Steven Seagal on kansainvälinen esimerkki ”laulavasta” ”näyttelijästä”.

Tuomo Yrttiaho listaa kymmenen parasta suomalaisen näyttelijän laulamaa albumikokonaisuutta. Listan ykkösenä on taiteilija, jota vaatimattomuus pukee: ”Todelliset laulajat ovat aivan eri luokkaa – minä vain vähän rallattelen.”

#10 Taneli Mäkelä: Askelees kuulu ei (Warner, 1988)

Nuori teatteriopiskelija Taneli Mäkelä tienasi opiskelurahojaan ja toteutti esiintyjän kutsumustaan katumuusikkona 1980-luvulla, ja Helsingin kaduilta kävi hänen tiensä äänitysstudioon Timo Kojon johdolla. Kojo oli tiettävästi kiinnittänyt huomiota erityisesti nuoren miehen kappalevalintoihin, jotka olivat enimmäkseen 1950- ja 1960-lukujen taitteen jazziskelmiä ja tangoja.

Mäkelän debyyttialbumi Askelees kuulu ei koottiinkin pitkälti näistä samoista kappaleista, joita mies esitti ohikulkijoille lantteja vastaan. Näyttelijälle poikkeuksellisen värittömällä lauluäänellä esitetyt sävelmät sekä 1980-luvun lopun kotimaiselle iskelmälle ominainen kliininen tuotanto synnyttävät albumille melankolian, jota huoltoasemien levylaarit eivät ole monien muiden tavoin vuosienkaan jälkeen hylänneet. Ja hyvä niin.

Kuuntele Askelees kuulu ei Spotifyn kautta tästä.

#9 Olavi Uusivirta: Preeria (Universal, 2010)

Olavi Uusivirta on näyttelemisen ohella tehnyt kenties huomattavamman juuri muusikkona. Niin tai näin, hän on nuoremman polven esimerkki lahjakkuudesta, jolle muusikkous näyttää olevan vain yksi itseilmaisun keinoista, siinä missä näytteleminenkin.

Söpöstä ja radioystävällisestä suomirockista kohti omaperäisempää ääntä ja ilmaisua levy levyltä kehittynyt Uusivirta onnistui neljännellä albumillaan yhdistämään aikaisempien tekemistensä parhaat puolet: 1980-luvun kotimaisen uuden aallon etäisimmillä aalloilla lipuva levy on edeltäjiään kunnianhimoisempi sortumatta silti tarkoitushakuiseen vaikeaselkoisuuteen. Samalla Preeria toi uutta ryhtiä suomenkielisen rockin eturiviin. Ei hassummin, näyttelijältä.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Matti Pellonpää ystävineen: Jurtzantaa (Sateenkaari, 1985)

Liian aikaisin keskuudestamme poistunut Matti Pellonpää muistetaan toki parhaiten näyttelijänä ja yhteistyöstään Aki Kaurismäen kanssa, mutta tämä vuoden 1993 paras eurooppalainen miesnäyttelijä ehti 44 elinvuotensa aikana paljon muutakin. Pellonpäällä oli paljon ystäviä muusikkopiireissä, joiden imussa mies keikkaili ja teki itsekin musiikkia eri kokoonpanoissa.

Aikuisyleisönsä lisäksi Pellonpää valloitti myös lasten sydämet. Jurztantaalla Pellonpää ja joukko muita hämyjä onnistuivat tekemään ajattoman lastenlevyn, joka ei kuulosta millään tapaa teennäiseltä. Se pesee mennen tullen suurimman osan kotimaisista lastenlevyistä olemalla yhtä aikaa omituinen, rock ja ennen kaikkea ratkiriemukas. Muun muassa Juice Leskisen tekemissä kappaleissa hersyvät sanoitukset sekä jatkuva kohellus välihuuteluineen ja pieruäänineen naurattavat älyttömyydessään varttuneempaakin kuuntelijaa, vaikkei sitä aina kehtaisikaan myöntää.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Susanna Haavisto: Miksi? (Flamingo, 1992)

Vuoden 1985 Huomenna sinä tulet -debyyttiä seuranneen lastenlaulualbumin jälkeen Susanna Haavisto palasi aikuisrockin pariin. Miksi?-albumilla vierailevat tuolloin vielä aktiivisesti uutta musiikkia tehneet Mikko Kuustonen ja Hector. Jälkimmäisen kanssa tehty duetto Kanssasi on niin hyvä olla edustaa albumin lyyrisempää puolta, jonka vastapuolena on sopivassa suhteessa nimikappaleen kaltaisia 1990-lukulaisia makeiluja.

Albumin viehättävyys syntyy kuitenkin perusasioista: Haaviston tavasta käyttää kaunista ääntään, taitavasta fraseerauksesta ja miellyttävästä artikuloinnista. Hänen kokemuksensa draamasta kuuluu läpi levyn. Erityisesti kappaleessa Odotusta Pariisissa on selviä viitteitä myöhemmin teatterin puolelta kipinänsä saaneeseen albumilliseen Edith Piaf -käännöksiä (Pakko saada laulaa, 2009), jolla kappale julkaistiinkin uudelleen.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Samuli Edelmann: Ihana valo (Sony, 1994)

Samuli Edelmannin nelosalbumi on aikamatka vuosiin, jolloin Suomi riutui lamassa ja jakaus sopi vielä keskelle päätä. Samalla se on matka aikaan ennen siloposkisen taiteilijanalun vakavoitumista. Ihana valo myi platinaa ja vankisti entisestään nuoren miehen asemaa maan kuumimpana nuorena julkkiksena. Tämä elämästä nautiskeleva albumi sisältää tukun hittejä, jollaisia Edelmannin toivoisi vielä nykyäänkin levyttävän studioon poiketessaan. Ihanan valon paiste tuntuu edelleen yhtä lämpimältä ja toiveita herättävältä kuin 1990-luvun näköalattomuudessa.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Ritva Oksanen: Voiko naista näin käsitellä (EMI, 1972)

Jos kotimaisten näyttelijöiden keskuudesta pitäisi valita täydellisin lauluääni, yksi todennäköisimmistä ehdokkaista olisi Ritva Oksanen. Niin teatterissa, radiossa, televisiossa kuin elokuvissakin vuosikymmenet ääntään käyttänyt Oksanen julkaisi ensimmäisen levytyksensä vuonna 1968 ja on siitä lähtien rakentanut arvostettua uraa myös laulajana.

Oksasen kakkosalbumi Voiko naista näin käsitellä on 1970-luvun viihdemusiikkia parhaimmillaan, asetti sen sitten kotimaisten tai ulkomaalaisten levytysten rinnalle. Oksasen kohtalokasta ääntä kuultiin 1970-luvulla myös monissa laulukilpailuissa. Voiko naista näin käsitellä -albumille päätyikin kaksi Oksasen kilpailukappaletta: Syksyn Sävelessä esitetyt Tuli mies (1971) sekä Aikeet arvaan (1972).

Video ei ole enää saatavilla

#4 Kristiina Halkola: Täytyy uskaltaa (Love Records, 1971)

Kristiina Halkolan laulajanuran toistaiseksi ainoaksi jäänyt kokonainen albumi Täytyy uskaltaa on yksi tunnetuimmista Love-tuotannoista. Toki Halkola esitti yksittäisiä kappaleita myös muutamalla muulla Loven levyllä. Alle kolmekymppinen Halkola oli jo ennen albumin julkaisemista tullut tutuksi Mikko Niskasen elokuvista Käpy selän alla (1966) ja Lapualaismorsian (1967), joista ensimmäisessä kuultiin Halkolan esittämä klassikko Laulu rakastamisen vaikeudesta.

Pääosin Kaj Chydeniuksen ja Eero Ojasen sävellyksiä sisältävä, poliittista laulua rakkauslauluihin yhdistävä albumi on vasemmistolaisen laululiikkeen perusteoksia. Muun muassa Matti Rossin, Pentti Saaritsan ja Pentti Saarikosken tekstejä tulkitsevan Halkolan tavaramerkki – kirkas, voimakas ja aavistuksen epävireinen ääni – julistaa ja vakuuttaa, että rakkaus niin ihmiseen kuin aatteeseenkin voi olla yhtä runollista ja palavaa.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Vesa-Matti Loiri: Ystävän laulut I & II (Warner, 2003 & 2004)

Näyttelemisen ja laulamisen parissa pitkän uran tehneen Vesa-Matti Loirin taiteilijakuvalle on ominaista, että monista hänen töistään on lopulta vaikea sanoa, mikä on roolia ja mikä Loiria – oli kyseessä sitten näyttelijän työ tai musiikki. Arvostelijoiden mielestä Loirin ura on hyvä esimerkki siitä kuinka taiteilija voi olla maneeriensa ja maineensa vanki. Puolustuspuheenvuoroissa taas puhutaan Loirin näkemyksestä ja tyylistä sekä tavasta toteuttaa niitä, ei niinkään paikalleen jämähtämisestä. Pitkään levytysuraan mahtuu mitä erilaisimpien teemojen ympärille rakennettuja albumeja, joista osa on loirimaisen leikkisiä, osa vakavampia ja osa taas yhdistelmiä molemmista.

Juha Vainion (1938–1990) lauluja sisältävä aliarvostettu albumikaksikko edustaa tyyliltään jälkimmäisiä. Vainion lauluissaan viljelemä huumorin ja surumielisyyden taitava vaihtelu sopii Veskun rönsyilevään tulkintaan, jossa ei koskaan ole vältelty ylilyönnin vaaroja. Juuri tekstit erottavat Vainio-levytykset esimerkiksi niitä seuranneesta suomirock-trilogiasta, puhkikulutetusta Leino-sarjasta tai viime aikoina uudelleen löydetyistä höyryilyistä.

Junnun kappaleet ovat kuin erinomainen käsikirjoitus: näyttelijän on helppo sujahtaa rooliinsa tarinan, sanojen ja tunnetilojen ollessa oikeilla paikoillaan. Loiri voi itse lisätä sekaan parhaaksi katsomansa määrän huumoria, paatosta, uunoilua ja vakavuutta. Tuotannoltaan melko värittömillä albumeilla on jätetty riittävästi tilaa lauluntekijän ja laulajan kohtaamiselle. Kummankin työnjäljessä kuuluvat niin ammattilaisen rutiini kuin taiteilijan sielukin.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Jonna Järnefelt: Aamukahviasetelma (Texicalli, 2004)

Lempeän akustinen Aamukahviasetelma hehkuu sellaista lämpöä, jollaiseen Texicallin julkaisuilla aina silloin tällöin törmää. Jukka Leppilammen sävellykset ovat kallellaan bossa novaan ja perinteiseen laulelmaan. Hienostuneissa sovituksissa on jätetty tilaa jokaiselle soittimelle, eikä yksikään kitara, kontrabasso tai lyömäsoitin ole väärässä paikassa – saati yritä loistaa muiden kustannuksella. Pienet yksityiskohdat rakentavat yhdessä kiireettömästi keinahtelevan ja kauniin kokonaisuuden kovin vaivattomasti.

Sitten on Jonna Järnefeltin yhtäaikaa notkea ja hauras ääni, joka on juuri sellainen, jota sitä ympäröivät soittimet kaipaavat keskuuteensa. Vaikka Heimo Hatakan intiimit kuvaukset aikuisesta rakastumisesta, haluista ja muistoista ovat paikoin jopa hieman korneja, tuntuvat kaikki sanavalinnat Järnefeltin suussa oikeilta ja luonnollisilta. Järnefeltin laulamana ne tuovat Aamukahviasetelmaan tiettyä haavoittuvuutta, joka vain lisää albumin viehätysvoimaa.

”Muistan vaan sen aamukahviasetelman
pöydän jalan, kaasuhellan
tiskivuoren, pikakahvin
leivät jotka luonas ahmin
ja kaipaan juuri sinua
ja kaipaan naista joka heräsi vastapäätä sinua”

Video ei ole enää saatavilla

#1 Tauno Palo: Kulkurin kannel (Love Records, 1973)

Tauno Suuri (1908–1982) teki mittavan elokuva- ja teatteriuransa ohella merkittävän työn laulajana. Kahteen osaan jaettavissa olevan levytysuran helmi on vuonna 1973 Love Recordsin julkaisema Kulkurin kannel, jolla Palo laulaa muun muassa Larin-Kyöstin, Saima Harmajan ja Aale Tynnin runoja. Sävellyksistä vastaavat niin kotimaisen jazzin, jazziskelmän kuin poliittisen laulunkin parissa ansioituneet Henrik Otto Donner, Erkki Melakoski ja Eero Ojanen.

Alun perin radio-ohjelmaa varten tilatuista lauluista kipinänsä saanut albumi on eittämättä hienoimpia kotimaisen näyttelijän tekemiä levytyksiä, ellei jopa hienoin. Runojen, sävellysten, sovitusten ja Palon tulkinnan risteyskohdassa syntyy täydellinen laulelma-albumi, jossa paperilla toisistaan poikkeavat elementit sulautuvat yhdeksi ja samaksi.

Tyylitajuinen ja ajan hermolla kulkeva Love-tuotanto operoi perinteisemmän orkestroidun sekä jazzista ja progressiivisesta rockistakin ammentavan laulelman välillä. Eturivun muusikoiden ammattitaito kuuluu kaikkialla, mutta kaikkein vaikuttavin on silti Palo itse. Pienillä äänen- ja rytminvaihteluilla hän kietoo säkeet ja musiikin vaivattomasti soljuvaksi kokonaisuudeksi, joka pulppuaa raikkaana kuin kulkijaa virkistävä tunturipuro.

Jo seitsemättäkymmentään käyvän taiteilijan tulkinnassa löytyy rajattomasti sävyjä: mitä suurinta riemua seuraa samassa hetkessä pohjaton alakulo, joka pian vaihtuu elämän ylistykseksi. Laulaja on todella sisäistänyt tulkitsemansa tekstin, jos siinä on edes puolet siitä elämänvoimasta, jolla Tauno Palo aloittaa albumin ja Larin-Kyöstin tekstiin sävelletyn nimikappaleen:

”Minä se olen kulkuripoika ja mulla on laulun ääni
soittokiistoihin kiiruhdan ja elämä huumaa pääni”

Palon kerrotaan itse suhtautuneen laulajanuraansa jopa hieman vähättelevästi: ”Todelliset laulajat ovat aivan eri luokkaa – minä vain vähän rallattelen.”

Video ei ole enää saatavilla

Puuttuuko listalta mielestäsi jotain olennaista? Jotain muutakin kuin Pirkka-Pekka Peteliuksen Muistan sua Elaine? Kommentoi alle!