Wichita

64 Jos helsinkiläisklubi Hori Smoku järjestäisi kilpailun, jossa etsitään vuoden 2013 ”horismokumaisinta” yhtyettä, kalifornialaiskvartetti Fidlar olisi lähellä voittoa. Yhtye kirjoittaa nimensä isoilla kirjaimilla ja suosii samaa suorasukaisuutta musiikissaan, joka on riemukkaasti ja pidättelemättömästi surisevaa garagepunkpurkkaa ilman tolkun häivääkään. Fidlar tuntuu heristelevän välinpitämättömyyden keskisormea vähän kaikille, myös kuulijoilleen. Jo biisien nimet – Whore, Max Can’t Surf, Blackout Stout – paljastavat bändin ajattelevan, että mitä sitä suotta itseään rokkihommilla stressaamaan. Fidlar ei pärjää millään osa-alueella esimerkiksi Ty Segallille, mutta virnistelee ja lällättelee suunnilleen yhtä viihdyttävästi kuin Cheap Time. Neljätoista biisiä tätä tavaraa on tietysti aivan liikaa, mutta toisaalta ryppäästä löytyy herkkupala jokaiselle räminän ystävälle, on hän sitten kalleellaan Crampsin (Cheap Beer), Black Lipsin (No Waves), The Hivesin (Stoked and Broke) tai Motörheadin (White on White) suuntaan. Levyn paras biisi on Wake Bake Skate, mutta ei sekään countrypunkissaan Talmud Beachille pärjää. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Matti – Pakkotoistolla

Playground Music

50 Ennen kuin MySpace ja Soundcloud ottivat vallan, Mikseri.net-palvelu oli kotimaisille harrastelijamuusikoille keskeinen väylä musiikkinsa julkaisemiseen. Nopeasti syntyi suomiräpin alagenre: niin sanottu Mikseri-räppi. Ilmausta käytettiin synonyyminä persoonattomille räppäreille, jotka yrittivät surutta jäljitellä esikuviaan. Helsinkiläisen Matin debyyttialbumi tuo mieleen Mikseri-räpin kulta-ajat. Levyllä on hiilipaperikopioita Ruudolfin tuotannosta (Rillaillen, Fleiwaa), JVG:n urheiluläpistä (Bulk, Douppi) ja Rähinä Recordsin artistien levyiltä tutusta ”Parikymppinen mies hiljentyy miettimään elämänsä kipupisteitä ja saavutuksia” -räpistä (Juhani, Syvällä). Matin ongelma on siis omaperäisyyden puuttuminen. Kuntosalitreeniä käsittelevillä läpillä ja kengännauhabudjetilla kuvatuilla musiikkivideoilla Matti on jo saavuttanut YouTube-suosiota, mutta albumikokonaisuus ei pysy kasassa. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

New Order – Lost Sirens

Rhino

62 New Order ja bändistä eronnut Peter Hook väänsivät näistä Waiting for the Sirens’ Callin (2005) seuraajalle tarkoitetuista, jo vuosikymmenen vanhoista biiseistä kättä pitkään. Kahdeksanraitaisen albumin julkaisusta ilahtunevat vain fanit. Täsmäosumasinkku jää uupumaan, eivätkä muusikotkaan tästä paljoa hyödy. Bändi äänittää jo uutta materiaalia promoamisen sijaan ja Hookin revanssi jää valjuksi, koska mies on kertonut olleensa alkoholivieroituksessa osan äänitysajasta eikä hänen ylärekisteribassoaan täysipainoisesti levyllä kuulu. Bernard Sumnerin harjoittaessa tuttua sanahelinää on mieluummin taas keskityttävä itse musiikkiin, joka ei paranna Sirens’ Callista kuin lyhyemmällä kokonaiskestollaan. Minulle edukseen erottuvat Tore Johanssonin tuottama köyhän miehen Chic-purkkapoppis Sugarcane ja vanhoja synasoundeja kierrättävä Hellbent. Anemiaan putoaa laahustava Recoil, joka jotenkin tekee jopa Scott Walkerin Seventh Seal -samplestaan tylsän. Seireenien sijaan kyseessä on kuitenkin niin tasapäisen keskiverto lammaslauma, että sinun suosikkisi poikennevat näistä. Faniminälleni Lost Sirens on kulahtanut pehmolelu, jota en kehtaa heittää pois, vaan johon käpertynen ja kiintynen hieman nykyistä tiukemmin. Laitan arvosanan tähän ennen yhteensulautumista. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Pascal Pinon – Twosomeness

Morr Music

68 Hoidetaan se väistämätön vertaus alta pois heti kärkeen: Pascal Pinon on ”Islannin First Aid Kit”. Ei tosin niinkään musiikkinsa vaan kokoonpanonsa puolesta: 1920-luvulla kuolleen kaksipäisen sirkuskummajaisen mukaan nimetyn yhtyeen muodostaa niukin naukin täysikäinen kaksospari Jófríður ja Ásthildur Ákadóttir, joiden musiikki on torkkupeiton lämmittämään puolielektronista folkpoppia. Jos Múm ei olisi Islannista, kutsuisin Pascal Pinonia ”Islannin Múmiksi”. Nyt joudun supisemaan jotain epämääräistä ”jäätiköiden CocoRosiesta” ja ”makuuhuone-Sigur Rósista”. On yhtä lailla huvittavaa kuin väistämätöntä, että Twosomenessin julkaisee berliiniläinen Morr Music. Se on nimittäin julkaissut tämän levyn monta kertaa aikaisemminkin, tosin vuosituhannen vaihteessa ja toisten esittäjien nimissä. Oikein kiva albumihan tämä on, mutta sen yksipuolisuus ja sävellyksellinen heppoisuus alkaa paljastua viimeistään kolmannella kuuntelulla. Avausraita Ekki Vanmeta jää kuitenkin korvien väliin lupauksena paremmasta; se on äärimmäisen kaunis ja soittorasian sulokkuudella kilisevä musiikillinen kissanpentu. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Sammal – s/t

Svart Records

80 Sammalen kohdalla puhutaan hämmentävän paljon Love Recordsista. Se kertoo mielestäni perspektiivivirheestä. Suomessa lähes kaikki 1970-lukulaiselta kuulostava musiikki isketään säälimättä tuon yläkäsitteen alle, vaikka se imisi aivan yhtä paljon vaikutteita maailmalla hippikrapulan luvattuna vuosikymmenenä vallalla olleista virtauksista. Esimerkiksi Sammalen hienon debyytin pärähtäessä soimaan ensimmäiset mielleyhtymät Fillmore Eastin lavalle, eivät Kultsalle. Toisaalla ilmassa leijuu vahvana Tony Iommin henki, ei Jukka Tolosen. Hammondin kurituksessa on enemmän Jon Lordia kuin Jukka Gustavsonia. Kyllä Love Records on levyllä läsnä, varsinkin Piirpaukeen mieleen tuovassa kansanmusahenkisessä ja elävästi Kokki Kolmosen mieleen tuovassa instrumentaalissa Jäniksen vuosi. Levyn huippukohta on sijoitettu heti alkuun. Puolikuu on hieno pieni haters gonna hate -rykäys. Sitä seuraa 9-minuuttinen Esox Lucius, jossa on kuultavissa uudempiakin vaikutteita. Kertsin melodia voisi sopia esimerkiksi Ulverin myöhempien aikojen levyille. Tai se olisi voinut tulla Mikael Åkerfeldtin kynästä. Ajassa 3.15 bändi iskee boogie-vaihteen silmään. Kaiken kaikkiaan Sammalen debyytti on oivallinen levy, jolla yhdistellään erilaisia karvapäisiä minigenrejä luontevalla tavalla. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Scarlet Youth – The Everchanging View

Homesick

74 Raukean melankolinen, synteettisiä ääniä kohteliaasti säröisiin kitaroihin yhdistelevä melodinen pop on hiipinyt vaivihkaa yhdeksi suomalaisen indien eturivin ilmaisukeinoista: viime sesongilla Burning Hearts ja Delay Trees, alkavalla puolestaan Neøv ja Paperfangs – ja tässä välissä vielä Scarlet Youth. Toiseen albumiinsa ehtinyt helsinkiläisyhtye kuulostaa hyvällä tavalla nuorelta ja aloittelevalta bändiltä, vaikka sen kokoonpanossa on soittajia ties mistä, The Everchanging View’n sisältämän musiikin kannalta täysin merkityksettömistä yhtyeistä. Scarlet Youth huokuu samanlaista punaposkista viattomuutta kuin oletetut esikuvansa. Sen musiikissa – niin kuin edellä mainittujen kotimaisten kollegoidensakin musiikissa – kuulee New Orderin kotikutoista rytmikkyyttä, Slowdiven kissanpentu-shoegazea sekä Field Micen ja/tai Belle & Sebastianin haikeita huokauksia. Sama resepti on vienyt länsinaapurista maailmalle muun muassa Radio Deptin. Scarlet Youthin tasavahvasta (ja vähän tasapaksusta) biisiyhdeksiköstä paras käyntikortti moisten haaveiden toteuttamiseen on singlenäkin julkaistu What It’s Worth. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Tuuttimörkö – Tuuttimörkö on totta

Monsp Records

82 “Tää ei oo hiphop-renessanssi, tää on vaan tällanen levy”, Tuuttimörkö räppää debyyttialbuminsa Tuuttis tulee, oletko valmis? -avausraidalla. Fintelligensin muinaiseen debyyttiin viittaava rivi tiivistää Tuuttimörön maailman. Siellä nukkuminen kiinnostaa enemmän kuin töihin meneminen. Siellä matkustetaan 1800-luvulla vanhentuneilla metrolipuilla, kuten Mä kävelen tätä kävelyä –raidalla. Musiikillisella janalla Tuuttimörkö sijoittuu DJ Kridlokkin ja Eevil Stöön puoliväliin. Tuuttimörkö ei piehtaroi synkkyydessä, kuten DJ Kridlokk, mutta ei myöskään rakenna itsestään samanlaista sarjakuvahahmoa kuin Eevil Stöö. Lopputuloksena on helposti lähestyttävä albumi, joka välttelee onnistuneesti huumoriräpin leimaa. DJ Kridlokkin tuotanto pitää levyä pinnalla niinäkin hetkinä, kun Tuuttimörön ulosanti jää sisällöttömäksi sanahelinäksi. Synkästä Memphis-henkisestä tuotannostaan tunnettu DJ Kridlokk näyttää tällä levyllä itsestään uuden, valoisamman puolen. Albumin jälkimmäisellä puoliskolla on selkeitä täyteraitoja, mutta esimerkiksi Totuus ja Pitkät vitut blogosfääriin ovat kuluvan talven kovinta suomiräppiä. Tuuttimörkö on kieltämättä omalaatuinen räppäri, mutta hän tarvitsee onnistuakseen DJ Kridlokkin tasoisen tuottajan. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Martti Servoa innoittanut Kuningas Lahden Reippaan paidassa 1980-luvun lopulla.

Urheiluaiheinen musiikki ei ole helppo aihe artikkelille. Siitä on vaikea saada otetta. Se ei muodosta mitään yhtenäistä genreä, mutta silti urheiluaiheisilla kappaleilla on paljon yhteisiä tyylipiirteitä.

Musiikkilajista ja urheilulajista riippumatta urheilumusiikille tuntuu olevan tyypillistä hakkaava rytmi, kuulijaa aliarvioiva mukahauska sanoitus ja testosteronia puhkuva uho. Jos lukija ei tavoita tarkoitustani, viime vuosien suurten suomalaisten urheilujuhlien muisteleminen auttaa varmasti palauttamaan mieleen vähintäänkin jonkin yksittäisen esimerkin.

Jalkapallon puolella moni asia on toisin. Toki on olemassa myös banaaleja ja typeriä futisbiisejä, mutta niiden vastapainoksi löytyy yllin kyllin herkkyyttä ja inhimillisen tunne-elämän monipuolisempia toimintoja, joiden näyttämistä ei aristella.

Pian alkavat jalkapallon EM-kisat nostavat lajin jälleen pinnalle myös Suomessa. Jo siitä syystä katsaus futisaiheiseen musisointiin on ajankohtainen. On kuitenkin muistutettava mieliin, että tänä kesänä on myös paljon tärkeämpi juhlan aihe: kesäkuun lopussa tulee täyteen 100 vuotta Suomen jalkapallomaajoukkueen kaikkien aikojen saavutuksesta.

Ennen nykyaikaisia EM- ja MM-kisoja jalkapallon merkittävimmät kansainväliset turnaukset pelattiin olympialaisten yhteydessä. Tukholman olympialaisten 1912 turnaus muodostui ensimmäiseksi suureksi turnaukseksi, johon osallistui 11 maata ympäri Eurooppaa. Suomen suuriruhtinaskunta sai osallistua kisoihin omalla joukkueellaan, vaikka maa oli tuolloin vielä osa Venäjän keisarikuntaa.

Tukholman olympialaisten jalkapalloturnauksessa Suomi voitti ensimmäisessä ottelussaan kaikkien yllätykseksi Italian pudottaen tämän jatkosta. Seuraavassa ottelussa kaatui vuorostaan Venäjä. Vasta välierässä Suomi joutui taipumaan Iso-Britannialle, lajin silloiselle suurmaalle, joka myös voitti koko turnauksen.

Suomen neljäs sija Tukholmassa on vielä tänäkin päivänä Suomen futismaajoukkueen kirkkaimman gloorian hetki. Sittemmin on pidetty vähän matalampaa profiilia sadan vuoden ajan, mutta futis on laji, jossa perinteitä pidetään arvossa. We’ll always have Stokis.

Suosittelen vahvistamaan EM-kisojen seuraamisesta, kisapaikasta haaveilusta ja Tukholman kunnian päivien muistelemisesta väistämättä seuraavaa tunnekuohua kuuntelemalla alkaneen vuosisadan ansiokkaimpia kotimaisia futisbiisejä. Kappaleet esiintyvät satunnaisessa järjestyksessä.

NÖTKÖT – JONAIN PÄIVÄNÄ (2012)

Video ei ole enää saatavilla

Nötköjen (vai Nötkötin?) Jonain päivänä on rento, lähes raukea futisbiisi, joka on omistettu Suomen maajoukkueelle. Kesäillalle ja ruoholle tuoksuva renkutus valloittaa kuulijan nopeasti puolelleen, ja pian itse kukin huomaa hyräilevänsä mukana: ”Reppu selkään, kohti Stadikkaa…” Kappale kiteyttää jotain olennaista suomalaisen futisskenen melankoliasta, toiveiden ja pettymysten vuoropuhelusta. Jatkoon!

AKSU – HUH-HUH-HUUHKAJA! (2009)

Video ei ole enää saatavilla

Suomen nuorisomaajoukkue teki historiaa pelatessaan itsensä vuoden 2009 nuorten EM-kisoihin. Aksu innostui tekemään kisabiisin U21:lle, ja luonnollisesti Suomen vanhin tenavatähti oli juuri oikea mies (vai poika?) tehtävään. Tuloksena oli mainio elektrolällätys, Huh-huh-huuhkaja!

Pieni varaus kuitenkin: toisin kuin oheisen videon alussa väitetään, on erittäin kiistanalaista, oliko nuorisomaajoukkueen karsintalohkovoitto ja selviytyminen EM-kisoihin kaikkien aikojen suomalainen futisteko – niin upeita saavutuksia kuin nämä olivatkin. Perustelut artikkelin alussa.

MATTI – HULINAA (2010)

Video ei ole enää saatavilla

Matin Hulinaa ei ole tyypillisintä urheiluräppiä. Tuskin monikaan tuntee välitöntä tarvetta askarrella itselleen päähinettä Karjalan sixpackin pahvikuorista tämän Ruudolf-henkisen biisin soidessa taustalla. Kaiken urheilullisen ja epäurheilullisen uhonsa lomassa Matti ehtii myös lainata HJK:n kannattajien Nappulakengät-chänttiä: ”Nappulakengät, pyöreä pallo, ihan kiva dumari.” Hulinaa!

SAUKKA – KIITOS TEPSI, PARAS TPS! (2011)

Video ei ole enää saatavilla

Saukan biisi on listan ainoa suomirockhenkinen biisi, mutta valinnalle on selkeät perusteet. Saukka tunnustaa rakkautensa Turun Palloseuraa kohtaan ihailtavan kaunopuheisesti: ”Huivia kaulaan kun pakastaa, kautta seuraavaa jään odottamaan.” Myös laulutulkinnan avoin herkkyys on harvinaista urheilumusiikin kontekstissa. ”Selkeesti parempi ku joku vielä huonompi”, kuten joku tuntematon YouTubessa osuvasti kommentoi.

Varoituksen sana on kuitenkin paikallaan: Saukan muu tuotanto on täysin hämmentävää tavaraa eikä siihen pidä tutustua.

TIREHTÖÖRIT – KOLME PÄIVÄÄ (2011)

Video ei ole enää saatavilla

Tirehtöörien Kolme päivää on leppoisa ska-biisi siitä kuumeisesta tunnelmasta, joka liittyy tärkeiden pelien odottamiseen. Kolme päivää ei ole Tirehtöörien ainoa futisaiheinen kappale, mikä onkin varsin luonnollista, sillä ainakin Englannissa skalla ja futiksella on pitkä yhteinen historia. Perinnetietoinen bändi, perinnetietoinen laji.

NAAMIOKOSTAJAT – SUOMESTA JALKAPALLOYHTEISKUNTA (2009)

Video ei ole enää saatavilla

Naamiokostajien futispunk on täysin ohittamaton ilmiö 2000-luvun kotimaisia futisbiisejä listatessa. Tällä platalla turkulainen punkryhmä on ottanut ohjelmakseen tunnetun Suomesta jalkapalloyhteiskunta -manifestin, joka kohahdutti kansakuntaamme 2000-luvun ensimmäisinä vuosina. ”Suomi on taantunut, punaniskat vallassa”, aloittaa Naamiokostajat julistuksensa – väittikö joku, että yhteiskunnallinen punk olisi kuollut?

PEKKA HÄMÄLÄINEN – MY GAME IS FAIR PLAY (2004)

Video ei ole enää saatavilla

Harva tuntee Pekka Hämäläisen, Palloliiton entisen puheenjohtajan, musiikillista tuotantoa, mikä on sääli: sen verran monipuolisesta jazzmiehestä on kyse. Hämäläisen ääntämyksessä on paikoin toivomisen varaa, mutta laulajana hän on suorastaan klassinen crooner. Vuonna 2011 Hämäläinen palkittiin Captain’s Ball -gaalassa työstään kotimaisen jalkapallon hyväksi, minkä piiriin voidaan lukea myös hänen futisaiheiset laulunsa.

Pidä varasi, tästä saattaa tulla hyvä mieli!

MARTTI SERVO & NAPANDER – HITTI-LITTI LITMANEN (2000)

Video ei ole enää saatavilla

Martti Servon tuotannossa urheiluaiheiset biisit eivät ole harvinaisia, mutta niistä paras on jo vuonna 2000 ilmestynyt Hitti-Litti Litmanen. Jari Litmaselle ja hänen saavutuksilleen omistettu iloinen rallatus karkottaa pahan mielen koska tahansa. Videota lauluun ei ole tehty, mutta biisiä kuunnellessa voi vaikka katsoa Ajax TV:n koosteen Kuninkaan hienoimmista maaleista AFC Ajaxin paidassa.

BONUS!

JUHA ”WATT” VAINIO & PERTTI METSÄRINTEEN YHTYE – MÄ EN MUISTA MITÄÄN (1969)

Video ei ole enää saatavilla

1960-luvun kannattajakulttuuria tarkkanäköisesti dokumentoiva Mä en muista mitään kertoo kotkalaisen kaveriporukan pääkaupunkiin suuntautuvasta futisturismista. Matkan pääkohteena on kotimaisen futiksen klassikko-ottelu, HJK-Haka.

2000-luvun media on mieltynyt tarinoihin häiriökäyttäytymisestä suomalaisessa futisskenessä, mutta verrattuna 1960-luvun meininkiin voinemme todeta, että eteenpäin on menty. Kaikkien aikojen suomalainen futisbiisi, vaikka futis ei laulun kannattajille ehkä olekaan pääosassa.

Jalkapallon EM-kisat alkavat perjantaina 8. kesäkuuta. Veikkausliiga jatkuu 11. kesäkuuta ottelussa JJK-KuPS.