Matin levyllä on Matin nimi.

Seesteinen ja pakahduttavan kaunis levy, joka on muutamasta sivuraiteille ajautuvasta hetkestä huolimatta parasta soolo-Koivua tähän asti.

Hämeenlinnalaislähtöinen laulaja-lauluntekijä Matti Johannes Koivu on erikoinen tapaus. Jos mies laulaisi katujyrän ja moottorisahan luoman, päätä vihlovan kakofonian päälle, hän saisi lämpimällä ja pehmeällä lauluäänellään senkin kuulostamaan hyvältä.

Näin on voitu ajatella Ultramariinin debyyttialbumista Juuri ja juuri olemassa (2003) lähtien. Yhtyeestä soolouralle vuonna 2006 ponnistanut laulaja tuntuu olevan levy levyltä enemmän itsenäinen artisti kuin se Ultramariini-vokalisti.

Emoyhtyeensä ensilevystä lähtien Koivu on ollut hyvin tuottelias. Neljän perinteisen sooloalbumin lisäksi miehen julkaisukatalogista löytyy neljä Ultramariini-albumia, yksi lastenlevy (Topsi ja tohtori Koirasson) sekä albumillinen cover-versioita Irwin Goodmanin klassikoista. Elektroniseen äänimaisemaan Koivun ääni on todettu sopivaksi mainion Sairio Shoreline Pathway -kokoonpanon julkaisuilla.

Vaikka jo nyt on tiedossa, että laulaja taipuu niin kitaravoittoisen indiepopin kuin hempeän folkin tulkitsijaksi, olisi mielenkiintoista vielä joskus kuulla, toimiiko Koivun ääni myös kivitalon kokoisten särökitaravallien kanssa.

Mutta asiaan. Neljännellä soololevyllään Matti Johannes Koivu tuntuu seestyneen entisestään. Miehen itsensä mukaan nimetyllä levyllä pääosassa on Koivun kuulijan iholle tulevan äänen lisäksi kuulas, raukea ja muutamaa kappaletta lukuun ottamatta erittäin pianovetoinen tunnelma. Poissa on Puuhastellen– ja Kovat piipussa -levyjen rempseys ja vallattomuus.

Toisen maailman nimi -albumin nostalginen mietteliäisyys sen sijaan jatkuu tällä levyllä eteerisempään ja pelkistetympään muotoon jalostettuna. Sanoituksissa liikutaan kaupungin ja luonnon välimaastossa sekä tunne- ja perhe-elämän kuvauksessa. Koivun tuttu, ehkä jopa entistäkin lämpimämpi tulkinta ja lyriikoiden maanläheisyys pysäyttävät jo avauskappaleessa Aulanko. Samanniminen laulu päättää Ultramariinin debyytin, mutta biisien yhtäläisyydet jäävät tuon tunnetun hämeenlinnalaisen ulkoilualueen nimeen. Molemmat ovat hienoja popkappaleita.

Singlenä julkaistu Jos muutat mielesi edustaa albumin hectormaista osastoa sanan positiivisessa merkityksessä. Laulu on iskelmällinen, haikea, kaihoisa ja surumielinen. Harvoin on suomalaisessa popmusiikissa kiteytetty ohikiitävän hetken tematiikkaa yhtä napakasti.

”Se mikä oli suurinta täällä, on hetkessä niin pientä
Se mikä oli kestävintä, on lakannut olemasta
Jos vain muutat mielesi”

Albumin kolme ensimmäistä kappaletta luovat haikean pakahduttavan ja surumielisen onnellisen tunnelman. Neljäs raita, seesteisten ja pianovetoisten balladien joukossa särökitaroineen jopa rankalta kuulostava Minä näen sinussa sen mitä rakastan, katkaisee tunnelman. Kappale tuo tavallaan hengähdystauon pakahduttavuuteen, mutta ohjaa tunnelman ehkä liiankin jyrkästi pois kolmella ensimmäisellä laululla hienosti saavutetusta raukeasta mielentilasta.

Seuraavat kappaleet palauttavat levyn kuitenkin auringonlaskussa kimalteleville pääraiteille. Edes Kun katsoin kauas -kappaleen konerumpukomppi ei katkaise tunnelmaa pianon pitäessä levyn kantavan punaisen langan ehjänä.

Levyn seitsemäs laulu, Laulu pohjoisesta, istuisi Vesa-Matti Loirin ohjelmistoon Eino Leino -tulkintojen joukkoon milloin tahansa. Tunnelma ajautuu toisen kerran sivuraiteelle. Sanoituksessa mennään syvälle luonnon helmaan ja sulkeutuneisuuden maailmaan. Viulu on piste i:n päälle. Kappale on uljas, mutta sen mollisävelmaailma ei istu levyn yleisilmeeseen.

Viimeiset kolme laulua muuttavat albumin tunnelman melankolisen duurin säestämänä takaisin kaihoisaksi. Uusi muisto on kolmijakoisessa tahtilajissaan sekä mies ja kitara -tulkinnassaan hurmaava.

”Kun niin paljon unohtuu, maailma muuttuu
Se kuin vieras on
Ja siksi tahtoisin näyttää kaupungin kallioilta
Ja antaa sulle uuden muiston”

Päätöskappale Tunnen muuttuvan maan huipentaa levyn komeasti. Se tekee juuri sen, mitä erittäin hyvän levyn päättävän laulun pitääkin tehdä – jättää hetkeksi tuijottamaan lasittunein silmin kauas ei mihinkään. Ja houkuttelee pienen tuijotteluhetken jälkeen kuuntelemaan levyn uudestaan.

88 Matti Johannes Koivun neljäs levy on kuin luotu ääniraidaksi niihin haikeisiin lähdön hetkiin, kun juna kiihdyttää auringon laskiessa pois Helsingistä tai mistä tahansa VR:n rataverkoston varrelle osuvasta kaupungista. Seesteinen ja pakahduttavan kaunis levy, joka on muutamasta sivuraiteille ajautuvasta hetkestä huolimatta parasta soolo-Koivua tähän asti.

Matti Johannes Koivu tuli ensin tutuksi Ultramariinin laulajana. (Kuva: Tomi Palsa)

Ultramariini-laulaja otti soolouransa alussa tulen kantaakseen.

”Kuulin junien puhuvan
ajon viheltää kaksi kertaa
annan valon loistaa
niin, että kaikki rantakadulla herää”

Mika Waltarin ja Olavi Laurin (Paavolaisen) Valtatiet-runokokoelma (1928) on kiehtova kirja. Tuskin kukaan on kyennyt välittämään näiden kahden Tulenkantajan tavoin sitä huumaa, jossa modernin ajan optimismi sekoittuu nuorten miesten eksistentiaaliseen levottomuuteen ja kokemuksien janoa lisääviin suurkaupunkinäkymiin. Teoksen säkeissä junat jyskyvät savupilviä sylkien kolossaalisiin asemahalleihin, joiden teräskaarissa kiiltelevät kokonaisen kulttuuripiirin yhteinen edistysusko ja maailmankatsomus. Runojen rytmiä soittavat kiskot ja niiden riveillä avartuvat valloitettavat maisemat.

Nykyajan näkökulmasta Waltarin ja Paavolaisen hurmahenkinen vyörytys tuntuu naiivilta, jopa vieraalta. Muovi on peittänyt teräksen, tietoteknologia on tehnyt liikkeestä näkymätöntä. Aikaamme reunustavan innovaatioretoriikan takaa ei löydy koko ihmiskunnan kehittymiseen tähtääviä ihanteita, kaupunkitilaa tuotetaan markkinavoimien ehdoilla ja merkityspeleiksi sirpaloitunut todellisuus ruokkii kyseenalaistamisen varaan rakentuvia identiteettejä. Kohina, jylinä ja kumu ovat tehneet tilaa pehmeälle huminalle, johon sekoittuu valtava määrä tyhjiä sanoja.

Jossakin suurkaupunkien takana, kaukana globaalien virtojen risteyskohdista, on kuitenkin vielä rautateiden halkomia kaupunkeja, joissa öljyn ja ratapuun tuoksu sekä asemien koruttomat kuulutukset maanittelevat ihmisiä lupauksella jostakin muusta. Näissä kaupungeissa kiskot ovat edelleen kasvun suunta, pakotie, sielun viimeinen laajenemisväylä. Kiskojen varrella elää vielä unelma matkasta, siirtymisestä, jossakin avautuvasta maailmasta. Tällä unelmalla on jäsenissään kiskojen rytmi ja sydämessään junien kieli.

Sillä ihmisen levottomuus, sehän ei katoa minnekään.

Näiden asetelmien varassa käynnistyi Matti Johannes Koivun sooloura. Kuin vastapainona Ultramariini-yhtyeensä tyylitajuisesti aikaansa seuranneelle musiikille Koivu hyppäsi soolodebyytillään keskelle maanläheistä folk-ilmaisua, lauluihin joista huokui menneisyyden lämpö. Hän kokosi lauman ystäviään hämeenlinnalaisen työväentalon nurkkaan ja antoi äänien kummuta yhdessäolon ehdoilla. Albumin nimi, Puuhastellen, kertoi näistä lähtökohdista paljon.

Mutkattoman ja vaivattoman ilmaisun alla väreili kuitenkin outo jännite. Koivun lauluissa soi jatkuva kaipaus jonnekin; nykyisyydestä pois, unelmiin, tasa-arvoisempaan maailmaan. Soiton yksinkertainen ja huokoisa rullauskin tuntui jonkinlaiselta kannanotolta hitaamman elämän puolesta. Sellaisen, jota elettiin silloin kun koneiden jylystä huokui vielä ihmisen läsnäolo.

Jännite virittyy jo avausraidalla. Kuulin junien puhuvan on hienostunut kuvaus tuntemattoman kutsusta, mutta samalla siinä on jotakin surumielistä. Laulussa väreilee levottomuus, joka pakottaa liikkumaan tilassa, vaikka liikkeelle pitäisi päästä ajassa. Niinpä sanafragmentit putoilevat Koivun huulilta mahdollisuuksistaan onnellisina, mutta samalla haikeina. Kappaleen olemus muistuttaa, että kiihkon viedessä jotain jää myös taakse. Kotikaupunki, lapsuus, pala vanhaa minuutta, paikkojen kautta rakentuva sidos johonkin joka oli joskus olemassa, kokonainen aikakausi.

Näistä kaikesta on oltava valmis luopumaan, sillä junat puhuvat muutoksen kieltä.

”Pari vaimeaa vihellystä
kilinää, kolinaa
ei muuta menetettävää
kuin välimatka”

Laulun selkärangan muodostuu se vapauttavan ulkopuolisuuden hetki, jolloin päätös on tehty, mutta ruumis on vielä paikoillaan. Vaikka sanoitukset kulkevat vielä rantakadulla, kuulumisen ja kuulumattomuuden rajaa tarkastellen, on musiikki jo valmis lähtemään. Säkeistöissä jännite kasvaa hienovaraisesti kitaran, basson ja savuisen symbaalin varassa, kuin asemalaiturilla lähtölupaa odottaen. Lopulta puomi nousee, veturi viheltää, savu ja höyry räjähtävät liikkeeksi. Suitsistaan irti riuhtautunut virvelikomppi piiskaa laulun lopulliseen vauhtiinsa, kitarat vonkuvat kiskojen narahduksina.

Näinhän maailmalle lähdetään, yhden matkalaukun ja kitarakotelon kanssa. Ja näinhän maailmalla vartutaan, vanhojen suuntaviivojen päälle. Ihmiset kasvavat menneisyytensä yli, ne jotka haluavat.

”Kaikki jatkavat uniaan
vain naakat nousevat ilmaan
tietäen niistä kuullan vielä
joskus myöhemmin”

Soolourallaan Matti Johannes Koivu on julkaissut myös albumillisen Irwin-covereita. (Kuva: Tomi Palsa)

Koivukin on kasvanut. Hänen taiteestaan on tullut vakavampaa ja sofistikoituneempaa, hänen hankkeensa ovat nykyisin kaukana puuhastelusta. Silti soolouran avaus kuulostaa mitä ilmeisimmältä kerronnalliselta suuntaviivalta. Koivu puntaroi junien tahdittamana suhdettaan historiaan ja sen myytteihin – ja niiden kautta nykyhetkeen. Pohdinnalla on arvonsa, päätyipä se synteesiin tai ei. Se auttaa ottamaan etäisyyttä, tunnustautumaan vapaaehtoisesti ulkopuoliseksi. Sen kauemmas omaa aikaansa ja sitä syövää jatkuvaa muutosta ei voi paeta.

Sitä eivät voineet paeta myöskään ne menneiden aikakausien unelmat ja utopiat, jotka kasvavat nykyisin ruohoa ja ruostetta hylättyjen ratapihojen keskellä, uusien virtojen ja väylien ulkopuolella. Utopiat, jotka jäivät oman kehitysintonsa uhreiksi. Koivu katsoo niitä ihmetellen, aavistuksen apein mielin, ulkopuolisten välistä solidaarisuutta tuntien.

”Minun vanha asemani
kiiltävät vaununi
kuuluvat muualle
alle tähtien
päälle kiskojen”

Modernin projektin jäänteet ovat kuin pikkukaupungin keskelle jäänyt levoton sielu. Ne tuijottavat täyttymystä kohti kuljettavia kiskoja tietäen ettei niiden paikka ole nykyajassa. Kehitys on kuitenkin leikannut niiltä siivet ja halvaannuttanut kielen. Siksi ne voivat vain odottaa, että joku kaunomieli eksyy joskus sattumalta niiden luo, näkee kuluneen pinnan alla kiiltävän unelman ja kirjoittaa näkemänsä lauluksi.

Niin harva ymmärtää enää niiden puhetta.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

6. kesäkuuta 2006 – Päivämäärää 6. kesäkuuta 2006 kutsuttiin ”paholaisen päiväksi” tai ”pedon päiväksi”. Sen päivämäärämerkintä 060606 muistuttaa lukua 666, joka on Pedon luku.

Matti Johannes Koivu 09.12.2009 Tie Damaskokseen -kiertue, Yo-talo, Tampere.

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 29 Elbow – Birds

Kaikki lähtee pienestä ja kasvaa mykistävän suureksi ‒ tietenkin. Birds on kuin kaavakuva Elbow’n musiikista: tasainen mutta kuohuva, lohduttava mutta arvaamaton. Laulu venyy sellaisiin mittoihin, ettei rajojen uskoisi enää ylittyvän, mutta samalla se leikkii ilmalla kuin linnun siipi. Niinpä musiikin syliin mahtuvat niin taivaankansi kuin ihmisten talloma maakin. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 28 Panda Bear – Last Night at the Jetty

Noah Lennox tuntuu olevan usein epävarma siitä, mitä hän haluaa olla ja edustaa. Tummasävyisesti ja toiveikkaasti pulppuileva Last Night at the Jetty on samaa sarjaa kuin Person Pitch -levyn Comfy in Nautica tai Animal Collectiven My Girls, tutkiskelu siitä, mikä on oikeasti hauskaa ja aitoa. Lennoxin musiikkia ei onneksi tarvitse kuunnella sanoitusten takia, koska rytmit ja äänimaailmat ovat niin rikkaita ja valloittavia. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 27 Matti Johannes Koivu – 80-luvun lapset

”Tässä lauletaan 60-luvun virkamiehistä, ei tähän samaistu kukaan! Tee uusi teksti ja laula oikeista asioista jos haluat saada tästä hitin.” Näin Kauko Röyhkä neuvoi Matti Johannes Koivua kuultuaan tämän kappaleen demoversion yhteiskiertueellaan. Onneksi Matti jätti tekstin ennalleen. Se ilmestyi vuotta myöhemmin ja on tehnyt pesän monen 80-luvun lapsen sydämeen. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 26 Chisu – Kohtalon oma

Kun valaistun -albumin upean alkupuolen parhaiten päähän soimaan jäänyt hetki hytkyttää riemastuttavasti ensimmäisistä huumaavista syntetisaattoritahdeista alkaen. Kertosäkeen ”hei kohtalo, oon iso tyttö jo” lienee kaikunut pikkujoulussa halki valtakunnan vuoden lopulla. Entä montako Emma-palkintoa laulaja rohmuaa? Ja voisiko mies laulaa ”mä katkon sun peukalon”? (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 25 Austra – Lose It

Katie Stelmanisin ansiot vokalistina tiedettiin entuudestaan, mutta Austran debyytti yllätti silti täysin omintakeisella sekoituksellaan tummaa karnevalismia ja heleää syntikkapoppia. Nykyindien vavahduttavimpiin kuuluvaa ääntä voisi kliseitä viljellen kuvata sekä väkeväksi että eteeriseksi, eikä ärsytyskynnys ylity missään vaiheessa. Päihittää björkit ja knaiffit. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 24 Girls – Love Like a River

Hyvät taiteilijat lainaavat, suuret varastavat. Girls on vielä toistaiseksi pysytellyt lain oikealla puolen, mutta Love Like a Riverin velka Sam Cookelle ja A Change Is Gonna Comelle on selviö ensimmäisistä urkunuoteista alkaen. Alkuperäisen kappaleen yhteiskunnallinen sanoma ei sovi hedonististen rokkareiden suuhun, mutta katkeransuloinen haaveilu on ikuista. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 23 Destroyer – Kaputt

Se ui lempeän haikeasti korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta välissä tapahtuu valtavan sykähdyttäviä asioita. Kanadalaisyhtye Destroyerin Kaputt oli yksi vuoden ilahduttavimmista ja hyväilevimmistä levyistä. Nimiraita nousi vinhan videon vanavedessä indiesuosikiksi. Vietteleviä bikinityttöjä, ihku nörttipoika, saksofonia, kitaraa, kuplivuutta. Vastustamatonta. (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 22 Rubik – Laws of Gravity

Nyt kelpaa olla suomalainen! Rubik saa olon kovin ylpeäksi, vaikka vaarana olisikin leimautua persuksi: meidän pojat! Laws of Gravity on vuoden 2011 tanssittavin biisi. Nuorgamissakaan ei nähdä niin pimeää kaamospäivää, ettei tämän tahtiin jaksaisi nousta ylös ja tanssia. Up and down and all the way around, up and down and all the way around. Kaikki mukaan! Up and… (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 21 Britney Spears – I Wanna Go

On aina yhtä riemukasta huomata vanhan suosikkinsa löytäneen jälleen punaisen langan. Popikoni Britney Spears palasi keväällä kuin uudestisyntyneenä. I Wanna Go todistaa Max Martinin ja Shellbackin pistämättömät kyvyt kirjoittaa tutun tarttuvia ja sopivan särmikkäitä poplauluja europopbiitteineen sekä vihellyskoukkuineen. Eittämättä vuoden kovimpia tanssibiisejä. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 20 Gang Gang Dance – MindKilla

MindKilla kuulostaa siltä kuin Gang Gang Dance olisi sekakäyttänyt kaikkia vaikutteitaan ja saanut kahdeksanminuuttisen aivastelukohtauksen. Sen kuunteleminen on kuin pelaisi happopäissään Segalla Mortal Kombatia ja söisi samalla 400 gramman pussillista kirpeitä irtokarkkeja. Ylivireässä tilassa tekisi mieli myös tanssia – jos vain uskaltautuisi nousemaan tuolista. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 19 Adele – Rolling in the Deep

”There’s a fire starting in my heart / Reaching a fever pitch and it’s bringing me out the dark”. Täydelliset popkappaleet vangitsevat ensi säkeillään, vaikkei niissä olisi mitään sinänsä omaperäistä. Adelen kipinöivää vihaa ja kiihkeää kaipuuta naittava täysosuma johdatti 21-albumin ansaittuun megamenestykseen. Helposti samastuttavaa suurten tunteiden musiikkia. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 18 The Pains of Being Pure at Heart – Heart in Your Heartbreak

The Pains of Being Pure at Heartin toinen levy kuulosti Smashing Pumpkins -vaikutteiden kaltaisista soundipäivityksistä huolimatta harmillisen väsyneeltä ja epätasaiselta kokonaisuudelta. Singlejen kirjoittajana yhtye ei silti pettänyt taaskaan, ja Heart in Your Heartbreakin kaltaisissa osumissa tanssitennari juuttuu kiinni tuttuun vaaleanpunaiseen tweepurkkaan. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Matti Johannes Koivu valehtelee. Hän laulaa tuoreen levynsä avausraidalla, ettei osaa matkustaa ajassa. Kuitenkin juuri aikakausien taju on olennainen osa hänen soololevyjään. Jokaista niistä leimaa jonkinlainen nostalgia, kurkottelu menneeseen.

Mennyt hahmottuu Koivulle ennen kaikkea kaipauksen aikamuotona. Suhde menneeseen välittyy kaihona, joka soi laulajan äänessä, ohjaa hienovaraisesti sovituksia ja kätkeytyy sanojen väleihin. Kaipauksen läpi Koivu tarkastelee kaikkia mieliteemojaan: hetkiä, paikkoja, tunteita, maailmassa olemista, pienen suuruutta.

Koivun maailma rakentuu yksilön kautta. Toisen maailman nimen avainraitoihin lukeutuva 80-luvun lapset on tästä erinomainen esimerkki. Koivu etsii vanhoista kokousmuistioista 1960-luvun unelmaa, modernin rationalismin varaan rakennettua hyvinvointiyhteiskuntaa. Hän yrittää nähdä maailman edeltäneiden sukupolvien silmin ja määritellä suhteensa heidän maailmankuvaansa:

”Hylätyt huoltoasemat ja teidenvarsiparkkipaikat /
eivät merkitse mitään niille, jotka kantavat /
60-luvun utopiaa he eivät näe nousukauden kaunista rakennelmaa /
jota lapset katsoivat /
No mitä silloin todella näin ja ymmärsinkö mitään /
mutta nyt kun kuulen jälkeenpäin on se surullisempaa kuin mikään”

Laulu on eräänlainen temaattinen johdanto koko levylle. Se konkretisoi tuntemuksen siitä, että Matti Johannes Koivu vieroksuu omaa aikaansa. Hän ammentaa vertailupohjakseen kysymyksiä jälleenrakennusajan ilmapiiristä. Olivatko ihmiset onnellisempia rakentaessaan parempaa maailmaa muille sen sijasta että he olisivat rakentaneet sitä vain itselleen? Menettikö utopia arvonsa jäädessään toteutumatta?

Koivu ei ole tietenkään sinisilmäinen. Hänen toinen maailmansa ei ole kuvaa menneestä sellaisena kuin se tapahtui, vaan sellaisena jollaiseksi hän voi sen halutessaan kuvitella.

Toisen maailman nimi onkin ehdotus siitä, minkä arvojen varaan maailmaa kannattaisi menneisyyden opastamana rakentaa. Koivu tietää tavoittelevansa mahdottomia. Tähän ristiriitaan hän palaa toistuvasti.

”Ja minä kadehdin 60-luvun virkamiesten naiivia utopiaa /
Ja minä vihaan sitä”

Toisen maailman nimi huokuu hämmennystä nykyajan edessä. Aivan kuin Koivu kysyisi aidosti huolestuneena, mikä on tämä individualismin ja omistamisen aikakausi, joka tuottaa rakenteellista kyynisyyttä, sirpaleista maailmankuvaa ja kovia arvoja.

Utopiattomuus tekee ihmisistä levottomia; levottomilla ihmisillä ei ole aikaa ja ajan kadottaneilta ihmisiltä puuttuu perspektiivi.

Koivun sanoitukset ovat pääosin tunnepitoista assosiaatiotulvaa. Se, että ne tuntuvat varastavan levyllä pääosan, kertoo paitsi taiteilijan äänen voimakkuudesta myös siitä, että musiikillinen toteutus kunnioittaa tekstien tunnelmaa saumattomasti.

Koivu on tietoisesti hylännyt ensimmäisten soololevyjensä letkeän bändisoiton. Vaikka välillä tunnelmoidaan koko yhtyeen voimin, on levy ennen kaikkea Koivun ja hänen aisaparikseen istahtaneen jazz-taituri Iro Haarlan vuoropuhelua.

Levyn piano-osuuksista ja puhallinsovituksista vastaava Haarla jättää hienovaraisella työllään estradin Koivulle, mutta lyö samalla lauluihin oman leimansa. Hänen taitavassa säestyksessään soi suomalainen 1970-luvun balladitaide ja jopa Kaj Chydeniuksen tunnelmallisimpien sävellysten lumo.

Toisen maailman nimi on sielunkumppaniensa tavoin samanaikaisesti intiimi ja suureellinen. Koivu päästää lauluissa lähelleen ja korostaa sanoitustensa tunnelmaa leimallisella fraseerauksellaan. Kun hän esimerkiksi Peukaloisen kertosäkeessä palaa jonnekin kadotettuun aikakauteen, on lopputulos surumielisyydessään raastava:

”Joka päivä elin niin etten koskaan ollut edes kuvitellut”

Toisaalla albumi kasvaa eeppisiin mittasuhteisiin. Koivu luottaa kertosäkeissään lähes teatraaliseen muotokieleen. Toteutus ei ole ristiriidassa levyn intiimin ja avoimen otteen kanssa, mutta tekee kuuntelukokemuksesta pakahduttavan, hieman yksitotisenkin.

Vaikka pienet sovitukselliset yksityiskohdat rikastavat lauluja, on levy toisinaan liian vuolasta kuunneltavaa. Albumi vaatii sopivan tunnelman auetakseen.

Toisen maailman nimi on eittämättä tärkeä esittäjälleen. Rennon rallattelun ja sunnuntaitunnelmien aika on ohi, toista maailmaa on pysähdyttävä kuuntelemaan.

Vaikka Koivun viikarimainen charmi on vaihtunut vakavamielisyyteen, artisti ei ole muuttunut karikatyyrikseen. Toisen maailman nimi on niin aito ja välitön esitys, että sen mietteliäisyyteen on helppo tarttua.

Pehmeän ja akustisen soinnin keskellä nimikappale soi levyn sähköisimpänä palana. Esitys ei täysin kommunikoi muiden kappaleiden kanssa ja juuri siksi se on erityisen tärkeä. Rosoinen käsittely nostaa laulun sanoman esille ja kiteyttää koko albumin tunnelman:

”Minä en halua laulaa siitä miten käy /
Minä haluan laulaa toisesta maailmasta”

Kun Siirtolapuutarhojen harras puhallinteema saattaa albumin hieman myöhemmin päätökseensä, on selvää, ettei Koivun tarvitse ainoastaan laulaa toisesta maailmasta. Näillä lauluillaan hän tekee sitä.

86 Matti Johannes Koivu kuulostaa luontevasti itseltään uudenkin ilmaisun keskellä. On silti mahdotonta sanoa, onko kyse uudesta suunnasta vai ainutkertaisesta ja arvokkaasta kokeilusta. Onneksi tulevaisuutta odotellessa on rajattomasti aikaa nauttia menneisyydestä.

Video ei ole enää saatavilla

Matti Johannes Koivu – 80-luvun lapset

Myös Yonalta oli määrä ilmestyä uusi levy, mutta sen valmistuminen lykkääntyi laulajan sitkeän flunssan vuoksi.

Trubaduuriviikot täydentyvät muutaman päivän päästä, kun Jarkko Martikainen päättää Rakkaus– ja Toivo-albumien käynnistämän levytrilogiansa Uskoon.

Mikä parasta, artistien julkaisuiden taso on on ollut tasaisen kova: Matti Johannes Koivun Toisen maailman nimi on taidemusiikin suuntaan kurottelevaa hienopoppia. Samae Koskinen on puolestaan rohkaistunut kirjoittamaan itse tekstinsä, mikä tuo hänen Kuuluuko, kuuntelen -levylleen uudenlaista aitoutta.

Jarkko Martikainen on laajentanut tyyliään yhtyekokoonpanoon asti ja Putrokin uusiutunut ryhtymällä tekemään kesäiskelmää.

Enää pitää toivoa, että hienoja lauluntekijälevyjä riittää tässä maassa myös syksyksi.

Video ei ole enää saatavilla

Samuli Putro – Älä sammu aurinko

Video ei ole enää saatavilla

Samae Koskinen – En anna periks

Video ei ole enää saatavilla

Matti Johannes Koivu – 80-luvun lapset