ja poltti vielä kaupan päälle ristin. Cyrus tuskin on kymmenen vuoden päästä erityisen ylpeä VMA-tempauksestaan, mutta se on ollut osa hänen matkaansa poptähtenä.

Eikä ole Härski-Mileyn (iltapäivälehdistön keksimä lisänimi) vika, että huomion saaminen on jatkuvassa uutis- ja ilmiövirrassa kaikkein helpointa seksuaalisesti vihjailevan käyttäytymisen avulla, eikä musiikilla ole mitään tekemistä sen kanssa – ulkonäöllä paljonkin. Pirstaloituneessa mediamaailmassa seksi on ainoa asia, jolla saa kaikkien huomion. Käsikirjoitukseen kuuluu, että me tyrmistymme kaiken sellaisen edessä: ”Niin turmeltunut nuori nainen, mitä hänellekin tapahtui… Liian paljon liian varhain… Hullu se on, katsokaa nyt.”

Ongelma on, ettei selvästi lahjakkaan Cyrusin edes tarvitsisi shokeerata. Bangerzin perusteella hän voisi haastaa poptähtenä kenet tahansa ilman kohujakin. Hän vertautuu parhaiten Christina Aguileraan, joka muodosti itselleen turhaan hieman samanlaisen imagon Stripped-albumilleen vuonna 2002. Muistanette Dirrtyn ja sen videosta syntyneen äläkän?

Onneksi Aguileran Stripped osoittautui erinomaiseksi albumiksi, kuten nyt siis myös Bangerz. Se on poplevyksi harvinaisen rohkea – ja nyt tarkoitan musiikkia. Biisit soivat vanhanaikaisina poplauluina, mutta tuotantojälki on ilmavampaa, letkeämpää ja raikkaampaa kuin pitkään aikaan kuulemillani listapopalbumeilla. Levy ei pinnistele ollenkaan.

Addiktoiva seksihitti 4×4 käy hyvästä esimerkistä Pharrellin uudesta tulemisesta tuottajana – toki Nelly on vierailijana täysin tarpeeton vuonna 2013. My Darlin’ puolestaan lainaa Ben E. Kingin Stand by Me -ikivihreää, eikä ensimmäinen mieleen noussut kysymys ole ”miksi”. Siinä ja monessa muussakin biisissä tuotantovastuu on nousevan kyvyn Mike Will Made Itin harteilla. Hiphopeimmillaan Cyrus tuo mieleen Nicki Minajin ja tämän loistavan Pink Friday -esikoisen.

Loppulevyn huippuhetkiksi nousevat dramaattinen FU, kappaleena hellyyttävän perinteinen Maybe You’re Right sekä fantastinen päätösraita Someone Else, joka pohtii, miten rakkauden päättyminen muuttaa ihmistä. Kun kumppani lähtee, minäkin muutun toiseksi: ”He left with my heart / They both walked through that door without me”. Biisi loppuu upeaan mantraan:

”Love is patient
Love is selfless
Love is hopeful
Love is kind
Love is jealous
Love is selfish
Love is hopeless
Love is blind
Yeah”

Sitten on se Wrecking Ball. Seksiaiheisesta taiteestaan tunnetun Terry Richardsonin ohjaama video on turhasta pornografisuudestaan huolimatta melko toimiva, koska itse kappale ei ensisijaisesti viittaa seksiin tai seksuaalisuuteen. Ne mielleyhtymät heräävät vasta videota analysoidessa. Biisi on vuoden parhaita popsinglejä ja yhtäältä paljon velkaa Tiffanyn, Debbie Gibsonin ja Paula Abdulin 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa esittämille hiturihiteille, toisaalta Britney Spearsin uran merkkipaalulle Everytime (2003).

Bileraidoillaan Bangerz herättää kysymyksiä siitä, missä menee individualismin ja oman itsensä sekä vapautensa juhlistamisen raja ja milloin se muuttuu tuomittavaksi ongelmakäyttäytymiseksi. Esimerkiksi We Can’t Stop -megahitillä lauletaan ”remember only God can judge ya” ja vedetään viivat vessassa. Joskus Cyrusin edustama kiiltokuva täydellisyydestä ja täydellisistä bileistä lipeääkin kauhukuvaksi kaiken saaneen nuorison rappiosta.

Silti pitää muistaa, että kyseessä on vain kuva ja nuorison taito käsitellä median luomia ihanteita ja ilmiöitä kenties parempi kuin koskaan. Poptähden työ taas on kehittyä artistina ja samalla viihdyttää – ja kenties shokeerata. Todennäköisesti vuoden googlatuimmaksi henkilöksi aikanaan julistettava Cyrus onnistuu neljännen albuminsa myötä näissä kaikissa.

80 Miley Cyrusia on mahdotonta ohittaa ilmiönä ja toistaiseksi vaikea ihannoida persoonana. Popalbumina Bangerz kuitenkin ylittää odotukset hulppeasti.

Video ei ole enää saatavilla