Busola

74 a) Populisminäkökulma? Ei kiinnosta. Alatalon 23 uutta, Suomessa marginaalisen musiikkigenren kappaletta eivät tuo Kepulle ääniä, vaikka nimibiisi kalastelua yrittääkin. b) Plagiointiväitteet? Eivät kiinnosta, etenkään kantrin kohdalla, ellei valtaosaa biiseistä todisteta plagiaateiksi. Kantri 2:n Maalaistytöt valtaa kaupungin on muuten vielä selkeämpi Brad Paisley -pöllintä. c) Suomikantri? Kiinnostaa. Alatalon habitus on niin letkeä, että kantri on hänelle lopulta mitä sopivinta. Levyn tarjoama kapea äijäkuva kuuluu genreen. Siitä ei tuttuihin läppiin tottunut vanhempi sukupolvi loukkaannu ja silloin, kun Alatalo ennustaa Rock’n Roll -miehen viidenkympin kriisissä Räjäyttäjät-yhtyeen tulevaisuuden, vilahtaa myös itsetiedostus. Kantritrilogian lopetuksella on yksi valitettavan nolo hetkensä, Kouluampuja?, jonka aiheenkäsittely jää iltapäivälehtitasolle. Vaan nämäkin roiskinnat ovat osa miehen artistipersoonaa. Alatalohan on eräänlainen anti-Bowie. Mies, jonka suunnanvaihdokset veivät häneltä rockuskottavuuden niin monta kertaa, että hänelle kehittyi kyky käyttää banaliteetteja vapaasti ja rohkeus tehdä mitä tahansa. Kuten kantria, jonka kohdalla ei ole mitään syytä epäillä Alatalon aitoa kiinnostusta sen moniin alagenreihin. Perkele tällainen levy mitään selittelyjä olemassaololleen kaipaa. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Arctic Monkeys – AM

Domino

67 Läpeensä englantilainen perinnemerkki Burberry oli kymmenen vuotta sitten aallonpohjassa. Sitä sporttasivat Lontoon sloaniet King’s Roadista pohjoiseen ja koto-Suomessa tietysti pikkukoiria kävelyttävät eiralaistädit. 2010-luvulla merkki yrittää uudistua markkinoimalla itseään tyylitietoisen rockväen valintana: brittipopin entiset verryttelypukuhemmothan alkavat olla jo tarpeeksi vanhoja ja ostovoimaisia kantamaan konservatiiviruutukuviota yllään. Sama keski-ikäistyminen lienee iskenyt Arctic Monkeysiin. Farkkubändi on vaihtanut skarppeihin pukuihin pubisieppohabituksen hyläten. Ei se mitään. Tavallaan AM on mielenkiintoisin Arctic Monkeys -albumi tähän mennessä: sen tekstit ovat täynnä keski-ikäistyneen itsepsykoanalyysia, sen täyteläinen äänimaailma on kaikki mahdolliset nautinnot tarjoavien yökerhojen taviksilta suljettujen ovien alta tihkuvaa eksistentiaalisen onnettomuuden eritecocktailia. Väitänpä, että Unknown Pleasuresin jälkeen tämä hulppea ”partylevy” on masentunein englantilaisen yhtyeen koskaan levyttämä albumi. Ja sitten totuus: AM ei sisällä tarpeeksi vahvoja kappaleita. Sen ahdistus on toissijaista, jos lopputulos on unettava. Uusi Arctic Monkeys ei ole The Killers eikä myöskään Drake, vaan jotain näiden väliltä, valitettavasti vähemmällä popsensibiliteetillä. Toisin sanoen yhtyeen selkein vahvuus on unohtunut entisten farkkujen taskuun, eivätkä topatut klubitakit peitä materiaalin luiskaharteisuutta. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Belle and Sebastian – The Third Eye Centre

Rough Trade

76 Belle and Sebastianin edellinen harvinaisuudet ja EP:t niputtanut kokoelma Push Barman to Open Old Wounds (2005) sisälsi skottiyhtyeen kaikkein kultaisimmat kappaleet, kuten This Is Just a Modern Rock Songin ja 3…6…9 Seconds of Lightin täydelliset kvartetit. Eikä siitä pääse mihinkään, etteikö Belle and Sebastian olisi levyttänyt jo merkittävimmät julkaisunsa. Vaikka bändi saisi uusia ystäviä, hekin todennäköisesti kokevat tärkeimmiksi 1990-luvun lopun klassikkoalbumit sekä -EP:t. Se on tavallaan sääli, sillä The Third Eye Centre on pätevä napautus niille, joiden mielestä 2000-luvun Belle and Sebastian on vain henkitoreissaan riutuva indie-dinosaurus. 19 kappaleeseen mahtuu tietenkin muutamia huteja, mutta myös huimia neronleimauksia. Upeimmat hetket ovat muiden näkemyksiä bändin kappaleista: Miaoux Miaoux’n napakasti svengaava Your Cover’s Blown sekä Richard X:n petshopboysmainen tulkinta Write About Love -albumin (2010) avausraidasta I Didn’t See It Coming, joka demonstroi, mihin remiksauksia ylipäätään tarvitaan: tekemään keskinkertaisista kappaleista lähes parhaita. Suosittelen The Third Eye Centreä bändin ystäville varauksetta – jos jälki pysyy tällä tasolla tulevaisuudessakin, ei meillä kuuntelijoilla ole mitään naputtamisen aihetta. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Califone – Stitches

Dead Oceans

92 En ole vielä kuunnellut Bill Callahanin Dream River -albumia, koska halusin voida kirjoittaa hyvällä omallatunnolla, että Stitches on toistaiseksi paras vuonna 2013 kuulemani albumi. Chicagon vaihtoehtorockveteraaneista (keulakuva Tim Rutili ruhjoi 1990-luvulla bluesgrungea Red Red Meat -yhtyeessä) koostuvan Califonen seitsemäs albumi yhdistää hiekkapuhallettua americanaa ja ”Tuulisen kaupungin” taiderock-perintöä täysin suvereenilla ja kaikenlaista akateemisuutta karttavalla tavalla. Asiaa auttaa, että Tim Rutilista on kehittynyt vaivihkaa yksi sukupolvensa karismaattisimmista ja ilmaisuvoimaisimmista kähisijöistä, aivan Josh T. Pearsonin, Richard Bucknerin ja edesmenneen Mark Linkousin veroinen tekijä. Stitchesillä ei ole heikkoa lenkkiä, ellei sitten levyn päättävää lyhyttä ja turhahkoa Turtle Eggs / An Optimist -instrumentaalia halua sellaisena pitää. Moses vie vuoden eleganteimman kappaleen tittelin Phosphorescentin Song for Zulalta, Magdalenen pianovalssissa on The Beatlesin ja Tom Waitsin hehkua, Frosted Tips hipoo indierockin veteraanisarjojen maailmanennätystä ja We Are a Payphone visioi Talk Talkin countrybändinä. Ja, väännettäköön se nyt rautalangasta, muutkin kappaleet ovat oikein hyviä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Factory Floor – s/t

DFA

85 Ei tällaista levyä ole mitään järkeä arvioida. Ei tätä pitäisi kuunnella kotona tai toimistolla tietokoneen ääressä. Factory Floorin esikoinen on niin kylmäkiskoisen viileää ja samalla kiivasta jytkettä, että siitä pitäisi nauttia vain tanssilattialla. Unohdus, horkka, kiima, hikoilu, ulkopuolisuuden ja joukkoon kuulumisen tunteiden vuorottelu, jonkun känniääliön päällesi läikyttämän vetisen siiderin lemu, se, kun jalkasi eivät oikein enää kanna, mutta silti on pakko tanssia – tällaisia hetkiä varten tämä levy on tehty, vaikka sen muutamat seesteiset hetket yrittävätkin muuta väittää. Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka kritisoivat eskapismia, tai tarkemmin ottaen kritisoivat jotain kulttuurituotetta siitä, että se tarjoaa vain hetkellistä todellisuuspakoa. Miksi helvetissä taide ei saisi olla muuta kuin unohdusta, huumeita turvallisempaa hetkellistä tympeiden päivittäisyyksien häivyttämistä? Jos illuusio tehdään näin hyvin, annan sille kaiken tukeni. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Holograms – Forever

Captured Tracks

79 Holograms ei edes yritä teeskennellä olevansa muuta kuin yhden tempun poni. Pikatahtia kaksi albumia värkännyt tukholmalaiskvartetti suoltaa tappavan tehokasta, muutamaa melodiakulkua ja sovitusideaa kierrättävää postpunkia, joka on väriltään mustaa ja olomuodoltaan jäätä. Huojuvien syntetisaattorien, väsymättömästi riitaa haastavien kitaroiden ja yksinkertaisten hoilotuskertosäkeiden yhdistelmässä on enemmän kuin vähän vanhaa Killing Jokea (kuuntele vaikka levyn kohokohta Ättestupa), ja hyvä niin. Kyseenalaista tietenkään on, riittääkö reseptistä enempään kuin kahden reilun puolituntisen albumin tarpeiksi. Mutta se on sen ajan murhe se. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Janelle Monáe – Electric Lady

Warner Music

72 Huuuh huh, toisella albumillaan Janelle Monáe kasvattaa jo debyytillään kuultua rikasta viittausten kirjoa entisestään. Electric Ladyyn mahtuu niin hikisesti rockista lainailevaa funkia, r&b:n ja jazzin alkujuurilta poimintoja tekevää musikaalimahtipontisuutta kuin modernia klubislowarointia – ja usein samaan biisiin ahdettuna. Vierailijoina ovat muun muassa Prince, Erykah Badu ja Miguel. Mutta mitä tästä yltiökunnianhimoisesta ja vuolaasti toteutetusta mustan musiikin kavalkadista jää käteen? Ensimmäisenä vakuuttuneisuus: Janelle Monáe on yksi tämän päivän omaleimaisimmista ja oivaltavimmista tuottaja-artisteista. Levyllä on järkyttävä määrä hitiksi kelpaavia vetoja. Tämän kaiken sanottuani joudun kuitenkin toteamaan, että samalla Electric Lady on äärimmäisen vieraannuttava kokemus. Sen kyborgi-rock-funk -teema levynkansineen ja radio-välijuontoineen on pikkukivaa fiktiota, joka ei oikeastaan palvele mitään. Yhdestäkään kappaleesta ei välity sitä tiettyä intiimiyttä, heikkoutta, ristiriitaa, joka tekee artisteista kiinnostavia. Teknisesti todella hyvä levy, mutta esittäjästään tulkitsijana, artistina, se ei kerro mitään uutta. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Okkervil River – The Silver Gymnasium

ATO

66 Vajaa kymmenen vuotta sitten näytti hetken siltä, että juuri Okkervil River haastaisi Arcade Firen pohjoisamerikkalaisen indierockin kaupallisena ja taiteellisena suunnannäyttäjänä. Yhtyeen viime vuosien albumit eivät ole kuitenkaan onnistuneet aivan lunastamaan pikkuklassikon asemaan nostetun Black Sheep Boyn (2005) synnyttämiä odotuksia. Okkervil Riveristä on tullut sarjajyrä, jonka lopulliseen läpimurtoon ei taida enää kukaan oikein uskoa. Yrittämisen puutteesta teksasilaisyhtyettä ei kuitenkaan voi syyttää: seitsemännellä albumillaan se loikkaa viileältä ja arvostetulta Jagjaguwarilta ei-lainkaan-niin viileän ja arvostetun Dave Matthewsin muskelikkaammalle ATO Recordsille ja istuttaa tuottajan pallille arvokkaasti harmaantuneen John Agnellon (The Hold Steady, Dinosaur Jr.). Lopputulos on kuitenkin pettymys; näin tavanomaiselta ja turvalliselta Okkervil River ei ole koskaan kuulostanut. Will Sheffin lapsuuden kotikaupunkiin New Hampshireen ja 1980-luvun puoliväliin tekesteiltään sijoittuva albumi ei sijoitu musiikillisesti oikein minnekään. Sen sliipattu pop-americana huokuu pianoineen, akustisine kitaroineen ja Memphis-torvineen juuri sellaista kesytettyä käsityöläisyyttä, joka saa Wilco-vihaajat näkemään punaista. Lostilla on kyllä muutama erittäin hyvä kappale (äärimmäisen nätti Pink-Slips, rytmisesti särmikkäämpi White, new waven suuntaan kumartava Down Down the Deep River), mutta vastapainoksi Where the Spirit Left Usin ja All the Time Everydayn kaltaista tiedätte-kyllä-minne-puhaltelua, joka herättää ikäviä mielleyhtymiä Noah & the Whalen kaltaisiin laimeuksiin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Neumann on kuin Ritari Ässä, nettitikkuja sydämessä.

Tietotekniikasta kertovan kappaleen kirjoittaminen on suuri arviointivirhe. Nettilaulu saa tekijänsä näyttämään ajastaan jäljessä olevalta vanhukselta tai laiskalta vitsailijalta.

Ongelma on varsin suomalainen. Nettisanojen käyttäminen on puhekielessäkin hankalaa, joten kansainvälisten uudistermien laulaminen ääneen synnyttää välitöntä kammoksuntaa. Nettisanoittaja työskentelee banaaliuden ja korniuden välimaastossa.

Tässä suomalaisten verkkorallien synkeimmät esimerkit.

#1 Dingo – Facebookissa (2012)

Neumann onnistui yhdellä kappaleella kadottamaan sen nosteen, jonka Vain elämää -sarja toi hänen uralleen. Nipa fraseeraa Maki Kolehmaisen ja Jimi Consatinen kökösti tuottaman kappaleen kertosäkeen pehmeällä beellä: ”Näin kuvasi Facebbbookissa”.

Alun perin Dingolle tehdyn singlen sanoitus on herättänyt primitiivisiä säälireaktioita. Kappale kertoo uusmedian ja rakkauden hämmentämästä miehestä, joka uskoo pääsevänsä somen kautta ihastuksensa makuuhuoneeseen. Erityisen kipeästi kuulijoihin on iskenyt sanoituksen kohta: ”Olen tässä sun Ritari Ässä, nettitikkuja sydämessä”.

Kun Neumann yrittää olla hauska ja ajankohtainen 53-vuotiaana, traagisen ritarin hahmo näyttäytyy väärällä tavalla surullisena.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Taiska – Systeemi (1981)

Tietotekniikka on orwellilainen systeemi, joka ottaa yksilöltä oman tahdon. Näin väittää käännöskappale vuodelta 1981. Iskelmälaulaja Taiska jyrähtää, kuinka ei halua olla pelkkä tunnus. Vanha hippi ei millään taivu tietokoneaikaan, vaan harrastaisi mieluummin seksiä Mombasan rannoilla.

Uriah Heepin kosketinsoittajan Ken Hensleyn System-kappaleen yhteiskuntakritiikki on vaihtunut käännöksessä tietokonekapinaksi. Raul Reiman on kääntänyt alkuperäiskertosäkeen ”aa-aa-aa ooh-ooh-ooh” nerokkaasti muotoon ”aa-aa-aa aa-tee-koo”.

Kuuntele kappale Spotifystä.

#3 Tipi & Ministerit – ATK (1980)

ATK on paha asia. Myös Tipi & Ministerit -yhtyeen vuonna 1980 tekemässä kappaleessa, jossa ihminen on kuin järjestelmällinen tietokone, jonka tekniikka tuhoaa. Jäljelle jäävät vain kyyneleet.

Usein punksanoituksilta kestää idioottimaisuudet, mutta ATK sekoittaa tietotekniikkakapinassaan tunteet ja tunteettomuuden pahan kerran. Samae Koskisen versiossa (2009) nousi esille kappaleen herkkä sävellys. Tässä kappaleen versioi kouvolalainen punkyhtye Maho Neitsyt.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Eero Aven – Internet Love (1998)

Iskelmälaulaja (s. 1941) sai koneen verkkoon! Eero Avenin kannatti ehdottomasti kirjoittaa rakkauslaulu tuosta ihanasta tilanteesta. Internet on Eero Avenille väylä, joka vie suoraan lempeen ja unelmiin. Love Recordsillekin levyttäneen iskelmätyöläisen 1990-lukulainen näkemys netistä on virkistävän hölmistynyt.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Mikko Alatalo – Digi-digi-digi (2001)

Mikko Alatalo on rakentanut hirvittävän uransa naisten seksinvonkaamisballadeille ja ralleille, joissa taivutaan paskalle. Alatalo ja hänen luottomiehensä Harri Rinne yhdistivät vuonna 2001 tutut teemansa kappaleella Digi-digi-digi.

Alatalo hikoilee netin senssipalstoilla: ”Mä chattailen ja tekstailen, virtuaalisesti sekstailen”. Sanoituksessa menevät soittoäänet, chätit, tekstiviestit ja irkkaaminen sekaisin, kun kansansuosikki kuvailee etärakastelun kiihkeää tunnelmaa.

Kaksi vuotta kappaleen julkaisun jälkeen Alatalosta tuli keskustan kansanedustaja. Neljä vuotta myöhemmin puolueen puheenjohtaja Matti Vanhanen herutti netissä Susanna Kurosta. Voisi kysyä, oliko Alatalon ralli vain rehellinen tiivistelmä kepulaisesta mielenmaisemasta 2000-luvulla?

Video ei ole enää saatavilla

#6 Ismo Alanko Säätiö – email.internet.sexi.sexi.sexi (2000)

Kun Ismo Alanko tekee aikalaishuomioita, hän usein tuomitsee nykyvirtaukset, kuten Suomi putos puusta -kappaleessa globalisaation ja kiinalaiset pitsat. Vuonna 2000 hän kohdisti pilkan hektiseen nettimaailmaan. Alanko huutaa kappaleen vitsikästä nimeä kuin shamanistista mantraa ja karsea hanuri vinkuu. Hänen tapansa niputtaa sähköposti ja seksi kertoo, ettei aihepiiri ole ihan hyppysissä.

Käyttökelvoton kappale nousee kuitenkin arvoon, kun sitä kuuntelee osana Sisäinen solarium -levyn kokonaisuutta. Kappaletta seuraavan Ehkäpä elämä onkin vain sitä miltä tuntuu -laulun kauneus korostuu, kun se pelastaa edellisen laulun melulta. Sitä seuraava kappale Minuutin hiljaisuus on vieläkin suurempi statement median tilasta.

Kuuntele kappale Spotifystä.

#7 Jope Ruonansuu – Naamakirja (2010)

Irwin Goodman ja Vexi Salmi pilkkasivat Ryysyrannalla suomalaista tapaa piehtaroida kärsimyksessä. Jope Ruonansuu muutti rilluttelusävellyksen äänisaasteeksi, jonka sanoituksissa kerrotaan, kuinka koko maamme armahin on alkanut harrastaa Facebookia.

Ruonansuu ei itsekään usko Naamakirjan hauskuuteen vaan rääkyy väsyneesti ponnettomat läppänsä.

Video ei ole enää saatavilla

Poikkeustapaus: Jenni Vartiainen – Nettiin

Älä kirjoita kappaletta netistä -sääntöön on yksi poikkeus. Jenni Vartiaista varoiteltiin, että Nettiin-kappale voi romuttaa hänen koko uransa. Onhan se nyt aika hölmöä laulaa nuoresta naisesta, jonka alastonkuvia ”joku Ilpo” katselee masturboidessaan.

Hän otti riskin ja onnistui tekemään hitin, jonka sanoja lauletaan keikoilla täysillä mukana. Vartiaisella on kykyä tehdä asioita, joihin Ismo, Jope tai Nipa eivät pysty. Vaikka kappale on pyyntö intiimiyden kunnioittamisen puolesta, sen voima on siveyden ja rivouden tasapainossa. Utelias kuulija voi salaa haaveilla, miltä laulun alastonkuvat näyttävät.

Kuulija voi myös miettiä, miten epämiellyttävältä Nettiin kuulostaisi, jos amatööripornosta kertovan laulun esittäisi kappaleen tekijä, turkulaismaukuja Teemu Brunila. Toivottavasti demo ei koskaan vuoda nettiin.

Video ei ole enää saatavilla

John Fogerty paistattelee suomalaisten ylleen vuodattamassa rakkaudessa.

John Fogertyn ja suomalaisten musiikinystävien romanssissa olisi ainekset kauniiseen rakkaustarinaan. Romanssi syttyi ruutupaitarockarin Creedence Clearwater Revival -aikoina 1960-luvun loppupuolella. Kalifornialaisen Fogertyn omintakeisesta versiosta Mississippin rämebluesista huokui jonkinlainen lupaus mutkattomasta rehellisyydestä, joka valloitti nopeasti sydämiä maamme orastavassa rockkulttuurissa.

Koska CCR:n kiertueet eivät kuitenkaan ulottuneet Pohjolaan saakka, jäi romanssi pitkäksi aikaa tyystin yksipuoliseksi. Täällä kuunneltiin Fogertyn levyjä ja, ikään kuin eräänlaisina rakkaudentunnustuksina, levytettiin niistä loputtoman paljon uusia versioita. Huomattavaa on, kuinka Fogertyn laulukirjaan tarttuivat vuodesta toiseen niin sanotut eturivin artistit.

1970-luvun puolivälistä 1990-luvun lopulle vain vähän levyttänyt ja esiintynyt Fogerty ei kuitenkaan näyttänyt vastaavan rakkauteen, ja vaikutti siltä, että härmäläisten on ikuisesti tyytyminen julisteiden tuijottelemiseen kostein silmin.

Kaikki kuitenkin muuttui viisitoista vuotta sitten. Silloin Fogerty aloitti toisen comebackinsa Blue Moon Swamp -levyllään. Samana vuonna hän saapui ensimmäistä kertaa Suomeen. Romanssi sai vihdoinkin täyttymyksensä Hartwall-Areenalla heinäkuussa 1997, liki 30 vuoden kaipauksen jälkeen.

Eikä elämys ollut yksipuolinen. Fogerty palasi Suomeen vielä samana vuonna, ja on sittemmin rampannut täällä jo seitsemästi. Tänä viikonloppuna luvassa ovat visiitit numero kuusi ja seitsemän, kun Fogerty konsertoi ensin Järvenpään Puistobluesissa (30.6.) ja sitten Raatin stadionilla Oulussa (1.7.). Niissä kuultaneen pakolliset vakuutukset molemminpuolisesta rakkaudesta: ”We love you Finland!”

Koska romanssien kaunein aika on kuitenkin usein ennen täyttymystä, Nuorgam esittelee kahdeksan rakkaudentunnustusta Fogertylle ajalta, jolloin tunteisiimme vastaaminen tuntui kaukaiselta haaveelta.

#1 Kirka: Kulman kundit (1970)

Kirka osoitti olevansa hyvin ajan hermolla versioimalla CCR:ia yhtyeen ollessa vielä olemassa. Laulu oli alun perin Venuksen b-puoli, mutta on kestänyt aikaa a-puolta paremmin, vaikka taustalla soittavaa Esko Linnavallin orkesteria ei ehkä kaikkein katu-uskottavimpana rock-yhtyeenä pitäisikään.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Juice Leskinen & Mikko Alatalo: Matkasoittajat (1975)

Juice lainasi yleensä vain parhailta, kuten John Fogertylta. Travellin’ Band kääntyi Matkasoittajiksi Juicen ja Mikko Alatalon yhteislevylle.

Valitettavasti YouTubesta löytyy kappaleesta vain Coitus Intin kanssa levytetty demoversio, jossa siinäkin voi ihailla Juicen riimien terävyyttä: “Jäihän nuottipussi / kun kamat joku nussi”.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Veltto Virtanen: UFO (1978)

Virtasen narsistisiakin ulottuvuuksia saava käännös It Came Out of the Skystä on käsitelty niin perusteellisesti tässä Nuorgamin artikkelissa, ettei asiaan ole juuri lisäämistä.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Eppu Normaali: John Fogerty (1979)

Toisin kuin muut listan kappaleet, Eppujen luomus ei ole coveri vaan originaali. Silti kyseessä on sen luokan rakkaudentunnustus, ettei sitä yksinkertaisesti voinut jättää listalta: ”Jos nyt sitten kaikki maailman tytöt kuolis pois / niin John Fogertyn musiikki ainoa lohtuni ois.”

Eppujen kohdalla kannattaa muistaa myös Akun Tehdas -levyn hienoinen kumarrus CCR:n suuntaan.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Kari Peitsamo Revival: Onnenpoika (1982)

Suomen suurimman Fogerty-ihailijan tittelin vie silti Kari Peitsamo, joka levytti Kari Peitsamo Revival -yhtyeensä kanssa 1980-luvulla useamman levyllisen Fogertyn materiaalia. (Lisätietoja aiheesta täältä.)

Peitsamon innostus oli ilmeisen tarttuvaa, sillä Fortunate Sonista väännetty Onnenpoika nousi listaykköseksi kesällä 1982. Enää Kari ei soita käännöksiään, koska ei pidä niitä originaalien veroisina. Fogertyn hän ottaa silti tosissaan: hän kertoo lukevansa miehen elämänkertaa joka ilta ennen nukkumaanmenoa.

Todellisen uskovaisen tapaan Peitsamolle ei myöskään kelpaa nyky-Fogerty. Kari mielestä mies ei ole mitään ilman CCR:n rytmiryhmää taustallaan.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Tuomari Nurmio: Paha Kuu (1988)

Vaikka Nurmio ei 1980-luvulla juuri covereita levyttänyt, ei hänkään pystynyt vastustamaan Bad Moon Risingin houkutusta. Nurmion version suuri oivallus on manata kuun pahuus esiin tiputtamalla tempo rohkeasti puoleen.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Moogetmoogs: Vasen pakki (1993)

Moog Konttisen liian vähälle huomiollle jäänyt käännös Fogertyn 1980-luvun suurimmasta hitistä Centerfieldistä kääntää baseball-kappaleen jalkapallon maailmaan. Viimeisen säkeistön perusteella en tosin ole varma, kannattaisiko valmentajan lotkauttaa korvaansa pelihimoisen pakin anelulle.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Freud, Marx, Engels & Jung: Paha Mari (2002)

Tapani Kansa levytti Fogertyn uran tunnetuimman laulun, ikonisen Proud Maryn, suomeksi jo vuonna 1971, nimellä Svengi Mary. Onnistuneempana voi kuitenkin pitää Pekka Myllykosken käännöstä Paha Mari, jota Freukkarit esitti livenä jo kauan ennen kuin levytti sen Paikkoi ja plessei -levylleen kymmenen vuotta sitten. Rolling, rolling, rolling on the Rizzla!

Video ei ole enää saatavilla

John Fogerty Puistobluesissa lauantaina 30.6.2012. Vanhannakylänniemi, Järvenpää. Portit aukeavat klo 11, Fogerty klo 18. Liput 63 €. Fogerty myös Piknik Livessä Raatin Stadionilla sunnuntaina 1.7.2012. Raatintie 2, Oulu. Ovet klo 17, Fogerty klo 21. Liput 69 €.

Mutta millaista ääntä tästä joukosta oikein lähtee? Nuorgamin poliittinen toimitus päätti tehdä lyhyen selvityksen siitä, millaisia näyttöjä nykyisillä kansanedustajillamme on äänensä käytön saralla.

Selkeyden vuoksi selvitys on jaettu viiteen ryhmään: ammattilaisiin, amatööreihin, kampanjalauluihin, karaokekuninkaallisiin ja vastentahtoisiin.

Ammattilaiset

Mikko Alatalo (kesk) on laulavista kansanedustajistamme kiistatta menestynein. Kolmannen kauden kansanedustaja on kokoelmat mukaan lukien julkaissut yli 50 levyä, tyylikirjon ulottuessa yhteiskunnallisista kappaleista kupletteihin ja mainoslauluihin.

Alla sinisankaisen sankarin tyylinäyte vuodelta 1980. ”Eihän se köyhyys synti oo/ mutta kyllä se nolottaa”.

Video ei ole enää saatavilla

Astetta enemmän katu-uskottavuutta löytynee silti ikipunkki Pertti ”Veltto” Virtaselta (ps). Tässä hienosti Bob Dylania mukaileva video kappaleelle, jossa mies esittää kirkkopoliittisia näkemyksiään vuodelta 1978. Myös maahanmuuttopolitiikkaa sivutaan: ”Ristille ne pisti senkin yhteiskunnan vihollisen / ei Suomeen olisi päässyt niin paha rikollinen”.

Video ei ole enää saatavilla

Pitkä laulajanura on takanaan myös äänikuningatar Ritva ”Kike” Elomaalla (ps). Kiken tuotantoa voinee kuvata todellisiksi FINNhitseiksi. Mykistävää tyylinäytettä vuodelta 1992 tosin hämmentää genovalaisen tutkimusmatkailijan kutsuminen atamaaniksi eli kasakkapäälliköksi. No, ehkä asia liittyy jotenkin mannerlaattoihin.

Video ei ole enää saatavilla

Amatöörit

Kaikille lauluista ei ole leipäpuuksi, mutta se ei toki ole estänyt kansakunnan toivoja ilmaisemasta itseään monin tavoin.

Ensimmäistä kauttaan eduskunnassa istuva James Hirvisaari (ps.) on paitsi veturinkuljettaja myös pitkän linjan gospel-muusikko. Hirvisaaren johtama Sola Gratia (yksin armosta) on levyttänyt kaksi levyä. Kansanedustaja ei laula, mutta soittaa koskettimet ja kitarat. Lisäksi hän on myös säveltänyt ja sanoittanut tämän Taivaan valtakuntaan -levyllä julkaistun Stop!-kappaleen. Sanan seasta voi halutessaan lukea myös talouspoliittisen ohjeen: ”Älä heitä kultaa roskikseen”.

Video ei ole enää saatavilla

Perussuomalaisen puolueen moniarvoisuudesta kertonee sekin, että Hirvisaaren puoluetoveri, hallintovaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho (ps) on gospelin sijasta kunnostautunut speedmetallin saralla. Halla-ahon nuoruusvuosinaan johtama Blashemia (nimen kirjoitusvirhe johtuu logon suunnittelussa tapahtuneesta onnettomuudesta) oli kasassa 1989–1994. Studioon asti yhtye ei päässyt, mutta ehti levyttää muutamia demoja, joita se lähetteli muun muassa musiikkilehtiin. Tuleva kansanedustaja laulaa ja soittaa kitaraa.

Video ei ole enää saatavilla

Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd) on niin ikään kokenut itsensä ilmaisija. Vuonna 2002 tuleva parlamentaarikko levytti vaaleihin valmistautuessaan joululevyn Jouluisia ajatuksia. Jutan itse kustantama levy kantaa hienoa kataloginumeroa JUT001. Ilmeisesti kiire kuitenkin vaivasi levyn viimeistelyä, sillä Kansallisdiskografia huomauttaa että ”kappaleiden järjestys julkaisun kannessa ja tekstilehtisessä väärä”.

Video ei ole enää saatavilla

Toista kauttaan eduskunnassa istuva Maria Guzenina-Richardson (sd) on tehnyt pitkän uran musiikkimediassa, mutta studioon hän on Nuorgamin tietojen mukaan uskaltatunut vain kerran. Hullut mielenterveyden puolesta -levylle nauhoittetu duetto yhdistää Guzenina-Richardsonin ja Jörn Donnerin (rkp) kuin Serge Gainsbourgin ja Jane Birkinin ikään. Ei muuten jäänyt kuin 129 äänen päähän, ettei tässä duetoisi kaksi parlamentaarikkoa!

Video ei ole enää saatavilla

Sama hyväntekeväisyyslevy sai mikrofonin eteen myös toisen tulevan kansanedustajan. Jaana Pelkosen (kok) laulama kappale Jaana Pelkonen tiivistää olennaisen ”Olen mimmi melkonen / olen Jaana Pelkonen / tahtoisi en olla kukaan muu”. Mitäpä siihen lisäämään.

Video ei ole enää saatavilla

Jatketaan vielä hetki hyväntekeväisyysteemalla. Idolsia juontaneet Jani Toivola (vihr) ja vielä eduskuntaan nousematon Heikki Paasonen perustivat vuonna 2008 The Gay -nimisen yhtyeen, jonka ainoan singlen tuotot annettiin Mielenterveysseuralle. Yhtyeen taival jäi yhteen singleen, mikä antanee aiheen siteerata Gay-singlen sanoitusta ”Jani Toivola / Ei osaa soittaa bongoja / mutta se on telkussa / Tosi gay”.

Video ei ole enää saatavilla

Jääkiekkopiireistä tunnetumman Sinuhe Wallinheimon vaatimattomasti nimetty S.W. Heimon kädet on ilanhduttanut suomalaista kiekkoväkeä jo vuodesta 1992 ja sai suorimman suosionsa Jyväskylän jääkiekkokinkereillä 2009. Tässä kuitenkin varhaisempi tyylinäyte vuodelta 1993. ”Kierrän maailmaa banaanilaivalla/ koko miehistö on täydessä lastissa.”

Video ei ole enää saatavilla

Sdp:n puoluesihteeri, ensimmäistä kauttaa kansanedustajana istuva Mikael Jungner (sd) toimi aikaisemmin Yleisradion toimitusjohtajana. Tässä toimessa hän keräsi runsaasti huomiota omalaatuisella julkisuuden hallinnallaan. Sen taustalla oli Jungnerin mukaan ajatus, jonka mukaan johdon on hyvä tehdä itsensä ajoittain naurunalaiseksi. Ehkäpä tämä ajatus auttaa ymmärtämään Jungnerin esiintymistä Miitta-tädin vieraana vuonna 2009.

Video ei ole enää saatavilla

Kaikille parlamentarismi ei riitä. Ensimmöistä kauttaa eduskunnassa istunut Tuula Peltonen (sd) pyrki päivittämään tittelinsä kuninkaalliseksi viime vuoden tangomarkkinoilla. Tie katksesi esikarsintaan, mutta tangon ansiosta – vai siitä huolimatta – Peltonen uusi paikkansa kevään vaaleissa.

Kampanjalaulut

Poliittinen musiikki on 2000-luvun Suomessa niin pahassa lamassa, ettei tähän osioon löytynyt kuin yksi kappale.

Jouni Backmanin (sd) ja sdp:n eduskuntaryhmän naisten Tarja Halosen uudelleen valinnan tueksi tekemä Työn orjat Zorron yöstä nouskaa! on kuitenkin siinä määrin pysäyttävä esitys, että se vastaa helposti tusinaa heppoisempaa. Ja mikäs siinä, kun sävellyksestä vastaa Kwan-yhtyeen Tatu Ferchen, ohjaus on Osku Pajamäen ja stailaus Pasi Loijaksen käsialaa. Valtiovarainministeri todistaa jälleen taitonsa soolollaan: Sul on ääni, siis anna sen kuuluu / Eikä auta nyt pelkkä kukkuluuruu.

Video ei ole enää saatavilla

Karaokekuninkaalliset

On ehkä hieman epäreilua ottaa tämän kaltaiseen listaukseen mukaan esityksiä, joita ei selvästi ole ollut tarkoitusta säilöä jälkipolville. Kolme seuraavaa oli kuitenkin otettava mukaan.

Kahdesti ministeriksi yltänyt Paula Lehtomäki (kesk) on käyttänyt karaokeharrastustaan imagonrakennuksensa tietoisena osana. Internetiin vuotanutta todistusaineistoa neljännen kauden kansanedustajan laulutaidoista on kuitenkin vähän. Ohessa kuitenkin pätkä Lehtomäestä esittämässä hyvin suuhunsa sopivaa laulua Kuka pelkää Paulaa.

Video ei ole enää saatavilla

Melkoinen jytky on myös Timo Soinissa (ps) tulkitsemassa puolueen listoilta pois potkitun Frederikin kappaletta Harva meistä on rautaa vuoden 2009 eurovaalien voittoisissa tunnelmissa.

Video ei ole enää saatavilla

Eräänlaisesta karaokesta on kyse myös pääministeri Jyrki Kataisen rohkeassa, joskin
lyhyessä heittäytymisessä death metallin maailmaan. Jos poliittiset suhdanteet kovasti
heittelevät voi valtioneuvoston Barry Whitelle löytyä uusi ura Rotten Soundin vokalistina.

Video ei ole enää saatavilla

Tahattomat

Harva joutuu laulajatähdeksi tahtomattaan, mutta poliitikolle näinkin ikävästi voi käydä. Tämän sai huomata muun muassa saksan entinen liittokansleri Gerhard Schröder, jonka nauhalle tarttuneesta lausahduksesta ”Tuokaa minulle olut tai alan lakkoilla” tehtiin kertosäe kantrityyliseen hittikappaleeseen vuonna 2000.

Uusista kansanedustajista vain yhtä on toistaiseksi kunnioitettu miksaamalla verbaalista ulosantia musiikkiin lupia kyselemättä. Kyseessä on tietenkin sahuri Teuvo Hakkarainen (ps), jonka heti ensimmäisenä edustajapäivänään antama haastattelu nousi välittömään suosioon miksaajien keskuudessa.

Video ei ole enää saatavilla

Konkareista oman remixin on tietenkin saanut myös monilahjakas valtiovarainministeri  Jutta Urpilainen (sd). Remixaus on imartelun korkein muoto, sano.

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgamin poliittinen toimitus kiittää lukijoita mainioista lisävinkeistä!

Samalla toimitus myöntää, että selvitys ei välttämättä ole vieläkään kattava. Jos tiedät eduskunnan muista monilahjakkuuksista lisää tieto kommentteihin!

Muista myös viime keväänä julkaistu Poliitikko ja pop -juttusarjamme!

Se olen minä, Mikko.

Saako sanoa; kepu pettää aina?

Onneksi senaattori Alatalo on ollut itsekin levylaulaja ja innokas videokameran edessä esiintyjä. Täten Nuorgam ylpeänä esittää, Mikko Alatalo – Sä maalaispoika olet -videospesiaalin!

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

KIITOS MIKKO ALATALO 1951-