Mites ois hiukka samal vanhal kaavalla duunattuu perusmenoo, johon on hyvä välil palaa?

Yllättävän soolomenestyksen jälkeinen odotettu uutuus suomalaisen rockin elinvoimaisimmalta showmieheltä. Biisintekovastuun painopiste on muuttunut, mutta sekös meiningissä kuuluisi.

Legendojen comebackit ovat olleet 2010-luvun mittaan tiheässä, mutta Michael Monroen tärähtäminen takaisin parrasvaloihin kahden ja puolen vuoden takaisella Sensory Overdrivella tuntui vähän kaavasta poikkeavalta jutulta. Monroehan ei ole missään vaiheessa uraansa pysynyt kauaa poissa studiosta tai lavoilta, ja vaikka hänen 1990-lukunsa kului enimmäkseen marginaalissa, Suuren Comebackin vuoro näytti tulevan jo seuraavan vuosikymmenen alussa Hanoi Rocksin uudelleenlämmityksen myötä.

Näin asia tietysti olikin. Hanoin kolmesta paluulevystä vain ensimmäinen, Twelve Shots On The Rocks, herätti suurempaa innostusta tai poiki oikeita hittejä, mutta yhtyeen väsymätön keikkailu teki sen tutuksi kokonaan uudelle fanisukupolvelle – varmasti kaikkein eniten Monroen hyperenergisen lavapersoonan ansiosta. Nyt on helppo nähdä, miten jo tuolloin laadittiin pohjatyö tämänhetkisen nimikkobändin suosiolle. Tarvittiin silti muutakin nostamaan Sensory Overdrive Suomen listaykköseksi ja myönteisen kansainvälisen huomion kohteeksi, ennen muuta tietysti tarttuvia biisejä ja hyvin yhteen pelaava yhtye. Näillä kotimaan kentillä Voice Of Finland -näkyvyys oli sitten se lopullinen sinetti, joka toi niin pikkupoikia kuin äitiäkin Monroen fanikuntaan. Television vaikutusta musabisnekseen ei Vain elämää -aikakaudella sovi todellakaan väheksyä.

Niin tv-viihdyttäjä kuin onkin, Monroe on valinnut linjakseen pysyä muusikkona tinkimättömän rokintuuttauksen parissa. Hän todisti jo Hanoin kultakaudella olevansa loistava balladilaulaja, mutta nyt balladit eivät kiinnosta, vaikka radio sellaisia varmasti mielellään soittaisikin. Kyse voi olla ihan siitä, ettei rinnalla ole Andy McCoyn tasoista slovareiden ja popbiisien säveltäjää.

Monroehan ei sanottavasti sävellä itse. Sensory Overdriven vahvan materiaalin taustalla oli enimmäkseen kitaristi David ”Ginger” Walls. Häntä ei ryhmässä ole enää vähään aikaan nähty. Ongelmallinen tilanne siis, mutta ratkaisu siihen on kuitenkin löydetty. Ilmeisesti Horns and Halosin sävellyksellinen päävastuu on toisella kitaristilla Steve Contella, mikä on varmaan hyvä juttu ottaen huomioon, millaista tuubaa sen toisen kitaristin, Dregenin, Backyard Babies -yhtye on maailmaan syytänyt.

Näillä eväillä Monroe ja kumppanit pärjäävät aivan riittävän hyvin. Tuskinpa kukaan tulee moittimaan Horns and Halosia oleellisesti edeltäjäänsä huonommaksi. Korkeintaan siinä on lievää toiston makua, mutta toisaalta, kuinka monella tavalla tällaista ”korkeaoktaanista”, perinnetietoista mutta modernilta soundaavaa punkahtavaa hardrockia voi tehdä? Levy ei juuri poikkea valitsemaltaan tieltä, mutta jää tunne, että sitä tehtäessä on hyödynnetty käytössä olevat vahvuudet tarkkaan harkiten.

Avausraita TNT Diet piiskataan alta pois parissa minuutissa kuin todisteeksi siitä, että meno on rankkaa ja taustaa löytyy punkhommistakin. Ballad Of The Lower East Side ei malta pysyä balladina, vaan muistelee mennyttä dekadenttia New Yorkia tarttuvana ja levyn melodisimpana hardrockina. Sen jälkeen saadaan muun muassa Eighteen Angelsin ja nimibiisin tarttuvaa ja vauhdikasta huudatusta, kunnes kone meinaa hyytyä parin turhemman biisin ajaksi. Näistä Soul Surrenderin yritys vaihtaa välillä valkoisten englantilaispoikien reggaeksi kuulostaa aika nololta.

Loppusuoralla Half The Way on taas selvästi parempi, Ritual tarjoaa synkempine Lords Of The New Church -tunnelmineen levyn ainoan onnistuneen poikkeaman normista ja Hands Are Tied vie levyn kunniallisesti maaliin perusrytyytyksen merkeissä.

Levyä kuunnellessa tajuaa, että Michael Monroe on rocklaulajaksi merkittävä tulkitsija. Hän hoitaa punkpaahdon hyvin, mutta herättää todellista kunnioitusta päästessään Ritualissa vähän revittelemään. Mitä enemmän albumia kuuntelee, sitä selvemmin juuri tämä biisi erottuu kohokohdaksi. Joku saisi kyllä hoitaa hänelle monipuolisempaa materiaalia. Tästä 36-minuuttisesta jää sittenkin lievä lahjojen hukkaamisen tuntu. Miten olisi Monroe–Yaffa-biisinkirjoitustiimi? Juuri nämä kaksi on merkitty Ritualin säveltäjiksi Conten ohella.

Levyn yksipuisuus ei siitä ainakaan korjaannu, että soundillisesti ja sovituksellisesti mennään indeksit punaisella koko-vitun-ajan. Se on uuvuttavaa, vaikka ilmeisesti 2000-luvun suuri rockyleisö ei ymmärrä mitään muunlaista lähestymistapaa.

Ballad Of The Lower East Siden tekstiin viitaten – on vaikea uskoa, että vuoden 2013 Michael Monroe ikävöisi nuoruutensa nistikämppiä, vaikka sujuvasti Conten tekstiin eläytyykin. Kenenkään ei tietysti soisikaan joutuvan sellaista kaipaamaan. Sellaisista kämpistä tosin kumpusivat Hanoi Rocksin romanttiset ja vereslihaiset klassikot, mutta kysehän on vain yhdestä rockin stereotyyppisestä narratiivista. Monroe vuonna 2013 on hommansa hyvin tekevä viihdetaiteilija, joka tarjoilee, erästä aivan toisen musiikinlajin klassikkoa lainatakseni, ”samal vanhal kaavalla duunattuu perusmenoo, johon on hyvä välil palaa”.

Ei siinä mitään vikaa ole.

71 Aivan hyvä, parhaimmillaan hieno rocklevy, joka tulee miellyttämään niitä, jotka sitä ovat innolla odottaneet.

Video ei ole enää saatavilla

Vaikka musiikki on vakava asia, sen ei tarvitse olla ryppyotsainen asia. Energisyys ja iloinen ilme ovat tärkeitä juttuja nekin. Tämän ovat ymmärtäneet nämä kaksi pinnalta katsoen kovin erilaista esiintyjää: niin omaa nimeään kantavan yhtyeensä keulilla viime vuodet vaikuttanut Michael Monroe kuin 2000-luvun alusta kansaa hurmannut, nimeään pienikokoisempi Don Johnson Big Band tunnetaan valloittavina live-esiintyjinä ja hyväntuulisuuden lähettiläinä.

Se ei tietenkään ole estänyt Monroeta tekemästä painokkaan uhmakkaita rockbiisejä tai DJBB:tä käsittelemästä yhteiskunnallisia aiheita ja sisäavaruuden melankolisempia kulmakuntia. Siinä missä Monroe pysyy uskollisena rock’n’rollille, DJBB:n soundi on vuosien saatossa ottanut vaikutteita osapuilleen kaikista kuviteltavissa olevista genreistä. Positiivinen energia heitä kuitenkin yhdistää.

Don Johnson Big Band

Video ei ole enää saatavilla

Mikä se on?

Vuonna 2000 Support de Microphones -omakustanteella debytoinut helsinkiläisnelikko ja maailman ehkä pienin big band, joka sai vetoapua vuosituhannen alun hiphop-buumista ja räjähti listakärkeen ja jalometallimyynteihin kakkoslevyllään Breaking Daylight (2003). DJBB on julkaissut säännöllisin kolmen vuoden välein nyt viisi albumia, joiden mittaan bändin sointi on jatkuvasti avartunut käsittämään yhä uusia sävyjä popista, funkista, jazzista, progesta, tanssimusiikista, easy listeningistä – aivan mistä tahansa. Tommy Lindgrenin hyperenerginen räppäys on muodostunut tunnistettavimmaksi elementiksi siinä, missä useat vierailevat vokalistit ja muusikot ovat tuoneet musiikkiin vielä lisää kosketuspintaa. DJBB on vakiinnuttanut asemansa yhtenä suomalaisen rytmimusiikin seuratuimmista nimistä.

Miksi se kiinnostaa?

Koska sen musiikin parissa ei pääse kyllästymään. Jokaisen DJBB-levyn kuunteleminen ensi kertaa on tuntunut tutkimusretkeltä: koskaan ei tiedä, mitä seuraavan mutkan takana tulee vastaan. Tyylihyppely ei kuitenkaan tunnu sirpaleiselta, vaan yhtyeen soinnissa on riittävästi tunnistettavia elementtejä. Tanssittavuus ja hiljaisemmin hehkuvat fiilistelyt vuorottelevat ja tuovat levyille dynamiikkaa. DJBB ei ole pelännyt vähemmän muodikkaille alueille tunkeutumistakaan, ja näissä puuhissaan se on usein päätynyt myös eräänlaiseksi edelläkävijäksi ja mielipidejohtajaksi.

Kokoonpano:

Tommy Lindgren (laulu, rap)
Johannes Laiho (koskettimet)
Kari Saarilahti (kitara, basso, rummut)
Pekka Mikkonen (saksofoni, huilu)

Julkaisut:

Support de Microphones (omakustanne, 2000)
Breaking Daylight (Universal, 2003)
Don Johnson Big Band (Universal, 2006)
Records Are Forever (Universal, 2009)
Fiesta (Universal, 2012)

Jos bändiä pitäisi kuvailla kolmella adjektiivilla, ne olisivat…
…värikäs, lämmin, rohkea

Yhtyeen jäsenet ovat todennäköisesti kuunnelleet elämässään eniten…
…sellaista kuvitteellista Prince-kokoelmaa, jolle on lätkäisty purppurakääpiön tyylilajikokeilujen kaikki ääripäät.

Jos yhtye saisi hyvältä haltijalta yhden toiveen, se olisi todennäköisesti…
…slotti laadukkaan Miami Vice -uusintaversion soundtrackilla.

Jos bändi pitäisi lähettää maailmankiertueelle lämmittelemään tähtiesiintyjää, se olisi…
…voitokkaan paluun tekevä OutKast, joka tosin joutuisi pinnistelemään tosissaan päihittääkseen suomalaiset.

Kahden vuoden päästä…
…DJBB on tietysti viimeistelemässä vuonna 2015 julkaistavaa kuudetta levyään. Siitä voi hyvinkin tulla heidän varsinainen mestariteoksensa, sillä tällaiset yhtyeet eivät ole tähdenlentoja.

Michael Monroe

Video ei ole enää saatavilla

Kuka hän on?

Aito suomalainen rocklegenda: Hanoi Rocksin vokalistina 1980-luvun alkuvuosina tähteyteen noussut persoona, tähti ja ikiliikkuja, joka on käynyt läpi liian monia loisteliaita ja vaikeita vaiheita tässä toistettavaksi. Hanoin toisen tulemisen päätyttyä Monroe perusti nimeään kantavan yhtyeen, joka on yllättäen noussut isommaksi jutuksi kuin mikään miehen tekemisistä yli neljännesvuosisataan. Monroe taitaa olla elämänsä keikkakunnossa, vuoden 2011 alussa julkaistu Sensory Overdrive -albumi valittiin muun muassa Classic Rock -lehden vuoden levyksi, ja Suomen listaykköseksikin se ylsi. Lähiaikoina ilmestyvältä seuraavalta albumilta voi odottaa vaikka mitä, jopa kansainvälisestikin.

Miksi hän kiinnostaa?

Monroessa on ensinnäkin enemmän kansainvälisen rocktähden auraa kuin kenessäkään toisessa suomalaisessa. Hän on välittömästi tunnistettava ja äärimmäisen mediaystävällinen hahmo, joka ei ole tehnyt sanottavasti kompromisseja uransa aikana. Se, että globaalit rocksupertähdet arvostavat häntä ja pudottelevat hänen ja Hanoi Rocksin nimiä haastatteluissa ei haittaa lainkaan. 2010-luvulla olennaisinta tuntuu silti monelle olevan, että Monroe tekee ärhäkkäintä rockiaan aikoihin ja vetää takuuvarmasti hyvän shown illasta toiseen. Monroe bändeineen edustaa ”vanhojen hyvien aikojen” tuulahdusta Spotifyn ja latauslistojen maailmassa.

Kokoonpano:

Michael Monroe (laulu)
Dregen (kitara)
Steve Conte (kitara)
Sami Yaffa (basso)
Karl Rockfist (rummut)

Julkaisut (soolo / Michael Monroe Band):

Nights Are So Long (Yahoo!, 1987)
Not Fakin’ It (Mercury Records, 1989)
Peace of Mind (Poko Rekords, 1996)
Life Gets You Dirty (Steamhammer, 1999)
Whatcha Want (Steamhammer, 2003)
Another Night In the Sun: Live in Helsinki (Spinefarm Records, 2010)
Sensory Overdrive (Spinefarm Records, 2011)

Jos artistia pitäisi kuvailla kolmella adjektiivilla, ne olisivat…
…uupumaton, valoisa, liikkuvainen

Artisti on todennäköisesti kuunnellut elämässään eniten…
…MC5:n Back In The U.S.A.:ta.

Jos artisti saisi hyvältä haltijalta yhden toiveen, se olisi todennäköisesti…
…saada joskus vuosien, vuosien kuluttua kuolla äkillisesti kesken räjähtävän energistä keikkaa.

Jos artisti pitäisi lähettää maailmankiertueelle lämmittelemään tähtiesiintyjää, se olisi…
…Stooges, mutta lämmittelypesti saattaisi jäädä lyhyeksi, kun Monroe bändeineen peittoaisi pääesiintyjän illasta toiseen.

Kahden vuoden päästä…
…Monroen seuraavaa levyä ja uusia keikkoja odotetaan maailman rockpiireissä kiihkeästi, ja Michael Monroe Bandin toinen levy on noussut kansainväliseltä myynniltään hänen menestyneimmäksi julkaisukseen koskaan.

Eurosonic järjestetään Hollannin Groningenissa 9.-12.2013. Mukana on 19 suomalaisyhtyettä ja -artistia.

Michael Monroe 07.07.2012 Ruisrock, Turku.

Michael Monroe (vas.) sekä Sami Yaffa 10.07.2010 Ruisrock, Turku.

Tavastialla muistellaan tänään hienoa miestä, Tavastian legendaarista ovimiestä Poklaa. Illan esiintyjinä Michael Monroe sekä lähemmäs 20 muuta nimeä. Poklan muistokonsertti Tavastialla keskiviikkona 14.03.2012 kello 19 alkaen. Tapahtuma on ilmainen, mutta paikalla kerätään vapaaehtoinen pääsymaksu mm. hautajaiskulujen peittämiseksi.

Giffaa hei! toivottaa Poklalle rauhaisaa lepoa.

Michael Monroe 05.08.2011 Porispere, Pori.

Michael Monroe bändeineen 27.3.2011, Pelasta punainen pallo –hyväntekeväisyyskonsertti, Tavastia, Helsinki.