David Roback ja Hope Sandoval.

Mazzy Starin paluulevy on sentimentaalinen muistuma ajasta, jonka olemassaoloon on vuosi vuodelta vaikeampaa uskoa, mutta jonka toisintoon on nautinnollista vajota.

Mazzy Star syntyi hätätilaratkaisusta. Opal-yhtyeen Kendra Smith jätti aisaparinsa David Robackin lavalle kesken keikan Happy Nightmare Baby -albumia promonneella kiertueella. Lupaavan esikoisen julkaisseen yhtyeen tie olisi noussut pystyyn, ellei 21-vuotias Hope Sandoval olisi siirtynyt Smithin tilalle eturiviin. Sandoval oli jo aiemmin äänittänyt yhden sooloalbumin Robackin tuottamana, mutta sitä ei kelpuutettu julkaistavaksi. Nyt Sandovalin tehtävänä oli kanavoida yhtyeelle koko sen uusi olemus.

Roback ja Sandoval tekivät musiikkia Opal-nimellä vielä parin vuoden ajan, mutta 1989 oli selvää ettei kyseessä enää ollut se bändi, joka Opal oli joskus ollut, ja nimeksi vakiintui Mazzy Star. Tummasävyinen, taidekoulurockmainen psykedelia oli vaihtunut hiipivän 1990-luvun shoegazeen ja hallusinatorisiin unikuvaelmiin. Jos Opalin musiikki oli ollut mystissävytteistä maantiekuvastoa vanhojen hippien kirjoista manattuna, tarjosi Mazzy Star kuulaamman new age -tripin, naturistisella kielellä kerrottuja tarinoita reverbiin hukutettuna.

Seitsemäntoista vuoden hiljaiselon jälkeen Seasons of Your Day yllättää alkupisteeseen palaavana levynä. Paitsi että se on akustisvoittoinen ja psykedeelistä kuvastoa säästelevä, se on myös lähemmin kiinni siinä keskiviivassa, jota bändin alkumuoto seuraili hämyisyydestään huolimatta. Shoegaze ja dreampop olivat genrejä, joita harvat amerikkalaisyhtyeet versioivat yhtä hyvin kuin My Bloody Valentinen tyyppisiä äänimaalauksia tuottaneet brittiläiset kollegat. Mazzy Starin uutuudella moinen eurooppalaisuus ei kuulukaan missään vaiheessa, vaikka Bert Jansch vieraileekin postuumisti kitarassa. Enemmän levy kuulostaa siltä kuin sen olisi äänittänyt bändin Opal, joka olisi vaihtanut pöhköt Jim Morrison -fiilistelynsä 1960-luvun kirpputoripatinoituneimpiin folkballadeihin.

Seasons of Your Day on ennen kaikkea moodilevy. Sillä ei pidäkään olla minkäänlaista potentiaalia väärällä maaperällä: autoradiokäytössä, indieklubilla tai nopeatempoisuutta tavoittelevaan radiostreamiin yksittäisen raidan edustukseksi pilkottuna. Sen sijaan sillä on kaikki potentiaali olla täydellinen hippikuvaelma, Judee Sillin ja Joni Mitchellin jatke levyhyllyssä – levy jota kuunnellaan hartaudella musiikin soljuessa niin mahlaisen pehmeänä väärentämättömänä maitona kaiuttimista, että pahaa tekee.

Lay Myself Downin slidekitaroiden soidessa ymmärtää viimeistään, ettei tässä ole kyse vain hymistelystä, vaan kaiken kattavasta kuvaelmasta siinä itkuamericanan menneessä maailmassa, jossa majesteetillisuus ja oman alakulon perihölmöys käyvät herkkää vuoropuhelua.

Ja olkoon perhana, jos tämä albumi ei sovi vaikkapa sen henkisesti pimeimmän syksyisen illan aivojenlepuutusajanvietteeksi ja sielulliseksi lohturuoaksi, kun tarkoituksellisen kehnot aforismit syksyn lehdistä ja kuluvasta ajasta syntyvät mustiin vahakantisiin vihkoihin, takkatuli-dvd rätisee, ja levyn umpikarmaisevaa kansikuvaa muistuttavalla etiketillä varustettu kuuden euron viinipullo hupenee vakaasti kuin kello kohti kuuran mukanaan tuovaa kummitusaamua. Onko vanhan ajan turvaindie koskaan tuntunut näin turvalliselta?

69 Mazzy Star on comeback-levyllään siirtynyt pelkistetympään, selkeämpään unenomaiseen juurimusiikkiin. Hieman kuitenkin epäilyttää, mitä virkaa duolla on Beach Housen ja muutaman muun mukavuusmusiikkia mestarillisella otteella tekevän yhtyeen ollessa jo olemassa?

Video ei ole enää saatavilla

Mazzy Star: Hope Sandoval ja David Roback.

Maailmassa on nippu lauluja, jotka tuntee vaikkei niitä olisi koskaan kuullut ennen. Niiden maalaama tunnemaailma on niin tosi, niin virheettömän rehellinen, ettei yksikään elävä voi olla löytämättä niistä itseään. Fade Into You on yksi näistä lauluista.

Vuonna 2012 tehdyn paluukiertueen myötä ajankohtaisen Mazzy Starin kakkoslevyltä So Tonight That I Might Seeltä (1993) irroitettu ensisingle on yhä se kappale, josta yhtye tunnetaan parhaiten. Siinä yhdistyy oikeastaan kaikki säveltäjänero David Robackin ja laulaja-tekstittäjä Hope Sandovalin huomattavat osaamisen alueet: klassinen ja näennäisen yksinkertainen sävellys tyylikkäästi toteutettuna ja tulkinnoille avoin sanoitus pikkutyttömäisellä äänellä hönkäiltynä.

Hope Sandoval on se valttikortti, joka saa homman toimimaan, sillä konkari David Roback on haaskalla jo kolmatta kertaa. LA:n Paisley Undergroundin lippulaivayhtyeen Rain Paraden kitaristina Robackilla oli kokemusta suosiosta, joskin hän alkoi kaivata jotain muuta perinteistä ammentavan kitarapartion tilalle jo yhtyeen ensilevyn jälkeen. Syntyi skenen toisen merkittävän yhtyeen eli Dream Syndicaten ex-basistin Kendra Smithin kanssa Clay Allison, joka muuntui pian Opaliksi.

Velvet Undergroundin kolmos- ja neloslevyn laiskoista ja maailmaankyllästyneistä kappaleista suuntansa ottanut yhtye muuntui kuitenkin pian Robackin ja Smithin romanttisen suhteen hiipuessa Mazzy Stariksi. Smithin tilalle tuli nuori Rain Parade -fani, jonka ääni oli tehnyt Robackiin vaikutuksen.

Ja onhan se vaikuttava ääni. Sandoval tuntuu jotenkin haluamattaan tasapainoilevan aikuisuuden ja lapsuuden välillä, tai kenties vielä pahempaa: käyttävän äänensä lolitamaisia ulottuvuuksia tehokeinoina. Äänessä on samaan aikaan goottimaista tummuutta ja syvyyttä, mutta myös tyttömäistä keimailua. Se ei kuitenkaan ole kumpaakaan näistä, ja voima syntyy niiden lomittautumisesta.

Myös sanoitus alkaa pikkutyttömäisenä rakkausrunona, mutta jo kolmannella rivillä sävy muuttuu yllättävän kylmäksi.

“I want to hold the hand inside you
I want to take a breath that’s true
I look to you and I see nothing
I look to you to see the truth”

Tyhjyys ja totuus tuntuvat olevan yhtä. Siinä, ettei ole mitään, ei ole myöskään valheellisuuden siementä. Kumppanin tyhjyys on myös kohta, josta voi pyrkiä sisään, jonka voi pyrkiä täyttämään. Johon voi pyrkiä sulautumaan, niin kuin kappaleen nimikin sanoo.

Tämän mielessä pitäen on häkellyttävää, millaiset kolme riviä päättävät ensimmäisen säkeistön:

“You’ll come apart and you’ll go black
Some kind of night into your darkness
Colors your eyes with what’s not there”

Hetken tauko, henkäys sisään, ja “Fade into you…”.

Upeaa. Ensimmäinen säkeistö piirtää kartan maisemasta, kertosäe ratkaisee sen, värittää sen, täyttää sen. Tekee sen mitä kappale väittää tekevänsä.

Fade Into You on laulu poimuista, laskoksista, unohdetuista paikoista, joissa kaikkein tärkeimmät elämämme valinnat uinuvat. Sen sisään vajoaa niin kuin hukkuva vajoaa pohjattomaan lampeen, ja se lohduttaa omalla pimeydellään, omalla lopullisuudellaan.

Se on laulu niistä alueista kahden ihmisen välillä, joita ei ole olemassa kenellekään muulle, ei-kenenkään-maasta juuri noiden kahden välillä; hämärästä joka on yhteistä, mutta silti ei kummankaan omaisuutta.

Unohdettuja salaisuuksia, tunnustuksia joita ei koskaan tehty. Kaikesta siitä, mitä olisi pitänyt sanoa, mutta ei uskaltanut, koska luuli toisen jo tietävän.

“I think it’s strange you never knew”

Niinpä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

MTV Live, joka on kenties vielä hienompi kuin levytetty versio:

Video ei ole enää saatavilla