Tältä näyttää 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen suurin nerous. Kuva: Tomi Palsa

”On päättynyt taisto, pois se mennyt on
Sodan koirat käyvät hiljaa
Taiston miehet he juovat maljan voitetun
Juhlien nyt aamuun nousevaan”

On kulunut yli viisi vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran kuulin Mika Rätön laulavan nuo sanat Kuusumun Profeetan kappaleessa Puutarha menneen ihmemaan. Se oli ensimmäinen kosketukseni universumiin, joka tämän porilaisen sähköasentajan tulkinnan taakse kätkeytyy. Se oli myös niitä hetkiä, jolloin ymmärsin olevani jonkin erityisen ja ainutlaatuisen äärellä.

Ennen pitkää vastaan tuli myös Jussi Lehtisalo – ja se maailman paras bändi kaikilla osa-alueilla (ainakin ruotsalaisten mielestä) eli Circle.

Ja pikkuhiljaa myös läkähdyttävän moni muukin hanke, joissa vaikuttavana voimana on ollut jompikumpi kaksikosta.

Yhdessä Rättö ja Lehtisalo ovat osa ikiaikaista populaarimusiikin duo-folklorea, siellä Lennonin ja McCartneyn, Simonin ja Garfunkelin, Bennyn ja Björnin sekä Morrisseyn ja Marrin seassa. Sillä erotuksella, ettei vaivaannuttavia egojen taisteluja ole tarvinnut ruotia tiedotusvälineissä.

Mika Rättö tunnetaan myös Suomen nopeimpana paikallaanjuoksijana. Kuva: Tomi Palsa

Mika Rättöä voi jo laulutapansakin puolesta pitää ainutlaatuisena visionäärinä; hänen teatraalisen tarinoivalle vokalisoinnilleen on varsin vaikea keksiä verrokkia. Ehkä etäinen yhteys Van Der Graaf Generatorista tuttuun Peter Hammilliin löytyy.

Mutta nämä mielikuvitukselliset visiot, joihin alun perin Kuusumun Profeetan kautta tutustuin, heijastelevat myös kaikkea muuta Rätön taidetta, niin kuvataiteen, kirjallisuuden kuin teatterinkin saralla. Kun on nähnyt hänen maalauksiaan ja näytelmiään tai lukenut hänen Tihkuluodon kuiskaajat -esikoisromaaninsa, ymmärtää ne sopiviksi osiksi hänen luomaansa todellisuutta.

Rättö maalaa – niin sanan konkreettisessa kuin kuvauksellisessakin merkityksessä – surrealistisia, välillä leikkisän humoristisia, välillä pohdiskelevan vakavia kuvia romanttisen runollisella ja sadunomaisella tyylillään. Ne välttelevät liiallista konkretiaa, mutta ovat silti välillä hyvinkin painavien asioiden äärellä, minkä Ei aurinko milloinkaan laske kiteyttää:

”Ymmärtääkö elämä meissä sittenkään itseään
Emmekö me laukausta pistoliin edessämme viimeinkään nää
Olemmeko vain eksyneet lampaat
jotka niityllä paimenta etsien käyvät
Oliko Jeesus Kristus yksi heistä
vaiko ainoastaan
yksi meistä?”

Jussi Lehtisalo valmistautumassa soittamaan täsmällisen C-nuotin bassonsa E-kielen kahdeksannelta nauhalta. Kuva: Tomi Palsa

Jussi Lehtisalo puolestaan ei ole vain Circlen nokkamies, Ektro Recordsin pomo ja bändejä tuosta vain perustava taiteilija. Hän on myös välillä melkeinpä röyhkeäksi heittäytyvä musiikkifilosofi ja teoreetikko. Taiteen tulisi hänen mielestään olla villipeto, jota ei voi kesyttää. Käsitteiden ja itse taiteilijoidenkin ulkopuolella.

Moni bändi ja artisti tykkää soveltaa ajattelumalleja ”määränpäätä tärkeämpi on matka” tai ”me tehdään niinku omaa juttuu”, mutta tuskinpa kovinkaan moni uskaltaa ottaa niitä niin kirjaimellisesti kuin Lehtisalo. Hän haluaa tehdä tarkoituksellisen huonoa musiikkia ja soittaa tarkoituksellisen huonoja keikkoja. Viedä musiikin äärirajoille ja täysin vieraille vesille. Hänelle ei ole merkityksellistä edes se, miellyttääkö taideteos tekijää itseään.

Levy-yhtiöpomo Lehtisalon toimintatavat eivät välttämättä Jari Sarasvuota miellyttäisi. Hänen vilpitön uskonsa taiteen merkitykseen ohittaa sellaiset epäolennaisuudet kuin kaupallisen tuoton, mikä on havaittavissa esimerkiksi siinä, että Ektro Records on julkaissut muun muassa saksofonisti Jorma Tapion ja kansanmuusikko Terje Isungsetin abstraktia improvisaatiota sekä hevilegenda Thorin levyjen uudelleenjulkaisuja.

Undergroundissa pysyminen on Ektrolle itseisarvo. Leikkimielisesti Lehtisalo onkin asettanut itselleen uhkavaatimuksen, että lopettaa levyjen julkaisun, mikäli liian monta niistä nousee top 40 -listalle. Tämän teesin hän perustelee sillä, ettei valtavirta yksinkertaisesti kuulu hänen toimialaansa.

Neroista neroimmat. Yhdessä tai erikseen. Kuva: Tomi Palsa

On silti relevanttia käsitellä Mikaa ja Jussia yksikkönä, niin paljon he ovat näyttäytyneet ja toimineet yhdessä suomalaisen avantgarden kentällä. Haastatteluissa he ovat esiintyneet verrattomina vekkuleina, kuin Asterixina ja Obelixina. Suuriksi avantgardisteiksi ja renessanssineroiksi he ovatkin hämmentävän helposti lähestyttäviä ihmisiä.

Varmasti osa neroudesta pohjautuu siihen, että he kykenevät joka käänteessä olemaan aitoja ja vilpittömiä, kätkeytymättä minkäänlaisen vaivaannuttavan taiteilijuuden harson taakse. Siksi heidän taiteessaan onkin pysynyt – viime vuosina melkeinpä korostunut – riemastuttavan kirkasotsainen ja innostunut asenne taiteen tekemistä kohtaan.

Muistan Rätön kuvailleen itseään jossain haastattelussa ”verkkarit ja kumisaapas” -ihmiseksi ja Lehtisalon tokaisseen avantgardistisinta olevan, että hän syö maksalaatikkoa niin kuin kaikki muutkin.

Ei oikeastaan ole oleellista käsitellä Rätön ja Lehtisalon elämäntöitä yksittäisten musiikkiteosten kautta. Toki niin Circle, Kuusumun Profeetta kuin Rättö ja Lehtisalokin ovat tehneet erinomaisia levykokonaisuuksia, joista toiset ovat omassa subjektiivisessa arvojärjestyksessäni kenties toisia merkittävämpiä, mutta silti ne ovat vain elementtejä suuremmassa kudelmassa. Sen sisälle mahtuvat niin surrealistiset dokumenttielokuvat kuin Kauko Röyhkän kanssa tehty, suuren suosion saanut Hiekkarantaa-projekti.

Video ei ole enää saatavilla

Livenä Circle voi hyvinkin kirvoittaa yllämainitun ruotsalaistoimittajan kaltaisia ylistyspurkauksia. Häkellyttävä, hurmoksellisen ritualistinen performanssi on pitkin bändin uraa muuttanut muotoaan, mutta läsnä on aina ollut yllätyksellisyys, improvisointi ja hetkessä eläminen. Tässäkin heijastuu etenkin Lehtisalon vaalima ajatus kaiken ohikiitävyydestä: ”Se on uskomatonta, että se tapahtuu vain siinä hetkessä eikä koskaan enää uudestaan.”

Hieman yllättäen ikimuistoisin Circle-keikkani ulottuu vain noin kuukauden päähän. Rauman UUU-festivaali ei valitettavasti yleisömäärällään ylpeillyt, mutta ehkä juuri yleisökato tekikin tapahtumasta niin mieleenpainuvan. Elokuisen illan hämärtyessä Unajan upeassa kulttuurimaisemassa lavalle nousi niitteihin ja spandexeihin sonnustautunut kuusikko. Hetken aikaa mielessäni kävi epäilys, miten aiemmin niin mainiosti teatteri- ja klubiympäristöissä toiminut ilmaisu pelaisi näin isolla lavalla ja tällaisessa ympäristössä.

Aatokseni olivat turhia. Setin käynnistänyt stadionrockin, AOR:n ja progen välillä tasapainoillut, vielä levyttämätön jami ei olisi voinut paremmin istua tunnelmaan. Tässä vaiheessa allekirjoitin kaiken, mitä ruotsalainen toimittaja oli kirjoittanut. Enkä suinkaan ollut ainoa, sillä eturivissä olleet fanitytöt kiljuivat kilpaa Rätön elehdinnälle!

Tyylinäyte Rauman iltamista. (Kuva: Mikael Mattila)

Mutta miksi Mika Rättö ja Jussi Lehtisalo komeilevat Nuorgamin listan ykkösinä? Ovathan he kulttisuosiostaan huolimatta rutkasti vähemmän tunnetumpia kuin yksikään kymmenen kärkeen yltäneistä artisteista. Eikä heidän musiikkinsa ole vieraillut perinteisemmän popin puolella kuin hetkittäin.

Vastaus on: juuri siksi.

Ei ole tärkeää, ymmärtääkö heidän taidettaan juuri tässä ajassa tai paikassa. Lyhytnäköisen heti tulosta -ajattelun sijaan keskeistä on antaa ideoiden ja taideteosten elää omaa elämäänsä ja kasvaa täyteen mittaansa vasta joskus tulevaisuudessa. Ovathan Mika Rättö ja Jussi Lehtisalokin tehneet taidetta jo noin kaksikymmentä vuotta.

Lopuksi taiteilijat kertovat itse mietteistään saamasta kunnianosoituksesta Nuorgamin lukijoille.

Video ei ole enää saatavilla

Kauppakeskus on raunioina pommin jäljiltä. Kadut ovat täynnä rojua ja murtunutta kiveä. Jouluaaton lumi on tallaantunut punertavaksi loskaksi. Hiutaleiden seassa leijuu tomua, ambulanssien vilkuissa välähtää kysymysmerkkejä.

Kuolemaa siivotaan pois näkyviltä, mutta näkymättömyys sirottaa sen kaikkialle. Painajaisen juurta ei tunne kukaan, mutta sanomalehdet kirkuvat sen ääriviivoja. Kun tomu on laskeutunut, rauniot lanataan parkkipaikaksi.

Tapahtunut paha siirretään muualle. Jäljelle jää pelko.

Tämä on yksi tuokiokuva Eleanoora Rosenholmin maailmasta. Mika Rättön, Pasi Salmen ja Noora Tommilan ympärille rakentunut yhtyeprojekti on kolmannella levyllään entistä itsevarmempi ja vaikeammin hahmotettava. Se maalaa monisyisen musiikin ja kaoottisen kuunnelman keinoin hengästyttäviä kuvaelmia valveen ja painajaisen rajamailta.

Aiempia levyjä (Vainajan muotokuva, 2007; Älä kysy kuolleilta he sanoivat, 2008) kannatellut hirtehinen naivismi on lähes tyystin poissa ja musiikki etsii keinoja lihallistaa mielikuvituksen houreisimmatkin näyt.

Hyväile minua pimeä tähti on Eleanoora Rosenholmin kunnianhimoisin ja progressiivisin levy, jonka kolmiulotteisen äänimaailman sisällä on niin avaraa, ettei albumin ydintä ole helppo löytää. Musiikkia on pikemmin katseltava kuin kuunneltava.

Eleanoora Rosenholm viihtyy siellä, missä hurme tuoksuu ja kalma kangistaa. Vaikka orkesterin kehyskertomukseksi rakennettu tarina naispuolisesta sarjamurhaajasta on läsnä enää kolkkona yleistunnelmana, säilyttää yhtye konseptuaalisuutensa.

Jos orkesterin ensimmäinen levy rinnastui parhaimmillaan Åke Lindmanin klassiseen Ei vanhene koskaan -dokumenttisarjaan, liikutaan nyt shakepearelaisten tragedioiden tunnelmissa.

Rätön kynä uurtaa levylle tuhosta ja vainoharhoista ammentavaa kuvastoa, jota musiikki alleviivaa kollaasimaisesti. Sävelistä on helppo löytää tarttuvia jatkumoita, mutta itsenäisiksi kokonaisuuksikseen kappaleet hahmottuvat työläästi. Levy vaatiikin tarkkaa ja uppoutunutta kuuntelua; laulut aukeavat sanoitusten kautta, jos ovat auetakseen.

Tiheimmät kappaleet, kuten dystopinen Kolo, terrori-iskun jälkiä hyisen tarkasti kuvaava Valo kaasumeren hämärässä tai operetin mittasuhteet saavuttava Puoli päivää Firenzestä itään, vavahduttavat toistuvasti, mutta levyltä löytyy myös kertakäyttöisempiä hetkiä.

Kuulijalta yhtye vaatii halua ymmärtää ja upota. Orkesterin ystäväpiiriä levy todennäköisesti tiivistää samalla kun muut jäävät entistä visummin ulkopuolelle.

Yhtyeen ottama askel on suuri. Musiikillisesti Eleanoora Rosenholm on ajautunut huomattavan lähelle Kuusumun Profeettaa, Rättöä ja Lehtisaloa tai jopa Circleä – sikäli kun näitä leimaa mikään muu kuin kategorisoimaton moninaisuus. Ehkä kyse on aikuistumisesta, ehkä alkujaankin puolinaisesti toteutetun konseptin hylkäämisestä.

Enää Eleanoora Rosenholm ei ole viihdyttävä tai makaaberilla tavalla herttainen. Alkumetriensä lastenlaulumaisia täysosumia yhtye hätyyttelee korkeintaan hurmaavalla kakkosraidalla Hakemus, joka sekin venyttää popkulttuurin määritelmää kohti uusia leveyksiä.

Albumin varsinainen runko löytyy kuitenkin muualta. Musiikki etenee yhtyesoiton keinoin, mutta samalla levyn yllä leijuu ambientin pehmeys. Juonikulkuja alleviivataan äkkiväärillä sovituksilla ja vuoropuheluilla. Houreisten sanoitusten ja Rätön julistuksellisen tulkinnan rinnalla Tommilan persoonallinen laulu muodostuu entistäkin tärkeämmäksi. Ilman kertojan äänessä soivaa viekoittelevaa viattomuutta levyn tarttumapinta voisi jäädä turhan ohueksi.

Albumi on teknisesti onnistunut. Sen sointi on unenomaisempi ja pehmeämpi kuin edeltäjiensä, ja aksenteiksi kanavoidut soitinnukset laajentavat äänimaisemaa ratkaisevasti. Vaikka kappaleet hahmottuvat kokonaisiksi tarinoiksi vasta monen kuuntelun myötä, nousevat satunnaiset melodiset koukut pinnalle jo ensi kuulemilla.

Yhtyeen muodonmuutos on viety huolella loppuun ja albumin kokonaisvaltaisuus kertoo uusiutumisen olleen paikallaan. Samalla yhtyeen varhaista lumovoimaa jää kuitenkin myös kaipaamaan. Olisi laittamatonta sanoa yhtyeen olevan liian tosissaan, mutta tuntuu, että sattumalle on jätetty liian vähän sijaa. Kaikki on käsikirjoitettu loppuun asti.

Teatraalisuus on tarkoituksenmukaista, mutta kuulijan on helppo sulkea albumi arkensa ulkopuolelle – sehän oli vain unta. Ajatus siitä, että vanhempiensa kuolemaa kostava lapsi surmaa inkvisiittoripiispan myrkkynuolella, on huomattavasti helpompi hyväksyä kuin se, että rappukäytävässä viattomasti rallatteleva naapurintyttö kantaa murhaa mielessään.

82 Kolmannella levyllään Eleanoora Rosenholm asettaa itselleen ja mahdollisesti koko rättöläiselle ilmaisutavalle uudet standardit, mutta on samalla hienoisessa vaarassa menettää osan lapsekkaasta lumovoimastaan.

Video ei ole enää saatavilla

Eleanoora Rosenholm – Valo kaasumeren hämärässä