Tämän viikon perjantaina ja lauantaina tapahtuva Hustle HKI joutui viime hetkellä emigroitumaan pienempiin tiloihin, kun lippumyynti ei täyttänyt Suvilahden vaatimuksia. Sääli, sillä The Circusin lavalla nähdään viisi amerikkalaisen hiphopin mielenkiintoisinta nimeä. He tulevat viidestä eri kaupungista, viidestä eri osavaltiosta Yhdysvaltain joka laidalta.

Räppi on hauskaa. Mikä tekee siitä vielä hauskempaa? Lautapelit, tietenkin. Tänään pääset pelaamaan Amerikan räppitähteä, jossa kaikki ovat voittajia ja voittajat saavat kaiken. Päämääränä on päästä Miguelin keikalle, mutta sitä ennen käydään moikkaamassa festareiden neljää muuta ulkkarinimeä.

Helsinki-Vantaalla käy kuhina, mutta ehdit kuin ehditkin Finnairin suoralle lennolle New Yorkiin. Lennolla katsot Ice Cuben tähdittämän perhekomedian ja juot punaviiniä. Toivuttuasi jet lagista lähdet tallaamaan Queensin katuja ja törmäät heti koko pelilaudan kookkaimpaan staraan. Saat 1 000 dollaria ja täydellisen sushi-illallisen.

ACTION BRONSON (NY)

”Just let me sharpen my knives, thrown on the apron
X’s mark the steak and the salad crumbled with bacon
And bleu cheese, caramel complexion’s on two knees
Or two skis, carving up the Alps is what this dude needs”

Kuka? Albanialais-juutalaiseen perheeseen syntynyt Ariyan Arslani aloitti uransa gourmet-kokkina, ja ruoka näyttelee yhä hänen musiikissaan suurta roolia. Ghostface Killahiin syystäkin verrattu Bronson julkaisi vuoden 2011 aikana kaksi pitkää albumia, Dr. Lecterin ja Well-Donen, joita seurasi tänä kesänä julkaistu Saaab Stories -EP.

Mitä? Saaab Storiesin Pitchforkiin arvioinut Ian Cohen tylytti levyä sen misogynistisestä otteesta, joka ei pyri herättämään keskustelua vaan lähinnä pönkittämään Bronsonin gangsterinegoa. Tämä alkaa jo mauttomasta levynkannesta, jossa kaksi aasialaista, prostituoiduiksi koodattua puolialastonta naista odottavat ovella uhkaavasti seisovaa Bronsonia.

Miksi? Matalaotsaisesta misogyniasta huolimatta, tai juuri sen vuoksi, Bronson on räppärinä mielenkiintoinen. Hän tuo jotain takaisin siitä 1990-luvun gangsterieetoksesta, johon Wu-Tang Clanin jäsenet Ghostfacen johdolla linkittyvät. Retroattityydi on ristiriidassa sen murroksen kanssa, joka valtavirtaräpissä on paraillaan kytemässä, varsinkin New Yorkissa. Kuinka ylipainoinen, tuuhealla parralla verhottu ja naisia vakavalla naamalla tuhoava räppäri istuu tähän maailmaan?

Mitä sitten? Toinen kysymys on, riittääkö Bronsonilla tuoreita ideoita tulevalle studiodebyytille. Aikatauluista ei ole vielä tietoa, mutta Bronson on maininnut haluavansa ainakin suuresti ihailemansa Kool G Rapin mukaan levylle.

Video ei ole enää saatavilla

* *

Seuraavaksi yrität Detroitiin, Eminemin kotikaupunkiin, mutta mitä! Tielle on asettunut “sätkää” poltteleva Kid Cudi! Koska et tullut tänne kuuntelemaan pinnallista taidekoulunyhväystä, ja kun nettiauktoriteetitkaan eivät hänestä välitä, päätät lähteä Interstate 95:ää etelään.

Mutta mitä! Philadelphian oma kasvatti Will Smith on päässyt käsiksi Matrixiin ja monistanut itseään koko rannikon täyteen! Koska et ole M. Night Shyamalan, joka olisi jo kääntänyt tämän elokuvaksi, tartut viimeiseen oljenkorteen ja matkustat kalliilla risteilyaluksella aina Jacksonvilleen asti. Sieltä jatkat matkaa turvallisesti Meridianiin, Mississippiin. Perillä otat ajelun vuonna 1895 rakennetussa Dentzel-karusellissa ja tapaat osavaltion lupaavimman räppärin.

BIG K.R.I.T. (MS)

”Thank god for everything, I coulda died like yesterday
Make room for me in case my plane just ain’t meant to fly
I hope you feel if I fall from the sky, hollering out don’t let me die”

Kuka? Lukuisia mixtapeja julkaissut Big K.R.I.T. nousi räppimaailman huulille vuoden 2010 K.R.I.T. Wuz Herellä ja eritoten sitä seuranneella Return of 4Evalla, jolla kuultiin Chamillionaren ja Ludacrisin kaltaisia vierailijoita. Vuosi sitten julkaistiin studiodebyytti Live From The Underground, jolla K.R.I.T. määritteli tarkemmin tyylinsä.

Mitä? Big K.R.I.T.:n musiikki on silkkaa mannaa niille, jotka ovat jo kuluttaneet UGK:n ja Outkastin levyt puhki. Sen tyylipuhdas ja perinnetietoinen etelävaltioiden räppi avaa ummikolle ovia tyylilajin vanhojen mestareiden luokse ja kokeneemmalle kuulijalle se toimii nostalgiatrippinä. Silti kyse ei ole pelkästä menneiden muistelusta.

Miksi? Live From The Undergroundilla K.R.I.T. kuulostaa omantuntonsa härnäämältä Big Boilta. Hän aloittaa tarinoilla perseen jahtaamisesta ja kruisailusta, mutta tulee viimeistään Don’t Let Me Downilla tajunneeksi räppielämän nurjan puolen. Hennessy vie maksan, pilvi aivosolut ja aseet tappavat. Eikä mikään kestä ikuisesti. Jako bilettäjään ja pohdiskelijaan tekee Big K.R.I.T.:stä yhden tämän hetken mielenkiintoisimmista räppäreistä.

Mitä sitten? K.R.I.T. (King Remembered In Time) -EP:n huhtikuussa julkaissut räppäri pysyttelee kiireisenä: työn alla on yhteislevy Yelawolfin kanssa, ja toisesta studioalbumistakin kiertelee jo huhuja.

Video ei ole enää saatavilla

* *

Mississippistä on tyylillisesti ja maantieteellisesti lyhyt matka Teksasiin ja Houstoniin. Matkalla käytät 500 dollaria kivääriin, 100 dollaria laadukkaaseen meskaliiniin ja 750 dollaria täytettyyn kauriiseen. Parkkeeraat amerikanrautasi Riff Raffin kotipihalle. Räppäri hymyilee, kuten statuspäivityksensä mukaan tekee aina, kun on päivässä tienannut yli kymmenentuhatta dollaria.

RIFF RAFF (TX)

”Propaganda propels us – ostrich feathers
Security guards with 9 berettas, pullin’ up Volkswagen jettas
Causin’ storms in sunny weather, in sunny whether, in sunny weather
Hopin’ that my days get, hopin’, hopin’ days get, days get better”

Kuka? MTV Riff Raff -nimellä aloittanut teksasilaisräppäri saattaa näyttää tutulta, vaikka et olisi hänen videoitaan entuudestaan nähnyt. James Francon överi ghettokuningas Spring Breakersissa on ottanut tältä vaikutteita niin karmean ulkonäön kuin ylivedetyn käytöksenkin suhteen. MTV:llä pyörineessä, korstoja gentlemaneiksi koulineessa realitysarjassa From G’s to Gents esiintynyt Riff Raff putosi ohjelmasta jo toisessa jaksossa, mutta se ei Houstonista kotoisin olevaa, Jody Highrolleriksi itseään kutsuvaa artistia hidastanut. Hän aloitti räppäämisen, otti Youtuben haltuunsa erilaisilla sketseillä sekä musiikkivideoilla ja tutustutti itsensä kahteen keskeiseen tekijään: Action Bronsoniin sekä Diploon.

Mitä? Jälkimmäinen, joka tuntee viraalihittien maailman kuin omat taskunsa, otti vuonna 2012 Riff Raffin oman Mad Decent -levymerkkinsä alle. Sen jälkeen räppäri on julkaissut läjän mixtapeja sekä The Golden Alien -albumin. Action Bronsonin kanssa tehty Bird on a Wire oli niinikään tärkeä astinkivi suosion saamisessa.

Miksi? Riff Raffin imagolle olennaista on typerän punaniskan stereotyypillä leikittely: Jody Christianista emme tiedä mitään, mutta Riff Raffin aivoton, kokaiinin ja vesipyssyjen kanssa sekoileva narsistisekopää ei mitenkään voi olla todellinen. Eihän?

Mitä sitten? Diplon tuottamaa studiodebyyttiä odotellaan vielä elokuulle. Neon Icon -nimeä kantavan albumin mittavaan vierailijalistaan lukeutuvat ainakin Drake, Wiz Khalifa, Mac Miller, A$AP Rocky, Snoop Dogg ja Action Bronson. Jälkimmäisen kanssa Riff Raff vetänee Hustle HKI:n lavallakin yhteisbiisejä.

Video ei ole enää saatavilla

* *

Riff Raffin jälkeen haluaisit jo länsirannikon lämpöön sulokurkkuisen Miguelin luo. Reitillä vaanii kuitenkin Roca Dolla, Phoenixin pieni suuri räppäri, jota kutsutaan “Arizonan Dr. Dreksi”. Kukaan ei ole kutsunut Roca Dollaa mukaan leikkiin, joten hän on hyvin vihainen. Pakenet pohjoiseen, aina hyiseen Michiganiin asti… Menetät kiväärisi ja täytetyn kauriisi. Onneksi meskaliinit menivät jo.

DANNY BROWN (MI)

”I got them Penis Psalms for your Vagina Monologues
Love a feminist bitch, oh, it get my dick hard
So no apologies for all the misogyny
I just want your company to come and watch some porn with me”

Kuka? Detroitista kotoisin olevan Danny Brownin tarina on ainakin katu-uskottava: 18-vuotiaana Brown ryhtyi kauppaamaan huumeita ja pysytteli bisneksessä pitkään, vaikka vannoi lopettavansa ensimmäiseen rikossyytteeseen. Lain kouraa vuosia pakoiltuaan Brown kärsi lopulta tuomionsa, ja päätti sen jälkeen keskittyä musiikkiinsa. Nuoruusvuosista muistuttavat huonokuntoiset hampaat ja kappaleiden hälläväliä-asenne.

Mitä? Brown ihannoi teksteissään rock-staran elämää, ja vannoo lähtevänsä lopulta Jimi Hendrixin tai Kurt Cobainin tapaan. Huikea XXX-mixtape (2012) on lyyrisen kekseliäisyyden ja flow’n taidonnäyte, jolla Brown käy läpi kaikki hilpeät aiheet itsemurhasta cunnilingukseen. Albumi on poskettoman hauska, ja Brownin ADHD:sta kärsivän ex-narkkarin pössis kantaa pitkälle, vaikka XXX:llä onkin mittaa 19 kappaleen verran.

Miksi? Viime vuoden puolella julkaistu Grown Up on osoitus siitä, että Brownilta taittuu myös aurinkoinen, old school -skrätsäyksellä ryyditetty fiilistely. Jos artistia itseään kiinnostaisi, olisi hänessä aineksia poptähdeksikin. Toki taustalta löytyy edellämainitussa hitissäkin kummituksia, joita päästään mahdollisesti tonkimaan lähempää Brownin seuraavalla albumilla…

Mitä sitten? …jonka pitäisi viimeisimmän tiedon mukaan ilmestyä vielä tänä syksynä. Levy kantaa tällä hetkellä nimeä Old, joka viittaa edesmenneeseen Ol’ Dirty Bastardiin – johon Brownia on toki vertailtu alusta asti.

Video ei ole enää saatavilla

* *

Detroitista lähdet pitkälle matkalle kohti Los Angelesia. Reitin varrella ei häiriöitä esiinny – onko täällä päin räppäreitä lainkaan? Saavut Kaliforniaan väsyneenä, mutta onnellisena. Miguelin kimaltavat vatsalihakset johdattavat sinut oikeaan osoitteeseen, mutta onko pääpalkinto lopulta amerikantähti vaiko silkka ryöstö? Arpa suosii rohkeaa.

MIGUEL (CA)

”Do you like drugs, do you like drugs, yeah?
Well, me too, me too, me too, me too
Do you like hugs? Do you like love?
Feel like we got so much in common now”

Video ei ole enää saatavilla

Skenaario 1: Kaksi albumia julkaissut, ja niistä jälkimmäisellä (Kaleidoscope Dream) musiikkimedian polvilleen pakottanut Miguel vetää sinulle keikan, jollaista et ole ennen nähnyt – ellet sitten ole nähnyt R. Kellyä livenä. Miguel tihkuu puhdasta seksiä ja leikittelee omalla huippuunsa treenatulla lihallaan niin itsevarmasti, että kostut jokaisen ruumiinaukkosi tuntumasta.

Adornin, Do You…:n ja Where’s The Fun In Foreverin kaltaiset kappaleet vedetään läpi täydellisen moderneina R&B-sovituksina, Miguelin ääni soi livenä vielä albumiakin komeammin ja esiintyjänä hän on täysin läsnä tilassa. Naiset otetaan huomioon siinä missä miehetkin. Miguel on kuin härskimpi versio Frank Oceanista ja matkalla oman sukupolvensa Princeksi.

Skenaario 2: Kaksi albumia julkaisseella ja niillä kiitosta keränneellä Miguelilla on noussut kusi päähän. Levyjen biisit vedetään läpi hirvittävinä rock-sovituksina, joiden ikeessä huomaamattaan oman mukavuusalueensa täysin jättänyt Miguel paljastaa heikkoutensa supertähtenä ja sortuu naurettavaan rokkikukkoiluun. Biisit eivät kuulosta miltään, eikä Miguel kostuta kuin omat kainalonsa.

Tässä elehtimisessä on jotain niin kiusallista, ettei moistaa tuskaa toivoisi ankeimmallekaan yleisölle. Kaiken huippuna Miguel vielä kompastuu kesken spedeilynsä. Myötähäpeän määrä on niin järjetön, että viimeiseksi säästetyn Adornin kamalat kitarasoolot tuntuvat siltä, kuin joku raapisi aivojesi empatiapisteitä ruosteisilla ongenkoukuilla.

Skenaario 3: Lähdet Seattleen Macklemoren keikalle. Hänen sinkkunsa Thrift Shop on myynyt enemmän kuin kaikkien edellä mainittujen artistien singlet yhteensä.

Hustle HKI Helsingin The Circuksessa ja Henry’s Pubissa 19.–20. heinäkuuta.

4AD

85 Ariel Pink, hieno mies ja varmasti kova panemaan. Todisteeksi käy Mature Themes – uran yhdeksäntenä tehty vaikea toinen levy – joka tihkuu kolmekymppisen miehen seksuaalista turhautumista. Se vastaa Before Todayn läpimurron odotuksiin taitavaksi, mutta yllätyksettä. Helpointa olisi puhua hypnagogian gentrifikaatiosta: Pinkin alitajuntaisena purskahteleva ja omalaatuisena väreilevä soundimaailma on kääntynyt lo-fi-musiikin normiksi. Kun estetiikan avulla on aiempaa hankalampi erottua, Pink nousee muiden olohuonepoppareiden yläpuolelle huippuunsa viritetyllä melodiakorvallaan. Jotain perustavanlaatuista Ariel Pinkin melodiakorvasta kertoo, että levyn nimibiisin avainmelodia on Leevi & The Leavingsin ja Fleetwood Macin täydellinen fuusio. Pinkille ominaisesti epätasaisen levyn kimmeltävimmät huiput ovat tahmealattiaista diskoa bordelliin liittävä Symphony of the Nymph, itsestäänselvän byrdsiaanisesti helisevä Only in My Dreams sekä Donnie & Joe Emerson -coveri Baby, jonka esimerkiksi Jaakko Eino Kalevin tohtisi kääntävän suomeksi. Mature Themes on erinomainen levy, jonka kohtalo on jäädä välityöksi, sillä se ennen kaikkea ylläpitää Ariel Pinkin uraa, jonka kulmakivet ovat jatkossakin Doldrums–House Arrest–Before Today-akselilla. Levyä kuunnellessa vakuuttuu siitä, että jos Ariel Pink ja Prince laitettaisiin samaan huoneeseen 25 naisen kanssa, hänen purppuraisuutensa ottaisi mukaansa kolme kauneinta ja Pink hoitelisi loput. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Bonnie ”Prince” Billy & Trembling Bells – The Marble Downs

Honest Jon’s Records

75 Will Oldhamissa on hienoa se, miten huolettomasti hän suhtautuu aiempaan tuotantonsa. Tämän rumpalinsa Alex Nielsonin oman bändin kanssa Billy levytti taannoin riemastuttavan hilpeän version kaikkein synkimmästä klassikostaan I See A Darknessista, jonka videolla mies vaelteli corpsepaintissa ympäri Glasgow’ta. Albumimitassa näiden hienojen artistien kollaboraatio toimii vielä luonnollisemmin (vaikkeivat kylläkään tällä kertaa saa oikein tuotua mitään uutta Palace-klassikkoon Riding). Etenkin avauskappale I Made a Date (With an Open Vein) kaikuu Sandy Dennyn aikaista Fairport Conventionia ja Incredible String Bandia upeine ja suorastaan progressiivisine orkestraarioineen. Hienosti nimetty Ferrari in a Demolition Derby kuulostaa hippien versiolta Elgarista, mutta kiinnostavin taitaa sittenkin olla brittifolk-larppauksen muotin rikkova huikean kaunis Excursions Into Assonance. (Jean Ramsay)

Video ei ole enää saatavilla

Calexico – Algiers

City Slang

68 Pitkän linjan arizonalaiset saapuivat Louisianaan nauhoittamaan jatkoa yhdelle modernin americanan hienoimmista tuotannoista. The Black Light, Feast of Wire ja Garden Ruin ovat kolme erittäin tärkeää levyä tyylilajissa. Algiersin ongelma tulee vastaan sovitusten saadessa kappaleita itseään tärkeämmän roolin. Materiaali on todella tasaista, liiaksikin: se tarvitsisi enemmän uskaliaita yrityksiä instrumentaationsa suhteen pysyäkseen kiinnostavana loppuun saakka. Yksittäisiä hetkiä nousee toki esille – avausraita Epic on näistä paras, tyypilliseen tapaan harmonisoitu synkkyys, jota pianot ja kitarat koettelevat liitoksistaan. Splitter ja Para toimivat vastakohtaisina, ensin mainitun tuodessa jännitteisen torvien tukeman grooven ja jälkimmäisen tarjotessa sille hiljaisemman variaation. Yksittäisiä kappaleita ei kuitenkaan löydy näitä kolmea enempää, ja loppulevy ei onnistu nousemaan perusmiellyttävyyden yläpuolelle. Tällä kertaa kokonaisvaltaista kokemusta hakeville on edessä pettymys; Algiers jää kauas siitä vakuuttavasta laadusta, mitä Calexico yleensä tarjoaa. Se ei ole huono levy, mutta kovan standardin huomioiden hieman keskinkertainen. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Charli XCX – Super Ultra

omakustanne

68 Omakustanteena julkaistu Super Ultra -mixtape hämmentää. Tummasävyiseen elektro- ja goottiskeneen R&B-maneerit yhdistänyt Charli XCX on niitä artisteja, joiden kohdalla valtavirtajulkisuuden ja indietähteyden rajat tuntuvat hämärtyvän entisestään. Charli XCX vaikuttaa joka tapauksessa olevan esillä kaikkialla ja perin vähäisillä musiikillisilla meriiteillä. Tämä voi olla Super Ultran ensivaikutelma, toinen on sen pyörryttävä kaoottisuus. Seapunkin, witch housen ja muutaman muun luultavasti jo muodista menneen meemipopgenren esoteriasta anastettujen syntetisaattoritaustojen ja loputtomien looppien ohessa kuullaan Charlin keskinkertaista lähentelevää räppäämistä ja listahuttulyriikoita. Mainio Brooke Candy feattaa. Giraffagen hillityn LUV-kappaleen chillwave räjäytetään kappaleiksi ja kootaan uudelleen – tai siis jätetään kokoamatta. Tällä albumilla kaikki on nimittäin pirstottu, ja kerrostumia on loputtomasti kuin välilehtiä selaimessa. Vaikutelma on dekonstruoidun psykedeelinen. Jos wanha sukupolvi Super Ultraa kuullessaan valittaa nykypopin olevan pelkkää sotkua, on Charli XCX ehkä onnistunut jossain. En minäkään väitä, että pysyisin tämän musiikin perässä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Homespun – Série Noire

omakustanne

80 Ensimmäisten kolmen kappaleen ajan Homespun tyytyy maalailemaan loppulevyn elementtejä. Niin Idaho, Buffalo Tom kuin Dinosaur Jr löytyvät samasta pöydästä Kouvolan ylpeyksien kanssa. Kaikki kuulostaa leppoisalta, kunnes Traditional Tongan Wayn kertosäe hyökkää kuin tyhjästä, pakottaen keskittymään sitä seuraavan viiden kappaleen kulkuun. Jos tämä yhtye ei ole soittanut yhdessä vähään aikaan, sitä ei voi havaita tältä pätkältä. Riffit kiertävät kauaksi ennalta-arvattavista, soolot jyrisevät vahvoina, Antti Laarin ja Mikko Riikosen rytmiryhmän taustan tarjotessa kitaristi-laulaja Juho Pätärille tilaa heittäytyä kohti päänsisäistä J Mascisiaan. En muista, että olisin vähään aikaan kuullut Suomessa näinkin hyvin vaikutteilleen pärjäävää musiikkia. Kaikki toimii pitkälti juuri siksi, että Série Noirea ei vaivaa minkäänlainen ylitsekurottelu: tästä on kuultavissa, että soittajat pitävät siitä mitä tekevät, ja se riittää mainiosti. Levyn päättää yllättävä – ja ajatustasolla aina uhkarohkea teko: Joy Division -coveri. Vaikka Homespun ei tuo mitään merkittävää 24 Hoursiin, lopputulos toimii, ehdottaen, että salaisuus post-punkin jättiläisten coverointiin on tietty suoraviivaisuus ja tarkkaavaisuus. Neljässä päivässä nauhoitettu Série Noire on iloinen yllätys ja levy, jotka monet varmasti toivoivat kuulevansa jo vuosikymmenen verran aikaisemmin. Joskus kaikki toimii juuri siksi, että sen vain antaa tapahtua. (Antti Piirainen)

Ville Leinonen – Camp Crystal Lake

Karkia Mistika

70 Tämän levyn kuuntelu on kuin joulukuinen iltapäivä taiteilijan itsensä kotikaupungissa: taivaankansi kaataa hiutaleita raskaalla kädellä, jotka säälimätön puhuri naulaa väkivalloin vasten kasvoja. Taustalta kuuluu rakennustyömaiden kalke, risteyksien liikennevalojen nakuttavat klusterit, linja-autojen jyrinä ja junakiskojen kirskunta. Välillä kuulokuvaan tarttuvat ohikulkijoiden satunnaiset keskustelunpätkät. Tietenkin se seikka, että tästä äänenmuotoista konglomeraattisoraa korviin kaatavasta maisemamaamalauksesta on vastuussa Ville Leinonen, asettaa sille tietyn kontekstin. On ollut hauskaa seurata sitä kollektiivisen päänahan raavintaa, jonka Leinosen linja viime vuosien aikana on aiheuttanut. Että nyt on iskelmäprinssi ryhtynyt avantgardistiksi ja niin edelleen. Minusta Camp Crystal Lake on Leinosen tähänastisen uran eräänlainen lakipiste. Se on poistanut aiempien parin albumin äänikuvasta varsinaisen musiikillisen elementtinsä, ja antanut musiikin välissä olevan maailman ja ajan kohinan ottaa vallan. Kenttä-äänitteiden ystävänä pidän Leinosen kyvystä sotkea muun muassa Särkänniemen ja Pariisin äänimaisemat ahdistavaksi takomiseksi, ja samalla se herättää perverssin mieltymyksen tätä teollisen maailman julmuutta kohtaan. Ainoastaan kappale Animals Rising antaa vääristyneen happorockin muodossa muistutuksen jostakin ihmillisestä, mutta on tämän takia suorastaan levylle sopimaton. (Mikael Mattila)

Madness – Oui Oui, Si Si, Ja Ja, Da Da

Lucky Seven

75 Oui Oui, Si Si, Ja Ja, Da Da on malliesimerkki siitä miten yli 30-vuotiaskin bändi voi vielä onnistua. Olympialaisista uralleen potkua saanut Madness pelaa kymmenennellä albumillaan taitavasti niillä vahvuuksilla, jotka se kehitti huippuunsa 1980-luvun puolivälin lähestyessä ja sen kaikkein sarjakuvamaisimman huumori-ska-meiningin hiivuttuaa. Albumi rullaakin luonnikkaasti eteenpäin hengessä, joka on lähempänä svengaavan Lontoon The Beatlesiä ja The Kinksiä kuin mitään baggytrouserseja. Ja miten hienoa, ettei eläkeikää lähestyvien artistien albumien kohdalla lähes säännönmukaisesti suitsutetusta “karismaattisesta” rosoisuudesta tai juurevuudesta ole tietoakaan; Oui Oui, Si Si, Ja Ja, Da Da on yksinkertaisesti rahtusen keskiluokkaisempi deluxe-versio The Rise & Fallin (1982) kaltaisista pikkuklassikoista. Jos Madness nyt huomenna soittaisi tuossa naapurissa, pettyisin, ellei settilistasta löytyisiä Leonia, So Alivea tai Never Knew Your Namea. Ja se jos mikä on lähes kolmekymmentä top 40 -singleä tehtailleen bändin kohdalla saavutus. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Miguel – Kaleidoscope Dream

RCA

91 Ehkei vuoden paras R&B-albumi olekaan Frank Oceanin Channel Orange – tai edes The Weekndin Trilogy. Kaleidoscope Dream on nimittäin sen luokan mestariteos, että saa hihkumaan – kenties ennenaikaisesti, mutta ainakin innostuneesti – oman sukupolvensa Princen tai Marvin Gayen löytyneen. Miguel Jontel Pimentel, 26, esittäytyi kaksi vuotta sitten albumillaan All I Want Is You, joka ei nostattanut ilmestyessään juurin minkään korkuisia laineita, mutta kituutteli lopulta jenkkilistan ynnä muut -sijoilla lähes vuoden päivät ja tuli siinä sivussa myyneeksi puolisen miljoonaa kappaletta. Melko maltillisesta hypestä huolimatta Kaleidoscope Dream debytoi Billboard-listan kolmantena – ja täysin ansaitusti. Levyn kolmesta huippuhetkestä Do You… ja hittisingle Adorn keinahtelevat unenomaisesti ja hypnoottisesti, kuin painottomassa tilassa raukeasti kelluen. Jälkimmäinen on merkitty niin sävellyksen kuin tuotannonkin osalta Miguelin itsensä nimiin, mutta minkään putkinäköisen diktaattorin hengentuote Kaleidoscope Dream ei ole; levyn yhdestätoista kappaleesta kahdeksalla hän turvautuu ulkopuoliseen apuun. Salaam Remin (mm. Amyn Tears Dry on Their Own ja Alician Girl on Fire) kanssa kynäilty nimikappale samplaa röyhkeästi Labi Siffren I Got the… -kappaletta, joka kuljetti eteenpäin myös Eminemin My Name Isiä. Nyt tempo on vain hitaampi – ja efekti vielä tehokkaampi. Mitä muuta levy tarjoaa? 1960-luvun popista muistuttava kevytpsykedeliaa (Don’t Look Back) ja kolhompaa industrial/shoegaze-soundia (Use Me), esimerkiksi – ja tässä tuli käsiteltyä vasta levyn viittä ensimmäistä kappaletta… (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

A.C. Newman – Shut Down the Streets

Matador

69 Moi, A.C. Newman. Huomaan, että uuden levysi kannessa seisot keskellä metsää vitivalkoisessa kauluspaidassa ja vaadit meitä kaupungin pilaamia ihmisiä sulkemaan kadut. Onko metsässä seisominen vitivalkoisessa kauluspaidassa uusin hot? Oletko nyt jopa yhtä hot kuin Bon Iver? Partasi on rehevä, silmissäsi on mystinen metsägaze. Onko tässä downshiftaava indieuros vailla naarasta? Onko metsämökissäsi keskuslämmitys, vai oletko yhtä leftfield kuin Ted Kaczynski? Kutsutko metsän eläimiä luoksesi, jotta voitte suojella kansallismaisemaa yhdessä? Aiotko perustaa oman eläinkollektiivin metsään? Onko A.C. lyhenne Animal Collectivesta? Toivotko tapaavasi metsäretkelläsi Grizzly Bearin? Tai ehkä Panda Bearin? Volcano the Bearin? Montako brooklyniläisbändiä yhteen metsään mahtuu? Metsä on sinulle varmasti rauhoittumisen paikka, koska levy syntyi todellisessa myrskywave-elämäntilanteessa: äitisi kuoleman ja poikasi syntymän välissä. Symboloiko metsä sinulle tätä elämän raadollista kiertokulkua, jossa buzzbändit syntyvät ja buzzbändit kuolevat? Onko tämä levy aitoa karhuemoilua, vai poseeraatko vain, jotta olisit yhtä cool kuin Bear in Heaven ja The 2 Bears yhteensä? Siinähän on jo kolme karhua, ellei Minus the Bear tule mukaan kollektiiviin. Nuku jo, Kultakutri. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Opium Warlords – We Meditate Under the Pussy in the Sky

Svart

61 Parhaiten ehkä Reverend Bizarren basisti-laulajana tunnettu Sami Hynninen on niitä visionäärejä, joiden tekemiset ja sanomiset ovat aina pyörineet keskivertopopparia hieman korkeammissa sfääreissä. Nerouden varjopuolena on valitettavasti ollut hänen henkisen elämänsä ailahtelevaisuus, mitä toisaalta on lievittänyt musiikin luominen. Äärimmilleen tämän musiikkiterapian vei yhden miehen Opium Warlords Live At Colonia Dignidad -debyytillään pari vuotta sitten. Levyllä doom metal vääntyi raa’an ja ekspressiivisen käsitetaiteen muotoon hyvin vaikuttavalla ja pelottavalla tavalla. Siihen verrattuna paikoin omilta makuuhuoneäänitteiltäni kuulostava kakkoslevy tuntuu välityön omaiselta pettymykseltä. Skitsofreenisen kiero, urkulaahauksesta bläkkisrääkynällä vedettyyn balkanilaissambaan sekä ambienttisiin kitaravälikkeisiin hyppivä 12-minuuttinen Slippy on levyn kiehtovinta antia, mutta päällisin puolin visiota – joka ilmeisesti on kuitenkin ollut harkittu – ei täysin tavoiteteta. Outoa tämä musiikki ei sinällään ole, hieman päämäärättömän oloista vain. Silti Hynnisen visiota ei voi olla ihailematta, niin tinkimätöntä ja ainutlaatuista musiikkia tuon hornan syövereistä kaivautuu. (Mikael Mattila)

Kuuntele levy Spotifystä.

Ty Segall – Twins

Drag City

79 Viime kesänä Kuudes aisti -festivaaleilla varsin hikisen keikan soittanut garagepunkin villi lapsi julkaisee musiikkia kovemmalla tahdilla kuin kenellekään pitäisi olla eduksi. Jostain syystä uusi levy Twins on kuitenkin edeltäjiensä tapaan aivan penteleen hyvä. Segallin tyyli on heitellyt ihanan jälkeenjääneestä riehumisesta ja rutinasta psykedeeliseen junnaukseen. Twins on siksikin maino levy, että siinä missä aiemmat teokset ovat painottuneet jompaankumpaan, ottaa Segall nyt rohkeasti leveän spagaatin tyylilajien risteyksessä, eikä suostu valitsemaan puolta vaikka kuinka muniin sattuu. Albumin avaava Thank God for Sinners ei ensikuuntelulla juuri säväyttänyt, mutta paljastui myöhemmin todelliseksi listahiipijäksi, ja on nyt jo mielestäni ehdoton Segall-helmi. Miehelle tyypillisesti levyn psykedeelisemmätkin jumituspalat tuovat mieleen ennemmin auringonpistokset ja aavikot kuin pässin verellä sotketut kynttiläpiirit. Bonanza-laukalle lähtevä They Told Me Too on yksi levyn (monista) hienoista hetkistä. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Solange – True EP

Terrible

88 Kolmannen julkaisunsa myötä Solange Knowlesista on kuoriutunut äärimmäisen tyylitietoinen poptähti, joka poseeraa videossaan kongolaisten dandyjen keskellä skarpissa housupuvussa, kontemploi sanoituksissaan ihmissuhteiden synkempiä vesistöjä ja jonka taustalle tuottaja Dev Hynes tarjoaa R&B-kliseiden sijaan riisutun elektronisen äänimaiseman ja häiritsevästi laukkaavia biittejä. Solangen uudessa imagossa on toki tiettyä laskelmoinnin makua, mutta se ei vie pois tämän levyn pyörryttävää viehätystä. Jos ajoittain vahvat 1980-lukulaisuudet (Madonnan kultakauden tuotanto, Cyndi Lauper) saavat syttymään ja amerikkalaisen listapopin uusfiksuus ei tunnu päälleliimatulta, on tässä yhtä aikaa vuoden kaunein, epäkyynisin, viilein ja hurmaavin pienoisalbumi. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Tiga – Tiga Non Stop

PIAS

71 Tiga James Sontag ei ole enää moneen vuoteen ollut mikään elektron trendikkäin nimi, mutta hän on kuitenkin onnistunut saavuttamaan aavistuksen sitä ikicoolia, jonka vuoksi monet hänen kollegoistaan olisivat valmiit myymään hodareita Faustin snägärillä. Heille myös uusi Non Stop -mixtape on jälleen yksi neljän kirjaimen laatuleimalla varustettu tuote, joka sekä ärsyttää että lumoaa. Tigan omat raidat, kuten levyn alkupuolella odotukset nostattava Plush ovat aina olleet äärimmäisen viihdyttävää klubimusiikkia, mutta jäävät usein leikittelemään yhden johtoteeman ympärille: tämä teema on Tigan valtaisa ego. Non Stopin kaltaisilla mixeillä Tiga on parhaimmillaan, sillä muiden artistien materiaali jättää vähemmän tilaa hänen röyhkeydelleen. Tästäkin huolimatta Tiga puristaa formaatista kaiken irti: nämä albumit ovat hänelle paitsi kokonaistaideteoksia, myös tapa markkinoida oman Turbo-levymerkin tulevia julkaisuja. Mokomakin kanadalaisen hyvinvointivaltion kasvattama narsisti – hänen musiikkinsa on edelleen liian smoothia vastustettavaksi. Olisinpa Tiga – sillä ei varmasti ikinä ole krapulaa! (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Miguel, pelimies.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat kolme vuoden 2012 albumia ja halutessaan yhtä reissueta tai ep:tä. Juuso Janhunen avaa luukun 15.

How to Dress Well – Total Loss

Aivan jumalattoman ärsyttävällä artistinimellä varustettu ja aivan jumalattomasti joitakin kuulijoitaan ärsyttävällä falsetilla laulunsa läpi vievä Tom Krell ujuttaa niin sulavasti lo-fi-äänimattoa hekumoiviin R&B-tunnelmointeihinsa, että silmälasit huurustuvat jo pelkästä ajatuksesta. Etäistä, haurasta ja taivaan sineen kohoavan unenomaista panomusiikkia on tässä maailmassa aivan liian vähän. How to Dress Well on parasta mitä kuka tahansa kotioloissa karhuntaljalla bokserisillaan Princen päälle lauleskeleva olohuone-elostelija voi kuvitella. Herkän rakastajan valinta 2012.

Video ei ole enää saatavilla

DIIV – Oshin

Mistä nämä laulut oikein kertovat? Mitä Zachary Cole Smith tovereineen oikein hoilaa kaikuisen laulusoundinsa ja vielä kaikuisemmin soivien kitaroiden alla? Vastauksella ei ole väliä, sillä DIIVin ytimessä on utuinen mahtipontisuus, sellainen paatos, joka saa vimmaisesti rullaavat ja pirullisen yksinkertaiset kitaramelodiat tunteutumaan joka lihakseen, laittaen ne nykimään hiljalleen kappaleen mukana. DIIVin musiikki nielaisee helisevään massaansa ja peittelee lämpimästi kuin untuvaviltti jääkylmänä krapula-aamuna. En osannut Oshinin ilmestyessä odottaa mitään, mutta jo ensimmäisellä kuuntelulla tuli sellainen fiilis, että nyt on tehty alusta loppuun toimiva levy, mikä on jokseenkin harvinaista nykyään.

Video ei ole enää saatavilla

Miguel – Kaleidoscope Dream

Jaahas, että Frank Ocean oli tämän vuoden R&B-kentän hypetetyin pelimies? Olihan se juu, mutta vuoden parasta R&B-levyä Ocean ei tehnyt. Sen teki Miguel, jonka yhdeksänkymmentälukulaista kutumusiikkia, vanhahtavaa soul-poppia ja modernia klubi-soundia yhdistelevä teos on juuri sitä, mitä R&B on kaivannut: tasapainoinen, kokonaisuutena kantava ja biiseiltään monenkirjava levy, jolta ei puutu herkistelyä tai alan makuuhuonesankareille tyypillisiä iskurepliikkejä. Adorn, How Many Drinks ja Pussy Is Mine – siinä kolme tämän vuoden top 5 -R&B-biisien joukkoon kuuluvaa kappaletta, ja kaikki samalla levyllä.

Video ei ole enää saatavilla