Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 77 Anna Järvinen – Lilla Anna

Anna Järvinen jakaa kuulijoilleen kaiken musiikiltaan etsimänsä lohdun. Hänen laulunsa kietoutuvat ympärille kuin ohut viltti, jossa menneet vuodet ovat punoutuneet karheaksi ja vintintuoksuiseksi kankaaksi. Tämän peitteen alta Lilla Anna tapittaa muistojen peiliin avarin silmin, jotka sekä ihmettelevät että ihailevat peilistä heijastuvia aikuisen naisen kasvoja. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 76 Kauko Röyhkä & Riku Mattila – Vanhan ajan filmissä

Kappale kommentoi persulaista muukalaisvihaa. Vanhan ajan sankarittaren maailma on mustavalkoinen, puiden takana vaanii vihulaiset, jotka on hirtettävä. Maailma kuitenkin muuttuu, täyttyy väreistä ja musta mieskin on kylässäsi bussikuskina. Uuden ajan filmiin on totuttava. Biisinä hieman epäröyhkämäinen moderni kitarapop muuntuu Riku Mattilan käsissä klassikoksi. (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 75 Pyhimys – Vatos logos

Maailman isoimman jatsitupakan tuprutelleen hirvilauman pieteetillä svengaava Pyhimyksen Medium-albumi oli vuoden paras suomalainen rap-levy. Vatos Logos soi ihastuttavasti 70-lukulaisen suomirytmimusiikin hurmoksessa – kuin Puppe olisi johtamassa yhtyettä. Pyhimyksen tyypillisen briljantit riimit taas viiltävät brändiuskovaisuuden sisuskalut kaikkien nähtäville. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Voit kuunnella kappaleen studioversion Spotifyn kautta tästä.

# 74 Duran Duran – The Man Who Stole a Leopard (feat. Kelis)

Viime vuoden vähimmälle huomiolle jäänyt starayhteistyö. Ihana Kelis maustaa messiaanista balladia, joka kuulostaa etäisesti The Chauffeurin sisarteokselta. Nick Rhodes sepitti loppuun puhutun uutispätkän, joka ei kuulosta tippaakaan falskilta. ”The leopard in you silently preyed on me”. Parasta sitten Rion. Tätä saalista kannatti vaania liki kolme vuosikymmentä. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 73 Hannibal & Joku Roti Mafia – 10 Rock

Hanen uusin levy oli yksi vuoden parhaita. Tämä on elänyt eniten päässä. Tässä onnistuu parhaiten jokin, jota olen miehen musiikissa kuullut 10 vuotta. Se on sopivasti gangstaa ja Lappia, Afganistania ja Kalliota, Amerikkaa ja Nekalaa. Lyriikat ovat mutkattomat, toteavat ja intro naurattaa maassa, josta myydään aseita Saudi-Arabiaan. Naurattaa, jotta en itkisi. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 72 Mastodon – Curl of the Burl

Jos lähtökohtaisesti raskas metalliyhtye voi tehdä, suoraan käännettynä, biisin pahkan kiharasta, jossa kuuluu vaikutteita esimerkiksi perinteisestä progesta ja groovaavasta jazzista ja joka vetoaa laajaan yleisöön niittivyörokkareista pitkätukkahevareihin, mutta ei kuitenkaan ole geneeristä Radio Rockin täytettä, ollaan bändikämpällä tehty vallan laadukasta työtä. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 71 Björk – Crystalline

Biophilian dynamiikka on jännitteistä ja hiljalleen kasvavaa, Crystallinen kuuluessa niihin harvoihin suurempiin purkauksiin. Gamelan-kilinä kuulostaa pimeässä hohtavilta kristallikiteiltä, jotka syöksyvät lopun elektropyörteeseen, tähän mennessä jo tuhannesti luonnehdittuun. Monimutkaiset kristallirakennelmat ovat symboleita sekä kaupungeille että ihmissuhteille. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

# 70 Wye Oak – Civilian

Baltimorelaisduon kolmosalbumin nimikkobiisi on tyylipuhdas esimerkki bändin tavasta yhdistää kaunista ja rujoa. Yksinkertaisuudessaan lähes täydellinen laulumelodia kasvaa Jenn Wasnerin suussa elämää suuremmaksi, mutta lopun korviahuumava kitaramyrsky rikkoo kokonaisuuden virheettömyyden. Esiin pistävät särmät tekevät Civilianista vain entistäkin täydellisemmän. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 69 Kakka-Hätä 77 – Samaa paskaa aina vaan

Elämä on kurjaa ja krapulaista – ainakin, jos Kakka-Hätä 77:ltä kysytään. Suomen parhaisiin punkbändeihin lukeutuva turkulaisretkue pukee taitavasti sanoiksi ja räminäksi maailman synkemmän puolen, mutta silti heidän biisejään kuunnellessa tulee lähinnä energinen ja itseironinen fiilis. Uransa jo lopettanut Kakkis osui suomipunkin ytimeen loistavalla asenteellaan. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

# 68 The Strokes – Under Cover of Darkness

Kymmenen vuotta sitten maailman viileimmän yhtyeen paluulevy Angels oli viime vuoden suurimpia pettymyksiä, levy joka todennäköisesti unohdetaan kohteliaasti yhtyeen tarinaa muisteltaessa. Sen ainoaksi valonpilkahdukseksi jäi ensisingle, jonka junnaavissa kitaroissa ja kauniisti irtoavassa kertosäkeessä voi yhä kuulla miksi yhtye sai maailman hetkeksi polvilleen. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 67 Circle – Auturbine

Olkoot tämä oodi koko Noiduttu-kasetille. Harmi, että Circlen vuoden paras julkaisu rajoittui 100 kappaleen erään. Näissä treenikämppäjameissa bändin ilmaisu on paljaudessaan vahvimmillaan. Auturbine on seesteisen melankolian kyllästämää junnausta, jonka päälle Mika Rättö hiljalleen tapailee pianoaan ja tarinoi. Niittirannekehevin sijaan tunnelma on haaveileva. (Mikael Mattila)

Circlen Noiduttu-kasetti julkaistiin huhtikuussa. Yhtyeen muita viime vuoden julkaisuja olivat muun muassa Infektio-albumi ja Erkki Kurenniemin kanssa tehty Rakkaus tulessa.

Auturbinen voi kuunnella Last.fm:n kautta tästä.

# 66 My Morning Jacket – Circuital

Circuital on aikuisten miesten soulia. Tulee mieleen vähemmän itsesäälinen ja ylinäytelty versio Radioheadin Creepistä. Malttia osoittavat sekä yhtye että laulaja. Lopulta biisi lähtee lentoon siivillä, jotka on rakennettu yhtälailla countryrockista ja new wavesta. Nostatuksen kruunaa hieno kitarasoolo, jonka kautta palaamme alun kitara-arpeggioihin ja Creepiin. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Jaa mekö suosittuja? Noemmäätiedä.

Atlantalainen Mastodon on viisi albumia julkaissut amerikkalainen yhtye, jonka uusin albumi The Hunter ilmestyi syksyllä 2011. Albumin ensimmäinen single Curl of the Burl kuulostaa tältä:

Video ei ole enää saatavilla

Mastodon mielletään yleisesti metallibändiksi, ja yhtye on usein esiintynyt samoilla lavoilla metallin isoimpien nimien kanssa. Silti bändi nauttii suurta arvostusta yli genrerajojen: Kerrangin, Metal Hammeinr ja Terrorizerin kaltaisten lehtien tavanomaisen suitsutuksen ja palkintojen lisäksi yhtye on saanut kunniaa muun muassa Rolling Stone -lehdessä (”Sukupolvensa paras raskaan rockin bändi”) ja Pitchforkissa, joka kiinnitti sen Pitchfork Music Festival -tapahtumaan esiintymään rap- ja indie-bändien joukkoon.

Näiden lisäksi Mastodon on vieraillut Conan O’Brienin ja David Lettermanin talk show’issa ja säveltänyt musiikit Megan Foxin ja Josh Brolinin tähdittämään Jonah Hex -elokuvaan. Leffa haukkasi rapaa mutta Jonah Hex: Revenge Gets Ugly EP -levy sai varauksetonta kiitosta. Mastodon on lisäksi ollut kaksi kertaa Grammy-ehdokkaana parhaan hard rock -esityksen sarjassa.

Näyttäisi siis siltä, että te rakastatte, me rakastamme ja kaikki tuntuvat rakastavan Mastodonia. Erityisesti ns. indie-piirit tuntuvat ottaneet yhtyeen omakseen. Tässä neljä myötävaikuttavaa elementtiä tähän yllättävään liittoon.

1. Imago!

Mastodonin soittajat eivät ole kaljupäisiä hevijermuja, vaan muistuttavat partoineen, takatukkineen ja tatuointeineen lähinnä rasvaisten rock-klubien kantapeikkoja. Yhtye on antiteesi mustiin pukeutuville ja kädet puuskassa poseeraaville metalliyhtyeille. Nämä miehet voivat kietoutua vaikkapa oransseihin kauluspaitoihin tai keltaisiin t-paitoihin. Samoin bändin livetuotanto on Marshall-seiniin ja valtavan kokoisiin rumpukioskeihin verrattuna hyvinkin askeettinen.

Katso Mastodonin biitit ja tyylit vuoden takaisilta Download-festareilta:

Video ei ole enää saatavilla

2. Soundit!

Mastodonin soundi koostuu alavireisistä mutta vain kevyesti särötetyistä kitarariffeistä ja -valleista, kaiutetuista ja oktaaviefektein tuetuista sooloista ja jopa jazzia lähenevästä, ilmavan progressiivisesta rumputyöstä. Siinä missä nykymetallilevyt editoidaan ja sämplätään täydellisen kuuloisiksi ja koneellisiksi, Mastodonin albumeiden yleissoundi on hengittävä, viimeistelemättömän kuuloinen ja luonnollinen. Bändi käyttää perinteisiä Les Paul -, Flying V -ja Explorer-kitaroita, Precision- ja Jazz-mallisia bassoja, Marshallin ja Fenderin vahvistimia ja hyvin riisuttua rumpusettiä.

Lauluvastuun jakavat rumpali Brann Dailor, basisti Troy Sanders ja kitaristi Brent Hinds, joiden äänet eivät ole metalliseen tyyliin muhkean moitteettomia vaan ennemminkin tyylikkään ohuita ja omalaatuisia. Soittotaidoltaan yhtye pesee useimmat metallibändit.

Kitaristit Hinds ja Bill Kelliher valottavat soundinsa saloja:

Video ei ole enää saatavilla

3. Sanoitukset!

Raskaassa rockissa on aina flirttailtu fantasia- ja kauhuaiheiden kanssa, mutta Mastodon vie tämän tematiikan tukevasti yläpilviin. Neljä ensimmäistä albumia on Sandersin mukaan jaettu temaattisesti elementteihin: Remission (2002) edustaa tulta, Leviathan (2004) vettä, Blood Mountain (2006) maata ja Crack the Skye (2009) ilmaa.

Lisäksi yhtye heittää tehosekoittimeen popkulttuuri-, kirjallisuus-, korkeakulttuuri- ja kansanperinnelainoja. Sanoituksissa vilahteleva kapteeni Ahab ja Moby Dick, kykloopit, yksisarviset, lumimiehet, Loch Nessin hirviö, Rasputin, Venäjän tsaarit ja David Lynchin Elefanttimies. Tässä vaiheessa viittaussuhteissaan piehtaroiva kuuntelija lienee lopullisesti koukutettu Mastodonin huuruiseen todellisuuteen.

Sukella Blood and Thunder -kappaleen unohtumattomiin tarinoihin:

Video ei ole enää saatavilla

4. Yhteistyökumppanit!

Feattaaminen on metallipiireissä epätavanomaista, mutta Mastodon on kerännyt itselleen kunnioitusta herättävän – ja yllättävän – vierailijalistan. Neurosis-yhtyeen laulaja Scott Kelly on mukana kaikilla paitsi bändin ensimmäisellä levyllä, ja muutkin vierailijat ovat indie-uskottavia: Queens of the Stone Agen Josh Homme, The Mars Voltan ja At the Drive-inin Cedric Bixler-Zavala, Clutchin Neil Fallon…

Tuottajikseen bändi on valinnut metallinimien sijaan hiphop-hahmoja (Mike Elizondo; yhteistyötä muun muassa Eminemin, 50 Centin ja Dr. Dren kanssa), rockguruja (Rich Costey; miksannut ja tuottanut muun muassa Musea, Mew’ta, New Orderia ja Glasvegasia) ja grunge-tekijöitä (Matt Bayles; nauhoittanut Soundgardenia, Pearl Jamia ja Alice in Chainsia).

Ainoa etäisesti (uus)metallinen nimi Mastodon-levyjen takana on Crack the Skye -albumin (2009) tuottanut Brendan O’Brien, joka on lukemattomien rock- ja popduuniensa ohella tuottanut Kornin, Limp Bizkitin ja Papa Roachin albumeita. Juuri Crack The Skyella Mastodon otti tyylillisiä harppauksia metallijuuristaan kohti klassista rockia ja huutolaulusta kohti laulumelodioita.

Cedric Bixler-Zavala vierailee Siberian Divide -biisissä:

Video ei ole enää saatavilla

Bonus: Miksi Suomi rakastaa Mastodonia?

Mastodon on suomalaisten suosiossa. Miksi? Rakkaussuhteen muotoutumiseen ovat myötävaikuttaneet ainakin Mastodonin lukuisat Suomen keikat. Bändi kävi vuonna 2005 Tavastialla klubikeikalla, minkä lisäksi se on soittanut muun muassa Sonisphere- ja The Unholy Alliance -kiertueilla sekä Metallican ja Iron Maidenin lämppärinä. Ainoa festariesiintyminen on toistaiseksi vuoden 2007 Ruisrockissa. Yhteensä bändi on esiintynyt Suomessa kymmenkunta kertaa.

Crack the Skye -albumilla on myös voimakkaasti Amorphis-vaikutteinen kappale Ghost of Karelia, joka on – enteellistä kyllä – myös levyn nopein, raskain ja surumielisin raita:

Video ei ole enää saatavilla

Mastodon esiintyy 11.1. Tampereen Pakkahuoneella ja 12.1. Helsingin The Circuksessa.

Mastodon. Nössöt, joilla ei ole tatuointeja, takariviin!

Onko 2000-luvun metallin pelastaja ahdistanut itsensä nurkkaan?

Kun kuulin Mastodonia ensi kerran vuonna 2004, sen hektinen jyly herätti ihastusta: vihdoin löytyi omalaatuinen yhtye, joka paukuttaa pidäkkeettömän ylilyövästi mutta tyylillä, tarttuvalla tatsilla mutta jyrmyllä meiningillä, jyräävästi mutta progressivisesti huuruillen. Sittemmin Mastodon on sliipannut ilmaisuaan varsin luonnollisesti, lähinnä sävyjen ja melodioiden osuutta lisäten, tinkimättä kuitenkaan pirskahtelevasta riehakkuudestaan.

Viimeistään edellislevyllään, massiivisella sekä temaattisesti ja musiikillisesti korkealentoisella Crack the Skyella, isoon suosioon nousseen Mastodonin viidettä levyä fani odottaa pelolla. Tämä meininki, niin raikas kuin aikoinaan olikin, on varmasti jo kaluttu luita myöden? Mitä uutta tai innostavaa, tai paremminkin, kahjompaa bändi voi enää tarjota?

Vastaus on: ei mitään. Onneksi niin.

The Hunter on levy, jolla on kappaleita. Erillisiä biisejä. Ei teemaa, ei suurta huuruista juonta tai muutakaan korkealentoista päänsekoittajaa – paitsi tietysti musiikki. Biisit ovat irrallisinakin railakkaita, ja Hunterin kuunteleminen on mukavalla tavalla kepeä kokemus, vaikka biiseihin on ujutettu yhtyeelle ominaiseen tapaan varsin paljon informaatiota.

Kappaleet eivät pääse leviämään käsiin, sillä ne ovat pituudeltaan yllättävänkin napakoita, pääasiassa kolmiminuuttisia. Jos astetta monipuolisempaa kappalevalikoimaa ja aiempaakin ansiokkaammin kajauteltua harmonialaulua ei lasketa, Hunterissa on fiilistasolla yllättävän vähän eroa vaikkapa vuoden 2004 Leviathaniin. Yhtye on tavallaan palannut otteissaan uransa alkuaikoihin, sovituksellisesti iskevämpään ilmaisuun, sivuuttamatta kuitenkaan matkan varrella jalostunutta näkemystään.

Mastodonin valinta tehdä oman mittapuunsa mukaan helppo levy on toimiva. Pakittamalla huuruiselta polultaan hiukan taaksepäin se pystyy jälleen vapauttamaan itsensä kulkemaan mihin suuntaan tahansa. Samalla yleisölle siunaantuu mahdollisuus hahmottaa Mastodon osaavana ja kiinnostavana heavy metal -yhtyeenä eikä kirjallisuuteen hurahtaneiden progehuuruilijoiden suuruudenhulluna vitsinä.

The Hunterin paakarintusina kappaleita pitää sisällään aimo annoksen taattua Mastodon-jytkettä, jossa kitarat kutovat suureellisia kuvioita ja rummuniskut roiskuvat pidäkkeettömästi pitkin seiniä. Tämän tavaramerkki-ilmaisunsa bändi hoitaa tietenkin erinomaisesti, mutta voimakkaamman melodisuuden ja tiiviimmän sovitustyön lisäksi se ei tuo siihen sanottavasti uutta.

Levyn huomionarvoisimmiksi esityksiksi kehkeytyvätkin ne erilaiset raidat, kuten hykerryttävän sarjakuvamainen minieepos Creature Lives. Raukea nimikappale on tyylikäs esitys ja päätösraita The Sparrow komea metallihymni. Ja kyllä paalutusosastoltakin riemua irtoaa, kuten maistiaisraita Black Tongue jo antoi ounastella.

Laadustaan huolimatta The Hunterista ei muodostu Mastodonin monoliittisuutta huokuvan katalogin merkkiteosta. Levyn lennokkaan vapautuneen tunnelman ja monipuolisuuden ansiosta se on kuitenkin erinomainen ja tervetullut äänite yhtyeeltä, joka ei ilmeisesti pystyisi tekemään huonoa levyä edes betoniin upotettuna.

75 The Hunterilla Mastodon vapautuu suureellisten teemojen kahleista. Rento ja kiteytetty ilmaisu tuottaa ilahduttavia tuloksia, vaikka klassikkoa ei näin ”helposta” levystä synnykään.

Video ei ole enää saatavilla

Mastodon / Brent Hinds 25.07.2009 Sonisphere, Pori.

Mastodonin uusi albumi The Hunter ilmestyy tänään.

Mastodon / Troy Sanders 25.7.2009 Sonisphere, Pori.
Mastodon on huomenna. 2.7.2011 Helsingin Kalasatamassa järjestettävän Sonisphere-festivaalin ainoa edes etäisesti kiinnostava esiintyjä