Domino

62 Dominon tuoreimmasta albumidebytantista ei ole annettu julkisuuteen juuri muuta tietoa kuin että hän on 25-vuotias ja kotoisin Alankomaista. Siihen nähden on melko yllättävää, että mies on saanut esikoisalbumilleen vierailijoiksi Damon Albarnin ja kulttiräppäri MF Doomin. The Child of Lov operoi tyylilajissa, joka kärsii tällä hetkellä hienoisesta ylitarjonnasta: R&B-rytmejä, elektronista kilkutusta ja avantgarde-estetiikkaa yhdistelee juuri nyt moni muukin. Mitään jamesblakemaista hipsuttelua levy ei sentään pidä sisällään. Hollantilainen väläyttelee sen sijaan mielellään rouhean soulmiehen elkeitä (kuten Malachai tai Jamie Lidell), mutta on valitettavasti itse konseptinsa heikoin lenkki. Falsettiujelluksia, fiilismongerruksia ja murahduksia toistensa päälle latoessaan The Child of Lov kuvittelee varmasti olevansa kuin mikäkin Prince, mutta kuulostaa väkinäisyydessään enemmän Kim ”Humane” Heroldilta. Give Me, One Day ja Go With the Wind vihjaavat , että tuottajana Child of Lovilla voisi olla valoisa tulevaisuus edessään. Se saattaa kuitenkin edellyttää mikrofonin luovuttamista osaavampien käsiin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Mikal Cronin – MCII

Merge

63Mikal Cronin taitaa näppärät molli- ja duurikäännökset niin kuin jokainen Brian Wilsoninsa huolellisesti opiskellut. Työtä pelkäämättömän kalifornialaispopparin (mm. Ty Segall Band, Moonhearts) kakkosalbumi on kuitenkin varsin mitäänsanomatonta kuultavaa. Croninin kelpo sävellykset valuvat hukkaan, kun biisi toisensa jälkeen toistaa samaa kaavaa: säkeistöt akustisilla ja kitaroilla pelaavaa beatlesmiä, kertosäkeisiin höysteeksi tympeimmät mahdolliset 1990-luvun jenkkialternativen surinakitarat. Näennäisestä tuoreudestaan huolimatta Cronin edustaa samaa muodollisesti pätevää powerpop-keskinkertaisuutta kuin kaikki maailman brendanbensonit ja benkwellerit. Matkaa 1970- tai 1990-luvun alan mestareihin jää kurottavaksi mailikaupalla. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Eve – Lip Lock

From the Rib

84 Ruff Rydersin 1990-luvun First Lady vietti hiljaiseloa lähes vuosikymmenen, mutta nyt Eve Jeffers on palannut – juuri sopivasti, kun hypensä verkkoon sotkeutunut Azealia Banks on viimein julkaisemassa esikoisalbumiaan. Ja aika paljon saa neiti Banks saada aikaan, jos aikoo lyödä Lip Lockin laudalta. Se nimittäin hipoo huippusuoritusta: biitit ovat addiktoivia, Even flow viihdyttää ja kertosäkeet tarttuvat kuin tennarin pohja siiderin tahmaisemaan tanssilattiaan. Harva albumi on 11 vuoden odotuksen arvoinen, mutta Lip Lock on. Sitä kuunnellessa tuntuu kuin Eve olisi poissa ollutkaan. Kompaktilta Lip Lockilta löytyy pop-potentiaalia (Make It Out This Town), vimmaista riimien sylkemistä (Wanna Be, Grind or Die), kiinnostavia musiikillisia koukkuja (Mama in the Kitchen, Forgive Me) ja hienostunutta pehmeyttä (Never Gone). Uusi Eve ei ole yhtä kiukkuinen kuin vuosituhannen vaihteen gangsta-Eve, mutta musiikillisesti hän ei ole koskaan kuulostanut näin kiinnostavalta. Upeaa! (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Inter Arma – Sky Burial

Relapse

84 Kuinkahan monta hienoa levyä on ajautunut karikkoon vain siksi, että on ollut sisäinen pakko leikkiä aivan liian monella tyylilajilla? Popmusiikin puolella luku saa Bon Iverin partakarvojen lukumäärää isomman arvon. Mutta metallipuolella, kaikissa niissä tyyleissä, jotka ovat hyperkriittisiä omasta puristisesta asenteestaan, sellaisen yrittäminenkin on melko harvinaista. Onnistuessaan tulokset voivat olla mielipuolisia niin parhaalla mahdollisella tavalla (The Body) kuin aivokurkiaisen lävistävän Damokleen miekankin lailla (Botanist), mutta Inter Arman toinen levy ymmärtää kuinka pienet liikkeet voivat tehdä suuria tuloksia. Ne pienet liikkeet ovat tosin lähinnä piirtoviivoja, joissa yhdistyy näennäisesti hankalia yhdistelmiä. Westward löytää alitajunnasta vision, missä Pig Destroyer ja Lynyrd Skynyrd leikkivät hippaa. ’sblood varastaa Steve Reichin koripallon ja pakenee muristen paikalta, ja kaksiosainen The Long Road Home voittaa My Morning Jacketin viimeisen seitsemän vuoden tuotannon, kunnes blastbeat piiskaa tasankohienoudet unohduksiin. Suurin ihme nousee siitä kuinka tämä kaikki saadaan toimimaan ja jakamaan näinkin kunnianhimoisen levyn minuutteja ilman, että jokin osa itsetuhoutuu. Vuoden toistaiseksi parhaita raskauksia, en tahdo aborttiklinikalle! (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Mark Kozelek & Jimmy LaValle – Perils From the Sea

Caldo Verde

70 Rakettivauhtia levyjä julkaissut Mark Kozelek (Red House Painters, Sun Kil Moon) lyöttäytyy yhteen The Album Leaf -projektistaan tunnetun Jimmy LaVallen kanssa. Moisen parin yhteistyö enteilee hyvää, ja Perils From the Sea alkaakin vahvasti kappaleella What Happened to My Brother. Miesten yhdessä laulama kertosäe on herkkä ja koskettava. Kozelek rikkoo albumilla muutamaan otteeseen tutuksi tullutta suoraviivaista ja riisuttua lauluntekotyyliään, mikä on virkistävää, mutta jokin jää uupumaan. Suurin osa levystä kuulostaa tutulta Kozelekilta, vain istrumentaatio on vaihtunut nylonkielisestä kitarasta pehmeästi pulputtaviin rumpukoneisiin ja unisiin koskettimiin. Kappaleet eivät missään nimessä ole huonoja, ja levy toimii varsin hyvänä johdatona kummankin artistin maailmoihin. Valitettavasti Perils From the Sea -levyllä Kozelekin ja LaVallen vahvuudet eivät sulaudu täysin saumattomasti yhteen. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

The Phoenix Foundation – Fandango

Memphis Industries

87 Viime vuoden syyskuussa kirjoitimme suomalaisista yhtyeistä ja artisteista, joilla on kaima maailmalla. Mukaan olisi sopinut myös The Phoenix Foundation: tämä arvio ei nimittäin käsittele melodista punkrockia soittavaa yhtyettä Suomen Turusta vaan raikasta popkvartettia Uuden-Seelannin Wellingtonista. Jos joskus olet miettinyt miltä kuulostaisi, jos joku yhdistäisi mahdottoman luontevasti Midlaken utuisen psykedeliafolkin ja Cut Copyn optimistisen tanssipopin, niin anna Fandangon kertoa sinulle vastaus. The Phoenix Foundationin viides albumi on yhtä täydellistä musiikkia lämpimiin kevätpäiviin kuin Daft Punkin Random Access Memories: se soi raukeasti mutta napakasti, sopivan uneliaasti mutta silti kristallinkirkkaasti, sen musiikki on lapsellisen helppoa, mutta täynnä kiehtovia yksityiskohtia. Edellisalbumillaan Buffalolla (2010) brittilehdistön sydämet valloittaneen kvartetin leikkisä luonne tulee parhaiten esiin The Captainin ja Wallsin kaltaisissa kuplivissa tanssipaloissa, kun taas bändin progressiiviset piirteet paljastuvat Coralen muuntautuessa haikeasta folkinstrumentaalista rymisteleväksi spacerock-eepokseksi. Bändi nostaa hattua myös esikuvilleen: Supernatural ja Inside Me Deadin kumartavat rullaavalla dreampopillaan hienovaraisesti The Chillsin ja The Churchin kaltaisille kiwiklassikoille.(Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Niiden, jotka toivovat coverin jollain tavoin muistuttavan originaalia, kannattaa jatkaa matkaa tässä vaiheessa, sillä Kozelek ei ole mikään risteilytrubaduuri. Melkein säännöstään mies hidastaa nopeiden kappaleiden tempoja, muuntelee niiden melodioita ja saa ne kuulostamaan lähes poikkeuksetta itseltään.

Kozelek on myös riemastuttavan epäkonventionaalinen biisivalinnoissaan. 1970-luvun juustoinen stadionrock, siirappiset lauluntekijät ja pompöösi proge tuntuvat olevan hyvin kaukana Kozelekin omasta musiikista, mikä lisää niiden mielenkiintoisuutta cover-valintoina. Bändit, kuten Styx, Yes, Wings ja The Cars, eivät tule heti mieleen Kozelekin yhteydessä, mutta haastatteluissa hän on myöntänyt kuunnellessan niitä teini-iässään, “koska keskilännessä kaikki teinit kuuntelivat classic rockia”. Kozelek coveroi kappaleita puhtaasti rakkaudesta, vailla ironian häivää.

V Wings – Silly Love Songs (Red House Painters)

Video ei ole enää saatavilla

Songs for a Blue Guitar (1997) oli levy, joka hajotti Red House Paintersin. Kozelekin levyt siihen asti julkaisseen 4AD:n Ivo Watts-Russellin kerrotaan kysyneen Kozelekilta, “kuka on se egomaaninen runkkari, jonka tämä oli palkannut pilaamaan levyn loputtomilla kitarasooloillaan”. Asia vaivasi Ivoa niin paljon, että hän kieltäytyi julkaisemasta levyä.

Kozelek otti nokkaansa, koska “se egomaaninen runkkari” oli hän itse. Songs for a Blue Guitar julkaistiin Islandin lyhytkestoisella Supreme-alamerkillä, ja sen jälkeen äänitetty Old Ramon jäi kokonaan julkaisematta, kunnes Sub Pop laittoi sen markkinoille postuumisti vuonna 2001.

Songs for a Blue Guitarin hitaasti pyörivä kolossaalinen rockmusiikki poikkeaa Red House Paintersin aiemmista levyistä, mutta ei välttämättä huonolla tavalla. Sooloilla Kozelek kanavoi ihailtavalla tavalla Neil Youngia ja on jatkanut tätä tyyliä Sun Kil Moonin levyillä (vrt. Tonight the Sky).

Se, että Kozelek kaivaa McCartneyn kosteasta siirappimuffinsista sellaista epätoivoa kuin kappaleen kliimaksissa kuullaan, ansaitsee kaiken mahdollisen ihailun.

Mitä tämä kertoo Kozelekista?

Hän on ilmiömäinen soolokitaristi, joka ei pelkää venyttää biisin kestoja etsiessään äärimmäistä tunnetta.

IV Modest Mouse – Neverending Math Equation (Sun Kil Moon)

Video ei ole enää saatavilla

Kozelek sai paljon kylmää vettä niskaansa Modest Mouse -covereista koostuvasta Tiny Cities -albumistaan. Ehkä siksi, että Isaac Brockin yhtyeen laulut olivat kuulijoilla vielä liian tuoreessa muistissa. Jos kuulijalla ei ollut tätä painolastia, avautui Modest Mousen kappaleiden sisältä hauraita lumihiutaleita, jotka kuulostivat taas erehdyttävästä Kozelekilta itseltään.

Kun aikoinaan arvostelin Tiny Citiesin, tein huomion, että Kozelek ei oikeastaan coveroi kappaleita, vaan kummittelee niissä kuin hylätyissä taloissa; muuttaa niiden lämpötilaa, kunnes ne ovat hänen omaa lihaansa.

Mitä tämä kertoo Kozelekista?

Hän kuuntelee myös 1970-luvun jälkeen tehtyä musiikkia.

III AC/DC – Rock ‘N Roll Singer (Mark Kozelek)

Video ei ole enää saatavilla

Tempo hiljenee taas, ja AC/DC:n originaalin kiimainen vimma muuttuu elegiseksi majesteettisuudeksi. Hitaasti soljuvana kappale transformoituu antisosiaalisesta kirouksesta rukouksenomaiseksi uskontunnustukseksi. Kertosäkeiden sähkökitaroissa Koz päästää sisäisen Neil Younginsa irti.

Sama kappale sai riisutumman asun AC/DC-coverlevyllä What’s Next to the Moon (2001), mutta tämä vuotta aiemmin samannimisellä EP:llä ilmestynyt versio on kiinnostavampi.

Mitä tämä kertoo Kozelekista?

Hän on luultavasti soittanut pikkupoikana tennismailaa peilin edessä.

II Simon & Garfunkel – I Am a Rock (Red House Painters)

Video ei ole enää saatavilla

Kozelekin pitäisi saada mitali siitä, että hän saa Paul Simonin kuulostamaan The Curelta. Red House Paintersin kakkoslevyllä ilmestynyt cover oli ensimmäinen instanssi, jossa Kozelek väläytti taitojaan muiden materiaalin parissa. Erotuksena AC/DC:n kaksimielisiin pikkutuhmuuksiin, Simonin arka ja misantrooppinen teksti operoi pitkälti samoilla tasoilla kuin Kozelekin omatkin tekstit. Tästä syystä sekaan eksyy jopa hieman tahatonta komiikkaa. Tai mistä sitä tietää, vaikka se olisi tahallistakin.

Mitä tämä kertoo Kozelekista?

Hänellä on huumorintajua, ja hänen basistinsa pitää The Curesta.

I Kiss – Shock Me (Red House Painters)

Video ei ole enää saatavilla

Toisin kuin YouTubessa väitetään, Shock Me ei ilmestynyt Red House Paintersin toisella levyllä, vaan omalla EP:llään (1994). Kiss-laina on Rock ’N Roll Singerin ohella yksi Kozin hienoimmista cover-versioista. Taustalla pörisevä särövalli rakentaa häiritsevää jännitettä, jolle loppuosan kahden nuotin riffi toimii vastakappaleena. Oma hykerryttävä ulottuvuutensa tulee siitä, että Kozelek laulaa avoimen seksuaalisen sanoituksen lepratautisen nihkeällä intohimolla.

Mitä tämä kertoo Kozelekista?

Pojan voi viedä pois 1970-luvulta ja Keskilännestä, mutta Keskilänttä ja 1970-lukua ei voi ottaa pois pojasta.

Epilogi: Red House Painters – Golden

Video ei ole enää saatavilla

Yksi on kuitenkin ylitse muiden. Mark Kozelekin rakkaus John Denveriä kohtaan tuli selväksi Red House Paintersin postuumilla levyllä Old Ramon (2001), jolta löytyvä Golden on kaunis kuvaus intiimistä suhteesta, joka Kozelekilla on Denverin musiikkiin. Kozelek on myös julkaissut oman yhtiönsä Badman Recordsin kautta tribuuttilevyn Take Me Home: A Tribute to John Denver (2000), jolla Denveriä coveroivat sellaiset artistit kuin Bonnie “Prince” Billy, Innocence Mission, Tarnation, Low ja tietenkin Red House Painters. Denverin Around & Around kuuluu yhä Kozelekin livesettiin ja on julkaistu useilla live-levyillä.

Bubbling under: Retribution Gospel Choir – Breaker

Video ei ole enää saatavilla

Tämä ei varsinaisesti ole cover, mutta ansaitsee tulla mainituksi. Kozelek kuului alkuvaiheessa Low’n Alan Sparhawkin projektibändin Retribution Gospel Choirin livemiehitykseen, ja tämä versio Breakerista on intensiivisin kuulemani; paljon parempi kuin Low’n levytetty minimalistinen versio levyllä Drums & Guns, saati sitten Retribution Gospel Choirin debyytiltä löytyvä versio, jolla Kozelek ei enää soittanut.

Mark Kozelek Kuudennella Linjalla 3.8. Liput 15 euroa.