Jokaisesta muusikosta pitäisi ottaa kuva kylpyhuoneessa ns. ”esiintymiskamppeissa”.

Jim Steinman, muinaisen rock-ajan nero, pikkupoika ja pölvästi. Kaikkea tätä samanaikaisesti.

Kuten oli tavallista sanoa: ette ole ehkä Jim Steinmanista kuulleet, mutta hänen biisinsä ja tyylinsä olette kuulleet. Oli laulajana sitten Meat Loaf, Bonnie Tyler tai Celine Dion.

Steinmanille ei ole koskaan kelvannut muu kuin kaikkein suurin, aina massiivisista musikaalimaisista kertosäkeistä operaattisiin Wagner-mukaelmiin, Phil Spector -vaikutteisiin, irvistäviin kitarasooloihin, suurimpiin rumpusoundeihin ja monipäisiin kuoroihin. Hänen biisinsä ja jopa hänen biisinnimensä ovat epäterveellisen pitkiä, terve vaan Objects in the Rear View Mirror May Appear Closer Than They Are.

Äärimmäistä, juustoista, ylilyövää, ylensyövää, mitä näitä nyt on. Musikaalikirjoittajana aloittanut Steinman sai popmenestyksensä aikaan eteensä samaa kritiikkiä kuin myös voimaballadeja ja popmetallia suosineet tehdasmaiset ammattilaulunkirjoittajat Diane Warren ja Desmond Child.

Eikä Hollywoodin tehdaslogiikka ole Steinmanille täysin vierasta: hänen biisikaaressaan on sen verran yritystä tehdä aiemmille teoksille isompia jatko-osia, ilmeisimpinä esimerkkeinä Meat Loafin albumit Bat Out of Hell (1977) ja Bat Out of Hell II (1993). (Kun kolmososan teko ei Steinmanilta onnistunut, hänet korvasi tuottajana nimenomaan Child.)

Mutta siinä missä muille tämä balladijuusto ja mahtipontisuus saattoi olla usein vain ajan henkeä ja tekninen suoritus, niin Steinmanin biiseistä välittyy enemmänkin kuva kymmenvuotiaasta, aidosti innostuneesta pikkupojasta, jonka leikit, mielikuvitus ja ääniräjähdykset kasvavat koko ajan isommiksi.

”Motorbikes, I love motorbikes. I used to dream about motorcycles reproducing in the alleys at night, and wondering what it would sound like and whether they would come out with little small bikes in the morning.”
(leveästi hymyilevä Jim Steinman, 1989)

Steinmanin suhde nuoruuteen on se, minkä ympärille kaikki rakentuu. Jos moni popissa ja rockissa pitää tätä ikävaihetta edelleen kohtuuttomassa arvossa, niin Steinmanilla tämä on vielä kohtuuttomampaa. Aikaa, jolloin kaikki tuntui niin vahvalta ja dramaattiselta, että sitä on kuvattava valtavalla ja vyöryvällä musiikilla. Steinman tiesi, että teini-ikäisen äärimmäiset tunteet ja sinkoilu hetkestä toiseen ovat otollista aluetta yhtäaikaiselle liioittelulle, täysin vakavasti lauletulle parodialle ja lopulta empatialle.

Nuoruuden tunnevirralle on Steinman-maailmassa toinen ääripää: henkinen vanhuus, tyhjyys, onttous ja kyynisyys. Tämä saapui hänen biiseihinsä laajemmin päälle nelikymppisenä, kuuluen Pandora’s Box -bändin ainoalla albumilla ja Bat Out of Hell II:lla, jo pelkästään biisin Life Is a Lemon And I Want My Money Back nimessä. Tällöinkään Steinman ei onneksi unohda huumoria. Pelkistetty Steinman-maailma on juuri mustavalkoisuudessaan niin puoleensavetävä.

Ääripäät voi tiivistää Steinmanin kahdella tunnetulla biisillä. Nuoruuden hurmaa edustaa Meat Loafin Bat Out of Hell, kaahaava lepakko. Tyhjää, väsynyttä elämänvaihetta heijastaa puolestaan Bonnie Tylerin Total Eclipse of the Heart, jonka Steinman kirjoitti alunperin vampyyrihahmon laulamaksi biisiksi. Näin Steinmanin voimaballadeissakin voi olla synkkiä sävyjä, joita ei kuule keneltäkään muulta.

Steinmanin ehdottomuus nielaisee myös hänen oman musiikkinostalgiansa. Esimerkkinä hänen soolobiisinsä Surf’s Up, joka on kai nimeään myöten tarkoitettu Beach Boys -tribuutiksi, mutta joka kuulostaa samanlaiselta maata tömistävältä balladilta kuin muutkin Steinman-biisit. Tribuutti toimii metatasolla: Steinmania ei kiinnosta tyylin kopioiminen, vaan hän enemmänkin kuvailee sitä, kuinka järisyttävältä Beach Boysin kuuleminen ensimmäistä kertaa hänestä tuntui.

Tällaista äärimmäisyyttä on houkuttelevaa pitää perinteisen ja kyseenalaisen nerouskäsityksen mukaisena. Jos ei neroutena, niin ainakin arkkityyppisenä taiteilijuutena. Jim Steinman on pakkomielteinen, intohimoinen ja tavallaan esteettisesti tarkka. Hänen tyyliään on vaikea jäljitellä ilman, että alkuperäinen pointti, sen kyljessä kulkeva vitsi tai häiriintynyt elementti häviää. Pysyväksi hittien häärijäksi Steinmanista ei ole koskaan ollut: hän on siihen aivan liian eksentrinen ja yhteen asiaan keskittyvä. Flopit ja listaykköset jakaantuvat hänen uralleen tasaisesti.

Steinmanin tyyli oli lopulta mahdoton ylläpidettävä: hänen biisinkirjoitustahtinsa hidastui jo 1980-luvun alun jälkeen ja muuttui yhä harvemmaksi, hänen kierrättäessään joskus sekä popkentällä että musikaaleissaan vanhoja melodioitaan ja fraasejaan. Aina voi toki sanoa, että kaikki on wagneriaanista leitmotif-toistelua, mutta se olisi Steinman-faniltakin liian myötäilevä näkemys.

Nuorgamin ”toimituspäällikkö” Antti Lähde olisi epäilemättä toivonut tälle listalle mukaan Rock’n’Roll Dreams Come Through -biisiä. Sori poisjätöstä! Steinmanin eeppisimpien biisien listaaminen on kuin vertaisi yhtä aikaa kasvaneiden hiusten pituuksia: erot ovat joskus niin pieniä, että valikointi hädin tuskin onnistuu.

Joskin on huomattava, että kun suositaan Steinmanin tapaan pelkkiä ääripäitä, joissa harmaan sävyt häivytetään näin äärimmäisesti, niin niitä saattaa jossain kohtaa alkaa näkymään uudestaan.

#11 Jim Steinman – Left in the Dark (1981)

Kesto: 7:58

Taustaa: Jim Steinmanin Bad for Good -sooloalbumin päätösbiisi. Koko albumi oli tarkoitettu Meat Loafin levytettäväksi Bat Out of Hellin jatko-osana, mutta tämän menetettyä äänensä Steinman lauloi biisit levylle suureksi osaksi itse.

Eeppisyysarvio: Tutunoloinen popbiisiskenaario, eli puoliso on käynyt vieraissa ja petetty tivaa tältä selityksiä. Steinman tekee siitä kuitenkin monin verroin vainoharhaisemman puhutulla introlla ja outrollaan, jossa hän pakkomielteisen perverssisti utelee yksityiskohtia pettämisestä ja yhdynnästä: ”Did it leave any scars? Do you expect them to heal?” Tätä tehostaa hampaiden välistä sihisevä kuiskaus kuudennen minuutin kohdalla. Lepakko joutuu ensimmäistä kertaa petetyksi, muuttuu vampyyriksi ja haluaa samantien kuihtua pois pimeydessä.

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Ei tule, koska Steinmanin versiolle ei tehty videota.

Eeppisyysprosentti Steinman-asteikolla: 75 %

#10 Meat Loaf – Paradise by the Dashboard Light (1977)

Kesto: 8:28

Taustaa: Meat Loafin kanonisoidun ensialbumin, Bat Out of Hellin 1950-lukuvaikutteinen eepos. Meat Loaf on väittänyt, että Steinmanin varhaisversio biisistä kesti 27 minuuttia. Duettokumppanina studiossa oli Ellen Foley, musiikkivideolla ja keikoilla puolestaan Karla DeVito.

Eeppisyysarvio: Teinimuhinointia auton kojelaudan alla, mutta steinmaniaaniseen tapaan järjettömissä mitoissa, oikean simuloidun muhinointikohdan kanssa ja kolmessa eri biisiosassa. Baseballselostaja Phil Rizzuto kommentoi toimintaa kuin kyseessä olisi kunnarin lyöminen. Vulgaaria vitsiä venytetään niin pitkälle, että se alkaa viihdyttää. Poukkoilevan biisin hauskin kohta saapuu, kun ”We’re gonna go all the way tonight” -osa sysää alun esileikin äkkiä pois tieltään. Vaikka nykypäivänä on kyseenalaista etenkin se, että Paradisen… ikuisen rakkauden lupauksia pyytelevä nainen tuntuisi huijaavan mieshahmon avioliittoon kuin mikäkin viettelijätär, niin Steinmania on kirjoittajana arvostettava siitä, että hän puhkaisee teinimiehen seksifantasiat ja leikkaa lopuksi pitkän ja vaivalloisen avioliiton todellisuuteen: ”Praying for the end of time!”

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Tulee, koska Meat Loafin tuolloisen bändin lava-akti on playbackinakin mm. tykitystä.

Eeppisyysprosentti: 80 %

Video ei ole enää saatavilla

#9 Pandora’s Box – The Future Ain’t What It Used to Be (1989)

Kesto: 10:32

Taustaa: Steinmanin kasaaman neljän naiskeulakuvan muodostaman bändin ainoan albumin päätösbiisi, jonka laulaa Gina Taylor.

Eeppisyysarvio: Pandora’s Boxin The Original Sin -albumi on monessa mielessä Jim Steinmanin päätyö. Se oli Steinmanin oma versio 1960-luvun Shangri-La’s -teinityttöbändistä, mutta ”naisten ikään” tulleilla laulajilla ja operaattisilla balladeilla. Muu sisältö on myös Steinmanin eksentrisyyden läpäisemää: hengästyneitä, karjuttuja ja kyseenalaisia monologeja, Giuseppe Verdi -lainoja ja kalliita huonoja vitsejä (The Doors -cover 20th Century Fox saa introkseen samaisen elokuvayhtiön sämplätyn tunnarin). Levy floppasi ja elää vain kulttimaineessa, sekä sen biisejä myöhemmin äänittäneiden Meat Loafin ja Celine Dionin versioina.

Yksi levyn kohokohdista on The Future Ain’t What It Used to Be, epätavallisen gospelvaikutteinen kymmenminuuttinen. The Original Sinillä Steinman päästi aikuisuuden mahdollisen kyynisyyden täydessä mitassa biiseihinsä, kuten tässä. Pandoran lippaan myyttiin kun liittyy juonenkäänne, jossa toivo on ainoa asia, jonka Pandora jätti lippaaseensa. Steinmanin epiikka on tässä hioutunutta, kun sanoituksen toivottomuus kohtaa biisin itsensä nostattavuuden. Verraten hienovarainen temppu kirjoittajalta, jota olisi liian helppo syyttää jatkuvasti täydellä laakilla paukuttelijaksi.

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Biisille ei tehty videota.

Eeppisyysprosentti: 85 %

#8 Sisters of Mercy – This Corrosion (1987)

Kesto: 10:55

Taustaa: Yksi Andrew Eldritchin goottiprojektin tunnetuimmista hittisingleistä, jonka Steinman ja Eldritch tuottivat.

Eeppisyysarvio: Osa Eldritchin goottifantasiaa ja kyynistä realismia, jota Steinman paisuttaa helvetin laulukuoroilla. Eldritch on sanonut biisin tekstiä parodiaksi goottikliseistä ja että sen pitäisi olla kokonaan lainausmerkeissä. Steinmanin näkökulmasta yhteistyö oli osuva, sillä vaikka hänen tuotantotyyliään voisi moittia sisällöllisesti ontoksi, ”tyhjäksi ääneksi ja raivoksi” (mitä se ei suinkaan ole), niin tässä hän kerrankin pääsi tuottamaan biisin, joka on vain tarkoituksellista pintaa ja tyyliä. Ja kuinka ihanan kumisevaa onttoutta se onkaan!

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Eldritchin megalomaaniset visiot + videon postapokalyptinen Lontoo = Megabonus.

Eeppisyysprosentti: 89 %

Video ei ole enää saatavilla

#7 Air Supply – Making Love Out of Nothing at All (1983)

Kesto: 5:43

Taustaa: Epätodennäköinen Steinmanin ja pehmorockduon yhteistyö. Biisi oli Yhdysvalloissa listakakkosena Bonnie Tylerin Total Eclipse of the Heartin ollessa samalla ykkösenä, Steinmanin täten dominoidessa singlelistaa.

Eeppisyysarvio: Steinmanin 1980-luku oli välillä nörttien kostoa, yritystä muuttaa muutamakin Clark Kent -tyyppi teräsmieheksi mm. Barry Manilow’ta ja Everly Brothersia tuottamalla. Tulokset olivat parhaat näiden kahden tylsän australialaisen pumpulipuikon kohdalla. Making Love… on upea ja typerä biisi urheilu-uskovaisen sanavarastosta vedettyine jenkkifutismetaforineen. Total Eclipse of the Heart oli sankarin laulama balladi, tämä taas sille tarpeellinen kontrasti, jossa pehmopojat pääsivät viimein roimasti ylittämään itsensä. Steinmanin epätavalliset yhteistyöt jatkuivat 1990-luvulla, kun hän tuotti pari biisiä Take Thatille ja Boyzonelle.

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Biisin toinen videoversio on niin huonon melodramaattinen, että epiikkapisteitäkin heruu vähän.

Eeppisyysprosentti: 90 %

Video ei ole enää saatavilla

#6 Meat Loaf – I’d Do Anything for Love (But I Won’t Do That) (1993)

Kesto: 12:00

Taustaa: Monta vuotta odotetun Meat Loafin esikoisalbumin jatko-osan Bat Out of Hell II:n ensisingle ja listaykkönen ympäri maailmaa. Duettokumppanina Lorraine Crosby.

Eeppisyysarvio: Jatko-osa! Isompi ja parempi! Sekä voimaballadi että rockeepos! Duetto! Räjähtelevät moottoripyörät lisääntyvät! Järjettömiä leffojen jatko-osia myöhemmin maailmalle syytänyt Michael Bay ohjaa musiikkivideon!

Korkearasvaisin Steinman-cheddar mitä löytyy. Painekyllästetty vuosien turhautumisen myötä, kun Bat Out of Hellin jatko-osan tekeminen siirtyi koko ajan kauemmas. Otsikkoaan toistamalla äärimmilleen venytetty pakkomielle, jonka fuusio Steinmanin menneistä suuruuksista natisee liitoksissaan, mutta pysyy jotenkin kasassa. (”Will you hose me down with holy water if I get too hot?” on hauskimpia Steinman-rivejä.) Steinman tuntui tajuavan rajansa itsekin, sillä puolet Bat Out of Hell II:sta oli jo vanhojen biisien kierrätystä. Ehkä tätä eeppisempää Steinman-biisiä voisi joku kunnon budjetin kerännyt fanaatikko vielä joskus yrittää. Ehkä voisi, mutta kannattaako?

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Tulee. Michael Bay ja Jim Steinman lainaamassa Kaunotarta ja Hirviötä, sen täytyi tapahtua. Tässä (kuten myös itse biisin) tapauksessa isoin ei kuitenkaan ole ihan sitä eeppisintä.

Eeppisyysprosentti: 92 %

Video ei ole enää saatavilla

#5 Pandora’s Box – It’s All Coming Back to Me Now (1989)

Kesto: 8:22

Taustaa: Pandora’s Boxin albumin pääsingle, laulajanaan Elaine Caswell, joka Steinmanin mukaan romahti noin viisi kertaa täydellistä suoritusta tavoitellessaan. Vähäisen menestyksen takia Steinman äänitti biisin myöhemmin uudestaan Celine Dionin kanssa.

Eeppisyysarvio: Jos Steinmanin biisit kuulostavat usein pakkomielteiltä, niin It’s All Coming Back to Me Now kertoo nimenomaan pakkomielteestä, huonosta vanhasta suhteesta, joka kuitenkin herää eloon kaikkine kuvitelmineen, kun toinen vain koskettaakin tietyllä tavalla. Taustalla oli Steinmanin oma mielikuvituslisä Emily Brontën Wuthering Heightsiin, jossa Heathcliff kaivaisi Kathyn ruumiin maasta ja tanssisi sen kanssa. Alkuperäisversion (kaksine kitarasooloineen!) olisi pitänyt olla kasarihidashitti. Celine Dionin version menestystä kieltämättä auttoi se, ettei sen alussa ollut kiihkoilevaa Steinman-monologia, jossa hän väittää uneksivansa myrskyjä koko kaupungin liekehtiessä:

”I’ve been sweating gasoline, my dreams are highly flammable and there are parts of my body that just won’t stop giving off sparks! Stop me before I dream again! …Why must I be a teenager in love?”

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Räväkän maineen brittiohjaaja Ken Russell teki videon, josta ei käärmeitä, palavia moottoripyöriä ja fantasioita puutu, joten lisä on taattu.

Eeppisyysprosentti: 93 %

Video ei ole enää saatavilla

#4 Meat Loaf – Bat Out of Hell (1977)

Kesto: 9:48

Taustaa: Steinman-maailman alkupiste, Meat Loafin esikoisalbumin nimi- ja avausbiisi.

Eeppisyysarvio: Aikana, jolloin nuoret kuulemma käyttäytyvät kiltimmin kuin koskaan, näyttänee oudolta, että isovanhempien nuoruudessa rocktähdet rinnastuivat sarjakuvien kapinallisiin ja omankädenoikeuden harjoittajiin. Meat Loafin ja Steinmanin urat olisivat ehkä olemassa ilman Kissiä ja Bruce Springsteenia (jolta Steinman lainasi vakisoittajikseen Roy Bittanin ja Max Weinbergin), mutta kenties jonkin verran laimeampina ja vähemmän liioiteltuina. Bat Out of Helliä myöhäisseitkytlukulaisempaa levynkantta ei löytyne.

Joku levy-yhtiön häärijä ehkä kysyi Steinmanilta, että kannattaako ensimmäiseen merkittävään julkaistuun biisiin ladata aivan kaikkea? Mutta siellä se on, tuottaja Todd Rundgrenin innovoimana: maanisesti pyörivät pianot, paisutetut biisinosat, laulukuorot, Shangri-La’sin Leader of the Packista lainattu teinidraama, kuolinkellot ja prätkän nälkäinen moottori, joka ulvahtaa Rundgrenin kitarana kun vääjäämätön kolari tapahtuu. Moni konseptialbumihäärijä lykkäisi oman päähahmonsa tappamista pitemmälle, Steinman tappaa hänet ensimmäisessä biisissä. Parempaa rockeeposta hän ei enää tekisi.

Bat Out of Hell on levynkantensa mukainen loppuun asti, kun prätkäsankarin sydän nousee tämän ruumiista ja leijailee pois. Tietty osa Steinmanin tuotannosta on miehistä voimasarjakuvaa, mutta käännä tämänkin biisin kohdalla kulmaa vähän, vaihda piirtäjää ja se voi muuttua 2000-lukulaiseksi lauluksi nuorison horjuvasta mielenterveydestä. Mistä päästään taas Steinmanin toiseen ääripäähän.

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Kyllä. Videokonsepti sama kuin listan biisissä #10, plus prätkämainoskuvia.

Eeppisyysprosentti: 96 %

Video ei ole enää saatavilla

#3 Bonnie Tyler – Total Eclipse of the Heart (1983)

Kesto: 6:59

Taustaa: Bonnie Tylerin uran suurin riippakivi, kasaridiskojen äänekkäin vakiohidas.

Eeppisyysarvio: Voimaballadi kaikkien voimaballadien yläpuolella ja ulkopuolelta. Total Eclipse… on Steinman-biisiksi miltei yliluonnollisen koskettava, alunperin vampyyrihahmolle kirjoitettu, pysyvästi kadonneelle rakkaalle suunnattu laulu. Alussa Roy Bittan viipyilee, vatvoo ja laahustaa pianollaan, kuten epätoivon turruttama Tylerkin. Sitten kaikki räjähtää ja kasvaa Tylerin kähistessä ja harhaillessa ikuisessa kaipuussaan. Steinmanin tuotannon yksittäinen eeppisin hetki saapuu kun urkuspiraali kiipeää viimeisen kertosäkeen kliimaksiin: ”We’re living in a powder keg and giving off sparks!” Pakkelit naamaan, kaikki onnistuu!

Jäljelle jää vain ääneellistymä kadonneesta suhteesta, Steinmanin vakilaulajan Rory Doddin toistama pieni säie: ”Turn around, bright eyes”. Hän kutsuu meitä aavemaisesti syntetisaattorin kohinan päällä ja minä käännyn, yhä uudestaan ja uudestaan. Minne sen itselleen muka niin merkityksellisen epämääräisen kaipuu poistuisi, jos jossain sisällä ääni toistaa, että elämää on jäänyt elämättä?

Ehkä löytyy vielä yksi tätäkin koskettavampi Steinman-balladi, nimittäin…

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Ilmeisimmät lisäpisteet! Russell Mulcahyn video on parodian tuolla puolen ja sen opettajatarhahmon fantasia niin ylitse lyövää, että Tylerilla lienee sen lopussa vaikeuksia pitää brittiläisen jäykkää ylähuulta.

Eeppisyysprosentti: 99 %

Video ei ole enää saatavilla

#2 Meat Loaf – Objects in the Rear View Mirror May Appear Closer Than They Are (1993)

Kesto: 10:15

Taustaa: Meat Loafin Bat Out of Hell II -paluualbumin kolmas single, jonka melodiaa Steinman oli luonnostellut jo vuonna 1981 Surf’s Upin kitaramelodiassa. Steinmanin pisin biisinnimi ja yksi kaikkien aikojen pitkänimisimmistä listahiteistä kääntää Pohjois-Amerikassa pakollisen autojen sivupeilivaroituksen nimessään toisinpäin. Älkää luottako muusikoihin tosielämään liittyvissä asioissa!

Eeppisyysarvio: Jim Steinmanin tuotannossa on muutama hetki, joiden kohdalla haluaa hylätä täysin kaikki Nuorgamin vitsailu- ja etäännytystaktiikat. Etenkin Objectsin… soidessa, koska siinä todellinen maailma (ja omaelämäkerrallisuus) tunkeutuu vähän liian vahvasti Steinman-biisiin. Nuorena tai lapsena menetetyt ystävät, väkivaltaiset isät, Meat Loafin intensiivinen ääni joka vihjaa että samaa vihaa siirtyi isästä poikaan, rakkaussuhde joka särkyy ja jättää laulajan katsomaan peileihin ja katvealueelle.

”So many threats and fears
so many wasted years
before my life became my own”

En voi edes, eeppisyysmittari hajosi jo.

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Michael Bayn video on nättiä ysärisävymaailmaa, mutta kuvittaa biisin sanoja paikoin liian kirjaimellisesti. Bonusta Meat Loafin näyttelijänlahjoista.

Eeppisyysprosentti: 101 %

Video ei ole enää saatavilla

#1 Fire Inc. – Tonight Is What It Means to Be Young (1984)

Kesto: 6:58

Taustaa: Steinmanin lyhytikäinen bändi äänitti kaksi biisiä höyrypäisen ja flopanneen Streets of Fire -kasariactionleffan soundtrackille. Laulajina Holly Sherwood (myöhemmin Pandora’s Boxissa), Laurie Sargent ja Rory Dodd, joiden äänien mukaan näyttelijä Diane Lane aukoi lavalla suutaan.

Eeppisyysarvio: Streets of Firen kuvaston hyperreaalinen 1950-luku ja 1980-luvun soundit yhdistyivät Steinmanilla muuallakin, esimerkiksi Bonnie Tylerin Hi-NRG-vaikutteisessa Holding On for a Herossa (jonka poisjättöä joku saattaa surra). Tonight Is What It Means to Be Youngissa Steinman-elementit saavuttivat kuitenkin täydellistymispisteensä.

Se maaginen ero muihin Steinman-biiseihin löytyy yksityiskohdista. Salamarummut iskevät vähän kevyemmin sen sijaan, että löisivät kuulijan fyysisesti maahan. Tekstin enkelihaavemaailma ihanteellisesta kumppanista väistyy, kun nykyhetken realismi saapuu ja noin tuhat yli-ikäistä musikaalitanssijaa päättää juhlia nuoruuttaan. Kertosäkeet kasaantuvat toistensa päälle ja pyörittävät kuulijan päätä, mutta eivät törmää liikaa toisiinsa. Syntikka välittää selkärankaan kylmiksiä, kun biisi saa rytmin alleen. Lopun paukkupiano pakottaa vaatimaan, että biisi kestäisi vielä toiset seitsemän minuuttia. Harvinaista Steinman-eepoksen kohdalla, koska ne yleensä tyhjentävät ilmat keuhkoista.

Taianomaisin tulee kuitenkin Tonightin… laulusekoituksista: Sherwoodin tulenkova ääni vastaan aidot ihmistaustalaulut vastaan lievän synteettiset ja efektoidut taustakuorot (”Over! Before you know it’s begun!”) vastaan syntikan syke. Tämän laulun sankari on enemmän kuin pelkkä yksi laulaja. Hän on studiokomposiitti, jotain steinmaniaanista sankaria suurempaa, edes näiden seitsemän minuutin ajan. Ehkä hän on sellainen, jota Steinman ei olisi pystynyt tuottamaan yksin, joten soundtrackin tuottaneella Jimmy Iovinella on voinut olla häärintäsormensa pelissä. Laulujen ja äänien sovitus on niin purppuramaista hurmiota, että Tonightia… voisi vähän sumeilla silmillä katsottuna nimittää Steinmanin taiderockhetkeksi.

Pyhät kuorot eivät enää laula, mutta tanssimme taas epätoivoisille ja särkyneille sydämille. Nuoruuden merkitys, mikä epämääräinen hurmio se sitten lieneekään, on hetkeksi löytynyt.

”You’ll never know what it means, but you’ll know how it feels”

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Ei tämä tarvitse sitä!

Eeppisyysprosentti: 110 %

Video ei ole enää saatavilla

Jälkikirjoitus: Meat Loaf – Going All the Way Is Just the Start (A Song in 6 Movements) (2016)

Kesto: 11:28

Taustaa: Taas pitkään odotetun Meat Loafin ja Steinmanin täysipainoisen yhteisalbumin (Braver Than We Are) ensisingle. Ei helevetti… Meatin ohella laulajina Bat Out of Hellillä mukana olleet Ellen Foley ja Karla DeVito. Biisi kuultiin alun perin vuoden 1997 Tanz der Vampire -musikaalissa.

Eeppisyysarvio: Going All the Wayn piano ja I’d Do Anything for Love -videolla nähdyt sanat niin toivoisivat, että se olisi edes kelvollinen jatko-osa aiemmille vyörytyksille. Mutta Meat Loaf, jonka uraa ääniongelmat ennen vain kiusasivat, on nyt pysyvästi äänensä menettänyt ja miltei 70-vuotias.

Osa sovituksesta on karmeaa 15 vuotta vanhaa syntikkamaailmaa, joka laahaa paikoin niin, että Meat Loafin laulu muuttuu hitaaksi kurkun rykimiseksi. Foley ja DeVito laulavat puolestaan niin hyvin, että kollektiivinen nolaaminen osittain vältetään. Itse biisi olisi ihanan kevyt humanisti-Steinman-ateria, mutta ei näin tehtynä.

Steinman on pitänyt Meat Loafin nykyistä ääntä langenneena ja ikääntyneenä enkelinä, jonka kuuluukin kuulostaa luovuttaneelta. Sellainen ääni sopii kuitenkin narisevaan kiikkutuolikansanlauluun, ei Steinmanin rajattomaan epiikkaan, jossa nytkin lauletaan urheilta vaikuttavista sankareista, jotka tuntevat sisällään epäilystä.

Tässä on Steinmanin laulajien kohtalo. Näiden hullujen biisien esittäminen satoja kertoja on repinyt ja väsyttänyt niin Meat Loafin kuin Bonnie Tylerinkin äänet. Sankarillisesta jylinästä ovat jäljellä vain tyhjähköt kuoret. Ehkä Steinmanin musiikki on perimmäiseltä luonteeltaan itsensä tuhoavaa taidetta.

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Biisille ei tehty musiikkivideota.

Eeppisyysprosentti: 45 %

4AD

20 Koitin välttää kirjoittamasta Future Thisistä, sillä minusta se on täysi turhake vuonna 2012 ilmestyneiden levyjen joukossa. Sitä kuunnellessa tuntuu siltä kuin olisin päätynyt kassaneidiksi vaihtoehtorock-henkiseen nuortenvaateliikkeeseen birminghamilaisessä ostoskeskuksessa. Perjantaina putiikissa jaetaan jokaiselle farkut ostaneelle vapaalippu paikalliseen indiediskoon. Big Pink yritti ensimmäisellä levyllään kuulostaa The Jesus and Mary Chain -henkisesti tyylikkään synkältä, mutta tyhmä bändi se oli jo silloin. Nyt Big Pink kuulostaa ainoastaan rehellisesti pöljältä bändiltä, joka voisi soida sen Upcider-mainoksen taustalla, jossa Big Brother -kisaajilta näyttävät nuoret aikuiset leijuivat pölyisen yksiön katonrajassa ihan vaan ilmassa leijuvan ”nosteen” ansiosta. Future This kuulostaa Backstreet Boysilta ilman Max Martinin nerokkuutta. Kun kuuntelen Stay Goldia, en voi olla ajattelematta Backstreet Boysin Howieta löysissä valkoisissa housuissa levittelemässä käsiään. Howie on kaikista mitättömin Backstreet Boysin jäsen. Big Pink on 4AD:n Howie. Hauska tietää: Big Pink on US Bancorp Tower, maailman toiseksi korkein pilvenpiirtäjä Oregonissa. Rakennusta alettiin kutsumaan Big Pinkiksi, koska se vaihtaa väriään luonnovalaistuksen mukaan. Tietyssä valossa se näyttää jopa vaaleanpunaiselta. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Bretón – Other People’s Problems

FatCat

68 Myös remix- ja videotaiteen parissa ahkeroivan lontoolaiskvintetin esikoisalbumi on kollasimainen popalbumi, joka yhdistää hiphopin rytmiikkaa, kokeellista konemusiikkia ja mahtipontisia jousisovituksia melankolisiin popkappaleisiin. Yhtye ripottelee pitkin levyä mausteita, jotka kertovat kunnianhimoisuudesta: Jostle haastaa rohkeasti Diplon digi-dancehallin, The Commission sukeltaa öiseen suurkaupunkiin kuin Burial, Governing Correctly lainaa bassokoukkunsa Cariboulta. Kappaleesta toiseet toistuvat elementit – jykevät rytmit, hälyisästi looppaavat samplet, ahdistuneen oloinen laulu – pitävät kuitenkin levyn yhtenäisenä, ja toisaalta tekevät siitä hieman puuduttavan. Other People’s Problems on hyvä yritys, joka olisi varmasti parempi, jos yhtyeen jäsenillä yksinkertaisesti olisi enemmän musiikillista näkemystä ja lahjakkuutta. Tällaisenaan Bretón jää köyhän miehen Foalsiksi tai These New Puritansiksi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Bobby Conn – Macaroni

Fire

75 Bobby Connin kuva voisi olla sanakirjassa kulttiartistin kohdalla. Tuoreella Macaroni-albumillaan The Continuous Ca$h Flow -systeemin luoja, joka kerran julisti itsensä Antikristukseksi, kuulostaa kuitenkin melkeinpä yllättävän kutsuvalta ja tasapainoiselta. Connin musiikin peruspalikat ovat yhä visusti paikallaan: glam, hardrock, disko, funk, nyrjähtänyt huumori ja hänen vaimonsa Monica Bouboun viulu, mutta Macaroni uppoaa nimensä mukaisesti yllättävän helposti. Erityisen maittavia ovat jazzahtavasti funkaava The Truth, veikeästi pianopoppaileva More Than You Need, devomaisesti piipittävä Underground Vktm ja eeppisesti paisutteleva, klassista musiikkia, diskoa ja rock-oopperaa yhdistelevä Walker’s Game. ”Occupy-sukupolvelle” omistetun levyn sanoituksissa Conn suomii amerikkalaista yhteiskuntaa kovin sanoin – kappaleiden nimet kertovat paljon: Can’t Stop the War, Govt, GREEED. Yhteiskunnallisista ambitioistaan ja saarnaamisesta huolimatta Macaroni ei pitkästytä. Hyvin on Connin pasta tällä kertaa onnistunut – se on maukasta ja juuri sopivan al dente. Kylläinen olokin säilyy pitkään. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Craig Finn – Clear Heart Full Eyes

Full Time Hobby

67 The Hold Steady -yhtyeen Craig Finn on kärkisijoilla musiikkinörttien ”kenen muusikon kanssa haluaisit juoda olutta” -fantasialistoilla, muun muassa sen takia, että hän mitä ilmeisimmin tykkää oluen juomisesta. Finnin ensimmäinen soololevy vertautuu luontevasti alkuillan leppoisaan nousuhumalaan pubissa puolituttujen kanssa. Tunnelma on mukava mutta ei unohtumaton, eikä kukaan sano mitään kovin merkittävää. Muutaman kuukauden kuuntelutauko on kuitenkin tehnyt alkuvuodesta ilmestyneelle levylle ihmeen hyvää. Hajanaisuus on kääntynyt runsaudeksi, ja sanoitusten pahimmat latteudet kuten No Future -kappaleen nimienpudottelun on valmis antamaan sympaattiselle Finnille anteeksi. Tammikuussa tuntui, että 62 on ainoa mahdollinen arvosana levylle, huhtikuussa se saa luvan olla vähän enemmän. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

Grimes – Visions

4AD

74 Grimes kuvailee musiikkiaan määreellä post-internet. Parempi olisi vaihtoehto olisi post-Pitchfork, sillä Visionsin yleissoundi osuu Gang Gang Dancen johtaman esoteerisen Brooklyn-psykedelian aallon ja The Knifen strobovaloissa kiiltävän pop-jään leikkauspisteeseen, eli juuri molempien Pitchfork-elektrolinjojen puoliväliin. Pseudonyymin takana oleva 23-vuotias Claire Boucher on nainen, joka huutaa tulla dekonstruoiduksi. Hän on pelkkää viitteillä vuorattua pintaa: samanaikaisesti sukupuoleton pop-kyborgi ja ultrafeminiininen Tumblr-barbie, jonka musiikki kurottelee tietoisesti niin 1980-luvun taidepopin, 1990-luvun muovi-r&b:n kuin 2010-luvun K-popinkin välillä. Grimesissa on musiikkia enemmän kyse sukupuolisuuden ja merkitysten cooleista vesileikeistä hukuttavassa informaatiotulvassa. Visions päästää kuulijan lähemmäs kuin sitä edeltänyt, tietoisen etäännyttävästi soinut Halfaxa. Häikäisevää Oblivion– ja Genesis-biisikaksikkoa lukuun ottamatta Visions kuulostaa kuin se olisi verhottu masennuslääkehuuruun. Levyyn luulee jatkuvasti ihastuneensa, mutta mikään ei tunnukaan miltään ja piirtyneet muistikuvat ovat huteria. Välttämällä leimautumista ja luomalla itselleen persoonan eksentrisellä identiteettipelillä Grimes hirttäytyy zeitgeistiin. Jäljelle jää kasa digitaalista tuhkaa siroteltavaksi syksyyn mennessä internetin kuvavirtoihin muistuttamaan siitä, mitä popmusiikki oli talvella 2012. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Hisko Detria – Static Raw Power Kraut

omakustanne

74 Hisko Detrian debyyttialbumi on fuzzin syleilevällä pörinällä kyllästettyä, tasaista ajoa öisellä moottoritiellä. Krautrock hykerrytti helsinkiläisiä rockinsoittopiirejä jokin aika sitten, mikä synnytti esimerkiksi suitsutetun Siinain debyytin. Vaan vähänpä kuulostaa turkulaisnelikko 2000-luvun aikalaisiltaan; soundi kumartaa enemmän Hawkwindin tai Amon Düül II:n suuntaan. Oikeastaan bändiä ympäröi mystiikka, joka pohjautuu jopa sinne 1970-luvun Saksaan ja vasemmistoterroristi Andreas Baaderiin asti. Hänen haamunsa on onnistunut loihtimaan levylle sen ikuisuuksiin groovaavat bassolinjat. Static Raw Power Krautilla bändi ei yritäkään keksiä pyörää uudelleen, vaan luottaa vaikkapa Endless Boogien tavoin arkaaiseen psykedeelisen rokkauksen ilosanomaan. Välillä tuntuu kuin kappaleet hukkaisivat punaisen lankansa kosmoksen syövereihin, mutta kun junnaus osuu kohdalleen, on se perin leppoisaa kuunneltavaa. Erinomainen on myös neljänneksi – eli viimeiseksi – säästetty Canned Heat -cover On the Road Again. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Michael Kiwanuka – Home Again

Polydor

74 Ugandalaista sukua oleva brittilaulaja on saanut uralleen lentävän lähdön. BBC:n Sound of 2012 -äänestyksen ykkössija ja pesti Adelen lämmittelijänä ovat siivittäneet 24-vuotiaan Kiwanukan esikoisalbumin top 10:een paitsi Britanniassa, myös muun muassa Belgiassa, Alankomaissa, Norjassa ja Ruotsissa. Home Again täyttää kohtuuttomat odotukset kirkkaasti: The Bees -yhtyeen Paul Butlerin tuottama levy on (vähän liiankin) täydellisesti soiva pastissi 1960-luvun ja 1970-luvun hivelevimmistä musiikkityyleistä. Se on kaikessa miellyttävyydessään ja muotovalioudessaan odotetun kesy, muttei uhkaa missään vaiheessa lipsahtaa jackjohnsonmaiseen, suorastaan kolossaaliseen yhdentekevyyteen. Home Againin kuunteleminen on omanlaistaan bingoa: rukseja saa vetää kuponkiin jatkuvalla syötöllä niin folkin (Nick Drake, John Martyn), soulin (Sam Cooke, Bill Withers) kuin aikuispopinkin legendojen (Randy Newman, Nilsson) kohdalle. Aivan kolmeentoista kappaleeseen Kiwanukan puhti ei riitä, mutta I’m Getting Readyssa, Tell Me a Talessa ja levyn nimibiisissä nuorukaisella on hittikolmikko, jonka varaan uraa kelpaa rakentaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Meat Loaf – Hell in a Handbasket

Sony

36 Meat Loaf ja Jim Steinman ne yhteen soppii, ei sille mitään voi. Herra Loafin (tai kavereille vaan Meatin) uusimman luomuksen Hell in a Handbasketin julkaisua jopa viivytettiin Amerikassa ja Euroopassa siinä toivossa, että Steinman viitsisi tehdä sille edes yhden kappaleen. Vetkuttelu ei auttanut, ja Meat Loaf joutuu tällä(kin) kerralla pärjäämään ilman Bat Out of Hell -maestron sävellyksiä. Tuskinpa yksi laulu tosin olisi pelastanut tätä turjaketta. Levyllä Meat Loaf on alkanut vanhoilla päivillään maailmanparantajaksi, mutta valitettavasti hänen viestinsä on verhottu kehnoihin melodioihin ja ylituotettuun soundiin, jonka hajuttomuudessa ja mauttomuudessa on kokeneiden studioässien leima. Aikanaan Meat Loaf ärjyi rock-oopperoitaan röyhelöpaita hiessä ja rasvainen tukka liimautuneena märälle otsalle, nyt hiusmalli on siistin suave, eikä deodorantti petä missään vaiheessa. Jopa Chuck D:n ja Lil Jonin WTF-potentiaalia uhkuvat vierailut onnistuvat olemaan yhdentekeviä. Lopuksi vielä varoituksen sana: jos tunnet selittämätöntä halua kuunnella tältä levyltä löytyvää versiota California Dreaminista, muista, että kerran kuultua ei enää saa kuulemattomaksi. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Nicki Minaj – Pink Friday: Roman Reloaded

Cash Money/Universal

63 Hiphopin ja popin barbimainen supersankari Nicki Minaj ihastutti Pink Friday -esikoisellaan, joka oli ilmestymisvuotensa riemukkaimpia, röyhkeimpiä ja parhaita levyjä. Harhaanjohtavasti nimetty kakkonen jatkaa esikoisella oirehtinutta, osin perusteetonta skitsofreniaa. Minaj ei tiedä ollako divaritason Rihanna-imitaattori vai planeetan kiinnostavin räppäävä naisartisti ja heittää soppaan vielä Roman Zolanski -nimisen sivupersoonansa. Jyrkästi kahteen osaan jaetun albumin rap-puoli ei tarjoa mitään uutta esikoiseen ihastuneelle; minimalistiset biitit maustavat nätisti Minajin pätevää sanailua. Tanssipopvedot jäävät sen sijaan melko vaisuiksi. Kuvaavasti niistä paras on ainoastaan deluxe-versiolle päästetty, jo David Guettan viimevuotisella albumilla julkaistu Turn Me On. Myös loistava Va Va Voom on jätetty käsittämättömästi pois perusversiolta. Stupid Hoe- ja Starships -sinkut viehättävät yhä. Myös avausraita Roman Holiday, I Am Your Leader, HOV Lane, Roman Reloaded, Pound the Alarm ja Marilyn Monroe toimivat. Super Bassin, Did It On’emin tai Moment 4 Lifen kaltaisia välittömästi aseistariisuvia hittejä albumilta ei kuitenkaan löydy. Epätasainen Roman Reloaded olisi voitu tiivistää tusinaan – tällaisenaan se jää sekä rap- että popalbumina esikoisen jalkoihin. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

VCMG – SSSS

Mute

77 Vince Clarken ja Martin Goren yhteislevytyksen kantta koristaa joukko käärmeitä, jotka sanovat: ”Ssss”. Se on jo sinänsä mahtavaa, koska käärmeet ovat siistejä. Kerran kävin katsomassa käärmeitä käärmenäyttelyssä, mutta ne olivat laiskoja paskiaisia, jotka tuskin jaksoivat edes liikkua. Ehkä se johtui siitä, että käärmeet ovat jotenkin sukua madoille. Tai ehkä niitä oli syötetty liikaa. Yksikin käärmeistä söi kokonaisen pakastetun jäniksen. Se oli karseaa, mutta luulen, että se oli osa luonnon suurta kiertokulkua tms. Tämän levyn käärmeet ovat kaikkea muuta kuin ne downshiftaavat alisuoriutujakäärmeet. Itse asiassa nämä käärmeet ovat hyperaktiivisia ja joraavat aivan hulluina. Ne joraavat teknon tahtiin kaikuvassa varastohallissa kaikki raajat ilmassa heiluen. Paitsi, että käärmeillä ei ole raajoja, joten tavallaan se on vielä vaikuttavampi suoritus; vähän sama asia kuin tällaisen levyn tekeminen 20 vuotta taiteellisen huippukauden jälkeen. Aina joskus muistelen niitä apaattisia, laiskanpulskeita, typeriä diabeetikkokäärmeitä ja mietin, että niille pitäisi soittaa tätä levyä, jotta ne oppisivat nauttimaan elämästään siellä puolen kuutiometrin terraariossa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

M. Ward – A Wasteful Companion

Merge

70 Matthew Wardilta vei kymmenisen vuotta ennen kuin maailma kiinnostui. Kuudes sooloalbumi Hold Time (2009) paransi amerikkalaisartistin listasijoitusennätystä yli sadalla pykälällä ja teki tästä top 40 -nimen, minkä lisäksi profiilia ovat viime vuosina kohottaneet onnistuneet kimppaprojektit niin Zooey Deschanelin (She & Him) kuin partasuisten americana-kollegojen kanssa (Monsters of Folk). A Wasteful Companion on tuttua M. Wardia hyvässä ja pahassa – yhtä aikaa suvereenia ja herttaisen yhdentekevää. Albumin parasta antia eivät ole sen yksinkertaisesti soljuvat folkpopsävelmät tai Wardin hunajaisesti kähisevä ääni vaan paikoin jopa ambientmaiset äänitekstuurit, joita Ward (myös levyn tuottaja) on kappaleidensa ympärille rakentanut. Eipä levyn raukeassa nimikappaleessakaan olisi paljon kotiin kirjoittelemista, ellei se puolivälissään vajoaisi eteeriseen, hädin tuskin korvin kuultavaan jousimereen. A Wasteland Companion hiipuu aika pahasti jälkipuoliskollaan, mutta pari reipashenkistä radiorallatusta (Primitive Girl, Sweetheart) takaavat, että Wardin ura jatkuu nousujohteisena tästä eteenpäinkin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Paul Weller – Sonik Kicks

Universal Island

70 Paul Wellerin yhdestoista sooloalbumi huipentaa tavallaan brittipop-legendan tuotannossa viime vuosina kuuluneen uuden seikkailunhalun. Mies on kokeillut muun muassa soul-vaikutteiden ja psykedeelisen popin parissa, mutta nyt hän on päättänyt sisällyttää yhdelle ainoalle levylle musiikillisen osaamisensa koko kirjon. Ja sitä riittää The Atticin psykedeliapopista That Dangerous Agen glamrock-pastissiin ja Primal Screamilta kuulostavaan dub-fiilistelyyn. Lopputulos on väistämättä kohtalaisen skitsofreeninen, kuin kokoelmalevyä kuuntelisi. Biisi seuraa toistaan ilman, että levylle syntyisi varsinaista kaarta. Kyse on kuitenkin ihan hyvästä kokoelmalevystä. Hajanaisuuden seasta paljastuu vähitellen useita hyvinkin tasokkaita biisejä. Kling I Klang on ärsyttävällä tavalla hauska ska-hölkkä, Dragonflyn kevyt psykedelia toimii hienosti, vaikka se taas tuo mieleen Think Tank -ajan Blurin. 16 biisiä sinne sun tänne rönsyilevää retroilua on tosin hieman liikaa, mutta on vaikea sanoa, mitä tasavahvasta (tai jonkun mielestä tasapaksusta) kokonaisuudesta pitäisi leikata. Parhaiten Sonik Kicks taitaa toimia muutaman sattumanvaraisesti valitun kappaleen annoksina. Weller on jo pitkään antanut vaikutelman, ettei hänellä enää ole mitään sen kummempaa agendaa, mutta paloa biisintekoon kyllä. Niinpä tämäkin levy unohtunee nopeasti, mutta saattaa tarjota iloisen yllätyksen sen Spotifysta muutaman vuoden päästä kaivavalle. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

WZRD – s/t

Universal

28 WZRD:n johtohahmo, hiphop-artistina paremmin tunnettu Kid Cudi, on selvästi kunnianhimoinen taiteilija. Kummatkin hänen aikaisemmat levynsä ovat olleet kriitikkojen kehumia ja musiikillisesti seikkailullisia konseptilevyjä. Uusimmalla projektillaan, tuottaja Dot da Geniuksen kanssa tehdyllä WZRD:lla, hän kuitenkin yrittää haukata liian ison palan. WZRD:n on tarkoitus olla rock-levy, mutta duon yhteistyön tuloksena on syntynyt melodiaköyhää, groove-vapaata, alkeellisilla heavy-kitaroilla kuorrutettua musiikkia, joka muistuttaa vain etäisesti rock’n’rollia. Parhaimmillaan WZRD on kappaleissa, jotka kiertävät rockin mahdollisimman kaukaa (The Dream Time Machine, jolla vierailee Empire of the Sun -yhtye, single Teleport 2 Me Jamie ja herkkä Efflictim), mutta valitettavasti suurin osa albumista sisältää kiusallisen kömpelöitä, kankeita ja elottomia kappaleita, joiden lähimmät vertauskohdat eivät löydy rockin huippunimistä, vaan aloittelevien harrastelijabändien treenikämpiltä. Levyn heikoin lenkki on Cudin ilmeetön ja usein epävireinen laulu, eivätkä kehnot lyriikat auta – The Upper Room on kuin motivaatioluento suoraan yläasteen poikien vessasta: ”Most people are pussies / Scared to be what God had made them to be”. Etenkin Lead Bellyn ja Nirvanan esittämänä tunnetun kansanlaulun Where Did You Sleep Last Nightin versio on jo pyhäinhäväistys. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Uskaltaisitko lainata laulun tämän näköiseltä mieheltä?

Pikkuhiljaa 40. vuottaan levyttävänä artistina lähestyvä Tom Waits jos kuka on saanut uransa aikana osakseen palvontaa ja ihailua niin yleisöltä kuin kollegoiltakin. Muusikkopiirien tyypillisin osoitus arvostuksesta lienee cover-version levyttäminen – ja Waitsin tuotannossa on todella varaa mistä valita. Niinpä hänen kappaleitaan ovat esittäneet lukemattomat artistit ja yhtyeet tyylilajin vaihdellessa jazzista punkiin ja bluesista indiepopiin.

On selvää, että vilpittömästä ihailusta huolimatta monen Waitsin lauluihin tarttuneen motiivina on ollut saada oma osansa mestarin sädekehästä. Siksi onkin syytä todeta, että Waitsin kaltaisen artistin tuotantoa käsiteltäessä on oltava poikkeuksellisen tarkkana. Yksikin puolivillainen versio saattaa saada asialle vaihkiytyneet fanit takajaloilleen, maestrosta puhumattakaan.

Toisaalta Waits on kertonut suhtautuvansa kaikkiin covereihin periaatteessa imarteluna, olivatpa ne sitten hyviä tai vähemmän hyviä.

Waitsin lauluisa tehtyjen covereiden määrä on melkoinen. Seuraavassa kuusi esimerkkiä uudelleentulkinnoista, joissa laulun alkuperäinen ja uusi versio elävät virheettömässä sopusoinnussa.

BOOKER T. JONES & DRIVE-BY TRUCKERS – GET BEHIND THE MULE

Stax-yhtiön hovimuusikkona maineensa luonut Booker T. Jones tarttui Potato Hole -albumillaan (2009) Mule Variationsilla (1999) ilmestyneeseen Get Behind the Mule -kappaleeseen. Legendojen kohtaamisessa ei ollut kyse irtopisteiden kalastelusta tai hiipuvan uran lämmittelystä, vaan vilpittömästä ihailun osoittamisesta Waitsin musiikkia kohtaan.

Alkuperäinen, maantiepölyssä kieritelty blues muuntui hieman rehevämmäksi instrumentaaliksi, jossa Booker T:n tavaramerkkisooloilua tukee Drive-By Truckersin tunkkainen southern rock. Kuriositeettina mainittakoon, että vanha inisijä Neil Young soittaa kappaleella kitaraosuuksia.

Booker T:n johtama versio ei lyö alkuperäistä laudalta, mutta sen hitaasti eteenpäin lönköttelevässä groovessa on imua. Joskus on hyvä pysyä perusasioissa.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

MILJOONASADE – ROKKIBÄNDI WOUNDED KNEE

Parhaimmillaan cover ei ole vain uudelleenluenta vaan ennen kaikkea uudelleentulkinta. Onnistuessaan se saattaa jopa hämärtää alkuperäisen ja uuden version rajaa niin, että sen ytimessä yhdistyy kummankin musiikillinen sielu.

Kestää aikansa ennen kuin Rokkibändi Wounded Kneestä kuoriutuu kuulijan korvassa Tom Waits, sillä se on hengeltään niin tyypillistä Miljoonasadetta. Vain nopeat elävät -albumilla (1989) ilmestyneen kappaleen krediitteihin kirjattiin kuitenkin Waitsin Jockey Full of Bourbon (Rain Dogs, 1985), ja onhan kappaleen tunnelma sointukiertoa myöten alkuperäiseen kallellaan.

Sovitus sekä ennen kaikkea Heikki Salon teksti sitovat kappalen tiukasti osaksi Miljoonasateen maailmaa. Kuitenkin siinä on myös jotain waitsmaisen vinksahtanutta:

” Meit oli Käpä ja Antsu, Nykä ja mä /
ja se hullu kauppiaan poika /
se kirkonpoltosta sittemmin satimeen jäi /
kun se paistoi siellä perunoita”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

AMY LaVERE – GREEN GRASS

Pystybassoa lätkyttävän Amy LaVeren lauluääni ei voisi olla kauempana Tom Waitsin äänestä. Silti LaVeren lausuessa Green Grassin ensisäkeitä käy selväksi, että hän on Died of Love -EP:lle (2009) päätyneessä versiossaan sisäistänyt täydellisesti sen rajan takaa kaikuvan rakastetun kutsun, joka tekee kappaleesta yhtä aikaa lohduttavan ja hyytävän.

Se on kaivattu vastaus Waitsin Real Gone -albumin (2004) mullastakumpuavalle alkuperäisversiolle.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

JOHN HAMMOND JR. – WICKED GRIN

Laajaa arvostusta sekä intohimoista palvontaa nauttivan mestarin tekemisiin kajoava ottaa aina suuren riskin. Pitkän linjan bluesmies John Hammond Jr. otti Wicked Grin -albumillaan (2001) tämän riskin useaan kertaan. Se kannatti, sillä tuloksena on upea kokoelma Waits-covereita.

Vaikka joitain saattaa närästää, että levyn kappaleista on karsittu lähes kaikki waitsmainen outoilu pois, niiden omaperäinen nerokkuus ei ole kadonnut mihinkään. Kun Hammond taivuttaa kappaleet tasaisemmaksi bluesiksi, niistä itse asiassa paljastuu toisenlaisia ulottuvuuksia. Jokainen albumille päätynyt versiointi kelpaisi onnistuneiden listalle.

Hammondin työtä helpotti, että albumilla oli Waitsin täysi tuki. Tämä oli vahvasti mukana albumin tekoprosessissa tuottajana ja taustamuusikkona.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

HOLLY COLE – TEMPTATION

Myös kanadalainen jazzlaulaja Holly Cole osoitti ihailuaan Waitsin monipuolista tuotantoa kohtaan levyttämällä kokonaisen albumillisen tämän musiikkia.

Temptation (1995) on Hammondin Wicked Grinin ohella yksi onnistuneimmista kokoelmista Waits-covereita. Cole taivuttaa albumillaan peräti seitsemäntoista Waits-kappaletta viehkosti jatsaaviksi tulkinnoiksi, joissa pääosaa näyttelevät Colen notkea ääni, piano ja kontrabasso. Tästä olisi Scarlett Johanssoninkin ollut hyvä ottaa oppia.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

ILMILIEKKI QUARTET – TAKE IT WITH ME

Romuluisen bluesin ja kieron kabareen ohella Tom Waitsin musiikissa on aina ollut mukana rauhallinen, jazzista ammentava juonne. Ilmiliekki Quartet hyödyntää tätä ulottuvuutta rohkeasti pidemmälle.

Vaikka Mule Variationsilla (1999) ilmestynyt Take It With Me edustaa levollisinta Waitsia, on Ilmiliekki Quartetin vuoden 2006 albumin nimikappale vielä alkuperäistäkin seesteisempi.

Vaikka sanoitusten merkitys Waitsin kappaleissa onkin suuri, Ilmiliekki Quartetin instrumentaaliversio vangitsee kappaleen pohdiskelevan hengen, tavoittaa sen ytimen. Verneri Pohjolan trumpetti pudottelee harvakseltaan Waitsin sanoja:

”…always for you
and forever yours
it felt just like the old days…”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

BONUSKIERROS!

Neljä Waits-coveria, joita et halua levyhyllyysi

TIM BUCKLEY – MARTHA

Waitsin Closing Time -debyytin (1973) Martha lienee varhaisimpia osoituksia tuolloin vain vähän yli parikymppisen artistin kyvyistä kirjoittaa kappaleita kuin elettyä elämää olisi takana jo useita vuosikymmeniä, eri ihmisten nahoissa. Toki tämä Waitsin Mitä kuuluu Marja-Leena on jo aiheensa puolesta vaarassa livahtaa sentimentaalisuuden puolelle, mutta kuten ei Gösta, ei Tomkaan sorru korostettuun tunteellisuuteen.

Martha on rehellinen, karhea ja kaunis kuvaus menetetyn nuoruuden, rakkauden ja mahdollisuuksien kalvamasta miehestä.

Mutta mitä tekee Tim Buckley? Huumeiden yliannostukseen vuonna 1975 kuollut laulaja levytti oman näkemyksensä Marthasta pari kuukautta Closing Timen jälkeen ilmestyneelle Sefronia-albumilleen. Versio on kuin uusi Hollywood-tuotanto alun perin pienen budjetin laatuelokuvasta: täynnä imelyyttä, kompromisseja, yleisön kosiskelua ja alkuperäisdean sivuuttamista.

Vaikka kappale on selvästi sama, Buckley on ladannut oman tulkintansa täyteen alleviivaavia jousisovituksia ja kiekumista, joka on lyödä ylitulkinnassaan Meat Loafinkin laudalta.

Buckleyn puolustukseksi on toki sanottava, että tuolloin Waitsia tunnetumman artistin versio toi Closing Time –albumin myös suuremman yleisön tietoisuuteen.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

MEAT LOAF – MARTHA

Mutta ehkä Pappa-Buckley sittenkin kohtasi voittajansa Meat Loafin Welcome to the Neighbourhood -albumilla (1995). Vai mitä olette mieltä?

Video ei ole enää saatavilla

BABLO – TAIVAS SINIVALKOINEN

Heartattack and Vine -albumilla (1980) ilmestynyt Jersey Girl on yksi suosituimmista Waits-covereista. Se kuuluu muun muassa Bruce Springsteenin vakio-ohjelmistoon.

Laulaja-lauluntekijä Bablo levytti kappaleen nimellä Taivas sinivalkoinen vuonna 2001 ilmestyneelle samannimiselle albumilleen. Niin ikään samoin nimetty tv-sarja otti Bablon version tunnussävelmäkseen, ja kappaleesta tulikin yksi artistin siihenastisen uran suurimmista hiteistä.

Myönnettäköön, että Jersey Girl on Waitsin mittapuulla poikkeuksellisen romanttinen kappale shalalalalaineen ja jousineen, mutta mouruava Waits tuo kontrastia ja särmää hempeyden keskelle. Bablon käsittelyssä kujakollin vilpitön rakkaudentunnustus kuitenkin muuttuu tympeäksi iskelmäriimittelyksi, jonka kliseitä vilisevässä kuvastossa on sinistä ja valkoista, kesäyötä, sydämiä ja sitä oikeaa.

Riivaavasta haitari–mandoliini-melodiastako se ajatus sitten lähti, että varataan kirkko ja työväentalo ensi kesäksi ja kutsutaan tv-kamerat todistajiksi?

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

JANE BIRKIN – ALICE

Tom Waitsin Alice-albumi (2002) on synkkää ja lyyristä Waitsia parhaimmillaan. Kuten kielletyn rakkauden teemaan kietoutuva albumi, myös sen avaava nimikappale on haikea ja kaunis, mutta pinnan alla elää jotain muutakin. Laulun surumielisyydessä on ripaus uhkaavuutta, joka muuttaa viattoman kaipuun pakkomielteeksi.

Waits ja vaimonsa Kathleen Brennan tekivät kappaleen alun perin Richard Wilsonin näytemään, joka käsitteli Liisa Ihmemaassa -teoksen kirjoittajaa Lewis Carrollia ja Liisan esikuvana pidetyn Alice-tytön kiisteltyä suhdetta. Kirjailijan sanotaan olleen poikkeuksellisen kiintynyt ystäväperheensä tyttäreen.

Tätä taustaa vasten Alicen voisi ajatella sopivan juuri Birkinille, tulihan tämä aikoinaan tunnetuksi paitsi näyttelijänä ja laulajana myös itseään parikymmentä vuotta vanhemman Serge Gainsbourgin muusana ja rakastajattarena, jonka imago oli yhdistelmä seksisymbolia ja lolitaa.

Sinänsä kelvollisella Fictions-albumillaan (2006) Birkin pelaa kuitenkin varman päälle ja tekee Alicesta tyypilliseen tyylikkyyteensä kangistuvan chanson-hönkäilyn, jossa vesitetään lähes kaikki waitsmainen pakkomielteisyys ja syyllisyyden kyllästämä kaipuu.

Video ei ole enää saatavilla

Birkinin versiota ei voi kuitenkaan pitää samalla tavalla epäonnistuneena kuin edellä mainittuja esimerkkejä. Tässä tapauksessa se pikemminkin kiteyttää covereihin liittyvän ikuisuuskysymyksen: onko olemassa kappaleita, joihin ei saisi kajota?

Ehkei Jane tiennyt sitä, mutta valitettavasti Tom Waitsin Alice on juuri sellainen kappale.

Video ei ole enää saatavilla

”I’m gonna hit the highway like a battering ram /
On a silver black phantom bike”

Rock on romantiikkaa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ei siis ihme, että auto- ja moottoripyöräonnettomuuksilla on musiikinlajissa pitkät ja ansiokkaat perinteet. Kolariklassikoita syntyi etenkin 1960-luvulla, jolloin Ray Peterson uikutti Tell Laura I Love Herin (1960), The Shangri-La’s The Leader of the Packin (1964) ja Jan & Dean Dead Man’s Curven (1964). Kun Jim Steinman ryhtyi kirjoittamaan Bat Out of Helliä, hänen tavoitteensa oli luoda ”kaikkien aikojen äärimmäisin kolaribiisi”. Siinä hän myös onnistui. Steinmanin Meat Loafille kirjoittama romanttisen heavyrockin 10-minuuttinen järkäle on Bruce Springsteenin Thunder Road kertaa Mahlerin mahtipontisimmat sinfoniat potenssiin 43 miljoonaa, joka on sattumalta määrä, joka Bat Out of Hell -albumia saatiin sen nimibiisin imussa myytyä.

Video ei ole enää saatavilla

Meat Loaf – Bat Out of Hell