Mike Skinner tarjoili esikoisalbumillaan "alkuperäistä merirosvomateriaalia".

Jos helmikuinen Computers and Blues jäi The Streetsin viimeiseksi albumiksi, kuten Mike Skinner itse väittää, jätti hän hemmetinmoisen perinnön popmusiikin historiaan. The Streetsin viiden albumin kokonaisuus on vertailukelpoinen kenen tahansa aikalaisen julkaistun tuotannon kanssa.

Skinnerin päätös lopettaa siksi, ettei The Streetsillä ole hänen mielestään enää uutta annettavaa, kuvastaa hänen koko uraansa popartistina – ja on ajatus, jonka soisi pullahtavan monen muunkin tähden päähän. Yhtä lailla yöllisen kebabjonon tapahtumia kuin universumin syntyä lyriikoissaan käsitellyt Skinner on aina ollut popmusiikin maailmassa uniikki yksityisajattelija.

Ensinnäkin: Skinnerin omalaatuisella flow’lla pelaavaa puhelaulua (paino sanalla ”puhe”) ei ole kukaan rohjennut edes yrittää matkia. Toisekseen: muiden samalta garage-pohjalta ponnistaneiden artistien urat ovat jääneet kananlennoiksi The Streetsin laajentaessa ilmaisuaan uusien sävyjen avulla Skinnerin elämänvaiheita ainutlaatuisesti peilaten. Kolmanneksi: chav-sukupolven hovirunoilijaksikin kutsuttu Skinner on brittiläisen musiikin kiitetyin lyyrikko sitten hapannaamanero Morrisseyn – ja ansiosta. Hänelle ovat velkaa korkojen kera uuden kerronnallisen sanoittajasukupolven kärkinimet Plan B:stä Lily Alleniin ja Arctic Monkeysin Alex Turneriin.

Esimerkiksi Skinnerin sopusoinnussa elävästä huumorintajusta ja humaanin darwinistisesta maailmankuvasta voi napata vaikka seuraavan kertosäkeen Everything Is Borrowed -albumilta:

”It’s not Earth that’s in trouble /
it’s the people that live on it, no no /
Earth’ll be here long after /
We’ve all gone the way of the dodo”

Skinnerillä on tarinankerronnallisten lahjojensa lisäksi harvinainen taito välittää musiikissaan eletyn makuisia tunnetiloja – oli kyse sitten debyytin haikeanonnellisesta rave-oodista Weak Become Heroes tai toissalevyn lämpimän filosofisesta On the Edge of a Cliff -kappaleesta.

Lisätään siihen vielä Skinnerin kekseliäät kokeilut nettisivustonsa, podcastien, sosiaalisen median ja videokerronnan kanssa, niin muodostuu kuva monipuolisen lahjakkaasta, uteliaasta ja epätavallisesta popartistista, josta varmasti kuullaan vielä – oli muoto sitten elokuva, proosa tai vaikka soundtrack-musiikki.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Video ei ole enää saatavilla

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen musiikillista ilmanalaa olennaisesti määrittäneet The White Stripes, The Streets ja LCD Soundsystem ohittivat sen sijaan maaliviivan kädet pystyssä ja hymy huulillaan.

Mike Skinnerin viimeinen The Streets -nimellä levyttämä albumi Computers & Blues oli pakottoman kuuloinen kokonaisuus, joka parhaimmillaan muistutti vuonna 2002 päitä sekoittaneen Original Pirate Material -esikoisen nerokkuudesta.

LCD Soundsystemin jäähyväislevy This Is Happening oli monipuolisuudessaan sovelias lopetus Losing My Edge -klassikkosinglen käynnistämälle musiikkinörttiyden ja rytmisen ilottelun odysseialle. Lopullisen pisteen matkalle James Murphy (kuvassa) kumppaneineen laittoi viidellä New Yorkin -keikalla.

The White Stripesin pitkä hiljaiselo puolestaan katkesi helmikuiseen tiedotteeseen. Yhtyeen viimeiseksi julkiseksi esiintymiseksi jäi Conan O’Brienin viimeinen The Tonight Show -lähetys kevällä 2009.

Duon fanit eivät siis saaneet jäähyväiskiertuetta tai -levyä, mutta Jack Whiten kirjoittama tiedote tiivisti täydellisesti sen, miksi yhtyeiden joskus kannattaa lopettaa:

”…to preserve what is beautiful and special about the band and have it stay that way.”

Hyvin sanottu, Jack. Kiitos sinulle ja Megille. Mikelle ja Jamesille myös.

Video ei ole enää saatavilla

The White Stripes – We’re Going to Be Friends

Video ei ole enää saatavilla

LCD Soundsystem – Dance Y’rself Clean

Video ei ole enää saatavilla

The Streets – Going Through Hell