Siitä, mistä piti tulla loppu, tulikin Mercury Reville uusi alku.

Parhaat levyt ja kappaleet vievät kuulijansa matkalle. Ne vievät mukanaan pois arkitodellisuudesta paikkoihin, joista osa saattaa olla todellisia, mutta yhtä moni sijaitsee mielikuvituksessa, unelmissa, unissa tai puoliksi unohdetuissa muistoissa. Tällaisella poikkeuksellisella musiikilla on kyky kuljettaa kuulijansa mielen terra incognitalle ja maalata sinne viidakoita täynnä jalokiviaarteita, hämyisiä satamakaupunkeja, kesyttömiä valtameriä, kauan unohdettuja raunioita tai kaukaisia aurinkokuntia ja niiden outoja asukkeja.

Mercury Revin neljäs levy Deserter’s Songs on yksi tuollaisista albumeista. Se on levy, joka tuntuu asustavan aivan omassa maailmassaan. Ostin albumin alun perin sen ilmestyessä muistaakseni Uncut-lehdessä julkaistun arvion takia. Siinä kirjoittaja intoutui maalailemaan, kuinka Deserter’s Songs kuulosti siltä kuin sen olisivat tehneet avaruusolennot, joiden käsitys populaarimusiikista perustuisi Disney-piirroselokuvien soundtrackeihin. Kenties vuodet ovat hapertaneet muistini, mutta joka tapauksessa arvostelu oli kirjoitettu sellaisin sanankääntein, että levy oli pakko ostaa.

Deserter’s Songsin ainutlaatuinen ilmapiiri ei pettänyt odotuksia. Albumi vei kuulijansa matkalle syvälle myyttiseen Amerikkaan kuin aluksellaan liikaa aikaa viettäneiden avaruusolentojen silmin nähtynä. Erityisen vahva oli levyn voimakas paikallisuuden tunne. Tunne, joka oli niin väkevä, ettei haitannut, että tuo paikka sijaitsi puoliksi mielikuvituksessa ja vain puoliksi New Yorkin osavaltion kaakkoisosien vuoristoseuduilla.

Yhtyeen edellisellä levyllä See You on the Other Side tunnelma oli ollut vielä leimallisen urbaani, vaikkakin pölyisiä tietokonekonsoleita uhkuvalla retrofuturistisella tavalla. Kappaleet, kuten kaihoisaa poppia ja free jazzia sekoittava Empire State (Son House in Excelsis) tai Everlasting Arm puertoricolaisine lapsineen ja helteessä suihkuavine vesiposteineen, kaikuivat selvästi New Yorkin art deco -pilvenpiirtäjien ympäröimistä asfalttikanjoneista. Deserter’s Songsilla yhtye jätti kaupungin ja astui tähtien vilkuttaessa taivaalla hyvästiksi yöjunaan kohti Catskill-vuorten jylhiä ja salaperäisiä maisemia.

Deserter’s Songs on levy, jolta on vaikea valita yhtä huippuhetkeä. Katkeransuloinen Goddess on a Hiway, joululaulumainen Endlessly, ylväästi keinahteleva Opus 40, kirkkaassa yössä matkaava Hudson Line tai juopuneen riemukas Delta Sun Bottleneck Stomp ovat kaikki omissa kirjoissani popklassikoita. Ehkä kuitenkin yksi on yli muiden – albumin ensimmäinen kappale Holes, toismaailmallinen johdatus Deserter’s Songsin maailmaan, joka lyö kuin myrskyävät aallot muistojen rantakallioihin. Kappale, joka saa joka ainut kerta kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä.

Laulaja-kitaristi Jonathan Donahuen ja kitaristi-puhallinsoittaja Sean “Grasshopper” Mackiowiakin kirjoittama Holes kertoo kamppailusta epätoivon synkimmissä syvyyksissä – piinaavasta aamuyön hetkestä viskipullon kanssa vietetyn unettoman yön jälkeen, jolloin demonit ja menneisyyden aaveet eivät anna rauhaa:

”Time
All the long red lines
That take control
Of all the smoke-like streams
That flow into your dreams”

Kappale maalaa kauniin, mutta lohduttoman koruttoman maiseman, jota hallitsee rotko, johon unelmat syöksyvät kuolemaan:

”That big blue open sea
That can’t be crossed
That can’t be climbed
Just born between
Oh, the two white lines
Distant gods and faded signs”

Vielä 15 vuottakin sen jälkeen, kun kuulin Holesin ensimmäisen kerran, sen mestarillinen sovitus yhä salpaa hengen. Kappale heittelehtii tyynen ja myrskyn välillä yhtyeen kosketinsoittaja-basisti-tuottaja Dave Fridmannin kauniin pianon, jousien, puhaltimien, vanhanaikaisten syntetisaattorien ja yksinäisenä vaikertavan viulun jousella soitetun sahan puhaltaessa tuulta verenpunaisiin purjeisiin.

Toisaalta kyse on vain saman neljän soinnun toistamisesta läpi kappaleen ja toisaalta jostain paljon enemmästä. Tyrskyävän sovituksen paisuessa ja vetäytyessä yhä uudestaan Holes onnistuu samalla olemaan sekä mahtipontinen että pienimuotoinen.

Kappaleen avainkohta saattaa hyvinkin olla lopun ihon kananlihalle nostava trumpetti, joka ilmentää täydellisesti nostalgista melankoliaa. Se on musiikillinen vastaus Donahuen surumieliseen kysymykseen:

”How does that old song go?”

Donahue oli kirjoittanut Holesin tilanteessa, jossa Mercury Revin loppu näytti olevan aivan kulman takana. Yhtye oli aloittanut taideopiskelijoiden kaoottisena sivuprojektina, joka alun perin teki musiikkia jäseniensä kokeellisiin elokuviin. Alkuvuosinaan se tunnettiin ulvovaa meteliä ja narkoottista poppia yhdistelevän musiikkinsa lisäksi laulusolistinsa David Bakerin sekopäisestä persoonasta, hillittömistä live-esiintymisistään ja kaikenkarvaisesta sekoilusta.

Baker jätti yhtyeen vuonna 1993 julkaistun Boces-albumin jälkeen, ja Mercury Rev teki vuonna 1996 ilmestyneen See You on the Other Siden Donahuen johdolla. Levy oli taiteellisesti onnistunut, mutta se myi heikosti. Kun yhtye alkoi tehdä neljättä albumiaan, se oli jo päättänyt hajota, ja Deserter’s Songsin oli määrä olla Mercury Revin viimeinen levy.

Huume- ja ihmissuhdeongelmista kärsinyt Donahue oli äänittänyt uusia pianovetoisia kappaleitaan syvän masennuksen vallassa, ja levy tehtiin lähinnä siksi, että hän voisi sytyttää uudelleen hiillokseksi sammuneen ystävyytensä Mackiowiakin kanssa. Se, että Deserter’s Songsin oli tarkoitus olla Mercury Revin viimeinen lento kohti aurinkoa, on selvää Donahuen Holesin päättävästä itkuisesta kuiskauksesta:

”Bands
Those funny little plans
That never work quite right”

Totta kai siinä sitten kävikin niin, että joutsenlauluksi tarkoitettu Deserter’s Songs nosti Mercury Revin pään takaisin pinnan ylle, ja siitä tuli ennennäkemättömän suosittu etenkin Englannissa ja Euroopassa. Joskus ne pikku suunnitelmat onnistuvat sittenkin.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Kraftwerk – The Mix (1991)

”Murrosiän kasvun ja muutosten ollessa kiivaimmillaan nuoren unentarve kasvaa. Nuoren pitäisi nukkua noin yhdeksän tuntia yössä.”
(Väestöliitto)

Kiitos Kraftwerkin, teini-ikäisen minäni oli helppo noudattaa edellä mainittua suositusta. Varsin kerettiläinen mielipiteeni, jonka mukaan uudelleenlämmitetyistä Kraftwerk-klassikoista muodostuva The Mix on saksalaisyhtyeen paras albumi, alkoi muodostua tuolloin, yläaste- ja lukiovuosien taitteessa, koulupäivien jälkeisinä uupumuksen ja tylsistymisen tunteina.

The Mix vaivutti takuuvarmasti uneen; höyhensaarten kutsu alkoi tuntua vastustamattomalta viimeistään 40 minuutin kohdalla, jolloin käynnistyy Trans Europe Expressin, Abzugin ja Metal on Metalin muodostama yhteenmiksattu, laiskalla 105 bpm:n tempolla eteenpäin vanutteleva kymmenminuuttinen. Kaiuttimesta toiseen suhiseva hihat-nakutus on musiikillinen vastine Tempur-patjalle ja hypnotisoijan heilurille. (Antti Lähde)

Kuuntele albumi Spotifyssä.

#2 Orüj Guvenç & Tümata – Ocean of Remembrance: Sufi Improvisations and Zhiks (1995)

En tavallisesti koskaan kuuntele musiikkia nukahtaakseni. Nukahdan nopeammin ilman. Tai mikäli uni ei ota tullakseen, esimerkiksi uusimman Finlandia-voittajan selailu saa unen tulemaan paljon tuutulauluja tehokkaammin.

Joskus poikkeusolot vaativat poikkeukselliset keinot. Esimerkiksi flunssassa tai pahassa kohmelossa voi jumittua tilaan, jossa väsymys painaa kuin lyijy, mutta unen vaatimaa rauhaa ei vain tule. Näinä hetkinä laitan soimaan Orüj Guvenç & Tümatan vuonna 1995 julkaiseman levyn Ocean of Remembrance: Sufi Improvisations and Zhiks. Se auttaa.

Tämä ei ole sattumaa. Istanbulin yliopiston kliinisen psykologian professorin Rahmi Orüj Guvençin perustama orkesteri on erikoistunut perinteiseen sufimusiikkiin. Sen pitkissä, hitaasti alkavissa, mutta vähitellen kiihtyvissä kappaleissa kuiskitaan käsittääkseni Jumalan eri nimiä ja ylistetään häntä. Professorin itsensä mielestä kyse onkin eräänlaisesta musiikkiterapiasta.

Kansivihkon mukaan levy voisi parantaa jopa mielenterveyden häiriöitä. Tiedä häntä. Itse tiedän vain rauhoittuvani ja nukahtavani yleensä viimeistään kolmannen kappaleen aikana.
Viime vuosina olen tosin joutunut kuuntelemaan sufilaista kuiskintaa vain kuulokkeista. Vaimosta se kun kuulostaa kebab-ravintolan taustamusiikilta. (Juha Merimaa)

Kuuntele albumi Spotifyssä.

#3 John Abercrombie – Gateway 2 (1978)

Oli aika jolloin laitoin aika usein soimaan mennessäni nukkumaan. Ylivoimaisesti eniten aikaa päivän viimeisenä levynä soittimessani on viettänyt jazz-kitaristi John Abercrombien ECM:llä vuonna 1978 julkaisema Gateway 2. Gateway-sarjan tekivät Abercrombien kanssa basisti Dave Holland ja rumpali-pianisti Jack DeJohnette, eli kyseessä oli niin sanottu superbändi.

Numero kaksi on kahdesta Gateway-levystä se reippaampi, sen ajan jazzarin kantilta katsottuna jopa rockimpi levy, mutta minulle se on aina näyttäytynyt ajoittaisesta kohkauksestaan huolimatta rauhallisena teoksena. Se ei vajoa ambient-suohon kuuluisasta ECM-kaiustaan huolimatta. Tässä ehkä piilee sen viehätys juuri nukahtamislevynä.

Musiikki on rauhallisimmillaan, kuten A-puolen päättävässä Reminiscencessä, todella raukeaa, mutta se on aina keskustelevaa ja kerronnallista. Varsinkin Abercrombien ja Hollandin välinen vuoropuhelu on jatkuvasti läsnä. Ehkä se meni uniin. (Arttu Tolonen)

Albumia ei ole Spotifyssa, mutta kuuntele Nexus-kappale YouTubesta.

#4 Manuel Göttsching – E2-E4 (1984)

Huhujen mukaan Manuel Göttsching pistäytyi studiossa parin tunnin ajan ja loi pohjan modernille teknolle. Noin tunnin kestävä E2-E4 on hitaasti kehittyvä, mattomainen. Se ei koskaan muutu miksikään tanssilattian terminaattoriksi, vaan kehittää säikeen kerrallaan, venyen shakkipelin lailla. Nappula kerrallaan vastustus katoaa, ja lähes tyhjää psyyken pelilautaa vasten on helppo ottaa lukua. Se on myös mainio autoilulevy, mutta sitä suosittelen vain virkeille. Loppupuoli on kiehtovaa kuultavaa missä tahansa tilanteessa.

Usein jo ennen levyn puoliväliä olen täysin tietämätön siitä, mitä kuulisin, jos olisin hereillä. Kuten kaikki parhaat minimalistiset työt, E2-E4 on kärsivällinen tuutulaulu. Olen kerran nähnyt unta, jossa Manuel Göttsching istui pienen Casion kanssa sohvallani ja soitti tätä levyä. Oli vaivaannuttavaa kuulla unissaan toistuvaa ”Schlafen! Schlafen!” -huutoa, mutta musiikki teki silti tehtävänsä.

E2-E4 on hieno tausta sille, kun päivän yksittäiset ärsykkeet sulavat suureksi massaksi ja painavat mielen tainnuksiin. Sen kuunteleminen on myös ainoa tilanne, jossa haluan hävitä henkisen shakkipelin – unirytmilleni totta kai. (Antti Piirainen)

Kuuntele albumi YouTubesta.

#5 Mercury Rev – Deserter’s Songs (1998)

Lukemattomat ovat ne kerrat, kun olen nukahtanut Mercury Revin Jonathan Donahuen pehmeään ääneen. Minulle yhtyeen Deserter’s Songs -albumi on kuin unettava satukasetti. Useimpina öinä olen tempautunut Donahuen mukana albumin värikylläiseen maailmaan, jossa käy lämmin tuuli hiukset kastelevasta tihkusateesta huolimatta. Sellaisena minä albumin maailman nukahtaessani näen.

Aikoinaan kuuntelin levyä niin usein mennessäni nukkumaan, että nyt sen soittaminen keskellä päivää on silkka mahdottomuus. Tekee mieli sammuttaa valot ja painaa pää tyynyyn. En uskalla kuvitellakaan, mitä tapahtuisi, jos olisin Mercury Revin keikalla ja yhtye alkaisi soittaa Deserter’s Songsin kappaleita.

Kokonaisuutena levy on pehmeää äänimattoa päätösraita Delta Sun Bottleneck Stompia lukuun ottamatta. Usein olen havahtunut sen takovaan rumpukomppiin, mutta en pidä sitä ongelmana. Kappaleen ansiosta levy sopii soittimeen myös päiväunien ajaksi. Kun Delta Sun Bottleneck Stompin rumpukomppi alkaa tuntua otsalohkossa, tietää nukkuneensa reilut 40 minuuttia. Päätösraita on kuin herätyskello. (Tuomas Kokko)

Kuuntele albumi Spotifyssä.

#6 At the Gates – Terminal Spirit Disease

Kun teininä vielä käytin nukkumamusiikkia, en koskaan ymmärtänyt, miksi sen pitäisi olla herkkää akustista lilluttelua, ambient-maalailua tai edes hypnoottista junnausta. Nykyään en sitten haluakaan kuunnella yöpuulle painuessani enää yhtään mitään – rauhallista tahi ei.

Aikanaan pidin kuitenkin tärkeämpänä, että musiikissa oli tunnelmaa, johon upota, kuin että se oli päällisin puolin rauhallista. Niinpä matemaattista raivometallia soittanut Meshuggah ei käynyt nukahtamishommiin.

At the Gatesin ei juurikaan vähemmän raivoisa – mutta tunnelmaansa sisään kietova – kuolonmetalli puolestaan kävi hyvin. Muistan esimerkiksi erään kesän, jolloin nukahdin monille makoisille kauneusunille raikkaan hilpeästi nimetyn Terminal Spirit Diseasen sulosointujen tuudittamana, seuranani seuraavankaltaiset unensiniset värssyt:

“Can you feel the pain I feel?
This wound I’ve got will never heal
I’m lost, in the serpent’s own nest”

Teinin mieli on ihmeellinen asia. (Santtu Reinikainen)

Kuuntele albumi Spotifyssä.

Minkä levyn tahtiin sinä nukahdat? Kerro se jutun kommenteissa.

Hih! Meidän albumillamme on aika karmea kansikuva!

Maailmanlaajuinen verkko on täynnä jos jonkinlaista rumien kansien listausta, mutta harvoin niissä huomioidaan musiikillisia mestariteoksia. Lähes täydellinen musiikkikin voi silti kääriytyä aivan kammottaviin kuoriin.

Nuorgam otti asiakseen tonkia tätä(kin) aihetta. Kukin talkoisiin osallistunut valitsi suosikkilevyistään sen kaikkein rumimman ja ryhtyi hehkuttamaan sisältöä ja haukkumaan ulkoasua.

Albumit on pisteytetty ns. rumuusindeksin mukaan: normaalistikin käytettävään musiikilliseen arvosanaan on lisätty rumuusarvosana 0–100 (äärimmäisen kaunis → ruma) ja summa on jaettu kahdella. Puolikkaat on pyöristetty ylöspäin.

Tämän artikkelin viimeisenä esiintyvä albumi on siis lähes virallisesti maailman paras rumin levy.

Bob Dylan – Knocked Out Loaded (1986)

71

Miksi erinomainen albumi: 1980-luvulla Bob Dylanilta oli markkinoilla kahdenlaisia levyjä: noin vuosittain ilmestyneitä uusia tuotoksia sekä vanhemmasta materiaalista kasattuja bootlegeja. Molempien levytyyppien materiaali oli kirjavaa, mutta bootlegeilla materiaali oli keskimäärin parempaa. Vuonna 1986 ilmestynyt Knocked Out Loaded on monin tavoin tyypillinen ajan Dylan-levy. Lapsikuoron kanssa lauletun gospelin ja yhdentekevien originaalien sekaan on kuitenkin piilotettu 11-minuuttinen Brownsville Girl, eeppinen tarinalaulu pitkästä matkasta, etsimisestä, avioerosta ja Gregory Peckin tähdittämästä lännenelokuvasta Ase kädessä. Vaikka muu levy on lähes kuuntelukelvoton, on levy Brownsville Girlin ansiosta yksi eniten soittamiani 1980-luvun Dylaneita. Alla on Brownsville Girlin ainoa live-esitys koskaan. Valitettavasti Bob jättää säkeistöt laulamatta ja keskittyy junnaamaan kertosäettä.

Miksi kamala kansi: Vaikka Dylanin bootlegien musiikki oli usein loistavaa, olivat niiden kannet tyypillisesti kamalia. Olisikin houkutteleva ajatella, että Dylan päätti laittaa levynsä kanteen Charles Sappingtonin piirroksen tarkoituksenaan hämätä ostajia luulemaan levyä bootiksi. Ruma piirros esittää jostain syystä kohtausta Peckin tähdittämästä lännenelokuvasta Kaksintaistelu auringossa (ei siis Aseesta kädessä). Ehkä Dylan sai sen halvalla. Lisäksi tekstit on roiskittu piirroksen päälle pahemmin miettimättä. Cd-painoksessa kokonaisuuden kruunaa vielä Parental advisory -tarraa muistuttava, keltapohjainen Compact Disc -logo (ihan tosi, enpä olisi muuten ymmärtänyt, ettei kyseessä ole pienikokoinen vinyyli). (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Steely Dan – The Royal Scam (1976)

77

Miksi erinomainen albumi: Jos Steely Danin varhaiskauden autoradiorockin ja loppuvuosien pedantin fuusio-coolin keskelle sijoittunut levy joidenkin mielestä jäi bändin uran väliinputoajaksi, tiivistää se toisille taas älykköpopin neropattien parhaat elementit yhdelle keskeiselle kiekolle. Ennen harhailua Ajan ja Gauchon yökerhomaisiin smoothin asteisiin yhtye puristi vielä kerran albumillisen bluesahtavia rikostarinoita (Don’t Take Me Alive), nostalgista AOR-poppia (Caves of Altamira) ja pelottavan intensiivisesti svengaavaa, pillereitä popsivaa beatnik-funkkia (Kid Charlemagne).

Miksi karmea kansi: Ilmeisesti musiikkinsa ja tekstinsä timanttiseen tyylikkyyteen hioneella duolla oli mielessään jokin ohjelmallinen julistus, jonka velvoittamana sulavalinjaiset levytykset julkaistiin kerta toisensa jälkeen mahdollisimman typerillä kuvituksilla. Ironian ruhtinaat Donald Fagen ja Walter Becker kutsuivat albumin kantta saateteksteissä vuosikymmenen vastenmielisimmäksi sitten Can’t Buy a Thrillin. Larry Zox designasi painajaisnäkymän alkujaan Van Morrisonille, joka kieltäytyi kohteliaasti. Mutta makuasiat ovat makuasioita – Royal Scam oli allekirjoittaneen se ensimmäinen Steely-levy, joka pahaenteisyydessään kerran vangitsi huomion Anttilan alelaarissa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Willie Nelson – Shotgun Willie (1973)

80

Miksi erinomainen albumi: Shotgun Willie on outlaw countryn ensimmäisiä suurteoksia. Se on Nelsonin uran kultakauden aloitus. Toimi Willie sitten laulunkirjoittajana tai tulkitsijana, levy on alle neljänkymmenen minuutin kultakavalkadi, ja hankintalistan kärkipäässä kenelle tahansa, joka haluaa kuulla parhaita countrylevyjä koskaan. Willie Nelsoniin tutustumisen voi hyvin aloittaa tästä raudanlujasta levystä.

Miksi karmea kansi: Kuka ihme ajatteli huonosti piirretyn kaksipiippuisen haulikon, josta Willie hymyillen tiirailee, olevan mitenkään sopivaa? Päälle vielä pahempaa lisähämmennystä aiheuttava vanhahtava fontti ja kummallisuus on valmis. Jos ulkonäkö ei ole peloittanut useampia ostajia pois, niin olen suoraan sanottuna ihmeissäni. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Pet Shop Boys – Very (1993)

86

Miksi erinomainen albumi: Pet Shop Boysin paluu hedonistisen tanssipopin maailmaan seestyneen Behaviourin (1990) jälkeen oli, kuten nimikin sanoo, erittäin Pet Shop Boysia. Seksuaalista ambivalenssia hehkunut kokonaisuus jäi silti aavistuksen köykäisemmäksi kuin osiensa summa: Can You Forgive Her?, I Wouldn’t Normally Do This Kind of Thing, Liberation, Dreaming of the Queen, The Theatre, A Different Point of View, To Speak Is a Sin sekä mielipiteitä jakava versio Village Peoplen Go Westistä…

Miksi karmea kansi: …josta pääsemmekin itse aiheeseen. Ennen Nuorgamin leijuvia Kanye Westin ja Billy Corganin päitä maailmaa hauskuuttivat leijuvat Neil Tennantin ja Chris Lowen päät hattuinaan Go West -videossa nähdyt aivan järkyttävät puolipallot. Veryn kasettiversion sinikeltaisesta lipareesta nähdään yhä painajaisia – varsinkin, kun sisäkansissa komeilevat vielä ne kuuluisat tötteröhatut ja kummalliset kakkulat. Ymmärrän, että 1990-luvulla otettiin monia harha-askelia, mutta koko Very-kauden ilme karmeine haalareineen oli pikemminkin hyppy kanjoniin. Onneksi bändi itsekin osasi nauraa sille I’m With Stupid -videolla (2006). Daniel Weilin suunnittelema yleisimmän cd-version oranssi legokansi on sen sijaan hauska. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Teenage Fanclub – Grand Prix (1995)

86

Miksi erinomainen albumi: Skottibändin viides albumi oli bändin laulunkirjoituksellinen huippuhetki eli aikamoinen pop-musiikillinen Alain Prostin, Ayrton Sennan ja Michael Schumacherin yhteensulauma. Vai sanokaa yksikin toinen albumi, jolla Versimilituden kaltainen kappale jää parhauspalkintopallin ulkopuolelle Sparky’s Dreamin, Mellow Doubtin ja Neil Jungin viedessä shampanjanruiskutuspaikat. Mielipide, jonka mukaan Grand Prix olisi tylsä levy täynnä keskitempoista länkyttelypoppia, on ehkä ymmärrettävä, mutta niin väärä, että siitä ansaitsee tuskaisan rangaistuksen.

Miksi karmea kansi: On onni, että digiaikana yhä harvempi bongailee levyjä kirjastojen ja kauppojen hyllyiltä kansien perusteella. Grand Prix’n kansi ei ole räikeällä tavalla mauton kuten vuoden 1991 Bandwagonesquen. Sen sijaan kannen tummanvihreä formula ja kökkö sporttifontti huokuvat innottomuutta, joka suorastaan sanoo kuulijalle: ”Hei, minuun ei kannata käyttää aikaa.” Jos kanteen oli pakko änkeä formula, olisivat laittaneet edes Ferrarin, koska laulunkirjoitukseltaan Grand Prix on todellinen kuninkuusluokan maailmanmestari. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Sielun Veljet – Suomi-Finland (1988)

87

Miksi erinomainen albumi: Sielun Veljet oli yksi Suomen historian parhaita bändejä ja Suomi-Finland on yksi sen parhaita levyjä. Eksyttyään kasarirocksoundien ryteikköön pariksi levyksi, bändi tavoitti alkutaipaleensa räyhäkkyyden, mutta sävykkäämillä ja akustisemmilla soundeilla eikä puhaltaja Jorma Tapion osuuden merkitystä pidä aliarvioida. Mutta aivan yhtä hurjaa se meno oli kuin akselilla 1983–1984. Punkin, funkin ja etnon sekä mellakan ja punnitumman kantaaottavuuden ristiaallokossa surffaava bändi osui napakymppiin.

Miksi karmea kansi: Suomi-Finlandin kansi on ruma. Siinä ei ole yhtään edes etäisesti hyvän näköistä yksityiskohtaa. Etukannen gradient valkoisesta siniseen on kuin painajaisten yritysbrosyyristä ja lihasta veistetty pää on kauheata katseltavaa. Kun ostin levyn vuonna 1988, kantta pidettiin pilkallisena potrettina Raimo Ilaskivestä. Takakannessa on sama lihapää, mutta ilman rillejä jolloin silmien kuopat näyttävät entistä irvokkaammilta. Takakannen väritys on häiritsevä, koska se tavoittelee jonkinlaista ihmisihon sävyä. Bändin ja levyn nimi on sutattu sinne samalla tussilla, jota K-kauppias käytti niihin aikoihin päivän erikoistarjousten mainostamiseen. Mutta kannen rumuudessa on jotain tarkoituksenmukaista… (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Toro Y Moi – Underneath the Pine (2011)

89

Miksi erinomainen albumi: Chazwick Bundickin yhden miehen orkesteri Toro Y Moi on jäänyt liian vähälle huomiolle tylsempien chillwavereiden kustannuksella. Underneath the Pine -albumin sydämessä sykkii disko ja veikeä proge; se väreilee ihanasti sielua lämmittävissä sävyissä unohtamatta ihan oikeita biisejä.

Miksi karmea kansi: En ymmärrä vieläkään, millainen mielenhäiriö on suistanut Bundickin valitsemaan viime vuosien oudoimman kannen. Sen kuitenkin tiedän, että minua alkaa fyysisesti puistattaa joka kerta, kun katson kantta. Tämä ei ole liioittelua. Luonnottoman vaaleanpunaisten, märkinä kiiltävien töröhuulten ja harvana rehottavien partakarvojen yhdistelmä on liikaa minulle. Vaikutelmaa eivät ainakaan laimenna huulien väliin ujutetut hede(l)mäiset ällötykset. Tämä on kuin katselisi eroottisia valokuvia Alien-elokuvien vastakuoriutuneista, limasta kiiltelevistä otuksenperkeleistä. Olenko liian sulkeutunut mieleltäni ymmärtääkseni sen homoeroottista lumoa? Onko sen lumo edes homoeroottista sorttia? En tiedä, mutta jos homoerotiikka on tätä, ehkä se ei ole minua varten. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

The Birthday Party – Junkyard (1982)

90

Miksi erinomainen albumi: Nick Cave, Mick Harvey ja kumppanit manaavat demoneja ulos. Pahaenteisessä energisyydessään rajoja rikkoneen kulttibändin parhaalla levyllä Cave syöksee ulos abstrakteja tekstejään armottomien taustojen päälle uskonnon, väkivallan ja kauhukuvaston käydessä käsi kädessä. Esikuvabändinsä Iggy & The Stoogesin Raw Power -albumin tavoin Birthday Partyn Junkyard enteili mahdottomaksi käyneen projektin kovalla rytinällä lähestyvää loppua ja viimeistä messua toteutettiin hautausmaan hiljaisissa värisävyissä, joita väritti pelkkä raivokkaiden energiapurkausten valkoinen hehku.

Miksi karmea kansi: Junkyard on malliesimerkki siitä, kun markkinoitavan tuotteen henki ja pakkauksen kuvaohjelma eivät kohtaa toisiaan millään tasolla. Popnörtti osaa tunnistaa 4AD-laatulevynsä Vaughan Oliverin pahveilla tai ilman, mutta satunnainen levykaupan asiakas jättää luultavasti Junkyardin koskemattomana hyllyyn. Ja se on sääli. Birthday Party oli aina paljon persoonallisempi yhtye kuin Ed Rothin piirroskansi antaa ymmärtää. Junkyardilla ei soita räkäinen punkbändi tai roskaheviyhtye, ei edes mikään The Cramps, vaan ryhmä, jonka tehokeinot olivat aina paljon ekspressionistisempia kuin… ööh… syntymäpäiväkakku kädessä dragsterilla kaasuttava zombi. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Mansun – Six (1998)

92

Miksi erinomainen albumi: Chesteriläinen Mansun oli brittipopin outolintu. Kakkosalbumillaan Sixillä yhtye vapautui lopuistakin estoistaan ja loi hullunrohkean proge-eepoksen, jolla on vain kolmetoista kappaletta, vaikka niitä voisi vannoa olevan vähintään kymmenkertainen määrä. Six on läpisävelletty potpuri The Beatlesin Abbey Roadia, Rushin ja King Crimsonin huuruisimpia visioita, goottirockin häpeilemätöntä teatraalisuutta ja millennium-ahdistuksessa marinoitua electronicaa. Laulut ilmestyvät kuin tyhjästä – vain kadotakseen tai toisiinsa sulautuakseen. Radiohead kuunteli ja ihasteli kateudesta vihreänä, ostava yleisö katsoi muualle – ja viisi vuotta myöhemmin Mansun olikin valmis eläkkeelle.

Miksi karmea kansi: Se mikä voi toimia musiikkina, ei välttämättä toimi kuvataiteena. Max Schindler upotti Mansunin vaatimuksesta levyn kanteen kaiken, mistä yhtyeen jäsenet olivat milloinkaan inspiroituneet. Siksi mestariteosta koristaa mahtipontinen kuvakollaasi, josta liialla vapaa-ajalla siunattu yksilö voi bongailla viitteitä tv-sarjoihin (Dr. Who, Saarroksissa), kirjallisuuden klassikoihin (Orwellin 1984), salaliittoteorioihin (Raamattukoodi), lastenkulttuuriin (Nalle Puh), teologiaan (Kolme etikan maistajaa -maalaus) ja skientologiaan (L. Ron Hubbardin Dianetics). Ja löytyy sieltä myös leijona, seepranperse, sininen puhelinkoppi, nunna ja Eero Aarnion pallotuoli. Tietysti. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Mercury Rev – Boces (1993)

92

Miksi erinomainen albumi: Toinen täysosuma Mercury Revin tappavassa kolmen levyn sarjassa, Boces, laajensi debyytin äänimaailmaa positiivisempaan ja värikkäämpään suuntaan pysyen yhä helvetin ennalta-arvaamattomana. Lopputuloksena 1990-luvun ilkeimmät freakoutit kuten Trickle Down kohtaavat eeppisiä mestariteoksia kuten Meth of a Rockette’s Kick ja noisepop-täydellisyyttä Bronx Cheerin ja Something for Joeyn tyyliin.

Miksi karmea kansi: Niin. Isotissinen suuri nukke, jonka varjossa pieni lelusankari voi paistatella päivää. Voi hyvää päivää, eikö riitä että debyyttilevyn kannessakin oli selvästi kuvattu rintavarustusta? Onko aivan pakko tehdä se vielä paljon typerämmällä tavalla, ja kaiken lisäksi vielä levylle, joka on uinuva klassikko? Kansi voi pahimmillaan karkoittaa uteliaat herkullisen aarreaitan luota. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Smog – Knock Knock (1999)

94

Miksi erinomainen albumi: Bill Callahan kypsyi 1990-luvun jälkipuoliskolla Amerikan kiinnostavimmaksi lauluntekijäksi. Tuottaja Jim O’Rourken Knock Knock -levylle loihtima lakoninen countryrock-soundi tukee parhaalla mahdollisella tavalla Callahanin viiltävän tarkkanäköisiä vinjettejä, jotka käsittelevät muun muassa lapsuuden traumoja (Cold Blooded Old Times), läheisyyttä (Held) ja downshiftaamisen houkuttelevuutta (Let’s Move to the Country).

Miksi karmea kansi: Callahanin mukaan levyn kansi viittaa zeniläisyyden opinkappaleisiin, joissa elämän kuvaillaan olevan kuin ”salaman välähdys tai villikissan karjaisu”. Ehkä niin. Varmaa on ainakin, että kansi on hirvittävän näköinen; juuri sellainen, jonka Photoshop-aloittelija saa aikaan kahdessa minuutissa hakemalla Googlen kuvahausta ”salaman välähdyksen” ja ”villikissan karjaisun” ja liittämällä kaksi ensimmäisenä löytämäänsä kuvaa rujosti yhteen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Helmilevyt

69 Karhumaurin tarinat ovat yhtä kuin nurmikolla makoileminen heinänkorsi suussa ja kädet pään takana. Oikeastaan jokainen biisi pyrkii luomaan huolettoman tunnelman, jossa kaikista elämän epäolennaisuuksista muodostuukin onnellisuus. Karhumaurin esikoisesitys on ilmeisesti tehty olohuoneessa kalsarit jalassa sunnuntaiaamuna. Kattilarummut tosin puuttuvat. Sapluuna on mies, kitara ja b-tai c-osassa mukaan ilmestyvä taustaorkesteri. Sovituksia lienee tehty studiossa, ainakin olen kuulevinani. Mitään taivaallista yhteensoittoa tämä ei ole, mutta tuskin sitä on haettukaan. Tuotannon nuhaisuus toisaalta sopii Maurin meininkiin, toisaalta siellä täällä biisi ei oikein jaksa kantaa loppuun saakka. Saimaalla vietetty päivä biisin aiheena ja kertosäkeenä melkein karkoittaa kuuntelemasta loppulevyä. Hyvää Karhumaurissa on kuitenkin se, ettei lyriikka kaikesta subjektiivisuudestaan huolimatta ala missään kohdin vituttaa. Kai tämä on sitten karheaa indiepoppia niihin sata ihmistä vetäviin pikkukuppiloihin. Ei mene voimasoittoon, mutten tätä Huuto.netiinkään vielä pistä. (A. Arvaja)

Video ei ole enää saatavilla

Mercury Rev – Deserter’s Songs Instrumental

Excelsior Melodies

61 Syyskuussa 1998 ilmestynyt Deserter’s Songs merkitsi käännettä Mercury Revin uralla. Sekavien levyjen ja huuruisen elämän ryvettämä yhtye ryhdisti sitä tehdessään rivinsä ja loi alkuperäisbasistinsa David Fridmannin tuottamana äänimaiseman, jossa vaihtoehtorockin jäljet peittyivät elokuvamaiseen epiikkaan. Sointi oli niin vahvaa ja ilmaisuvoimaista, että sekä yhtye että tuottaja jalostivat siitä itselleen tavaramerkin. Nyt merkkipaalua kunnioitetaan täyspitkällä instrumentaalireplikalla. Laulusta riisuttu albumi soi kuulaasti, kenties alkuperäistäkin visuaalisemmin. Levyn äänipatja on pehmeä ja kerronnallinen. Vaikka jälki on odottamattoman nautinnollista, soiton rikkumattomuuteen kaipaa inhimillisiä säröjä. Kiinnekohdattomaksi silottunut levy osoittaa kappaleiden persoonan rakentuneen sittenkin laulun kautta. Niinpä instrumentaaliversiolle voi lupailla lähinnä kuriositeettiarvoa, vaikka sen ymmärtää samalla ylvääksi tiivistelmäksi yhtyeen ja Fridmannin pohjimmaisesta visiosta. (Hannu Linkola)

Moby – Destroyed

Mute Records

40 Tätä levyä tullaan karsastamaan kahdesta syystä: se on Mobyn tekemä ja kuulostaa leimallisesti Mobylta. Artistin hyvät ja huonot puolet löytyvätkin sen kummemmin etsimättä. 1990-luvulle palautuva utuinen konepop kuulostaa vuoroin nostalgiselta, vuoroin aikansa eläneeltä. Albumin estetiikka tuo mieleen kliinisen ja onton suurkaupunkiutopian, mutta parhaiden hetkien haikea taustavire kertoo jostakin paljon inhimillisemmästä. Moby paljastaa levyn syntyneen unettomina hotelliöinä muun maailman nukkuessa. Väsynyt eristyneisyys välittyy eteerisenä ja irrallisena sointina, jota Moby juonellistaa levyn yhteydessä jaettavalla valokuvakirjalla. Virttyneiden jousien varaan rakentuvassa kokonaisuudessa on paljon kliseitä ja aivan liikaa kestoa, mutta olisi kohtuutonta väittää, etteikö levy kertoisi myös tekijänsä ammattitaidosta. Hetken aikaa, ennen kuin ilmaisun loputtomuus kääntyy itseään vastaan, levy vihjaa voivansa tarjota aamuauringon kaltaista lohtua yön tylppään yksinäisyyteen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Tom Vek – Leisure Seizure

Island

59 Tom Vekin esikoisalbumi We Have Sound (2005) oli julkaisuvuotensa ilahduttavimpia lofi-pop-herkkuja. Sen ilmestymisen jälkeen Vek katosi kuin maan nielemänä. Kun lontoolaisen ihmelapsen kakkosalbumin nyt vihdoin ilmestyy, on hän ehtinyt varttua jo 30-vuotiaaksi. Leisure Seizure on pettymys; ei sen takia, että se on melodisesti ja laulullisesti yhtä köyhä ja maneerinen (Vek ei laula ”aroused” vaan markesmithmäisesti ”aroused-ah”) kuin We Have Sound, vaan sen takia, ettei uutta studiota vuosikaudet väkertänyt Vek ole keksinyt soundillisesti mitään uutta. Kitarat ovat Leisure Seizurella sivuosassa ja päärooleissa kuullaan analogisyntikoita ja kulmikkaita rytmejä, joiden väkinäisyys ja svengittömyys torpedoi levyn kappaleista useamman kuin kolme. Tom Vek paljastuu köyhän ja yhden miehen Tv on the Radioksi ja jättää lunastamatta kuuden vuoden aikana kasautuneet odotukset. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

YACHT – Shangri-La

DFA

62 YACHT onnistuu neljännellä albumillaan huomattavasti paremmin kuin hämmästyttävän positiivisesti vastaanotetulla See Mystery Lightsilla (2009), mutta duoksi (tuottaja Jona Bechtolt ja laulaja Claire L. Evans) vakiintunut portlandilaisyhtye ei edelläänkään löydä luontevaa jalansijaa listapopin, new waven ja kokeellisemman elektronisen musiikin kolmiossa. Hektinen singlebiisi Utopia esimerkiksi on varsin hyvä ralli, mutta uhkaa jämähtää ei-kenenkään maalle: toisaalta liian muovista noustakseen esikuviensa Devon ja The B-52’sin tasolle, toisaalta liian rämisevää ja epämääräistä pystyäkseen kilpailemaan Ting Ting Tingsin ja New Young Pony Clubin kaltaisten sliipattujen aikalaistensa kanssa. Yachtin läpitunkeva amatöörimäisyys on pikemminkin rasittavaa kuin sympaattista. Oireellista onkin, että bändi on parhaimmillaan silloin, kun se kuulostaa joltain muulta kuin itseltään – milloin Metronomyltä (One Step), milloin LCD Soundsystemiltä (Paradise Engineering). (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Neil Young & the International Harvesters – A Treasure

Reprise
81 Neil Young jatkaa aarrejahtia arkistoissaan hyvällä menestyksellä. Tällä kertaa miehen käsiin on tarttunut nauhoja vuosien 1984 ja 1985 Yhdysvaltain-kiertueelta, jonka hän teki The International Harvesters -kokoonpanon kanssa. Pitkän linjan countrymuusikoista koostuva yhtye on hurjassa iskussa ja patistaa Youngin tulkitsemaan laulut täydellä sydämellä. Retkue osaa tyylilajinsa kaikki kikat, eikä yritäkään viedä kappaleita liian kauas juuriltaan. Perinteiden suvereenista hallinnasta huolimatta orkesteri on kiinnostavimmillaan silloin, kun se lähtee seikkailemaan sähköisemmän ilmaisun pariin. Niinpä kansilehtiseen painetussa keikka-arviossa kehuttua Powderfingeria huomaa kaipaavansa enemmän kuin muutamaa mukaan kelpuutettua kappaletta. Mestarillisen soiton ja kiinteän tunnelman lisäksi albumin täkyinä ovat viisi aiemmin julkaisematonta raitaa, joista jokainen puoltaa paikkaansa. Erityisesti levyn päättävä, hyytävän hieno Grey Riders osoittaa yksinäänkin albumin nimen perustelluksi. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla