Memoryhouse – Kanadan Burning Hearts?

Musiikillinen kuvakollaasi antaa arjelle kauniin pinnan.

Näin ajat muuttuvat. Viitisen vuotta sitten vaihtoehtoväki kuunteli korvat höröllä Kanadasta kantautuneita hermostuneen runsaita äänikollaaseja, joita tuottivat The Most Serene Republicin, Broken Social Scenen ja The Hidden Camerasin kaltaiset väljän yhteisölliset laumat. Nyt tämän aallon kohina kuulostaa leimallisen aikasidonnaiselta ja vain ylväin vaahtopää, The Arcade Fire, jatkaa kulkuaan kohti tuntemattomia ulapoita.

On siirrytty jälleen seesteisyyden aikaan. Säksättävän viihdekulttuurin liepeillä jalansijaa ovat saaneet väri kerrallaan tunnelmiaan maalailevat orkesterit, joiden musiikissa harkitsevat rytmit ja kohisevan kauniit äänivallit ankkuroidaan toisiinsa kuulaiden naisäänien avulla. Kun Beach House, Chairlift ja Wye Oak ovat lananneet kentän pelikuntoon, on muidenkin aika rynnistää tantereelle.

Torontolainen Memoryhouse astelee paikalle pystypäin. Yhtyeen keulakaksikko Evan Abeele ja Denise Nouvion katsahtaa luottavaisesti yleisöön, sitten toisiinsa. Lopuksi he sulkevat silmänsä, poimivat ilmasta jonkin kodittomana leijailevan soinnun ja alkavat työstää siitä pehmeäkulmaista taideteosta.

Memoryhousen sointi on kaikin puolin tuttua ja miellyttävää. Luontevaakin. Abeelen kitarat surevat ja surisevat, kosketinmatot levittäytyvät taivaan laelle ja Nouvion laulaa viehättävän kouluttamattomasti. Musiikki säteilee helppotajuista kauneutta, joka määrittyy pikemminkin haikean pienimuotoisesti kuin kirjavuudellaan pröystäillen. Vaikutteet ja rinnastukset törröttävät laulujen pinnalla tarttumakahvoina, joiden avulla yhtyettä voi kuljetella pitkin ajallista ja tyylillistä karttaa, mutta kaksikon omaa ääntä ne eivät peitä. The Slideshow Effectin lauhkea romantiikka pesiytyy oitis selkärankaan.

Esikoispitkäsoiton nimi viittaa yhtyeen historiaan. Memoryhouse syntyi aikoinaan Abeelen ja valokuvaajana toimineen Nouvionin poikkitaiteellisena projektina, joka tutkaili musiikin ja kuvien rajapintoja. Kuin muistumana varhaisvaiheestaan yhtye pyrkii edelleen rakentamaan kappaleensa visuaalisiksi kokonaisuuksiksi, jotka jäsentävät ympäristöään hitaasti vaihtuvien näkymien sarjaksi. Laulut soivat ikään kuin ne olisi kirjoitettu arjen taustamusiikiksi, hyvässä ja pahassa. Ne onnistuvat ylevöittämään ja kehystämään kuunteluhetkiä, mutta samalla ne tuntuvat antautuvan turhan nöyrästi pois seuraavan tieltä.

Albumi elää selväpiirteisyydestään. Orkesterin debyytti-EP:llä (The Years, 2010) kangastelleet kuvaelmat ovat jalostuneet tyylipuhtaaksi dream-popiksi, joka on alusta asti yleisön puolella. The Slideshow Effect aukeaa kutkuttavan helposti ja paljastaa valttikorttinsa niin avokätisesti, että uhkaa melkein pudottaa ne. Tämä on myös levyn suurin rasite. Memoryhousen määrätietoisuus jättää vain vähän tilaa kuulijan omille löydöille ja tulkinnoille.

The Slideshow Effect määrittelee reviirinsä nopeasti ja tehokkaasti. Avausraita Little Expressionless Animals asettaa yhtyeen musiikissa asuvan tragiikan rajapyykin Lown Drums and Gunsin (2007) tietämille, ripeämpi The Kids Were Wrong avaa puolestaan portit udunomaisten pop-hattaroiden kultamaahan. Tämän jälkeen kaksikko tarraa turvallisuushakuisesti kiinni osaamiseensa. Äänikuvaelmat lipuvat ohi suurien unelmien pienoismalleina, jotka tuovat tunteet esille näyttelyvitriineissä. Jos laulut olisivat yhtään heikompia, saattaisi orkesterin empatia kääntyä nopeasti mielistelyksi.

Vaikka The Slideshow Effect latistuu lopulta yksipuolisemmaksi kuin levyn alku lupaa, tallenne pursuaa vangitsevaa lumousta. Jokaista kapeakasvoisempaa kappalettaan vastaan yhtye tarjoaa jonkin poikkeuksellisen osuvan melodian, ehyen tunnelmakuvan tai herttaisen viittauksen tyylilajinsa muihin taitajiin. Lauluihin on kylvetty melodisia ja sovituksellisia koukkuja niin tiuhaan, että moni väkänen tarttuu väkisinkin kaunosielujen sydämiin. Täydellisimmin yhtyeen estetiikan kiteyttää myötätuntoinen Heirloom, jonka nosteisiin säveliin sanojen tunnelmallinen hölynpöly sekoittuu juuri oikeassa suhteessa:

”Lie on the ground before the lightning strikes /
Just don’t drown in the flood”

Vaikka levyn sointi on leimallisesti tätä päivää, pitävät myös nostalgian säikeet musiikkia kasassa. Monista aikalaisistaan poiketen Memoryhouse jättää 1960-luvun tuhannesti ryöstetyn haudan rauhaan ja uppoaa vaivihkaa 1990-lukulaisiin maisemiin. Nouvionin fraseerauksessa on etäisiä jälkiä Sarah Cracknellin arvoituksellisuudesta ja Shirley Mansonin tylynjäyhästä viileydestä, mutta maneerien puolelle hänen tulkintansa ei onneksi lipsahda. Puleeratun musiikin päällä hajamielinen, paikoin kankea laulu nousee yksipuolisuudessaankin yhtyeen kiinnostavimmaksi elementiksi.

Kaikkiaan The Slideshow Effect on Memoryhouselta lupaava esiintulo. Yhtyeen ympärillä on lihaa ja sen visio ovat selvä ja miellyttävä. Levy esittelee kuitenkin pikemmin valmista musiikkia kuin valmiin orkesterin. The Slideshow Effectilla yhtye käy koko nykyisen osaamisensa läpi perinpohjaisesti, mutta asettaa itselleen samalla vaatimuksen kehittyä. Levyn juoni käy niin selväksi, että toinen samanlainen tuskin voittaa enää puolelleen.

Onneksi lauluissa on lupaus kasvusta. Memoryhouse tuntuu etenevän hitaasti, jokaista nyanssia antaumuksellisesti maistellen ja valinnanvaran tuomasta optimismista nauttien. Tämä lienee viisasta. Juuri näin Memoryhouse voi löytää itsestään ne uudet puolet, jolla se saa musiikkinsa kestämään aikaa vastaisuudessakin.

Luulenpa yhtyeen tiedostavan tämän itsekin. Todennäköisesti The Slideshow Effect on Abeelelle ja Nouvionillekin kokoelma hetkiä, jolloin kaikki on vielä mahdollista. Vielä sen ei tarvitsekaan olla enempää.

74 The Slideshow Effect nostaa Memoryhousen kertaheitolla silmälläpidettävien joukkoon. Sen musiikissa asuva oikeamielisen kauneuden juonne kielii lupaavasta tulevaisuudesta, jonka yhtye voi kuitenkin vesittää rakastumalla liian syvästi debyyttinsä nyanssivarantoihin.

Video ei ole enää saatavilla

Memoryhouse kantaa huolta myös lapsista.