Mikki Kauste.

En olisi ikinä uskonut arvioivani Nuorgamiin iskelmälevyä. Egotripin laulajana tunnetuksi tulleen Mikki Kausteen soolodebyytti on sitä itseänsä. Iskelmää.

Mutta koska se on iskelmää, eikä sitä suomipoppia, jollaista Kausteen on tottunut viimeisen vajaan parinkymmenen vuoden aikana laulavan, ensikuuntelun jälkeen olo on kuin puukalikalla päähän lyöty. Missä ovat särökitarat? Missä kuulaat akustiset kitarat? Missä jämäkkä ja tyylitajuinen rytmiryhmä sekä mukaansatempaava poljento? Missä Knipin (Egotripin biisintekijä-kitaristi-laulaja) matalat tavaramerkkistemmat?

Egotrippi on yhtye, jonka musiikkiin allekirjoittanut on kasvanut kiinni 1990-luvun puolivälistä lähtien. Bändin tekemisiin on ollut pitkään vaikea suhtautua puolueettomasti, koska se on luonut levyillään ääniraidat niin moniin elämän ikimuistoisiin tapahtumiin. Vasta viimeisimmällä Maailmanloppua odotellessa -levyllä (2008) suurin mielenkiinto alkoi herpaantua. Levyltä löytyi Valssin kaltainen hienous ja Kuules Ainon tyylisiä varmoja Egotrippi-hittejä, mutta se oli kuitenkin pettymys.

Se oli pettymys siksi, että siitä huokui levoton kaksijakoisuus, joka taas johtui siitä, että Mikki Kauste ja Knipi olivat molemmat pääsolisteja. Vaikka Knipi oli aiemmin laulanut osan Egotripin parhaista kappaleista (Asfaltin pinta, Varovasti nyt, Tarpeeton mies), miehen laulamat kappaleet olivat Maailmanloppua odotellessa -levyyn asti piristäviä ja tyylikkäitä cameo-roolisuorituksia Egotrippi-nimisessä pitkässä elokuvassa.

Vokalistimielessä Mikki Kauste on ollut aina – erityisesti omaleimaisen falsettilaulunsa ansiosta – Egotripin ääni, jota Knipin matalat stemmat ovat tukeneet mitä mahtavimmin. Yhtäkkiä Kausteen ääni ei ollutkaan siinä pääroolissa, jossa se kaikilla aiemmilla Egotrippi-levyillä oli ollut, se ei ollutkaan enää se tuttu, koossapitävä punainen lanka. Tuntui, että näiden kahden solistin pitäisi pöytää puhdistaakseen julkaista omat soololevyt. Ja näin lopulta 50-prosenttisesti tapahtuikin.

Mikki Kausteen ensimmäinen soololevy tuntui aluksi oudolta nimenomaan siksi, että kaikki Kausteen äänen taustalta viimeisen vajaan kahdenkymmenen vuoden ajalta tutut elementit loistavat poissaolollaan. Ainoastaan Tie (jolla Kauste osallistui Syksyn sävel -kisaan 2011) on kappale, joka voisi hyvin löytyä myös Egotripin levyltä. Kun muutaman kuuntelun jälkeen hyväksyy sen, että Knipin matalat stemmat ja Egotripin rytmiryhmän jämäkkä poljento eivät optimistisista toiveista huolimatta liu’u mukaan näihin kappaleisiin ja ymmärtää kuuntelevansa puhdasveristä iskelmälevyä, musiikki alkaa toimia.

Mikki Kauste operoi tällä levyllä selkeästi omalla mukavuusalueellaan. Singlenä julkaistu Onnellinen tuo etäisesti mieleen Harry Nilssonin Everybody’s Talkin’ -klassikon. Pyydät liikaa muistuttaa paljon Hyvästi naiset -kappaletta, mutta muuten Egotrippi-mielleyhtymiä Tie-biisiä lukuun ottamatta ei synny. Niin Dusty Springfieldin popiskelmä kuin Leif Wagerin, Olavi Virran ja muiden kotimaisten suuruuksien 1950- ja 1960-lukulainen perinneiskelmä kuuluvat Lintumiehen vaikutteissa. Myös Agents on nimi, joka tulee paikoin mieleen. Hyvällä tavalla.

Lintumies ei ole helppoa korvasta sisään ja korvasta ulos -kertakäyttöiskelmää, ja sen takia voi hyvin olla, että levyn kappaleista monikaan ei päädy radiosoittoon. Kausteen debyytti on rohkea soolouran avaus, jolle radiosoittoa kuitenkin mielellään soisi.

72 Mikki Kausteen soolodebyytti on reipas irtiotto Egotripin melankolisesta voimapopista. Vaikka Egotripin nimi kaikuu koko ajan jossain takaraivon perukoilla, Kausteen kappaleet peittoavat mennen tullen minkä tahansa Iskelmäradiossa soivan tusinaiskelmätuotannon.

Video ei ole enää saatavilla