Mark Knopfler on soittanut viimeiset 20 vuotta pienimuotoista musiikkia, jonka esittäminen onnistuu ilman hikinauhaa.

Sunnuntaina 9. kesäkuuta Helsingin Hartwall-areenalla konsertoiva Mark Knopfler on tehnyt tukun lauluja, jotka kaikki tuntevat: Sultans of Swing, Money for Nothing, Walk of Life, Romeo and Juliet ja monet muut. Dire Straitsin jälkeisen soolouran pointtina on ollut siirtyä pienempiin ympyröihin ja tehdä juurevampaa musiikkia. Samanlaisia maailmanvalloittajia kuin edellä mainitut ei Knopflerin soololevyiltä ole siis löytynyt, mutta vastapainoksi hänen soolokappaleensa ovat parhaimmillaan iholle tulevia, intiimejä kokemuksia.

Tähän artikkeliin olemme valinneet kymmenen kiinnostavaa, mutta vähemmälle huomiolle ja radiosoitolle jäänyttä helmeä sekä Dire Straitsin että Knopflerin omasta tuotannosta. Arttu Tolonen pureutui ensimmäiseen, Juuso Räsänen jälkimmäiseen teemaan.

Dire Straits Top 5

#5 Iron Hand

On Every Street -levyltä löytyvä Iron Hand antaa jo uumoilla Knopflerin tarvetta iskeä piste Dire Straitsille ja palata tekemään musiikkia pienimuotoisemmissa ympyröissä. Tässä tehdään folkmusiikista isoa naittamalla se synapadeihin, mutta syntetisaattori ei koskaan pääse niskan päälle.

Kappale käsittelee brittiläisten poliisien ja lakkoilevien kaivosmiesten yhteenottoa, joka järkytti kaikkia kuningatarta myöten raakuudellaan, mutta teemaa ei alleviivata liikaa. Lopussa konflikti sidotaan osaksi pidempää historiallista jatkumoa, joka tekee kappaleesta protestilauluksi kohtalaisen ajattoman.

Thatcheria ei mainita nimeltä, ja Rautarouvaa sivuavista, englantilaisten tekemistä biiseistä tämä on suhtautumiseltaan kenties neutraalein. Tai ainakin vähiten väkivaltainen.

”Oh the iron will and iron hand
In England’s green and pleasant land
No music for the shameful scene
That night they said it had even shocked the Queen

Well alas we’ve seen it all before
Knights in armor, days of yore
The same old fears and the same old crimes
We haven’t changed since ancient times”

Video ei ole enää saatavilla

#4 Where Do You Think You’re Going

Tämän melko heikolla Communique-levyllä olevan laulun teksti on yksi Knopflerin pelottavimmista, koruttomimmista ja alastomimmista. Kertoja on manipulatiivinen mies, jonka puoliso on jättämässä. Pelottelu ei enää auta eikä ylpeä mies voi halustaan huolimatta anella naista jäämään. Viimeinen rivi alleviivaa sitä, miten uhkaava tilanne oikeasti on.

”Where do you think you’re going?
Don’t you know it’s dark outside?
Where do you think you’re going?
Wish I didn’t care about my pride?
And now I’m sick of jocking
You know I like you to be free
Where do you think you’re going?
I think you better go with me, girl”

Video ei ole enää saatavilla

#3 Lions

Dire Straitsin debyytin päättävä Lions on postikortti, sanoilla piirretty kuva yhdestä hetkestä englantilaisen teollisuuskaupungin aukion laidalla – ei kuitenkaan Trafalgarin, koska sen leijonat ovat pronssia. Ilta hämärtyy ja elämä on siirtymässä sisätiloihin. Töistä lähtijät odottavat asemalla junaa.

Kappaleessa on ripaus Dylania ilman kryptisyyttä, hyppysellinen Springsteeniä ilman paisuttelua ja hiukan vähemmän rento ote kuin Direllä usein. Myös sanoitus on kiinnostava juuri sen äärimäisen tiukan fokuksen vuoksi. Knopflerilla on usein taipumusta rönsyilyyn, mytologisointiin ja laajahkoihin kaariin. Tässä tosiaan puhutaan joistain minuuteista.

Knopflerin onnistuu kuitenkin piirtää kuva maallistuneesta ja poliittisesti apaattisesta yhteiskunnasta, jossa ihmiset elävät omaa elämäänsä toisistaan eristyksissä, toista kaivaten.

”Church bell clinging on trying to get a crowd for Evensong
Nobody cares to depend to depend upon the chime it plays
They’re all in the station praying for trains
Congregation late again”

* *

”Her evening paper is horror torn
But there’s hope later for Capricorns
Her lucky stars give her just enough to get her home
Then she’s reading about a swing to the right
But she’s thinking about a stranger in the night”

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Man’s Too Strong

Tässä kappaleessa kiteytyy suuria osia 1980-luvusta, vuosikymmenestä jolloin tuntui, että ihmisoikeusrikkomukset olivat jollain tavalla jatkuvasti läsnä. Kuten myös niin sanotusti vahvat miehet, jotka johtivat kansakuntia armeijoidensa avulla. Ehkä tämä johtui omlla kohdallani osittain itäisessä Afrikassa kasvamisesta. Suomeen muutettuamme Amnesty International oli osa elämää.

The Man’s Too Strong on malliesimerkki siitä miten tehdään ajaton poliittinen teksti. Se tulee kestämään isältä pojalle eikä aika tee siitä naurettavaa, kuten eksplisiittisesti johonkin määrättyyn henkilöön tai tapahtumaan sidotut tekstit. Se toimii yhtä hienosti kuin Marvin Gayen What’s Going On. Ja se voisi kertoa kenestä tahansa raakaa karismaa uhkuneesta sotarikollisesta, joka loppujen lopuksi hävisi sotansa – Oliver Cromwell, Adolf Hitler, Idi Amin, Augusto Pinochet…

Ehkä kaikilla heillä oli historiassaan joku, jota he eivät onnistuneet murtamaan kaikesta vallastaan huolimatta.

”Well, the sun rose on the courtyard
And we all did hear him say
’You always was a Judas,
But I got you anyway
You may have got your silver
But I swear upon my life
Your sister gave me diamonds
And I gave ’em to your wife’
Oh father, please help me
For I have done wrong
The man’s too big
The man’s too strong”

Timanttien antaminen kertojan vaimolle on aina ollut hiukan mystinen osa kappaletta. Asia avautuu paremmin liveversiossa, jossa Knopfler laulaa:

”You always was a Judas
But I got you anyway
You may have got your silver
But I swear upon my life
Your sister gave me diamonds
And I laid down with your wife”

Video ei ole enää saatavilla

#1 Telegraph Road

Telegraph Road löytyy aika monen Dire Straits -fanin suosikkibiisien listalta, mutta suurelle yleisölle se on tuntemattomampi, kiitos 14-minuutin kestonsa, jonka vuoksi sitä ei soiteta radiossa. Se on silti ilman muuta yksi yhtyeen parhaista kappaleista, ellei paras.

Jos Lions on kuin postikortti, Telegraph Road on kuin James Michenerin kirjoittama tiiliskivi. Paikkana Telegraph Road löytyy Detroitin lähiöstä Michiganista, ja tekstin voi tulkita kertovan alueen tarinan jostain 1800-luvulta lähtien; kuinka se asutettiin nousuun yhdeksi maailman rikkaimmista teollisuuskaupungeista ja kuinka se talousromahduksen ja sitä seuraavan työttömyyden myötä palautui asumattomaksi, mutta tällä kertaa ihmisen synnyttämäksi erämaaksi.

Jos Lionsissa oli ripaus Springsteeniä, tässä sitä on kahmalollinen. Erona on se, ettei Telegraph Roadissa koskaan saavuteta katarsista. Painetta ei saada purettua eikä Amerikka tarjoa moottoritien muodossa myyttistä vapautusta romahtavasta arjesta.
Ja silloin, kuten nytkin, työssäkäyvä ihminen on yhtäkkiä jotenkin velkaa tulevaisuudelle tai menneisyydelle vaurauden hävittyä jonnekin jonkun etuliitteisen kriisin tai etuliitteettömän taantuman seurauksena.

”I used to like to go to work, but they shut it down
I’ve got a right to go to work, but there’s no work here to be found
Yes, and they say we’re gonna have to pay what’s owed
We’re gonna have to reap from some seed that’s been sowed
And the birds up on the wires and the telegraph poles
They can always fly away from this rain and this cold
You can hear them singing out their telegraph code
All the way down the telegraph road”

Video ei ole enää saatavilla

Mark Knopfler Top 5

#5 Wag the Dog

Mark Knopfler on tehnyt urallaan runsaasti elokuvamusiikkia ja säveltänyt vaikuttavat scoret muun muassa elokuviin Local Hero – kylän sankari (1983) ja Prinsessan ryöstö (1987).

Ohjaaja Barry Levinson tilasi Mark Knopflerilta musiikin poliittiseen mediasatiiriinsa Wag the Dog – häntä heiluttaa koiraa (1997), jossa Washingtonin likapyykin erikoismies (Robert De Niro) ja Hollywood-tuottaja (Dustin Hoffman) junailevat kuvitteellisen sodan kääntääkseen huomion pois presidentin seksiskandaalista. Knopfler vastaa elokuvassa paitsi nimikkobiisistä ja scoresta myös elokuvan tapahtumiin keskeisesti liittyvästä laulusta Good Ol’ Shoe, jonka elokuvassa esittää Willie Nelson.

Wag The Dog -kappale on listalle nostamisen arvoinen, sillä se jatkaa Knopflerin uraa merkittävänä musiikillisena satiirikkona, myös jokaiselta Dire Straitsin levyltä löytyy vähintään yksi piikittelybiisi, jopa Money For Nothing on puhdasta kuittailua.

Wag the Dog -elokuvaan Knopflerin hirtehiset näkökulmat sopivat erityisen hyvin, musiikillisesti letkeän tarttuva ja sanoituksiltaan naivistinen, mutta terävä nimikkokappale kiteyttää koko elokuvan teeman yhdessä säkeistössä:

”So make him sit, make him stay
Come to heel, go play, roll him over, lie still
Make him go kill, attaboy
Wag that dog”

Wag The Dog on myös siitä poikkeuksellinen, että vaikka se kuuluu Knopflerin vähemmän tunnustettuun soolouraan ja sävellettiin ei kovinkaan tunnettuun elokuvaan, sen kuulee silloin tällöin myös kaupallisilta radiokanavilta. Ohessa Wag The Dogin karmaisevan huono musiikkivideo, kappaletta ei löydy netistä sellaisenaan.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Slow Train Coming

Mark Knopflerin sooloura ei suinkaan alkanut vasta Dire Straitsin hajottua, vaan jo 1970-luvun puolella soolokitaristina. Bob Dylan teki musiikkipiireille jopa sähköiseksi siirtymistä pahemmat juudakset, tuli uskoon ja pyöräytti tulikivenkatkuisen gospel-levyn Slow Train(Coming, jolle vasta yhden levyn kyhännyt Dire Straits -kitaristi kutsuttiin mukaan soittamaan. Joku oli ehdottanut Knopfleria Dylanille, joka oli todennut, että ”hyvä, hän imitoi minua paremmin kuin kukaan muu”. Knopflerin vanavedessä levytyksiin osallistui myös Dire Straits -rumpali Pick Withers.

Tuloksena oli yksi poikkeuksellisimmista levytyksistä rokin historiassa – uudestisyntynyt saarnaaja-Bob lyyrii apokalypsia ja yhdistää mustaa musiikkia vihaiseen protestirokkiin kokonaisuuden saadessa viilentävää tukea Knopflerin lakoniselta kitaralta. Dogmaattinen faktahan on, että Slow Train Comingilla ei ole yhtään edes keskinkertaista kappaletta, annetaan nimikkobiisin todistaa. Erityisen vakuuttavaa on myös Knopflerin akustinen näppäily pehmeässä Do Right To Me Baby (Do Unto Others) -kappaleessa.

Kuuntele kappale tästä.

#3 Darling Pretty

Dire Straits esiintyi viimeisen kerran vuonna 1999 basisti John Illsleyn häissä, vaikka yhtye olikin käytännössä hajonnut jo 90-luvun alkupuolella On Every Street -kiertueen jälkeen. Mark Knopfler on kieltäytynyt kaikista yrityksistä laittaa yhtye uudestaan pystyyn.
– Voisin tehdä sen ainoastaan hyväntekeväisyyden vuoksi. Homma vain kasvoi liian isoksi.
Knopfler ei välttämättä tarkoittanut pelkkää bisnestä, vaan myös tekemäänsä musiikkia.

Parhaiten Knopflerin suunnanmuutosta kuvaa ensimmäisen soololevyn Golden Heartin ensimmäinen kappale. Darling Pretty alkaa irkkutunnelmissa, mutta muuntuu nopeasti tunnelmalliseksi melodiarokiksi. Knopfler tuottaa edelleen isoa tunnetta, mutta pitää puitteet pieninä. Ensimmäistä kertaa sitten Dire Straitsin nimikkolevyn tuntuu, että artisti itse on juuri siellä missä haluaa, niin vapautuneesti Darling Pretty soi.

Knopfler ei koskaan palannut Brothers In Armsin ja On Every Streetin isoon soundiin, vaan on pitänyt jo kohta 20 vuotta kestäneen soolouransa biisit intiimeinä. Melkein jokaiselta Knopflerin soololevyltä löytyy edelleen Darling Prettyn kaltaisia hittimäisiä kappaleita (mm. What It Is, Silvertown Blues, 5:15 am), jotka kuulostavat kuitenkin enemmän muusikon ja laulumiehen kuin tuottajanikkarin tekemiltä.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Why Aye Man

J. Karjalaisen askeettinen repäisy Lännen-Jukan suuntaan saattoi tuntua suomalaisista radikaalilta, mutta ulkomaiset laulaja-lauluntekijät ovat elektronisen musiikin vallankumouksen jälkeen haikailleet entistä useammin rokin musiikillisten juurien perään. Myös Mark Knopfleria ovat menneen maailman asiat kiinnostaneet jo Sultans Of Swingistä lähtien. Knopfler otti selkeitä irtiottoja sekä amerikkalaisen että eurooppalaisen perinnemusiikin suuntaan jo Golden Heartilla, mutta etenkin kolmas albumi The Ragpicker’s Dream oli täynnä vaikutteita klassisen kantrin, bluegrassin ja irkkumusiikin maailmasta.

Levyn Why Aye Man -single onkin eräänlainen risteyskohta, jossa yhdistyvät parhaat puolet Dire Straitsista, Knopflerin soolourasta sekä miestä säännöllisesti inspiroivasta vahvasta roots-henkisyydestä. Myös kappaleen sanoitukset käsittelevät Knopflerin lempiteemoja – pioneerielämää ja ulkopuolisuutta.

”Olen aina kirjoittanut niistä asioista, joista olen kirjoittanut. Asiat, jotka koskettivat minua lapsena, koskettavat edelleen. Voisin edelleen kirjoittaa biisin Sultans of Swingistä, jos törmäisin heihin vasta nyt. Huomaan usein kirjoittavani työstä, tavallisista ihmisistä ja ajan patinasta. Kirjoitan lauluja matkaan lähtemisestä, koska musiikkikin on matkannut – Euroopasta Amerikkaan ja takaisin, Knopfler kommentoi The Ragpicker’s Dreamin aikaan tehdyssä haastattelussa.

Knopflerin viime vuonna ilmestyneen Privateering-tuplalevyn nimikkobiisi on kerännyt kiitosta, mutta kaikki Privateering-kappaleen elementit ovat koossa jo Why Aye Manissa, jonka pinaattiset sävyt kajahtavat ilahduttavan usein myös radioaalloilta.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Rüdiger

Jos Knopflerin soolotuotannosta pitäisi valita vain yksi kappale, tehtävä olisi helppo. Golden Heartilta löytyvä Rüdiger painii omassa luokassaan. Knopfler on esittänyt kappaletta viime aikoina myös livenä, joten toiveena on, että biisi kuultaisiin myös Helsingissä.

Rüdiger kertoo saksalaisesta virkamiehestä, joka kerää pakkomielteisesti nimikirjoituksia. Kappale on ikään kuin haikean jazz-bossanovan muotoon sovitettua euro-Springsteeniä ja kuvaus äärimmäisestä yksinäisyydestä ja vieraantuneisuudesta. Kappaleen pohjattoman surullinen tunnemaailma kiteyttää jotain olennaista siitä, miltä syrjäytyminen saattaa pohjimmiltaan tuntua ja se kolahtaa jokaiseen yksinäisyydestä joskus kärsineeseen ihmiseen.

Minulla on ollut kymmenisen vuotta sitten kunnia haastatella Mark Knopfleria, jolloin hän totesi kysymykseeni kappaleen alkuperästä, että Rüdigerin kaltainen hahmo kiersi hänen keikoillaan Saksassa metsästämässä nimikirjoitusta ja hän sai henkilöstä vahvan mielikuvan tarinan muodossa. Nimikirjoitusten pakonomainen metsästäminen tuntui Knopflerista niin vieraalta ajatukselta, että myös kappaleen teemat syntyivät nopeasti.

Rüdiger on varsin elokuvallinen kokonaisuus, mutta kertoo lopulta niin vähän, että laulu pakottaa kuuntelijan itse kirjoittamaan mielessään jatkoa hahmon tarinalle. Ystävälläni on ylivoimaisesti voimallisin tulkinta kappaleesta – hänen mielestään se kertoo 1940-luvun Saksassa elävästä rivibyrokraatista, joka fanittaa natsipuoluetta ja odottaa päivästä toiseen saavansa nimikirjoituksen Hitleriltä.

”Rüdiger waits at the hall in Berlin
He waits there all night
Security’s tight
They know who he is but they don’t let him in”

Video ei ole enää saatavilla

Mark Knopfler Helsingin Hartwall-areenalla 9.6.2013.