En esiinny listassa, koska minulla on sekä pitkät että lyhyet hiukset.

Kaikki muusikot ovat pitkätukkia – väärä luulo! Kaljut miehet ovat aina olleet salaisia taustavaikuttajia rockin maailmassa päästen joskus itsekin kimaltamaan parrasvaloihin. Tarkkoja metodologisen instrumentalismin sovelluksia käyttäen Nuorgam listasi kaikkein kaljuimmat muusikot.

Kuulapäisiä muusikoita vertailtaessa on otettava huomioon hiuksettomuuden monet tyylivariaatiot ja syyt. Toiset ovat menettäneet tukkansa luonnollista tietä – heille suuri arvostus – toiset taas ovat ajelleet hiuksia oman käden oikeudella. Joillekin on jäänyt kiehkuraa ja koukeroa sivuille roikkumaan. Vaikka ihanteena oli Täydellinen Kaljuus, täytyi listaa koostaessa ottaa vapauksia.

Kaljuus on nimittäin enemmän kuin tukan määrä. Se on henkinen tila. Se saa artistin erottumaan joukosta, tekee hänestä persoonan. Rehellinen mies ei apulantaa päähänsä sirottele – hän on aidosti paljas. Kalju viestii, että päälaen alle mahtuu helvetisti järkeä. Kyllä, naiset pitävät mystisistä taiteilijaälyköistä, eivätkä voi vastustaa, kun rokkarin yössä hohkaava albedo heiluu Loosen tanssilattialla kohti kuin pelastava majakka.

Toisaalta kalju voi kertoa korkeista testosteronitasoista ja henkiä miehekkyyttä. Tämä on hyödyllistä, jos musiikkityylinä on alkuvoimainen rytmimusiikki, jota esitetään huhkien ja uhkuen. Esimerkiksi suomalaisen soulin parissa kalju on lähes vakio. Cortina Jetsissä kaljuja vilkkui lukuisia. Veeti and the Velvetsin jäsenistä ¾ on ollut jossain vaiheessa kokonaan tai lähes klaneja. Suurlähettiläistä kaljuja oli kuitenkin vain kaksi kahdeksasta. Valitettavasti tässä listassa keskitymme vain ulkomaiseen kaljuuteen.

Teksti Joni Klingin, kuvamanipulaatiot Aki Ala-Kokon.

#10 Phil Collins

Joidenkin mielestä Genesiksen levyjen taso parani sitä mukaa, kun Philin hiusraja pakeni. Tämä ei kuitenkaan ole loogista, koska nykyään jo lähes kokokaljun Philin tuotanto ei pärjää hänen 1980-luvun huippulevytyksilleen. Phil on varmasti musiikillinen nero, mutta ehkä muutamat haituvat hänen päässään blokkaavat yhä lähetyksen täydellisen välittymisen. Laskettakoon Phil toistaiseksi vain pseudokaljujen sarjaan.

Kaljuusprosentti: 39

Video ei ole enää saatavilla

#9 Michael Stipe

Michael Stipe edustaa listalla marginaalista indieosastoa. Hänet voidaankin laskea älykkökaljujen joukkoon, mutta sellaisenakin Stipen nahkeasta kuontalosta puuttuu riittävä veistoksellisuus ja dynaamisuus. Ihanteellisessa kaljussa on aggressiivista fallosmaisuutta, jota Michaelin munapäähän on hankala liittää.

Kaljuusprosentti: 45

Video ei ole enää saatavilla

#8 Rob Halford

Judas Priestin Rob Halford ei aivan ole kotonaan tällä listalla, sillä etabloitumisensa aikaan hän ei vielä ollut kalju, vaan blondi kutripää. Lisäksi hevarina Halford käyttää genrekaljuun usein yhdistyvää muhkeaa partaa, joka pilaa hänen päänsä symmetrisyyden. Halfordin kuvan huolellisen tutkimisen jälkeen on kuitenkin tultava siihen lopputulokseen, että tänä päivänä mies on varsin kalju.

Kaljuusprosentti: 59

Video ei ole enää saatavilla

#7 Moby

Ei pidä unohtaa, että kaljujen miesten viehätys selittyy myös sillä, että he näyttävät isoilta vauvoilta. Eniten isolta vauvalta näyttää Moby. Monet nuoret tytöt ovat varmasti ihastuneet Mobyn viattomaan, hajuttomaan ja mauttomaan olemukseen, koska se on heidän käsityksensä vauvoista. Olette väärässä! Nörttipoikia taas saattaa viehättää Mobyn hiusmallin assosioituminen teknokulttuurin viileään käytännöllisyyteen, johon on helppo yhdistää vaikka varvastossut ja hybridiriippuliidin.

Kaljuusprosentti: 66

Video ei ole enää saatavilla

#6 Ed Kowalczyk

Kun kalju, Nicholas Cagen kasvoinen mies poimii akustisen kitaran käteen, istuutuu baarijakkaralle ja laulaa tunteistaan, saamme todisteen siitä, että hiukseton mies voi olla myös herkkä. Itse asiassa kalju on herkkyyden huipentuma, paljaaksi ajeltuna päälaesta tulee essentiaalinen tuntoelin, värisevä, kiiltokylkinen, kosketusta kaipaava. Ed Kowalczyk on valmis hautaamaan murheisen kaljunsa syliisi. Oli kyse myöhemmin soolona lauletuista balladeista, tai Live-yhtyeen pehmoalternativesta, hän tulkitsee niin kovalla tunteella, että kalju hikeentyy.

Kaljuusprosentti: 78

Video ei ole enää saatavilla

#5 Joe Satriani

Kitaristi Joe Satrianilla on maksimalistin sormet ja minimalistin hiustyyli. Näin kitaranörttien superjumala erottuu mainiosti alalla, jolla letin kuuluisi yleensä ulottua perseeseen. Vertailua Rodoksen kolossiin ei voi välttää, kun Satriani vinguttaa kitaraansa haara-asennossa. Hänen kaljunsa ympärille ilmestyy loistava sädekehä. (Huom. Vain ne joilla on Lahja näkevät sen.)

Kaljuusprosentti: 89

Video ei ole enää saatavilla

#4 Sinead O’Connor

Mitä nainen tekee tällä miehisellä listalla? No, on kalju! Myönnettäköön, että Sineadin kalju on aivan feikki, mutta hänet nyt vain oli pakko saada listalle. Onhan hän henkisesti todella kalju. Paavirepäisyineen kaikkineen Sinead on joukosta erottuja, rockmaailman eksentrikko, röyhkeilijä! Kaikki propsit Sineadin päheälle naiskaljulle!

Kaljuusprosentti: 97

Video ei ole enää saatavilla

#3 Right Said Fred

Armeijassa nuoret miehet ajetaan kaljuiksi, jotta heidät olisi vaikeampaa tunnistaa keskenään heidän ampuessaan toisiaan metsässä. Myöskään Right Said Fredin machokaljuista on hankala sanoa, kumpi kuuluu kummalle veljeksistä. Onko sillä edes väliä? Eikö tämä ole jo muutenkin tarpeeksi homoa? Ei ole. Kaikkialle ulottuvaa kaljuutta Right Said Fredin herroissa alleviivaa myös heidän vaatevalikoimansa. Katsokaa näitä hiuksettomia paahtopaisteja ja koittakaa sitten väittää, ettei heissä olisi muuta vahattua kuin pelkkä yläpää.

Kaljuusprosentti: 2 x 100 = 200

Video ei ole enää saatavilla

#2 Pitbull

Räpissä ruumiinkarvat ovat vain tiellä. Ja Pitbull on räppiyden ruumiillistuma. Pieni mies Miamista on kuin etanolilla (Voli-vodka) sivelty ja liekehtimään sytytetty keilapallo, joka pyyhkii parkettia äänennopeudella ja cinemaattisen räjähdyksen saattelemana rysäyttää kymmenen mallitytön täyskaadon. Seuraavaksi Pitbull jo hyppääkin pommina uima-altaaseen. Ihan hiton kaljua menoa!

Kaljuusprosentti: 1 000

Video ei ole enää saatavilla

#1 Billy

Billy on kaljuuden ytimessä. Kun tukkaa on tarpeeksi vähän, muuttuu musiikki toissijaiseksi. Yhtä hyvin rokkari voi kaljuina päivinään keskittyä rauhassa vapaapainiin, teehuoneen pitoon ja salaliittoteorioihin. Kaljuilemiseen. Billyn kupolin sisällä on toinen maailma, josta me kuolevaiset emme koskaan pääse osaksi. Julistettakoon Billy siis kaljuuden universuminmestariksi. Shine on, Billy, me rakastamme sinua!

Kaljuusprosentti: lähes ääretön

Video ei ole enää saatavilla

Jäikö suosikkikaljusi pois listalta? Kerro meille kommenteissa!

R.E.M. silloin joskus: Peter Buck (vas.), Michael Stipe, Bill Berry ja Mike Mills.

Pitkäaikainen R.E.M.-fani Tomi Nordlund kävi läpi traumaattisen kriisin vaiheet kuultuaan yhtyeen lopettamispäätöksestä. Nyt hän työstää suruaan muistelemalla vuonna 1992 käynnistynyttä R.E.M.-suhdettaan. Varautukaa valtaisan pitkään vuodatukseen.

1. Shokkivaihe

Shokkivaihe alkaa heti kriisin laukaisseen tilanteen jälkeen ja kestää lyhyestä hetkestä joihinkin vuorokausiin. Shokkivaiheen aikana ihminen ei kykene vielä käsittämään kriisin aiheuttanutta tapahtumaa ja saattaa jopa kieltää sen. Osa shokkivaihetta elävistä lamaantuu täydellisesti.

Keskiviikkona 21. syyskuuta se tapahtui. R.E.M. ilmoitti lopettavansa 31 vuotta kestäneen uransa. Järkytyin uutisesta niin, etten ollut aluksi edes uskoa lukemaani. Sitten mielen valtasi tyhjyyden tunne. R.E.M. on ollut minulle olemassa ”aina”.

Olen varttunut yhtyeen levyjen parissa varhaisteinistä päälle kolmekymppiseksi aikuiseksi. R.E.M. oli yhtye, jonka ansiosta ylipäänsä innostuin popmusiikista.

Siksi Michael Stipen, Peter Buckin ja Mike Millsin yllättävä lopettamispäätös pyöri päässäni koko harmaan keskiviikkoillan. Unta oli vaikea särkyneeltä sydämeltä saada.

Kuunnellaanpa tämän aasinsillan kautta yhtyeen viimeinen (studioalbumilta irrotettu) single.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Oh My Heart

Perjantaina baarissa kaverit kyselivät, miten olen jaksellut. Oikein osanottojakin tuli. Vitsillähän näitä toki viljeltiin, mutta jotain kuvaavaa kommenteissa oli. Onneksi alkushokista ei tarvinnut kärsiä yksin. Facebookissa oli viikon mittaan päällä melkoiset surutalkoot R.E.M.:n nimeen vannovien tuttujen ja tuntemattomien kesken. Vertaistuki on paras tuki.

Samalla tajusin, että kyseessä on minulle paljon enemmän kuin pelkkä bändi.

2. Reaktiovaihe

Reaktiovaiheessa ihminen alkaa vähitellen kohdata muuttuneen todellisuuden ja yrittää muodostaa käsitystä siitä, mitä on tapahtunut.

Seuraavina päivinä ja viikkoina aloin työstää menetystä muistelemalla suhdettani yhtyeeseen. Kaikki alkoi jouluna 1992 Porin Pietniemessä, kun laitoimme velipojan kanssa soimaan lahjaksi saadun The Best of R.E.M. -kokoelman.

Rakkaussuhteeni bändiin käynnistyi sillä sekunnilla, kun maaginen avausraita Carnival of Sorts (Box Cars) lähti soimaan. Tässä bändin poikkeuksellisen hienolta Chronic Town -ep:ltä (1982) löytyvän kappaleen liveversio, joka otsikon väittämän vastaisesti on vuodelta 1983. Kuuluisassa oikeudenmukaisessa maailmassa kappale olisi ollut hitti, mutta R.E.M. sai odotella todellista napakymppiä vielä vuosia.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Carnival of Sorts (Box Cars)

Muutama päivä taianomaisen ensikosketuksen jälkeen ostin R.E.M.:n sittemmin kanonisoidun klassikkolevyn Automatic for the Peoplen C-kasettina porilaisesta Musiikki Belisasta.

Hullaannuin yhtyeestä entistä enemmän. Muistan tosin kaivanneeni ensimmäisillä kuuntelukerroilla levylle ”enemmän rumpuja”. En ollut 13-vuotiaana sentään niin pikkuvanha, että olisin allekirjoittanut yhtyeen aikuishissuttelut täysin mukisematta.

Silti, kun muut kuuntelivat Nirvanaa, minä luukutin näitä kuolemasta kertovia, varsin hiljaisia lauluja. Kaikkien kavereideni kaaliin se ei tainnut mennä, mutta omasta mielestäni olin tavallaan yhtä punk kuin R.E.M. itse tuolloin: olihan yhtye vaihtanut sähkökitarat mandoliiniin kirskuvan grunge-buumin keskellä.

Minä taas en kuunnellut samaa musiikkia kuin muut Länsi-Porin yläasteen oppilaat. Olin ylpeä siitä, että olin löytänyt ihan ”oman” bändin.

Vieläkin huvittaa muistella, miten arvuuttelin Automaticin kansivihkon kuvien perusteella, kuka kukin on. Oletin aluksi Michael Stipen olevan bändin rumpali ja Bill Berryn laulaja, koska hän näytti kuvissa kaikkein viileimmältä. Umpinörtiltä matematiikan opiskelijalta näyttänyttä Mike Millsiäkin ehdin myös luulla laulajaksi. Pitkätukkaisen Peter Buckin suhteen olin sentään oikeassa: mies ei voinut olla muuta kuin kitaristi.

Automaticista tuli suosikkilevyni, ja se on sitä edelleen, niin paljon kuin muista R.E.M.-albumeista pidänkin. Sen kappaleisiin liittyy monenlaisia nuoruuden muistoja: Man on the Moonissa oli hienoin tunnelma, kertosäe ja kitarariffit ikinä. Mitään Driven kaltaista en ollut ennen kuullut. Hitaiden tanssiminen Everybody Hurtsin tahtiin oli unelmani.

Olin myös ylpeä tajutessani, millaisella poliittisella agendalla Stipe oli levyn ainoassa kunnon rockbiisissä Ignoreland. Lisäksi päätin teininä, että haluan lohduttoman kauniin Sweetness Followsin soivan hautajaisissani. Kornia mutta totta.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Sweetness Follows

Vuosina 1993 ja 1994 olin niin tohkeissani bändin kyvystä tehdä tunteisiin vetoavaa, laadukasta popmusiikkia, että halusin kuulla lisää. Out of Timen (1991) ja Greenin (1988) sain käsiini helposti, mutta Porista ei löytynyt bändin I.R.S.-ajan albumeita sitten millään. Kaverini roudasi niitä minulle Helsingistä 120 markan hintaan. Kun koko sarja oli saatu kerättyä, tulivat levyt tietysti Porin Anttiloihin alennettuun hintaan. Olipahan taas tuuria.

Mutta osin juuri tämän takia vaivalla hankitut R.E.M.-levyni olivat minulle entistäkin arvokkaampia aarteita. Vaikeasti tavoitetun I.R.S.-kauden suosikkini taitaa olla Stipen kryptisellä mutinalla kuorrutettu esikoisalbumi Murmur (1983). Tämä kappale kuului levyn popahtavampiin suosikkeihini.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Shaking Through

Yhdessä vaiheessa R.E.M.-huumani oli niin kuumaa, että kuuntelin bändiä lähes jatkuvalla syötöllä. Jossain vaiheessa isäni hermostui: ”Kuka helvetti siellä sun huoneessa koko ajan määkyy?”

Kun R.E.M.-levyksi vaarallisen ja seksikkään oloinen Monster sitten ilmestyi syyskuussa 1994, olin täysillä mukana vastaanottamassa sitä. Halusin ottaa levystä irti kaiken mahdollisen.

Muistan vielä albumin uusiopaperikansien tuoksun ja sen kihelmöivän tunteen, kun asetin cd:n ensimmäistä kertaa soittimeeni. Bändin rockimpi ilme hämmensi aluksi, mutta niin vain Monster osoittautui hienoksi, joskin harmillisen aliarvostetuksi albumiksi. What’s the Frequency, Kenneth? oli toki erinomainen avaussingle, mutta tämä tunnelmapala taisi kolahtaa vielä kovemmin

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Bang and Blame (live)

Tässä vaiheessa idolisoin jo voimakkaasti bändin jäseniä, jotka onneksi eivät olleet osoittautuneet näkemissäni tv-haastatteluissa kusipäiksi, vaan ihan sympaattisiksi tyypeiksi. Harmi vain, ettei porilaisista rättikaupoista löytynyt samanlaisia kledjuja kuin über-coolilla Michael Stipella. Jäin siis ilman tähtipaitaa.

Vaikka vimmatusti fanitinkin, kaljuksi en sentään uskaltanut päätäni ajella. Vihasin muuten tuolloin tovin Manic Street Preachersin Nicky Wirea, joka sanoi toivovansa Stipen kuolevan AIDS:iin.

Kitaraa opettelin soittamaan heleistä arpeggionäppäilystään tunnetun Peter Buckin mukana. Tämän 1980-lukuisen R.E.M.-hitin opin soittamaan aika varhaisessa vaiheessa. Silloin vedettiin akustisella Yamahalla – nykyään omistan jo Rickenbackerin.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – The One I Love

R.E.M.:n kautta löytyi muutakin musaa. Herrojen soundcheck-tulkinta Glen Campbellin Wichita Linemanista puhutteli 17 vuotta sitten, mutta nyt se vaikuttaa aika laiskalta häröilyltä.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Wichita Lineman

Sen sijaan E-Bow the Letter -singlen b-puolena julkaistu cover Richard ja Linda Thompsonin kantriklassikko Wall of Deathistä toimii edelleen. Kova on myös Dead Letter Office -kokoelmalta (1987) löytyvä versio The Velvet Undergroundin Pale Blue Eyesista.

Grant Lee Buffalo -yhtyeen otin haltuun ihan vain siksi, että Stipe kehui sitä 1990-luvun puolivälissä maailman parhaaksi bändiksi. Vic Chesnuttistakin piti ottaa selvää, sillä olihan Stipe löytänyt pyörätuolimiehen kotikulmiltaan ja tuottanut tämän esikoislevyn.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Wall of Death

Tuohon aikaan keräilin myös bändin cd- ja vinyylisinkkuja. Kaikki muukin R.E.M.-aiheinen tavara julisteista avaimenperiin ja kirjoihin kelpasi. Kannoin ylpeänä Monster-aiheista bändipaitaa ja olin tovin taivaassa, kun kuulin R.E.M.:n saapuvan Suomeen maaliskuussa 1995.

Kyllä vitutti, kun keikka peruttiin Bill Berryn kiertueella saaman aivoaneurysman takia. Ja kaverit tietysti vittuilivat epäonnestani porilaiseen tyyliinsä. Sain odottaa vielä kahdeksan vuotta ennen kuin näin sankarini livenä. Onneksi yhtyeen vuonna 1997 jättäneelle Berrylle ei käynyt lopulta pahemmin.

Sittemmin yhtyeen levyt New Adventures in Hi-Fistä (1996) viimeiseksi jääneeseen Collapse into Now’hun ovat olleet kovassa kuuntelussa. Kiihkein fanitus on 2000-luvun mittaan toki hiipunut ja asenne bändiä kohtaan muuttunut kriittisemmäksi. Silti koen yhtyeen kytkeytyvän suorastaan pelottavan vahvasti henkilöhistoriaani ja osin identiteettiinikin.

Ja pitihän minun tietysti sekoittaa suosikkibändini opiskeluihinkin. Vuonna 2002 tarkastelin tiedotusopin proseminaarissani sukupuolirajojen ja maskuliinisuuden esittämistä R.E.M.:n musiikkivideoissa. En todellakaan uskalla lukea tuota tutkimusta enää, mutta muistan käsitelleeni siinä Losing My Religionin ohella ainakin tätä tyylikästä videota.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Orange Crush

3. Käsittelyvaihe

Käsittelyvaiheen aikana kriisin aiheuttanut tapahtuma aletaan hyväksyä. Mieli ei enää kiellä tapahtunutta, vaan alkaa ymmärtää sen olevan muutoksineen ja menetyksineen totta.

Pakkohan se on hyväksyä: uusia R.E.M.-levyjä ei enää julkaista eivätkä Buck, Mills ja Stipe astu enää yhdessä lavalle. Vetäytymisen merkit olivat ilmassa viime keväänä julkaistun 15. studioalbumin Collapse into Now’n aikaan, mutta niitä ei ehkä vain halunnut noteerata.

Ensinnäkin, musiikillisesti levy sulkee ympyrän. Albumin kappaleissa bändi kierrättää häpeilemättä omaa historiaansa tehden sen onneksi tyylillä ja varsin raikkaasti.

Drive-kappaleen hengessä etenevä Überlin on tästä hyvä esimerkki. Se palauttelee mieliin yhtyeen 1990-luvun alun loiston päivät. Biisi on puhtaan klassista melodista R.E.M.:iä. Tosin kappaleen video on mielestäni yksi bändin ärsyttävimmistä.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Überlin

Sekin oli paha merkki, ettei R.E.M. aikonut kiertää uuden levynsä tiimoilta. Lopettamispäätös oli tehty jo ennen albumin ilmestymistä. Kaiken lisäksi Stipe vieläpä heiluttaa albumin kannessa ikään kuin hyvästiksi. Aika selvää pässinlihaa. Sentään sedät saivat vierailevien ohjaajien avulla vielä aikaiseksi musiikkivideon levyn jokaisesta laulusta.

Ehkä parempi näin. Vaikka yhtyeen luova käyrä 2000-luvulla hieman notkahtikin, olisin silti toivonut, että kolmikko olisi jaksanut tehdä vielä muutaman levyn. Mutta ainakin bändi voi nyt poistua estradilta arvokkaasti. Näin uran päättymistä kommentoi Stipe:

”Eräs viisas mies sanoi kerran: juhliin osallistumisen taito on siinä, että tietää milloin lähteä kotiin. Me rakensimme jotain todella ainutlaatuista yhdessä. Me teimme sen, ja nyt me jätämme sen.”

4. Uudelleen suuntautumisen vaihe

Kriisi alkaa hiljalleen muuttua osaksi elämää ja kokemusta omasta identiteetistä. Kriisin aiheuttanut tapahtuma ei unohdu koskaan, mutta sen kanssa pystyy elämään.

Eipä tässä muuta voi kuin hyväksyä tilanne ja kiittää yhtyettä kaikesta. Yhtyeen marginaalista valtavirtaan edennyt ura oli harvinaislaatuinen monellakin tapaa. 31 yhteistä vuotta, 15 studioalbumia ja yli 50 miljoonaa myytyä levyä on uskomaton suoritus. R.E.M. oli vaihtoehtorockin pieni suuri yhtye, jonka merkitystä ei voi väheksyä.

Entä mitä muuta minulle jäi fanittamisesta käteen kuin hyllyssä lojuvat cd:t, vinyylit, dvd:t ja vanhat VHS-nauhat? Paljonkin. Sainpahan esimerkiksi nähdä yhtyeen elävänä kolme kertaa, vuosina 2003, 2005 ja 2008.

R.E.M.-neitsyyteni menetin Oslossa. Voitin kaverini kanssa YleX:n skabasta liput vanhassa tehdashallissa järjestetylle spesiaalikeikalle. Voitte kuvitella, kuinka innoissaan olimme.

Voittoon riitti tieto siitä, että Radio Free Europe on bändin eka sinkku ja että John Paul Jones vastasi Automatic for the Peoplen jousisovituksista. Ja tulihan siellä Oslossa vähän vollotettua Nightswimmingin kajahdettua kuuluviin.

Olimme muuten samassa viiden tähden hotellissa ja vieläpä samassa kerroksessa bändin kanssa, mutta tietenkään en onnistunut törmäämään herroihin. Tosin matkakumppanini kyllä yritti kännissä rynniä Mike Millsin ja hänen hemaisevan blondinsa kanssa aamuyöstä samaan hissiin, mutta basisti ei liiemmin ideasta innostunut.

”Ei tosiaan innostunut. Kohteliaana nörttinä tunnettu tosielämän kokainisti sadatteli vihaisesti f-sanojen voimin, ja hotellin portieeri repi mut hissistä, kun toisen jalan olin saanut jo sisäpuolelle”, kaverini muistelee vieläkin hieman katkerana.

Se kieltämättä harmittaa, etten päässyt koskaan haastattelemaan bändiä. Mutta ehkä suurimpia henkilökohtaisia sankareita ei välttämättä kannatakaan kohdata.

R.E.M. on vaikuttanut vahvasti myös omaan tapaani tehdä biisejä ja laulaa. Vaikutteet kuulunevat esimerkiksi Cry Bar -yhtyeeni loppukesästä julkaistulta We Built This Ship -esikoislevyltä.

Ja pitäähän ikifanilla myös oma tribuuttibändi olla. Tamperelainen Men on the Moon plays R.E.M. on nyt ollut toiminnassa puolisentoista vuotta. Yhtye täyttyy kaltaisistani R.E.M.-hulluista poppareista, ja kattaukseemme mahtuu helmiä bändin jokaiselta levyltä.

On mahtavaa vetää livenä Radio Free Europen, Harborcoatin, Welcome to the Occupationin ja Imitation of Lifen kaltaisia kappaleita. Näin R.E.M. soi yhä livenä ainakin meidän suullamme.

Yhtyeestä diggaavien kavereiden kesken on vielä tarkoitus järjestää hautajaiset, joissa kuunnellaan pelkkää R.E.M.:n musiikkia ja korotetaan amerikkalaisen vaihtoehtorockin veteraanille malja jos toinenkin. Sitten lupaan puhua vaihteeksi muustakin ja hyväksyä lopullisesti sen, ettei elämäni tärkeintä bändiä ole enää olemassa.

Katkeransuloinen muistelo on hyvä lopettaa yhteen orkesterin kauniimmista kappaleista. Kiitos, jos jaksoit lukea läpi koko vuodatuksen. Ja etenkin, kiitos R.E.M. 1980–2011.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Find the River

Bonus!

Jotta hommasta ei jäisi liika vetistelyn maku, niin pläjäytetään vielä loppukaneetiksi kiroilun täytteinen karaokeversio Losing My Religionista.

Video ei ole enää saatavilla

Tourette Karaoke – Losing My Religion

R.E.M.:n uran kattava kokoelma Part Lies, Part Heart, Part Truth, Part Garbage 1982–2011 julkaistaan 15.11. Kuuntele levyltä löytyvä uusi kappale We All Go Back to Where We Belong Spotifysta.