It’s only Commodore – but I like it!

”Video games are the new rock’n’roll.”

Kun syötän yllä olevan virkkeen Googleen, saan 356 000 osumaa. Latteus mikä latteus, mutta sellainen, jota on hoettu tasaisin väliajoin jo yli 30 vuoden ajan.

Vuonna 1977 syntyneenä edustan sukupolvea, jonka ajankäytöstä rock’n’rollin ohella eivät kilpailleet videopelit vaan tietokonepelit. Ja ennen kaikkea Suomen suosituimmalle kotimikrolle eli Commodore 64:lle suunnitellut tietokonepelit.

Rockin ja tietokonepelien suhde on ollut aina vaikea. Vasta 2000-luvun hittituotteet, kuten Guitar Hero ja Rock Band, ovat saaneet musiikkibisneksen toden teolla kiinnostumaan peliteollisuudesta ja peliteollisuuden musiikkibisneksestä.

1980-luvulla suhde ei ollut ainoastaan vaikea, vaan lähes olematon. Siitä huolimatta Commodore 64 -julkaisujenkin joukkoon eksyi muutama tuote, joiden linkki rockin ja popin nörttiyden kieltävään maailmaan oli vahva.

”Valtakunnan tietokone” täyttää kuluvassa kuussa 31 vuotta. Nuorgam julkaisee juhlan kunniaksi kymmenen kohdan listan tapauksista, joissa Commodore 64 ja rock ovat lyöneet kättä – enemmän tai yleensä vähemmän kunniakkaasti.

Load, ready and run!

#1 Frankie Goes to Hollywood!

Röyhkeästä ja rohkeasta imagostaan tunnettu Frankie Goes to Hollywood oli yksi 1980-luvun puolivälin menestyksekkäimpiä popyhtyeitä. Liverpoolilaisyhtye päihitti kotikaupunkinsa ylpeyden The Beatlesin ainakin yhdellä tavalla: siitä tuli ensimmäinen yhtye sitten Gerry & the Pacemakersin, joka nousi Britanniassa listaykköseksi kolmella ensimmäisellä singlellään.

Ocean Software julkaisi vuonna 1985 yhden Commodore 64:n historian kummallisimmista klassikoista, Denton Designin suunnitteleman toimintaseikkailun, joka oli – hämmästyttävää kyllä – nimetty Frankie Goes to Hollywoodin mukaan.

Pelissä ohjataan silhuettihahmoa, jonka tavoitteena on kasvaa ihmisenä ja saavuttaa Frankie Goes to Hollywoodin esikoislevyn nimestä (ja sivistyneille myös Samuel T. Coleridgen Kubla Khan -runosta tuttu) nautintojen paviljonki, “Pleasuredome”.

Tavoitteen saavuttaakseen pelaajan pitää kehittyä niin sodassa, rakkaudessa, uskossa kuin – tietenkin – seksissä. Tämä tapahtuu (ei lainkaan niin “tietenkin”) samoilemalla liverpoolilaisessa asumalähiössä, penkomalla kaappeja ja lipastoja ja sinkoutumalla vähän väliä toinen toistaan omituisempien minipelien maailmaan. Ja tapahtuupa siinä sivussa murhakin, joka pelaajan tulee ratkaista.

Jos Frankie Goes to Hollywood -peliä ja Frankie Goes to Hollywood -yhtyettä jokin yhdistääkin, sen hahmottaminen kysyy sumuista logiikkantajua. Jollain tavalla peli ja yhtye kuitenkin edustavat samaa 1980-lukulaisen vinksahtanutta fantasiamaailmaa, jossa ylettömyydet ja ylilyönnit ajavat ilahduttavalla tavalla järjen ja tolkun edelle. Selvää on, että molemmat tuotteet ovat oman aikansa ja alansa kuolemattomia klassikoita.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Samantha Fox Strip Poker!

Toinen 1980-luvun brittiläisistä poptähdistä, jonka nimi on raapustettu ikuisiksi ajoiksi Commodore 64:n historiankirjoihin, on tietenkin Samantha Fox, tuo mukiinmenevällä lauluäänellä siunattu kolmossivun tyttö. Tuskin ketään yllättää, että peliteollisuus valjasti uhkean laulajatähden juuri räsypokka-genren palvelukseen.

Samantha Fox Strip Pokerin idea on pelata pokeria niin hyvin, että Foxilta loppuvat rahat – ja vaatteet. Foxin pokeritaidot osoittautuvat pelin edetessä pian varsin köykäisiksi. Yleisesti sitä pidettiin pelin merkittävimpänä vahvuutena.

Räsypokkapelit olivat internetiä edeltäneellä ajalla varsin suosittuja. (Sitä kun ajattelee, tulee heti kovin melankolinen olo.) Commodore 64:n valikoimaan kuuluivat Samantha Fox Strip Pokerin lisäksi esimerkiksi pelityypin synnyttänyt Strip Poker jatko-osineen, elokuva-alan glamourista perusteettomasti vihjannut Hollywood Poker sekä samanthamaisesti rinnakkaan Maria Whittakerin muotoihin luottanut Maria’s Xmas Box.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Give My Regards to Broad Street!

Give My Regards to Broad Street -elokuva (1984) ei kuulu Paul McCartneyn uran kunniakkaimpiin saavutuksiin (katso vaikka). Peter Webbin ohjaama kouhotuksessa Sir Paul jahtaa tulevan albuminsa kadonneita master-nauhoja eri puolilta Lontoota. “Mukana menossa” ovat Linda-vaimon lisäksi muun muassa Ringo Starr ja Tracey Ullman.

Lähinnä näyttävistä musiikkikohtauksistaan (myötähävettävähköllä futu-glam-lavastuksella maustettu Silly Love Songs, herkkä kamaripopversio For No Onesta, kuolematon No More Lonely Nights…) muistetusta elokuvasta tehtiin myös tietokonepeli. Idea ei ollut niin harhainen kuin ensikuulemalta tuntuu, sillä vietetäänhän merkittävä osa elokuvasta peliystävällisesti autonratin takana ympäri Lontoota kaahaillen.

Give My Regards to Broad Street -peli oli kuitenkin elokuvakaimansa kaltainen floppi. Lontoon kartta oli toki suuri ja todenmukaisuudessaan vaikuttava, mutta bändikaverien poimiminen kyytiin eri kaupunginosista lähes mahdotonta, kiitos Sir Paulin rakkaan kuplavolkkarin ohjaamisen, joka edellytti pelaajalta lähes yli-inhimillistä motoriikkaa.

Yhtä sadistisesti toteutettua autoilutoimintaa C64-pelaajat saivat harrastaa seuraavan kerran vasta kaksi vuotta myöhemmin, kun Ocean julkaisi hysteerisen Miami Vice -kalkkunansa. Se, toisin kuin unohduksen alhoon vajonnut Give My Regards to Broad Street, nousi Suomessakin pelimyyntitilastojen kärkeen.

Asian vierestä: Internet kertoo Sir Paulin seikkailleen myös obskuurissa, vuoteen 2953 sijoittuvassa tekstiseikkailussa Beatle Quest (1985), jonka ongelmien ratkaiseminen vaati Beatles-lyriikan tuntemusta. Liekö sitä kukaan suomalainen koskaan pelannut…?

Video ei ole enää saatavilla

#4 The Rocky Horror Show!

West Endissä kesällä 1973 ensi-iltansa saanut The Rocky Horror Show on yksi modernin ajan menestyneimmistä musikaaleista. Richard O’Brienin kirjoittamaa ja säveltämää tarinaa sinisilmäisestä kihlaparista, hullusta transvestiittitiedemiehestä ja yhden myrskyisän yön tapahtumista on esitetty teatterilavoilla aina Aasiaa, Australiaa ja Etelä-Amerikkaa myöten, ja sen elokuvaversio (The Rocky Horror Picture Show) on pyörinyt valkokankailla yhtämittaisesti aina ilmestymisestään asti eli ennätykselliset 38 vuotta!

Kotitietokoneille The Rocky Horror Show saatiin vuonna 1985. Rockmusikaalin on vaikea kuvitella olleen kuuminta hottia teini-ikäisten C64-harrastajien joukossa, mutta jonkinlaiseen kulttimaineeseen peli lopulta ylsi. Ei vähiten sen takia, että se sisältää alastomuutta!

Pelaaja ohjaa toista nuorista kihlatuista, Bradia tai Janetia, ja yrittää palauttaa ”medusa transducerilla” patsaaksi muutetun mielitiettynsä ennalleen. Tämä tapahtuu talossa seikkaillen, lukittuja ovia availlen ja De-Medusa-nimisen laitteen osia keräillen. Vastaansa pelaaja saa musikaalista ja elokuvasta tuttuja hahmoja, kuten käsikirjoittaja-säveltäjä O’Brienin esittämän luisevan ja kuoppasilmäisen Riff Raffin ja Meat Loafin näyttelemän Eddien.

Mikään peliohjelmoinnin klassikko The Rocky Horror Show ei ole, mutta soipahan kaiken hösäämisen taustalla sentään varsin pätevä versio musikaalin tunnetuimmasta sävelmästä Time Warpista!

Video ei ole enää saatavilla

#5 Tubular Bells! Blade Runner! 19!

Moni Commodore 64 -pelivalmistaja hankki kalliilla rahalla lisenssejä voidakseen tehdä pelejä, jotka perustuvat suosittuihin elokuviin, televisiosarjoihin tai sarjakuvahahmoihin. Ai miksi? Koska pelit myivät, vaikka ne olisivat olleet kuinka onnettomia.

Jo edellä esitellystä The Rocky Horror Show’sta vastanneessa CRL Groupissa ajateltiin kuitenkin myös ns. laatikon ulkopuolisia asioita. Epätasaisista ja usein kummallisista peleistään tunnettu yhtiö oli valmis latomaan puntia tiskiin saadakseen tehdä myös lp-levyihin perustuvia levyjä!

Tällainen oli myös Blade Runner, sillä se ei perustunut Ridley Scottin ohjaamaan tieteiselokuvan klassikkoon – vaan Vangeliksen elokuvaan säveltämään soundtrackiin! Murska-arvioita kirvoittaneesta replikanttienjahtauspelistä tämä ei luonnollisesti käymillään tavalla ilmi.

Video ei ole enää saatavilla

Vielä höyryisempi hanke oli Tubular Bells, Mike Oldfieldin majesteettiseen esikoisalbumiin pohjautuva pökäle, jolle osuvin kuvaus lienee ”älyttömän turha ja paska interaktiivinen musiikkivideo”.

Video ei ole enää saatavilla

Myös Cascade Games luotti musiikin voimaan, kun se vuonna 1988 julkaisi Paul Hardcastlen Vietnam-aiheiseen elektrohittiin 19:iin ”perustuvan” pelin 19 Part One: Boot Camp. Peli oli niin onnistunut, että ”part two” päätettiin jättää tekemättä.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Max Headroom!

Max Headroom on yksi Music Televisionin huikeimpia luomuksia. Vuonna 1984 maailmanensi-iltansa saanut ”digitaalinen tv-juontaja” ei ollut itse asiassa digitaalinen ensinkään – vaan leukava näyttelijä Matt Frewer vahvassa maskissa ja lasikuitupuvussa.

Ä-ä-ä-änkytyksestään, sliipatusta ulkomuodostaan ja Ray-Baneistaan muistettu Headroom oli muutaman vuoden ajan ällistyttävän suosittu: hahmo esiintyi lukuisissa mainoksissa, musiikkivideoissa ja vieraili jopa Sarajevon talviolympialaisissa. Luonnollisesti se sai myös oman elokuvansa ja tv-sarjansa – sekä, vuonna 1986, tietokonepelinsä.

Quicksilvan omalaatuinen toimintaseikkailu perustuu Max Headroom -elokuvaan, jossa tähtijuontaja paljastuu moottoripyöräonnettomuudessa loukkaantuneen toimittaja Edison Carterin alter egoksi. Pelaajan tehtävä on ohjata Carteria – eli ruudulla kipittävää yksiväristä tikku-ukkoa – ja pelastaa Max 200-kerroksisen pilvenpiirtäjän ylimmästä kerroksesta.

Graafisesti yksinkertainen mutta joka tavalla tyylikäs peli huokuu harvinaista viehätysvoimaa, ei vähiten sähäkän musiikkinsa takia. Se viskaa pelaajan keskelle valvontakameroiden ja virtapiirien maailmaa ja onnistuu luomaan yhden C64-pelien historian tunnelmallisimmista dystopioista.

Video ei ole enää saatavilla

#7 It’s Only Rock’n’Roll! Rockstar Ate My Hamster!

Erilaiset strategiapelit olivat jo 1980-luvun puolivälissä merkittävä osa pelien kirjoa. Markkinoille ilmestyi myös pelejä, joissa pelaaja sai kokeilla siipiään rockyhtyeen managerina.

Rockmanageripeleistä tunnetuin on vuonna 1988 ilmestynyt Rockstar Ate My Hamster, jossa pelaaja kokoaa neljästä muusikosta muodostuvan yhtyeen ja pyrkii saavuttamaan neljä kultalevyä yhden vuoden aikana. Peli tuntuu hauskalta noin kymmenen minuutin ajan, kunnes sen väkinäinen hauskuus (muusikoilla on hulvattomia nimiä, kuten Midge Sewer, Jason Doner-Kebab ja Rick Ghastly) alkaa tursuta korvista.

Video ei ole enää saatavilla

Paljon paremmin rockelämän kiihkeyden ja arvaamattomuuden saavuttaa K-Telin vaatimaton It’s Only Rock’n’Roll. Jännittävintä pelissä ovat kiertueet, jonka keikoista osa saattaa mennä mönkään rumpalin juoppottelun, varastetun kitaran tai syntetisaattorin palaneen sulakkeen takia.

Maininnan ansaitsee myös pelin lyömätön sanoitusgeneraattori, joka synnyttää todellisia rocklyriikan helmiä, kuten:

“She never did like jiving / so can you phone her up
Let’s get down and boogie / I need to feel you near me”

Video ei ole enää saatavilla

#8 Deus Ex Machina!

Suomessa harmillisen huonosti tunnettu Deus Ex Machina on yksi hämmentävimmistä luvuista Commodore 64:n historiassa. Jotain ”pelin” erityisyydestä kertoo, että se perustuu Shakespearen komediaan Miten haluatte ja sen ajatukseen ihmisen seitsemästä ikäkaudesta.

Mutta mitä tekemistä tällä on rockmusiikin kanssa? Ei yhtään mitään.

Paitsi Ian Dury.

Deus Ex Machinan mukana tuli nimittäin soundtrack-kasetti, jota tuli soittaa synkronoidusti pelin pelaamisen kanssa. Ja yksi soundtrackilla kuultavista hahmoista oli Ian Dury, tuo rakastettava brittiläinen pubrocklegenda (rauha hänen sielulleen).

Deus Ex Machina on lähes kolmenkymmenen vuoden iästään huolimatta edelleen vaikuttava kokemus. Harva peli päättyy yhtä syvällisiin ajatuksiin:

”We don’t inherit the Earth from our ancestors.
We borrow it from our children.
Imagine it we could begin our little life all over again.
Imagine it it was all nothing more than some electronic game.
Imagine if I knew then what I know now.
What did you learn?
I can’t quite remember, but I’ll try and be better next time…”

Video ei ole enää saatavilla

#9 Lazy Jones! Zombie Nation!

David Whittaker opetti C64-harrastajalle, mitä tarkoittaa ”meta”. Miehen ohjelmoimassa Lazy Jonesissa nimittäin ohjataan pulleaklyyvarista ja työtävieroksuvaa nuorukaista, joka hankkii pisteitä pelaamalla kolmikerroksisen rakennuksen huoneista löytyviä kymmeniä, toinen toistaan alkeellisempia videopelejä.

Jälleen: mitä tekemistä tällä on rockmusiikin kanssa? Ei yhtään mitään…

…kunnes saksalainen konemuusikko Florian Senfter alias Zombie Nation julkaisi vuonna 1999 kappaleen Kernkraft 400, joka lainasi melodiansa ja soundinsa yhdestä Whittakerin peliin säveltämistä melodioista.

Kernkraft 400:sta muodostui yksi 2000-luvun alun yllättävimmistä crossover-hiteistä. Nostalgisesti C64-soundeilla pörisevä single nousi syksyllä 2000 Britannian singlelistalla peräti kakkoseksi. Nykyään sen tahdissa pääsee hytkymään varmimmin lähimmällä urheiluareenalla; Wikipedia tietää kertoa jopa yli 50 urheiluseuraa, jotka ovat höystäneet ottelutapahtumiaan lazyjonesmaisella elektropopilla.

Video ei ole enää saatavilla

#10 C64 Orchestra ja Press Play on Tape

Commodore 64:n SID-musiikkipiirejä ovat musiikissaan käyttäneet muun muassa jyväskyläläinen elektromuusikko Tero ja ruotsalainen metalliyhtye Machinae Supremacy. Rakasta ”kuuslankkua” ovat laulujissaan puolestaan muistaneet muun muassa Ladytron (Commodore Rock) ja Datarock (Computer Camp Love). Löytyypä myös yhtyeitä, jotka perustavat koko olemassaolonsa Rob Hubbardin, Martin Galwayn, Matt Grayn, Jeroen Telin ja muiden Commodore 64:n tunnetuimpien pelisäveltäjien musiikin esittämiselle.

Tanskalainen Press Play on Tape on toiminut 1990-luvun lopusta asti ja julkaissut muun muassa levyt Loading Ready Run, Run/Stop Restore ja Home Computer. Bändin musiikkia löytyy voi kuunnella esimerkiksi Spotifystä.

Video ei ole enää saatavilla

C64 Orchestra puolestaan vääntää peleistä tuttuja nörttihittejä orkestraaliseen muotoon. Vuonna 2007 ilmestynyt Run 10 -albumi oli pakattu näyttävään Commodore-kuoriseen pakkaukseen.

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat rakkaimmat musiikilliset C64-muistosi? Kerro se kommenteissa!

”Tehdäänpä mahdollisimman paska levy… Tästä se lähtee… And a one and a two…”

Kun Eppu Normaali muinoin vitsaili ulkomaisista bändeistä, joiden jäsenet julkaisevat soololevyjä yhtyeen ollessa tauolla, välähti Poko-pomo Epe Heleniuksella. Mikä olisikaan sen järjettömämpää kuin julkaista pino Eppu Normaali -johdannaisia soololevyjä? Ja mikä olisi sen johdonmukaisempaa kuin toteuttaa järjetön ajatus?

Tuumasta toimeen. Kesällä 1980 Eppu Normaalin jäsenet marssivat studioon työstämään soolomateriaaliaan, tosin kukin vain yhden singlen verran. Viisikon musiikillinen sielu, Pantse Syrjä, vastusti kuitenkin hanketta. Vaikka mies suostui lopulta osallistumaan projektiin, ilmaisi hän suhtautumisensa selväpiirteisesti. Miehen single koostui hirtehisistä kappaleista Hautausmaarock ja Ruumisautorock, ja valokuvansa sijasta hän luovutti singlen kanteen Mikko Saarelan laatiman, laulujen teemaa mukailevan piirroksen.

Tämä oli viimeisiä kertoja, kun Epe Helenius pääsi kiinteäksi osaksi Eppujen luovaa prosessia.

Esimerkki on vaatimaton, mutta kuvaa hyvin levy-yhtiöiden ja artistien vuoropuhelua. Kyse on samanlaisesta riippuvuuden ja omaehtoisuuden välisestä tasapainoilusta, joka leimaa murrosikäisen suhdetta vanhempiinsa. Artistit tahtovat korostaa yksilöllisyyttään, vapauttaan ja identiteettiään, mutta ovat samalla riippuvaisia yhtiön kukkarosta. Yleensä tasapaino säilyy ja kumpikin osapuoli hyötyy symbioottisesta suhteesta, mutta välillä salamat leiskuvat intressiristiriitojen purkautuessa. Myräköiden sijaiskärsijöiksi joutuvat usein ne, jotka rahoittavat viime kädessä sekä yhtiöiden että artistien toimintaa – levyjä ostavat musiikin ystävät.

Tässä artikkelissa Nuorgam luo katsauksen levyihin, joilla artistit ilmoittavat levy-yhtiölle jonkin olennaisen rajan ylittyneen. Näitä musiikillisia keskisormia ovat yleensä nostaneet muusikoiden halu suojella taiteellista riippumattomaan tai tarve levyttää itsensä irti kahlitsevasta sopimuksesta, mutta tarinat levyjen taustalla saattavat olla vieläkin monisyisempiä. Kuulijoiden tehtäväksi jää valita puoli, yrittää ymmärtää tai tyytyä ihmettelemään.

Valikoima on kaikkea muuta kuin täydellinen, mutta levyjen pohjimmainen viesti on selvä: levy-yhtiön jätkät, pyyhkikää perseenne sopimuspapereihinne.

(kirjoittajat: Hannu Linkola, Antti Lähde, Mikael Mattila, Juha Merimaa, Sami Sankilampi, Arttu Tolonen)

Mike Oldfield, not a Virgin anymore.

Van Morrison – Bang Masters (1967)

Mikä vitutti? Vuonna 1967 Van Morrisonilla meni hyvin. Hän oli juuri päässyt eroon hankalasta tuottajastaan Bert Bernsista, joka kuoli äkilliseen sydänkohtaukseen vain 38-vuotiaana. Samalla hän vapautui Bersin Bang-levy-yhtiöstä  ja sai levytyssopimuksen Warnerilta, joka ei Bernsin lailla pakottanut laulajaa keinotekoiseen pop-muottiin. Onnen esteenä oli kuitenkin yksi ongelma. Morrisonin Bersin kanssa tekemä kustannussopimus velvoitti häntä kirjoittamaan vielä 36 laulua Bernsin lesken Ilenen kontrolloimalle WEB IV -kustannusyhtiölle.

Mitä tapahtui? Morrison teki uransa keljuimman tempun, marssi Bangin studioon kitaransa kanssa ja improvisoi luvatut 36 kappaletta yhdeltä istumalta. Noin 30 sekunnista puoleentoista minuuttiin ulottuvissa rallatuksissa versiodaan välillä La Bambaa, välillä jammaillaan tekeillä olleen Astral Weeksin (1968) teemoissa. Sanoitusten kutsuminen tajunnanvirraksi antaisi niille liikaa painoarvoa.

Miltä kuulostaa? Ilene Bernsin mielestä kappaleet eivät olleet julkaisukelpoisia ja ne jäivät hyllyyn. Myöhempinä aikoina ne ovat kuitenkin kelvanneet monille epämääräisille kokoelmille, milloin nimellä Bang-Masters, milloin Jam Session, milloin Brown-Eyed Beginnings. Kappaleiden laatua niiden uudelleenpaketointi ei ole valitettavasti nostanut.

Video ei ole enää saatavilla

Marvin Gaye – Here, My Dear (Tamla Records, 1978)

Mikä vitutti? Marvin Gaye meni naimisiin Tamla/Motown-pomo Berry Gordyn vanhemman sisaren Anna Gordyn kanssa vuonna 1964. Gordy oli Tamla/Motownilla töissä biisintekijänä ja muissa tehtävissä. Vuonna 1975 avioliitto oli jo autuaasti karilla ja eropaperit vetämässä. Kiitos Marvinin lukuisten addiktioiden, kuten kokaiinin sekä autojen ja asuntojen ostelun, miehellä ei ollut varaa maksaa Annalle parin yhteisen pojan elatusmaksuja. Niinpä Marvinin lakimies ehdotti, että Anna saisi puolet seuraavan levyn rojalteista. On helppo kuvitella miten rakentavasti pienehkön maan BKT:n verran nokkaansa imuroinut laulaja moiseen suhtautui.

Mitä tapahtui? Marvin aloitti hommat studiossa vuoden 1976 keväällä, tavoitteenaan tehdä paska levy. Hän päätyi kuitenkin uppoutumaan hommaan tosissaan ja puimaan lauluissa tunteitaan Annan kohtaan huomattavan rehellisellä ja paljaalla tavalla. Valmiille levylle tuli nimeksi hiukan katkera Here, My Dear ja sen ilmestyttyä Anna jopa harkitsi Marvinin haastamista oikeuteen yksityisyyden loukkaamisesta.

Miltä kuulostaa? Levy ei menestynyt ilmestyessään eivätkä sen varsin abstraktit melodiat miellyttäneet kriitikkoja. Albumi koki kuitenkin aikamoisen renessanssin uudelleenjulkaisun myötä 1990-luvulla. Nykyään se on tunnustettu soul-klassikko.

Video ei ole enää saatavilla

Monty Python – Contractual Obligation Album (1980)

Mikä vitutti? Toimiminen Monty Python -nimikkeen alla ylipäätään. Hollywood houkutteli elokuvaohjaajan uraa aloittelevaa Terry Gilliamia, John Cleese teki Pitkä-Jussin majataloa ja Michael Palinillakin oli kysyntää näyttelijänä. Sopimus Charisma Recordsin kanssa edellytti kuitenkin vielä yhden albumin tekemistä. Ei olisi niinkään huvittanut, kuten levyn nimestä voi päätellä.

Mitä tapahtui? Koska levyn tekeminen jäi pitkälti koomikkoryhmän musikaalisimman jäsenen Eric Idlen sekä Python-elokuvissa ja The Rutlesissa mukana olleen Neil Innesin (Bonzo Dog Doo-Dah Band) harteille, on Contractual Obligation Album Python-levyistä selvästi musiikkipainotteisin. Ja jos sketsejä mukana onkin, ne ovat pääosin vanhojen ideoiden lämmittelyä.

Miltä kuulostaa? Ihan kohtalaiselta. Levyllä on monia Python-klassikoita, kuten Gracie Fieldsin Sing as We Go -kappaleen sävelmään perustuva Sit on My Face, poliittisen korrektiuden rajoja koetteleva Never Be Rude to an Arab sekä Nuorgamissa aiemminkin esitelty Suomi-postikortti Finland. Hämmentävin kappale on kuitenkin Farewell to John Denver, jossa Lasse Kurjen kaksoisolentonakin tunnettu amerikkalainen folklaulaja kuristetaan hengiltä.

Video ei ole enää saatavilla

Never Be Rude to an Arab kuullaan Monty Pythonin Live at Hollywood Bowlissa Terry Jonesin esittämänä – lähes kokonaan.

Neil Young & The Shocking Pinks  – Everybody’s Rockin’ (1983)

Mikä vitutti? Neil Youngin ja Geffen Recordsin yhteinen taival lienee yksi musiikkihistorian surkuhupaisimmista. Levy-yhtiö ryhtyi ohjailemaan tähteään sopimuksen ensi metreiltä alkaen odottaen häneltä uutta Harvestia tilanteessa, jossa Young halusi lähinnä seurata aikaansa ja kokeilla rajojaan. Young vastasi huutoon peukaloimalla lähes valmiin Crazy Horse -levyn vokoderin ja konemaisten taustojen kirjomaksi Transiksi (1982). Tämän jälkeen hän ryhtyi työstämään perinnetietoista country-albumia. Kun Geffen hylkäsi uuden tarjokkaan ja vaati Youngilta perinteistä rock’n’roll -albumia, tulkitsi mies vaateen pirullisen kirjaimellisesti.

Mitä tapahtui? Young kampasi hiuksensa tötterölle, kasasi taustaryhmäkseen The Shocking Pinks -sekstetin, kirjoitti muutaman puolivillaisen rockabilly-kappaleen ja höysti kokonaisuutta satunnaisilla lainaviisuilla. Miehistö ehti uurastaa studiossa vain tuokion, kun Geffen vihelsi pelin poikki. Valmiiksi tehdyistä kappaleista koostettiin Everybody’s Rockin’, alle puoli tuntia kestävä hömelö tyylikokeilu, jonka sisällöstä kertovat parhaiten sellaiset kappaleiden nimet kuin Jellyroll Man ja Kinda Fonda Wanda. Farssin huipentumana Geffen haastoi Youngin oikeuteen ”epätunnusomaisen” musiikin kirjoittamisesta. Lopulta yhtiö veti syytteensä pois ja David Geffen pyysi Youngilta anteeksi – vain joutuakseen julkaisemaan nipun Youngin uran heikoimpia levyjä.

Miltä kuulostaa? Fiftari-rock kuulostaa fiftari-rockilta, onpa se levytetty millaisissa oloissa hyvänsä. Vaikka levy on kaukana Youngin huippuhetkistä, puoltaa se omituisella tavalla paikkansa kameleonttimaisen taiteilijan katalogissa. Young on tunnustanut albumin täydelliseksi välityöksi, mutta huomauttanut samalla sen olevan eräänlainen kunnianosoitus pinnallisuudessaankin hienolle musiikkiperinnölle. Ja rehellisyyden nimissä – vanhasta kappaleaihiosta työstetty singlelohkaisu Wonderin’ saattaa olla puolivillaisine videoineen jotakuinkin riemukkainta mitä Young on koskaan julkaissut.

Video ei ole enää saatavilla

Mike Oldfield – Amarok (Virgin, 1990)

Mikä vitutti? Multi-instrumentalismin ihmemiehen Mike Oldfieldin ja Virgin-moguli Richard Bransonin kaverillisina alkaneet välit olivat vuosien mittaan tulehtuneet ja alkaneet märkiä. Ihastuttavat arkkiviholliset taide ja raha alkoivat kiristää Oldfieldin ja miljardi-imperiumiksi kasvaneen Virginin suhdetta viimeistään 1980-luvulle tultaessa. Oldfield oli Virginille tärkeä artisti, koska tämän Tubular Bells oli lafkalle vuonna 1973 valtaisa rahasampo ja mahdollisti Bransonin kaikenkarvaisia macho-tempauksia vuosien varrella. Jos Oldfield oli musiikillisesti suuruudenhullu, tuntui Branson elävän erinäisistä maailmanennätyssuorituksista.

Joka tapauksessa, Virgin painosti Oldfieldia tekemään helpompia, kolmen minuutin popkappaleita, joskin hänen annettiin säästää toinen levypuolisko tavaramerkinomaisille parikymmenminuuttisille sävellyksilleen. Virginin liikevaihdon paisuessa myös vaatimukset Oldfieldia kohtaan tiukentuivat ja synnyttivät vuonna 1989 väkinäisen kasaripop-turhakkeen Earth Movingin. Tämähän ei miellyttänyt taiteilijaa alkuunkaan.

Mitä tapahtui? Sen lisäksi, että Oldfieldilta haluttiin lyhyempiä kappaleita, häneltä toivottiin jonkinlaista jatko-osaa Tubular Bellsille. Kun hänen sopimuksensa Virginin kanssa oli myös päättymässä, päätti mies ottaa tilanteesta kaiken irti. Vuonna 1990 ei ilmestynyt Tubular Bells II:ta, vaan Amarok: tunnin kestävä sävellys, jota on kertakaikkisen mahdotonta pilkkoa sinkuiksi.

Trollauksena levy ansaitsee mitä suurimmat aplodit, sillä hengästyttävän mutkikas teemojen viidakko, väkivaltaiset dynamiikanvaihtelut, syntetisaattoreiden minimointi ja itsetarkoituksellisen hölmö soitinarsenaali (kaikkien muiden soittimien lisäksi myös mm. hammasharja, lelukoira ja ovi) kruunautuivat sillä, että levyllä soitettuja putkikelloja ei soitinluettelossa nimetty ”tubular bellsiksi”.

Tämän lisäksi Oldfield jemmaili täkyjä Virginin isokenkäisille pitkin levyä. Niistä tunnetuin lienee 47 minuutin kohdalla kuultava morsekoodi ”FUCK OFF RB” (tosin jostakin syystä juuri tämän kohdan sisältävä pätkä lohkaistiin Virginin julkaisemalle Elements-kokoelmalle). Sen lisäksi levyn pianosta forte fortissimoon hyppivät dynamiikanvaihtelut on kuuleman mukaan omistettu Virginin toiselle pomolle Simon Draperille, jotta tämä ajaisi levyä kuunnellessaan kovaäänisten kohtien soidessa ojaan.

Eikä keskarin heiluttelu tähän loppunut: vuotta myöhemmin ilmestynyt Heaven’s Open, Oldfieldin viimeinen Virgin-levy, päättyy hänen ”fuck off!”-naurahdukseensa. Kuin pisteenä i:n päällä Oldfieldin ensimmäinen Warnerille levyttämä albumi sai nimekseen Tubular Bells II. Valtavan nerokasta vittuilua!

Miltä kuulostaa? Mitä mainioimmalta! Kaikesta raivokkuudestaan huolimatta Amarok on sangen koherentti kokonaisuus, ja pelkän hassuttelun sijaan oikeasti kunnianhimoinen teos. Se kulkee jonkin verran samankaltaisissa tunnelmissa kuin vuoden 1975 Ommadawn, mutta sotkee kelttiperimän lisäksi mukaan afrikkalaista musiikkia, sekä skottilaisen komediennen Janet Brownin erikoisen Margaret Thatcher -imitaation. Ylipäätään Oldfield halusi hylätä koneilla työskentelyn ja keskittyä ”käsin tehtyyn” musiikkiin. Lopputuloksena oli Oldfieldin uran suurin saavutus. Ei huono, noin vittuilulevyksi.

Video ei ole enää saatavilla

Hatusta kiinni ja mukava asento, tässäpä mokoma mötkö kokonaisuudessaan!

Arm of Roger – The Ham and Its Lily (2002)

Mikä vitutti? Kun Grandaddy astui vuonna V2-levy-yhtiön leipiin loisteliaan Under the Western Freeway -debyyttinsä (1997) jälkeen, uskoi yhtiö saaneensa yhtyeestä todellisen kultasammon. Niinpä markkinointiportaassa odotettiin innolla orkesterin seuraavaa liikettä. Yhtiön edeskäyvät eivät kuitenkaan malttaneet kunnioittaa studiossa majailleiden suojattiensa taiteellista rauhaa. Yhtyeelle esitettiin toistuvia vihjailuja siitä, miten paljon paremmin sen musiikki olisi voinut menestyä, jos orkesteri olisi tinkinyt lo-fi-estetiikastaan ja kirjoittanut aidosti hittipotentiaalista materiaalia. Kun Jason Lytlen ja kumppanien sietoraja ylittyi, viisikko päätti toimittaa V2:lle runsaudensarven, jossa riittäisi pureskeltavaa pitkäksi aikaa.

Mitä tapahtui? Viimeisteltyään työn alla olleen albumin Grandaddy alkoi etsiä arkistojensa uumenista pahinta saastaa, mitä studiohumalat olivat saaneet sen välillä tuottamaan. Viattomimmillaan äänitteet koostuivat Signal to Snow Ratio -EP:n (1999) aikaisista raakileista, joilla yhtye etsi itselleen uusia tuotantomuotoja. Ankarimmillaan orkesteri puolestaan tarjoili sietokykyä koetelleita kollaaseja, joilla vuorottelivat hävyttömyydet, luuppimössöt ja muu äänisaasta. Suorimmaksi terveisiksi yhtiölleen miehistö lähetti kappaleen nimeltään I Like Lo-Fi Recordings. Ja vähintään yhtä johdonmukaisena päätöslauseena laulusikermälle soi The Pussy Song:

Goddamn my pussy?
Goddamn that pussy?
Who gets this pussy?
I get that pussy

Kun kokonaisuus oli kasassa, orkesteri viimeisteli sen huolella ja kiikutti levy-yhtiölle kiireisenä Fed-Ex-toimituksena. V2:n konttorissa Grandaddyn uutukaista kuunneltiin huolestuneina. Pohdittuaan muutaman palaverin ajan, millaiseen paskaan käsi tuli upotettua, yhtiön A&R-henkilö Kate Hyman jätti Lytlen vastaajaan viestin: ”Ok, paskiaiset. Missä se oikea levy on?”. Tällä kertaa Grandaddy toimitti yhtiölle hartaasti työstämänsä The Sophtware Slump -kaunokin (2000). Humalaisen koosteensa se julkaisi Sweat of the Alps -levymerkillään ilmoitettuaan albumin tekijäksi kuvitteellisen Arm of Roger -yhteen.

Miltä kuulostaa?  The Ham and Its Lilyn soidessa on helppo kuvitella levy-yhtiön edustajien kauhu. Levyä on vaikea ottaa todesta, mutta samalla se kuulostaa juuri sopivan viimeistellyltä ja tunnusomaiselta, jotta sen voisi kuvitella täysin hakoteille joutuneen yhtyeen suuruudenhulluksi purskahteluksi. Hämäysefektin täydellistämiseksi orkesteri oli vieläpä sijoittanut äänitteen alkupäähän ne kappaleet, jotka muistuttivat eniten oikeaa musiikkia – ja olivat oikeastaan Grandaddyn nerokasta parodiaa omasta itsestään. Nämä satunnaiset myönnytykset eivät tehneet levystä kuitenkaan käyttökelpoista. The Ham and Its Lily on juuri sellainen oksennus, jollaisen pitkä studiokuuri ja sen päättänyt juomaputki tuottaa. Yhtyeen huumori kutkuttaa muutaman kuuntelun ajan ja miehistön pidäkkeetön absurdismi tuottaa satunnaisia neronleimauksia (esim. Seven Days of the Week, Down with Animals), mutta pidemmän päälle levy altistaa suurelle määrälle närää ja turhautumista.

Video ei ole enää saatavilla

Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi – Ruuvimeisseli perseessä (2010)

Mikä vitutti? Yhtye jauhoi omassa kellaristudiossaan pitkään seuraajaa vuoden 2009 levykaksikolle Vade Retro Satanus. Kun hommat olivat paketissa, levy lähetettiin Kioski-levy-yhtiöön. Levy-yhtiö kehui materiaalia loistavaksi – suorastaan klassikoksi. Parin päivän kuluttua lafkasta tuli kuitenkin soitto. Mielipide oli yhtäkkiä vaihtunut täysin päinvastaiseksi. Levy olikin täyttä kuraa ja julkaisukelvotonta paskaa. Levy-yhtiön edustaja ohjeisti bändiä muuttamaan linjaansa muun muassa seuraavin sanoin: ”Ottakaa se ruuvimeisseli pois perseestä!” Levy piti lähettää masterointiin samana päivänä, kun sukset menivät lopullisesti ristiin.

Mitä tapahtui? Pieteetillä tehdyn työn lyttäämisestä kimpaantuneena yhtye otti hatkat Kioskilta. Levy julkaisiin muutaman tapahtuneesta inspiraationsa saaneen lisäbiisin kera omakustanteena. Levymerkin nimeksi valikoitui Sitoutumaton Haistavittu Records. Myös albumin nimi muutettiin: Ruuvimeisseli perseessä. Yhtye kirjoitti tarinan julki lehdistötiedotteissaan. Näin koko sekamelska hyödynnettiin markkinoinnissa, johon bändillä ei ollut penniäkään rahaa.

Miltä kuulostaa? Klassikkomatskua. Yhtye jatkaa tutulla arvaamattomalla ja monisyisellä linjallaan. Materiaali vaihtelee punkista hempeilyyn, kuten aiemmillakin kiekoilla. THJKB:n vahvuus onkin monipuolisuus ja yllätyksellisyys. Olisi luullut levy-yhtiön ymmärtäneen tämän jo aiemman levykaksikon kohdalla. Kioski oli antanut bändille täyden taiteellisen vapauden, joten sen skitsofreenisen vaihtelevat
mielipiteet ihmetyttävät.

Video ei ole enää saatavilla

Moi, saammeko sohia työkaluillamme?

Mike Oldfield, hankala mies.

Suurelle yleisölle progen, kelttimusiikin, new agen sun muun hörhöilyn eksentrinen monitoimimies Mike Oldfield on tuttu noin kahdesta asiasta: debyyttialbumistaan Tubular Bellsistä ja tästä, kymmenisen vuotta myöhemmin ilmestyneestä hitistä.

Moonlight Shadow on kuin luotu jokaisen AOR-radion soittolistalle. Ovathan sen koukut ja harmoniakulut suorastaan laskelmoivan onnistuneita. Siinä mielessä se onkin täydellinen popkappale, ja ehkä Oldfield tätä tavoittelikin.

Oldfieldin 1980-luvun tuotantoa taustoittavat legendaariset kinat levy-yhtiö Virginin kanssa, jotka huipentuivat vuoden 1990 läkähdyttävään Amarokiin, 60-minuuttiseen musiikilliseen keskisormennäyttöön Richard Bransonille.

Oldfield olisi halunnut keskittyä laajempien sävellysten tekemiseen lyhyiden popkappaleiden sijaan. Kompromissinomaisesti hän teki levyjä, joiden toisen puolen täytti parikymmenminuuttinen spektaakkeli, toisen lyhyemmät sävellykset. Vuoden 1983 Crises-albumi oli tämän reseptin menestynein tulos.

Moonlight Shadow’ta ei olisi voinut tehdä kukaan muu kuin Mike Oldfield. Siinä ovat läsnä melkein kaikki Oldfieldin musiikin elementit: Maggie Reillyn kuulas ääni, kelttiläisvivahteet ja omaleimainen soundimaailma etenkin kitaroiden puolella. Jos vähänkään on kuullut Oldfieldin kitarismia, on hänen tyylinsä ilmiselvästi tunnistettavissa jo introsta lähtien.

Vaikka Oldfieldin oudosta persoonasta ja välillä kiusallisenkin korneista hankkeista voidaan olla montaa mieltä, on hän silti kitaristina varsin aliarvostettu, ottaen huomioon miten persoonallisen tyylin multi-instrumentalisti jo alusta lähtien itselleen kehitti. Plektran sijaan usein näppäillen soitetut kuviot yhdistettynä siellä täällä esiintyviin vibratoihin ovat läsnä myös Moonlight Shadow’n soittotyylissä ja kitarasooloissa, jotka ovat kestäneet aikaa varsin kelvollisesti.

Kappaleen tarinasta, jossa nainen kaipailee hämärissä olosuhteissa ammutun rakastettunsa perään, on esitetty monia tulkintoja. Niistä kuuluisin väittää, että kyseessä olisi viittaus John Lennonin murhaan. Vaikka Oldfield sattuikin majailemaan New Yorkissa samaan aikaan, kun Lennon ammuttiin Dakota-rakennuksen eteen, on hän kertonut inspiroituneensa Harry Houdinista kertovasta elokuvasta, jossa kuolleeseen kahlekuninkaaseen yritetään saada spiritismin kautta yhteyttä. Mikä nyt ei selityksenä ole yhtään sen selkeämpi.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Tähän voisi listata valtavan määrän toinen toistaan kamalampia versioita Moonlight Shadow’sta, joita Youtubesta löytyy melkoinen määrä. Erityisesti eurodance- ja heviartistit ovat jostain syystä mieltyneet biisiin. Covereiden puolustukseksi voi sanoa, että niissä on sentään säilytetty artistien oma kädenjälki. Ja onhan tässä Pathfinderin häkellyttävässä mikkihiirihevitulkinnassa jotain sympaattista.

Video ei ole enää saatavilla